Eilen.
Aamulla aikaisin.
Hipsin keittiöön ja katsoin hiljalleen satavaa lunta.
Puiden oksilla lepäsi lumipeite ja oli sen verran varhaista, että ilma oli punertavan harmaa.
Mies ja poika nukkuivat vielä. Olin minäkin nukkunut, vaikka heräilin läpi yön. Jos olinkin "yksin yössä", niin saatoin halutessani sentään mennä enemmän liki, tunteakseni sen elämän joka kanssani elää.
Jos joka hetki on ainutlaatuinen, eikä tätä hetkeä voi enää koskaan kokea, niin olisi hienoa, että aina muistaisin sen. Ikävät hetket tietäisin menevän ohi, ne eivät enää palaa samanlaisina eteeni. Hyvät hetket tietäisin myös olevan ainutkertaisia ja osaisin antaa niille sen arvon. Nauttia ja olla mukana.
Elämäni on hengitys.
Sisään - Ulos
Henki hengittää uutta elämää sisääni ja sitten se hengittää jo eletyn ulos =)
Sniif... Nenäliina.
Atshii... Nenäliina.
Nenäliina... sniif...
Ai miten vaihtelevaa elämää ;-)
Onneksi ruoka ei ole ainoa iloni, sillä nyt se ei maistu laisinkaan. Olen siirtynyt toisenlaisiin nautintoihin, jotka eivät vaadi liikaa ponnisteluja.
Katsoin elokuvan Mami hoitaa (Keeping Mum) vuodelta 2006. Tämä tuli Liviltä, joten seuratkaa tiistai-iltoja, siellä saattaa olla helmiä tarjottavana =)
Helmi siellä ainakin nyt loisti:
Upeaa dialogia.
Hienot näyttelijät.
Sopivan mustaa huumoria.
Kaunista englantilaista maalaismaisemaa
lempeästä leffamusasta puhumattakaan.
Pienen kylän kirkkoherran perheeseen tulee taloudenhoitajaksi Grace, jonka elämässä 43 vuotta aiemmin aviomies ja rakastajatar olivat päätyneet matka-arkkuun. "Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?" -kysyy Grace viattomana jäädessään kiinni.
Kirkkoherran perheessä elämä on laiffia. Pappismies itse on uppoutuneena saarnoihinsa. Tytär elää murrosiän ja nuorten miesten hekumassa. Herkkä poika joutuu kiusatuksi. Ja vaimo on tuskastunut tylsään elämäänsä ja testailee swingiä golfopettajan ohjaamana.
Gracen silmä on tarkka ja käsi täsmällinen. Hän parantelee ongelmakohtia niinkuin parhaimmaksi katsoo. Kaikkea sattuu ja tapahtuu, onko se sopivaa saa jokainen itse päätellä ;-)
Jos olisin liperihommista, niin lainaisin varmaan tuon elokuvan saarnaa/puhetta. Tekstin luomisen eteneminen, sen sanat ja itse esitys on hieno!
Kaunista ja elävöittävää elokuvaa on nautinnollista katsoa. Tähän palaan varmasti vielä useamminkin. Parasta lääkettä niin sairaille kuin terveillekin =)
Ps. tiesittekö, että Korkea veisu kertoo seksistä.
... ei tiennyt pastorikaan tätä ennen...
Suurimpia mysteerejä minulle on miten minusta tulisi:
ymmärtäväinen
hymyilevä
lempeä (ja nyt tulee se vaikein osuus:)
nainen, vaimo ja äiti samassa pakkauksessa.
Pitäisikö minun
Poistaa hormoonit -ketä oikeesti kiinnostaa hormooniton nainen
Vaihtaa pää -ehkä tämä on epäedullisin vaihtoehto kaikille osapuolille
Teipata suu kiinni -ja antaa niiden puhua loppuun
Laittaa ripsiväriä triplasti -jotta näkökenttä kapenee ja luulen näkeväni sen mitä haluan
Liikkua alati -jotta euforinen olotila pysyisi yllä
Pitää paksumpia kotitossuja jalassa -että muruset ja roskat hierovat vähemmän jalkapohjia
Opetella sanomaan vaan "joo kultaseni, tietysti saat"
Toisaalta nyt minun mukanani saa:
Särmää, tulta ja tuppuraa tarvittaessa
Intohimoa ja tunteita
Verbaalista nopeaa sanahelinää (välillä kovaa ja korkealtakin)
Laiskottelua ja liikettä
Elämisen ääntä
Hiljaisuuden huminaa
Aina halauksen ja halauksen tarpeen
Ja välillä jopa lauseen: "joo kultaseni, tietysti saat"
Olen ollut tottelevainen tänään.
Ensiksi kylläkin taistelin vastaan, venkoilin ja keksin tekosyitä.
Sitten katsoin peiliin ja tunnustin, olet oikeassa fyssarini, ei ole hartioissa ja käsissä kuin nahkaa, rasvaa ja luuta. Liian ruikula täältä.
Lantiolla ja keskivartalossa sen sijaan on ollut tehokasta joulunaikaista harjoitusta. Hallittua pilateslihasta ja reilusti suklaata, vaahtokarkkeja, lakritsaa ja vielä vähän marmeladia. Tehokkaasti hoidettu täältä.
Alaraajat pysyy kasassa tiukoilla kuoseilla. Kunhan on pitkät koivet niin nää kelpaa mulle.
Eiköhän nuppi kirkastu, kun saan lihasta hartiaan =)
Lumi on muuttunut vedeksi. Tai kuten yön jälkeen aamuvarhaiseksi jääksi.
Ollapa poika ja vimma päästä liukumaan jäisellä "lumitiellä" koko matkan junalle. Sukupuoli ei täsmää eikä liukumisen intokaan.
Rautatientorilla luisteluradan ympärillä on vesilammikoita, sohjoa ja liukasta. Jäätä tarjolla halukkaille, vettä ja loskaa muille.
Lits, läts, lits, läts sanoo askeleeni. Harmi näitä kenkiä, tuskin näette ensitalvea.
Monta horjahtelijaa saa minut sätkymään. Hermot toimii heti kun näen äkkinäisen liikkeen. Rautatieasemalla tuli vastaan nainen valkoisen kepin kanssa. Hänen pienoinen horjahduksensakin hetkautti minun lihaksiani. Älä nyt vaan kaadu!
Melkein nousi hymy, mutta vain mielen kaukaisessa sopukassa. On ollut nainen nyt vähän kateissa. En tiedä nukkuuko se talviunta vai onko eksynyt mielen sopukoihin.
Junassa mietin tyhjää oloani. Turta.
Miksi turta? Millä perusteella?
Turhaanko vai vieläkö olen näin väsynyt loppuvuoden töistä.
Katsoin sitten mikä on ollut hyvin tänään...
työkaverini -iloinen ja naurava
auttavainen ja tehokas fysioterapeuttini
poikkeuksellisesti lyhyt työpäivä
kaunis lehtikuvio cappuccinon pinnassa -taitava kahvintekijä on ilo silmälle
ja nyt kotona vielä:
tyytyväinen poika ruokalautanen edessään
innostunut mies kameransa kimpussa
Eli kaikki hyvin tässä valtakunnassa. Ehkä mä nyt vaan annan itselleni luvan olla väsynyt.
Nostan jalat ylös.
Enkä tee mitään.
Lauryn Hill sai aikoinaan minut pitämään tästä biisistä.
... One time...
Ensimmäisen elon hetket olen kokenut tänään klo 10.
Minut vietiin ulos.
Minulta kysyttiin, että mitä tänä vuonna? Mitä haluat, toivot tai ajattelit tehdä?
Minua ravisteltiin hellästi ja rauhallisesti.
Mietin miten ajattelu onkin näin hankalaa ja vaikeaa.
Ehkäpä sen vuoksi, että olen elänyt uuden vuoden jälkeen hitaasti ja laiskasti. Näyttänyt tarhapöllöltä, hiipparoinut sisällä ja sisuksissani.
Luinkin poikkeuksellisen hitaasti. Laskin kirjan käsistäni aina välillä, jotta se kestäisi pidempään. Eilen sitten lopetin Mario Vargas Llosan Tuhman tytön. Vaikuttava teos, jonka luettua kehoon jäi tyhjä levoton tila.
Takakannen tekstiin kiteytyi kirjan elämä:
"En ole muuta tehnytkään kuin uneksinut sinusta, rakastanut ja halunnut sinua. Ja myös kironnut sinua. Joka päivä ja joka yö. Kaikkina päivinä."
Tämä tyhjä tila seurasi edellisen illan Hercule Poirot kohtausta. Intohimoisena Agatha Christie lukijana ja elokuvien katsojana katsoin turtana uusimman Idän pikajunan arvoituksen. Käsikirjoitus oli myllerretty ja tunnelma oli alusta saakka ahdistunut ja ahdistava. Loppu päättyi Hercule Poirotin sydämen särkymiseen ja kyyneliin.
Ei tämä voi mennä näin. En halua laskeutua tänne syvälle. Haluan päästä pintaan.
Etsin jotain vanhaa, turvallista, energistä, voimakasta. Löysin ihanan Foo Fightersin. Kuuntelin Dave Grohlin upeaa laulua. Katsoin noita rumpukapuloita, niiden liikettä, rumpujen sykettä ja musiikin vimmaa.
Sydän sykkii taas.
Omaan tahtiinsa.
Se ei kanna nyt toisten tunteita.
Ja tänä aamuna,
hellästi ravisteltuna:
Ensimmäinen hiljainen katsaus tähän vuoteen on tehty.
Alustavat toiveet heitetty ilmaan maailmankaikkeuden managerille.
Voisit vähän avustaa niissä asioissa, joihin omat taidot ei riitä.
Anna elämän virrata.
Elämän suolan maistua.
Herätä minut kunnolla!
