Mä saan aina välillä kohtuuttomuuden kohtauksia itseni kanssa. Jos huomaan, että mulla menee huonosti, se lähinnä johtuu siitä, etten arvosta itseäni tai sitten en koe rakastavani itseäni tai muita tarpeeksi. Mikä sitten on tarpeeksi? Niin mikä?
Kaksi vuotta sitten kirjoitin rakkaudesta pienen tekstinpätkän. Muistin asian ja kävin etsimässä vihon ja katsoin missä silloin menin ja missä menen nyt. Huomaan muuttuneeni hiukan. Jotain edistystä on siis tapahtunut. Hitaasti hyvä tulee, vaikka tämän asian suhteen olen vähän kärsimätönkin ;-)
Kenties rakkaus sanana on mulle liian iso tai vaikea. Mutta mitäs jos asiat eivät olekaan niin henkilökohtaisia, ehkä rakkaus tai rakastaminenkaan ei ole henkilökohtaista vaan jotain suurempaa.
Näin kirjoitin silloin:
Olen pelännyt ja odottanut rakkautta. Olen pelännyt antaa sitä, koska olen ajatellut tulevani liian avoimeksi muille ja helposti satutettavaksi. En ollut nähnyt mallia, jossa pyyteetön rakkaus on vapautta.
Nyt koen, että minuuteni löytämiseksi minun on mentävä mukavuusalueeni ulkopuolelle ja opeteltava kohtaamaan todellisempaa elämää.
Tavallaan tiedän, että olen samaa ainetta kuin tämä ympäröivä energia. Energian määrä on vakio ja vetovoima toimii. Jos todella tajuan sen, niin tiedän, ettei minulta voi viedä pois tai etten voi antaa liikaa itsestäni pois. Minun pitäisi siis sisäistää ajatukseni, että kun vaan menen rohkeasti omien uskomusteni ja pelkojeni läpi, saan sitä mitä annan, sitä saan mitä ajattelen ja sitä saan mille ajatukseni annan.
Mitäs jos otan oman vastuuni, ohittaen oma egoni ja pelkoni ja sen sijaan rakastan itseäni lempeämmin ja armollisemmin. Kun olen sinut itseni kanssa, niin minun on varmasti helpompi elää.
Minun on ymmärrettävä, että toisen rakkaus on upea asia. Oma rakkauteni on upea asia. Rakkaus ei ole pois keneltäkään. Rakkaus on. Lempeästi, pyyteettömästi, arvostavasti.
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
perjantai 28. toukokuuta 2010
Onko eteesi koskaan tullut henkilöä, jonka olla-verbin taivutus kulkee näin:
Vaikken pohjalainen olekaan, niin toissailtana mulla oli tällainen fiilis. Onneksi näitä jääräpäisempiä tilanteita ei ole enää niin usein kuin ennen, mutta onhan tässä muilla kestämistä ;-)
Ja se fiilis tuntuu ja näkyy tällaiselta:
Moon oikias
soot vääräs
soon kans vääräs
jos olisin ollut sosiaalisemmalla tuulella, juttu olisi ehkä jatkunut vielä näin:
Moomma oikias
tootta vääräs
noon aivan mettäs
!!!!!
Repikääs läheiset tästä sitten huumoria kun se kohdalle osuu...
Ja se fiilis tuntuu ja näkyy tällaiselta:
Moon oikias
soot vääräs
soon kans vääräs
jos olisin ollut sosiaalisemmalla tuulella, juttu olisi ehkä jatkunut vielä näin:
Moomma oikias
tootta vääräs
noon aivan mettäs
!!!!!
Repikääs läheiset tästä sitten huumoria kun se kohdalle osuu...
tiistai 25. toukokuuta 2010
Täällä ei ole mitään kivaa!
Brittitutkimuksessa todettiin, että naiset käyttävät lähes vuoden elämästään pukeutumisensa miettimiseen. Jopa 287 päivää menee siihen, kun miettii mitä laittaa päälleen mm. töihin, ulkoiluun, lomailuun tai juhliin.
Lukiessani tutkimustulosta totesin saman tien, että mulla kyllä menee enemmän kuin vuosi näihin hommiin. Lämpimät vaatteet on hyvä asia täällä pallon puoliskolla, mutta mikä ihme siinä on, että teen noin yksinkertaisesta asiasta monimutkaisen. Että joskus aamulla menee järkyttävästi aikaa, kun seison vaatekaapin edessä ja pohdin, vaihdan, irvistän, vaihdan taas. Käyn aamiaisella, vaihdan taas. Hoidan loputkin aamuaskareet ja taas palaan takaisin ihmettelemään.
Mieheni on oppinut jo vuosia sitten olemaan hiljaa tuossa vellomisvaiheessani. Hän hoitaa omat hommansa ja sanoo rauhallisen hiljaisella äänellä: "Lähden tästä töihin, oikein hyvää työpäivää." ja poistuu paikalta. Yleensä jonkin ajan kuluttua tajuan, ettei sillä ole mitään merkitystä mitä laitan päälleni, kunhan nyt jotain laitan. Sitten lähes silmät kiinni valitsen vaatteen ja toivon, että se tuntuu kropassa edes jotenkin kelvolliselta.
Nyt olen tullut siihen tulokseen, että joko mulla on jokin sitkeä uskomus, minkä takia valinta on vaikeaa. Tai sitten mulla on liikaa valinnan varaa. Tai ehkäpä mulla on kuitenkin liian vähän vaatteita.
Tai ehkä mulla on oikeasti jonkun toisen vaatekaappi makuuhuoneessani.
Jos siis tunnistat kadottaneesi oman vaatekaappisi ja kotonasi on jonkun toisen vaatteet, niin voisitko palauttaa kaikki kivat, sopivat ja mukavat vaatteet minulle takaisin. Samalla vapauttaisit vaikkapa 100 päivää loppuelämälleni muuhun tekemiseen.
Lukiessani tutkimustulosta totesin saman tien, että mulla kyllä menee enemmän kuin vuosi näihin hommiin. Lämpimät vaatteet on hyvä asia täällä pallon puoliskolla, mutta mikä ihme siinä on, että teen noin yksinkertaisesta asiasta monimutkaisen. Että joskus aamulla menee järkyttävästi aikaa, kun seison vaatekaapin edessä ja pohdin, vaihdan, irvistän, vaihdan taas. Käyn aamiaisella, vaihdan taas. Hoidan loputkin aamuaskareet ja taas palaan takaisin ihmettelemään.
Mieheni on oppinut jo vuosia sitten olemaan hiljaa tuossa vellomisvaiheessani. Hän hoitaa omat hommansa ja sanoo rauhallisen hiljaisella äänellä: "Lähden tästä töihin, oikein hyvää työpäivää." ja poistuu paikalta. Yleensä jonkin ajan kuluttua tajuan, ettei sillä ole mitään merkitystä mitä laitan päälleni, kunhan nyt jotain laitan. Sitten lähes silmät kiinni valitsen vaatteen ja toivon, että se tuntuu kropassa edes jotenkin kelvolliselta.
Nyt olen tullut siihen tulokseen, että joko mulla on jokin sitkeä uskomus, minkä takia valinta on vaikeaa. Tai sitten mulla on liikaa valinnan varaa. Tai ehkäpä mulla on kuitenkin liian vähän vaatteita.
Tai ehkä mulla on oikeasti jonkun toisen vaatekaappi makuuhuoneessani.
Jos siis tunnistat kadottaneesi oman vaatekaappisi ja kotonasi on jonkun toisen vaatteet, niin voisitko palauttaa kaikki kivat, sopivat ja mukavat vaatteet minulle takaisin. Samalla vapauttaisit vaikkapa 100 päivää loppuelämälleni muuhun tekemiseen.
lauantai 22. toukokuuta 2010
Sateessa mitä kauneimmalla ilmalla
Eilen kuljin mitä kauneimmalla säällä kukkasateessa. Kävelin kapealla polulla puiden siimeksessä, lempeän tuulen tipotellessa hiljalleen tuomenkukanlehtiä. Vähän epätodellinen kokemus, sillä valkoiset lehdet leijaillessaan muistuttivat kovasti lumihiutaleita.
Miten helppoa onkaan ollut tänä vuonna olla luonnolle läsnä. Ja mitä kaikkea kaunista voikaan kokea, kun antaa itselleen luvan nauttia siitä mitä on.
Miten helppoa onkaan ollut tänä vuonna olla luonnolle läsnä. Ja mitä kaikkea kaunista voikaan kokea, kun antaa itselleen luvan nauttia siitä mitä on.
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Mielenkiintoista vai pelottavaa
Poikani on jonkinlainen tutkijaluonne. Jos kuvailisin häntä itseään ja hänen ajatusmaailmaansa, niin yhdellä sanalla se olisi: "mielenkiintoista".
Pienestä pitäen hän on kantanut kotiin kiviä ja keppejä. Heti kun kimppu pysyi käsissä, niin maljakot täyttyivät. Pienistä asioista kiinnostus laajentui myös kokonaisuuteen. Puita on istutettu ruukkuihin ja lasipurkissa tutkittu miten mikäkin toukka kehittyy.
Minä en toukista paljoa perusta. Itse asiassa olen pelännyt kaikkia nyrkkiä pienempiä ötököitä. Pieni poika sai tuon fobian väistymään, sillä päätin olla siirtämättä pelkoa häneen. Olen kestänyt urheudella (tästä voisi kyllä joku antaa mulle mitalin) kun poika on tuonut palstallamme naamani eteen 2 cm päähän kaikenlaisia ötököitä mitä maa sisäänsä kätkee …yäk.
Tutkijaluonne on oppinut nopeaksikin. Hän saa sammakot, sisiliskot ja jotkin perhoset paljain käsin kiinni. Viime kesänä tuli uusi ennen kokematon saalis. Pojat kävivät läheisellä ojalla kalastelemassa ja luokkakaveri huusi: "Täällä on majava!" No tuskin oli majava, mutta poikani päätti ottaa otuksen kiinni. Mitenkäs muutenkaan, vikkelät kädet ja vesimyyrä oli näpeissä. Pojat kiljahtelivat innosta ympärillä kunnes tajusivat, että otus roikkui suustaan poikani etusormessa eikä irrottanut otettaan.
No hetken rimpuilun jälkeen vesimyyrä palasi jokeen, poika kävi terveyskeskuksessa saamassa jäykkäkouristusrokotuksen ja palasi takaisin kalastelemaan varsinaisia kaloja. Hän muuten kehui henkilökuntaa, eli palvelu pelasi hyvin lähiön terveyskeskuksessa.
En voinut kuin osallistua iloon, kun illalla kotiin tullessani poika ylpeänä esitteli hampaan jälkiä sormessaan ja kertoi tapahtunutta. Mitäs siitä, että sormeen vielä sattui, tapahtuma oli kuitenkin sankariaineksen makuinen ja elämänkokemus suurempi.
Toivottavasti samanlainen kiinnostus elämään jatkuu. Ehkä nokkaansa tai käsiään ei kannata aina työntää joka paikkaan, mutta onhan tuollainen tutkiminen ja elämisen taito antoisampaa kuin se, ettei tee pelosta käsin mitään.
Pienestä pitäen hän on kantanut kotiin kiviä ja keppejä. Heti kun kimppu pysyi käsissä, niin maljakot täyttyivät. Pienistä asioista kiinnostus laajentui myös kokonaisuuteen. Puita on istutettu ruukkuihin ja lasipurkissa tutkittu miten mikäkin toukka kehittyy.
Minä en toukista paljoa perusta. Itse asiassa olen pelännyt kaikkia nyrkkiä pienempiä ötököitä. Pieni poika sai tuon fobian väistymään, sillä päätin olla siirtämättä pelkoa häneen. Olen kestänyt urheudella (tästä voisi kyllä joku antaa mulle mitalin) kun poika on tuonut palstallamme naamani eteen 2 cm päähän kaikenlaisia ötököitä mitä maa sisäänsä kätkee …yäk.
Tutkijaluonne on oppinut nopeaksikin. Hän saa sammakot, sisiliskot ja jotkin perhoset paljain käsin kiinni. Viime kesänä tuli uusi ennen kokematon saalis. Pojat kävivät läheisellä ojalla kalastelemassa ja luokkakaveri huusi: "Täällä on majava!" No tuskin oli majava, mutta poikani päätti ottaa otuksen kiinni. Mitenkäs muutenkaan, vikkelät kädet ja vesimyyrä oli näpeissä. Pojat kiljahtelivat innosta ympärillä kunnes tajusivat, että otus roikkui suustaan poikani etusormessa eikä irrottanut otettaan.
No hetken rimpuilun jälkeen vesimyyrä palasi jokeen, poika kävi terveyskeskuksessa saamassa jäykkäkouristusrokotuksen ja palasi takaisin kalastelemaan varsinaisia kaloja. Hän muuten kehui henkilökuntaa, eli palvelu pelasi hyvin lähiön terveyskeskuksessa.
En voinut kuin osallistua iloon, kun illalla kotiin tullessani poika ylpeänä esitteli hampaan jälkiä sormessaan ja kertoi tapahtunutta. Mitäs siitä, että sormeen vielä sattui, tapahtuma oli kuitenkin sankariaineksen makuinen ja elämänkokemus suurempi.
Toivottavasti samanlainen kiinnostus elämään jatkuu. Ehkä nokkaansa tai käsiään ei kannata aina työntää joka paikkaan, mutta onhan tuollainen tutkiminen ja elämisen taito antoisampaa kuin se, ettei tee pelosta käsin mitään.
perjantai 14. toukokuuta 2010
Kiireenkesytystä
Nuori mies mietti Helsinkiläisten kiirettä. Minne niillä on kiire ja miksi ne ei katso silmiin? Niinpä, itsekin välillä menen samaan vauhtiin mukaan, mutta pienen keinon olen itselleni kehittänyt aamuiseen älä-juokse-muiden-vauhdissa kiireimuun.
Juuri ennen töihin lähtöäni olen istunut kotonani vähintään kolme minuuttia (siis vain 181 sekuntia) ja päästänyt irti ajatuksistani. Hiljentymiseksi sitä voi sanoa tai meditoinniksi. Kolme minuuttia on todella vähän ja yleensä olen venyttänyt sitä kymmeneenkin ;-)
Junalle kävellessäni olen katsellut mitä matkalla näkyy. Ihmisiä tulee vastaan tai kulkee edellä, autot suhaavat, tuuli kuiskii, aurinkokin pilkahtelee tai sitten ripottelee vettä. Niin kauan kun sateelta olen suojassa varjon alla, kävely on lähes aina mukavaa. En vielä mieti työtäni, sillä olen vasta matkalla sinne.
Päästyäni junalla perille keskustaan olen yrittänyt kävellä omalla tahdillani. Minulla on kyllä pitkät jalat ja askelkin, mutta voin siltikin kiinnittää huomiotani siihen kenen tahdissa menen. ”Kenen joukossa seisot” laulettiin joskus, minä toivottavasti kuljen omissa joukossani (pääni, sydämeni ja kehoni).
Muiden kiireimuun voi siis olla tempautumatta mukaan. Se vaan pitää huomata ja miettiä haluaako juosta päättömänä vai juosta oman pään mukaan =) Kun pitää oman päänsä kirkkaana niin osaa katsoa hymyillen muita silmiinkin.
Ja miten monesti olenkaan sitten hämmentänyt joitakuita, kun olen saanut heidän katseensa kiinni ja pitänyt katseeni heissä. Jos se hämmennys syntyy niin sen saa yleensä aina murrettua lempeällä hymyllä.
Nautinnollisia ja kevyitä työmatkoja myös muille kiireenkesyttäjille =)
Juuri ennen töihin lähtöäni olen istunut kotonani vähintään kolme minuuttia (siis vain 181 sekuntia) ja päästänyt irti ajatuksistani. Hiljentymiseksi sitä voi sanoa tai meditoinniksi. Kolme minuuttia on todella vähän ja yleensä olen venyttänyt sitä kymmeneenkin ;-)
Junalle kävellessäni olen katsellut mitä matkalla näkyy. Ihmisiä tulee vastaan tai kulkee edellä, autot suhaavat, tuuli kuiskii, aurinkokin pilkahtelee tai sitten ripottelee vettä. Niin kauan kun sateelta olen suojassa varjon alla, kävely on lähes aina mukavaa. En vielä mieti työtäni, sillä olen vasta matkalla sinne.
Päästyäni junalla perille keskustaan olen yrittänyt kävellä omalla tahdillani. Minulla on kyllä pitkät jalat ja askelkin, mutta voin siltikin kiinnittää huomiotani siihen kenen tahdissa menen. ”Kenen joukossa seisot” laulettiin joskus, minä toivottavasti kuljen omissa joukossani (pääni, sydämeni ja kehoni).
Muiden kiireimuun voi siis olla tempautumatta mukaan. Se vaan pitää huomata ja miettiä haluaako juosta päättömänä vai juosta oman pään mukaan =) Kun pitää oman päänsä kirkkaana niin osaa katsoa hymyillen muita silmiinkin.
Ja miten monesti olenkaan sitten hämmentänyt joitakuita, kun olen saanut heidän katseensa kiinni ja pitänyt katseeni heissä. Jos se hämmennys syntyy niin sen saa yleensä aina murrettua lempeällä hymyllä.
Nautinnollisia ja kevyitä työmatkoja myös muille kiireenkesyttäjille =)
torstai 13. toukokuuta 2010
Do-be-do-be…
Reilut 10 vuotta sitten tapasin Laurin, joka opetti hiljentymistä ja tässä hetkessä elämistä. Heh heh, sitäkin pitää käydä nykyajan ihmisen opettelemassa, siis tässä hetkessä elämistä. Koetapas olla hetki vain tässä ja nyt, olla vain ja tuntea aistimuksesi avoinna ja tilanteen hyväksyen, ilman ajatuksia eilisestä tai mietintää huomisesta. Rentouttavaa ja välillä ärsyttävän haastavaa.
No, Lauri opetti tässä vuosien varrella tasapainoisesti ja tasapaineisesti elämistä. Eli sitä, miten maailman menossa, ja siitä huolimatta, elo olisi helppoa, rentoa ja toiminnallista. Kaikkihan muuttuu jatkuvasti, kehityksen mukana on parempi pysyä ja vauhdikkaasta menostakin pitää nauttia.
Tästä pohdinnasta ja ehkä myös hiljentymisen tuomasta etuaivolohkon toiminnasta kerran nousi ilmaan lause: do - be - do - be - do - be. Eli toimi - ole - toimi - ole - toimi… Suoraan kuin Frank Sinatran laulamana "duubiduubiduu"
Tasapaino ja tasapaine on oikeasti hyvä asia. Mieti miten paljon enemmän saat aikaan, kun olet välillä vain ollut. Tehokkuutta, jota työelämässä painotetaan, ei saa painamalla pitkää päivää tauotta. Ilman taukoja tekeminen kärsii pidemmän päälle.
Do - be toimii töissä, kotona ja vapaa-aikanakin. Oleminen tekemättä mitään, päästäminen irti ajatuspyörästä päässä, tauko sitä tarvittaessa antaa aivoille ja keholle suuremman mahdollisuuden tuottaa virkeää ja uutta ajatusta sekä toimintaa.
Siis duubiduubiduuuuuuuuuu…. =)
No, Lauri opetti tässä vuosien varrella tasapainoisesti ja tasapaineisesti elämistä. Eli sitä, miten maailman menossa, ja siitä huolimatta, elo olisi helppoa, rentoa ja toiminnallista. Kaikkihan muuttuu jatkuvasti, kehityksen mukana on parempi pysyä ja vauhdikkaasta menostakin pitää nauttia.
Tästä pohdinnasta ja ehkä myös hiljentymisen tuomasta etuaivolohkon toiminnasta kerran nousi ilmaan lause: do - be - do - be - do - be. Eli toimi - ole - toimi - ole - toimi… Suoraan kuin Frank Sinatran laulamana "duubiduubiduu"
Tasapaino ja tasapaine on oikeasti hyvä asia. Mieti miten paljon enemmän saat aikaan, kun olet välillä vain ollut. Tehokkuutta, jota työelämässä painotetaan, ei saa painamalla pitkää päivää tauotta. Ilman taukoja tekeminen kärsii pidemmän päälle.
Do - be toimii töissä, kotona ja vapaa-aikanakin. Oleminen tekemättä mitään, päästäminen irti ajatuspyörästä päässä, tauko sitä tarvittaessa antaa aivoille ja keholle suuremman mahdollisuuden tuottaa virkeää ja uutta ajatusta sekä toimintaa.
Siis duubiduubiduuuuuuuuuu…. =)
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Kiitos tästä päivästä =)
Kiittäminen siitä mitä on, on paljon enemmän kuin miltä sanana kuulostaa. Kiitollisuus on myös paljon enemmän kuin mitä ensi kuulemalta uskoisi.
Äitienpäivän aamuna keitin itse kahvini ja paahdoin leipäni. Katselin vihertävää nurmea, puiden pieniä silmuja ja hentoja lehden alkuja. Vähän tihkusi vettä, mutta silti oli kaunista. Päivällä keräsin pienen kimpun valkovuokkoja äidilleni. Halaus, kukat ja kortti, siinä viemiseni äidilleni, joka vaatii ettei mitään saa koskaan tuoda.
Olen kiitollinen vanhemmistani. Samoin olen kiitollinen miehestäni ja pojastani. Yhtä lailla olen kiitollinen anopistani. Ja ihanista ystävistäni, läheisistäni, tutuistani ja ihmisistä jotka elämässäni kohtaan jollain tasolla.
Me kaikki olemme tärkeitä joillekin.
Nauttikaa elämästänne –mieluiten nyt =)
Äitienpäivän aamuna keitin itse kahvini ja paahdoin leipäni. Katselin vihertävää nurmea, puiden pieniä silmuja ja hentoja lehden alkuja. Vähän tihkusi vettä, mutta silti oli kaunista. Päivällä keräsin pienen kimpun valkovuokkoja äidilleni. Halaus, kukat ja kortti, siinä viemiseni äidilleni, joka vaatii ettei mitään saa koskaan tuoda.
Olen kiitollinen vanhemmistani. Samoin olen kiitollinen miehestäni ja pojastani. Yhtä lailla olen kiitollinen anopistani. Ja ihanista ystävistäni, läheisistäni, tutuistani ja ihmisistä jotka elämässäni kohtaan jollain tasolla.
Me kaikki olemme tärkeitä joillekin.
Nauttikaa elämästänne –mieluiten nyt =)
perjantai 7. toukokuuta 2010
Nauttien yksinolosta
Viikonloppua viettämässä aivan yksin. Mies ja poika ovat reissussa pitämässä hauskaa ja minä nautin näistä harvoista kerroista todella paljon. Sillä harvassa ovat ne kerrat, jolloin saan olla omassa kodissa tekemässä vain sitä mitä itse todella haluan.
Näin perheellisenä sitä tuskin muistaa aikoja, jolloin kaikki aika oli vain itselle. Muistinkohan elää silloin ennen joka hetki niin kuin itse halusin. Tuskinpa ;-)
Nyt olen nautiskellut välillä tekemättä mitään, katselemalla sateen ropinaa ja nauttimalla lämmöstä sisällä. Ekaksi viikonloppuleffaksi valitsin Match Pointin. Sitten surffailin netissä ja löysin videopätkän, jonka laitan nyt tähän. Vanhaa David Bowie fanin sydäntä lämmitti tämä versio (Placebo Brian Molko).
Ja vielä ehkä katselen leffan, tai pari =)
Näin perheellisenä sitä tuskin muistaa aikoja, jolloin kaikki aika oli vain itselle. Muistinkohan elää silloin ennen joka hetki niin kuin itse halusin. Tuskinpa ;-)
Nyt olen nautiskellut välillä tekemättä mitään, katselemalla sateen ropinaa ja nauttimalla lämmöstä sisällä. Ekaksi viikonloppuleffaksi valitsin Match Pointin. Sitten surffailin netissä ja löysin videopätkän, jonka laitan nyt tähän. Vanhaa David Bowie fanin sydäntä lämmitti tämä versio (Placebo Brian Molko).
Ja vielä ehkä katselen leffan, tai pari =)
torstai 6. toukokuuta 2010
Ilmaisia halauksia tarjolla
Toisille halaaminen on helpompaa kuin toisille ;-)
Free Hugs Campaign -music by Sick Puppies
Free Hugs Campaign -music by Sick Puppies
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Skool & kulaus
Skoolasin kerran työpaikkalääkärini vastaanotolla. Lääkäri sanoi minulle tuolloin, "Kirjoita kirja vaiheistasi, niin minä kerron siitä eteenpäin."
Tuon skoolausajankohdan jälkeen arki pyöri, valmistuin MB Elämäntaidon valmentajaksi ja sen jälkeen vielä MB Enneagrammiohjaajaksi. Viime syksyllä muiden muutosten myllerryksessä tajusin blogin pitämisen mahdollisuuden työpaikkani intrassa. Mietin tuolloin, että koska kirjaa en kirjoittanut, niin olisiko aika olla rohkea ja pistää ajatuksia ja kokemuksia julki tällä tavalla. Kirjoittaminen on ollut sen verran hauskaa puuhaa, että päätin laajentaa lukijakuntaani näin julkisestikin.
Ajatuksenani on kirjoittaa juttuja, jotka toivottavasti tuovat vähän väriä tai piristystä päivään. Jos siis kenellekään tulee hymy huuleen tai fiilistä kokeilla toisenlaista tapaa ajatella tai toimia, niin blogin pitämisessä on ideaa. Minulta tekstiä tulee noin viikon, kahden välein, ei siis ainakaan vielä mitään päivittäisblogia.
Ja se skoolaus meni näin:
Olin useamman vuoden kierteessä rajuista vaivoista. Välillä olin kokonaan liikuntakyvytön, pääasiassa (onneksi) kuitenkin vain kädet ja selkä sekä kasvojen hermosto. Menin sitten taas kerran lääkärilleni, joka kysyi kuulumisia. "Aika hyvää", vastasin, pidin tauon ja sitten sanoinkin, "Vedän sanat takaisin, mulle kuuluukin tosi hyvää." Pitkä hiljainen nousukausi oli edennyt siihen vaiheeseen, että kipu ei ollut enää identiteettini ja kivun kanssa tuli jotenkin toimeen.
Juteltiin sitten mitä tilanne todellisuudessa tarkoitti ja pohdittiin tulevaisuuden suunnitelmia tavoitteena joskus olla lähes ehjä. Outoa puhetta ihmisestä, josta ei puolta vuotta aiemmin olisi uskonut ehjää tulevan.
Sitten huoneessa alkoi härdelli. Lääkäri rupesi availemaan kaappejaan, hän kaivoi ja kaivoi. Siirteli tavaroitaan ja mutisi jotain epäselvää. Hän mutisi, että hitto kun ei saa poistua potilaan ollessa huoneessa. Minä ihmettelin, että saiko se nyt jonkin kohtauksen, minähän tässä potilas olen. Tohina jatkui ja sitten lääkäri otti käteensä kaksi ruiskua, sanoi "valitettavasti ei ole muuta", laittoi ruiskuihin vettä ja lisäsi, "Nyt kuule skoolataan. Toivottavasti myöhemmin skoolataan oikeilla välineillä."
Päämäärä tai tavoite on hyvä olla tiedossa, mutta sitä ennen on aina matkantekoa. Matkanteosta nauttiminen on tärkeää. Sille kannattaa skoolata ja näköjään skoolatakin voi vaikka millä =)
Tuon skoolausajankohdan jälkeen arki pyöri, valmistuin MB Elämäntaidon valmentajaksi ja sen jälkeen vielä MB Enneagrammiohjaajaksi. Viime syksyllä muiden muutosten myllerryksessä tajusin blogin pitämisen mahdollisuuden työpaikkani intrassa. Mietin tuolloin, että koska kirjaa en kirjoittanut, niin olisiko aika olla rohkea ja pistää ajatuksia ja kokemuksia julki tällä tavalla. Kirjoittaminen on ollut sen verran hauskaa puuhaa, että päätin laajentaa lukijakuntaani näin julkisestikin.
Ajatuksenani on kirjoittaa juttuja, jotka toivottavasti tuovat vähän väriä tai piristystä päivään. Jos siis kenellekään tulee hymy huuleen tai fiilistä kokeilla toisenlaista tapaa ajatella tai toimia, niin blogin pitämisessä on ideaa. Minulta tekstiä tulee noin viikon, kahden välein, ei siis ainakaan vielä mitään päivittäisblogia.
Ja se skoolaus meni näin:
Olin useamman vuoden kierteessä rajuista vaivoista. Välillä olin kokonaan liikuntakyvytön, pääasiassa (onneksi) kuitenkin vain kädet ja selkä sekä kasvojen hermosto. Menin sitten taas kerran lääkärilleni, joka kysyi kuulumisia. "Aika hyvää", vastasin, pidin tauon ja sitten sanoinkin, "Vedän sanat takaisin, mulle kuuluukin tosi hyvää." Pitkä hiljainen nousukausi oli edennyt siihen vaiheeseen, että kipu ei ollut enää identiteettini ja kivun kanssa tuli jotenkin toimeen.
Juteltiin sitten mitä tilanne todellisuudessa tarkoitti ja pohdittiin tulevaisuuden suunnitelmia tavoitteena joskus olla lähes ehjä. Outoa puhetta ihmisestä, josta ei puolta vuotta aiemmin olisi uskonut ehjää tulevan.
Sitten huoneessa alkoi härdelli. Lääkäri rupesi availemaan kaappejaan, hän kaivoi ja kaivoi. Siirteli tavaroitaan ja mutisi jotain epäselvää. Hän mutisi, että hitto kun ei saa poistua potilaan ollessa huoneessa. Minä ihmettelin, että saiko se nyt jonkin kohtauksen, minähän tässä potilas olen. Tohina jatkui ja sitten lääkäri otti käteensä kaksi ruiskua, sanoi "valitettavasti ei ole muuta", laittoi ruiskuihin vettä ja lisäsi, "Nyt kuule skoolataan. Toivottavasti myöhemmin skoolataan oikeilla välineillä."
Päämäärä tai tavoite on hyvä olla tiedossa, mutta sitä ennen on aina matkantekoa. Matkanteosta nauttiminen on tärkeää. Sille kannattaa skoolata ja näköjään skoolatakin voi vaikka millä =)