Kun keskiviikko päättyy rennosti

Laitan kotioven kiinni perässäni ja huokaisen. Päässäni soi "Try A Little Tenderless".

Vaihdan päälle pehmeää ja punaista.

Sitten tartun lihaan.

Sillä tässä vaiheessa päivää ei mikään viihdytä niin paljoa kuin suuri lihakimpale kädessä. Sen joku syö ilolla, innolla, marisematta, mankumatta ja se kelpaa vielä huomennakin.

Olen tyytyväinen.

Annan kropalle kyytiä ja lihalle tirinää. Ja kailotan naapureiden kauhuksi: "Burn, Baby Burn". Anna poika tulen tuntua nahoissasi. Sinut minä vielä tarjoilen mehukkaana ja makoisana.

Disco Inferno ja Groove vievät lihani ja älyni mennessään ja edes hiukan tunnen olevani vetreä.

Katson kun liha häviää lautaselta. Nautinto siirtyy toisesta toiseen. Olipa kokkaustaitoni ollut minkä näköistä tahansa, niin lopputulos tuntuu toimivan.

Ja sieluni laulaa: "I'm A Soul Man" tydyttyytyttydytyydy...

Nyt koti on tyhjä ja minä katselen päivääni taaksepäin.

Ei paha. Ei paha laisinkaan.

Kuun pilkahtelun kunniaksi (ja sen, että viikonloppu on jo tosi lähellä)




Et silleen ;-)

Yön pimeinä tunteina

"Älä sitten ota pimeetä taksia" valisti radio pitkin päivää.

Kun sitten yöllä hipsin taksijonoon sain kenties valosan taksin. Ainakin kaverilla oli keltainen kyltti katolla. Hän otti minut kyytiin tolpalta ja painoi jalan kaasupolkimelle.

Mannerheimintie meni puikkelehtiessa 80 vauhdilla. Jos eteen joku yökuppailija sattuikin, niin se ohitettiin oikealta taikka vasemmalta.

ei ole ihan kaikki kohdallaan ;-)

Kato mä oon yön teiden kingi.
Haistele takavalojeni hehkua
tai ainakin rapaa jota tarjoilen tupeksijoille!

Jos taas tie oli vapaa molemmilla puolilla, niin saattoihan sitä ajaa keskiviivaakin pitkin.

Suuremmalle tielle päästessä vauhti kasvoi sataankymppiin. Mitkä nopeusrajoitukset? Kato, ei osunut ketään kohdalle, eikä tiekään ole liukas.

Kun maksoin taksin kuljettaja kysyi "Poltatko tupakkaa?"

Olisin kenties saanut ostaa kartsan yön loppuhetkiin, mutten ostanut sitten kuitenkaan.

Valoa yössä. Savuakin tarjolla.

Jalkapohjasta niskakuoppaan

Se työntää sormensa mun kainaloon.
Ai, tässä kohti ei tunnu kuin pientä kireyttä.
Ja se siirtää kättään.
Joo, älä nyt enää, toi sattuu.

Sitten se ottaa tiukan otteen,
nappaa kiinni lanteistani,
vetää kämmenellään kylkeäni ja mieleni tekee vinkua
Ei sieltä.  Eiii s..tana.

"Voi hitto että tuntuu i-k-ä-v-ä-l-t-ä",
saan sentään sanottua siivosti.

Hengitä sisään.
Hengitä  ulos, suuntaa käsi sinne ja jalka tuonne ja rentoudu samalla.
Ja taas se vetää lanteistani ylös asti.
...

Mutta se auttaa, rentous löytyy jostain luottamuksen takaa.
Kipu syntyy, mutta sitten kalvot venyy ja helpotus kasvaa vuorostaan.

Vajaan tunnin kuluttua hengittelen vapaammin seisoen peilin edessä. Katson rankaani. "Joo, olet oikeassa, nyt tuntuu hyvältä. Mä en tajua miten sä teet sen. Enkä mä en mitenkään saa itseäni enää takas huomenna tähän asentoon."

Jaa-a saan vai, jos mietin lavan alta selän puolelle kulkevaa lihastani. Opetan sen laiskuudesta työntekoon. Annan lavan päästä paikoilleen ja samalla kyljen puolelta tulevan toisen pään rentoutua. Okei.  Ai vielä pitää muistaa rentouttaa rintamuksen lihakset ja nostaa itseni ylemmäs. Pää pystyyn (muttei liikaa). Ja että kaulan lihasten pitäisi relata ja niska saada tekemään töitä.

Liian paljon mietittävää pieneen päähän. Mutta mä yritän. Mä lupaan. Mieluummin lihaksen ajattelua, kuin ainaista vetoa väärään suuntaan...

Hiljaa hyvä tulee...

Veren punaista

Jumalainen vapaus
istua syvän punaiselle sohvalle
mustaan kietoutuneena.

Kädessä veitsi, ai, ei kun lasi
punaista juomaa
koska mustaa en ole enää vuosikausiin viitsinyt tehdä.

Ja koska en ole vielä niin heikko, ettei lasini osuisi huulilleni, niin valutan viinin kitaani ja mietin raukeana mukavia:

... poistaisipa joku kipeän käteni... ei, turhan sotkuista vaikkakin väri on kohdallaan ... otetaanpa uusiksi

... tulispa kuutamo,
syttyispä suunnaton himo ...

Ja miksei tulisi kylmä yö, jonka valo herättäisi minut pimeästä unestani. Tai miksei syttyisi himo. Sehän taitaa asua pysyvästi jossain sisälläni.

Mikä jumalainen raukeus.
Perjantai

Aahh
Tango tekisi nyt hyvää!



Carlos Gardel: Por una Cabeza

Ja hän rakastui vihreään väriin

Olen yrittänyt olla kuuntelematta kipua. Se vie kuitenkin sitkeydellään voiton. Päivä päivältä... Luovuttaminen houkuttelisi helppoudellaan, mutta en suostu antamaan periksi.

Olen kulkenut kuin hidastettuna töistä kotiin, mutta tänään en halua. Kävelen kirjakauppaan ja näen kirjan, jota ehdin jo toivoa joulupukilta. Otan teoksen käteeni ja tiedän, ettei kukaan saisi minua jättämään sitä oven tälle puolen.

Istun mustaan nojatuoliin ja sivu sivulta sivelen paksuja lehtiä, luen kirjeitä ja katson maalauksia.

Ja koska minulla on vain aikaa, niin nostan välillä katseeni ja olen vain. Vastapäätäni istuu mies, jolla on tipun keltainen pusero, se suorastaan tervehtii tämän kirjan kantta. Keltainen on nyt hyvä väri. Mies liikuttaa huulia lukiessaan. Tuplalukua, silmin ja huulin...

Toinen kaveri ottaa tabletin esiin, huokaa syvään ja käy käsiksi näyttöön. Mekaniikka ja paperi, ihan eri planeetoilla...

Minä sulan vaan syvemmälle tuoliin, paksuihin, pehmeisiin sivuihin, herkkiin maalauksiin ja kipuileviinkin teksteihin.

Sitten tulee aika lähteä. Kylmään ilmaan, josta olen kiitollinen. Tuule ja pistä kylmä ilmanala, herätä minut. Odotan kylmää ja odotan lunta. Odotan valoa, joka virkistää kuten koti, jonne saavun lopulta.

Vaihdan valkean neuleen päivän mustan puhuvan oloni tilalle ja vedän pitkät lämpimät sukat jalkaani. Teen pesän sohvan nurkkaan pojan viereen, otan tämän taivaallisen kauniin kirjan käsiini...

Ja aloitan kaiken alusta.

ps. joulupukki, laitan sulle uuden toiveen tulemaan...

Make my day

Make My Day

I Know You Miss Me,
Because You Changed The Way You Kissed Me

Niin, taas soi biisi päässäni.
Se sentään soi.
Pääni.

Mutta levysoitin-ongelmani leviää käsiin.
En ole ostanut hihnaa. En.

Olen siirtynyt toiselle tasolle. Haluan uuden levysoittimen. Aivan huipun. Tai ainakin sellaisen, jonka äänivarsi saa sieluni soimaan...

Ja jotta levarista olisi iloa enemmän kuin ehkä tarvitsenkaan, niin haluan myös uuden vahvistimen. Tietysti hyvän sellaisen. Lähes mersun, sillä tiedän mersun hintatason, ja että mun korville ehkä toyota kelpaa ;-)

Jestas sentään kuinka maailma on täynnä levysoittimia, erilaisia, huippuja ja riluja. Ja voi jösses sentään minkälaisia vahvistimia on suomenkin markkinat täynnä. On kauniita, on rumia, on hyviä, on huippuhyviä ja on tavalliselle korvalle sopivia ja ehkä mullekin juuri se just-mun-näköinen vahvistin -häät tiedossa mekaniikan kanssa ;-)

Jos vain ulkomuoto olis tärkeää, niin helppoahan tää olis:

Yarlandin putkivahvistin luomaan iltahämyyn lämmintä valoa ja seuraksi punainen rakkauden sykkeellä soittava Thorensin levari. Joo eihän nuo ihan synkkaa ulkonäön perusteella, mutta jokin muukin estää näiden molempien hankinnan. Putkivahvistin painaa lähes 10 kiloa, hei haloo! Enhän mä reppana saa sitä edes nostettua paketista pois...

Voi Sauli kuinka sua kaipaankaan.

Voistitko taas tulla luokseni apuun ja sanoa:

Katsotaanpa yhdessä.
Paljonko-sulla-on-rahaa-ok-mä-katson-sulle-parhaimman-yhdistelmän.

Sauliiiii.....

Valkoinen helmitee, kiitos

Hitaasti astahtelin tauolle töiden jälkeen.
Istuin pikkukahvilassa pienessä kantikkaassa pöydässä mustalla tuolilla.

Ympärillä tarjoilijoiden hyörinä ja ihmisten puheensorina.

Mikä rauha!

Tilaan teen,
jonka valmistuminen kestää sopivan pitkään ja jonka juominen onnistuu vain hitaasti.

Sillä haluan vain lepuuttaa

Pään tyhjennystä täältä ;-)

  sumeaa päätäni
    jomottavaa olkapäätäni
      kipeitä ranteitani ja
        väsyneitä jalkojani.

Katselen reippaita eläkeläisiä, niillä tuntuu olevan virtaa kuin pienissä voimaloissa. Milloin mun eläke mahtaa alkaakaan?

Huomaan ystävättäret, joilla nauru on herkässä. Miten mukavalta he näyttävät ja kuullostavatkaan.

Ja vaikka tarjoilijoilla löysää hetkeä ei ole, niin ystävällisesti he palvelevat asiakkaitaan. Palvelu on aliarvostettua nykyään, mutta onneksi ei täällä.

Ison kupillisen jälkeen pääni tuntuu jo kirkkaammalta. Kivut ranteissa pienemmiltä ja jalatkin siltä, että ne jaksavat kantaa kotiin.

Mutta siinä onkin sitten kaikki mitä tänään on ohjelmassani. Olla kotona. Ja olla vain.

Se mitä et ehkä tiedäkään

Jos tietäisit miltä tuntuu
kun katsot noin

noilla silmilläsi
tuolla vetovoimallasi
joka sisälläsi on
josta et tunnu tietävän
jota et tunnistakaan

niin

pistäisit  polveni hyytelöksi
suuni hymyyn
silmäni loistamaan
kehoni kihelmöimään
varpaani kipristelemään

Jos tietäisit
niin pitäisit siitä
ihmetellen
ja varmasti myös
virnistellen

Ja minä
...
ja minä
...

;-)

Kävin sinun maailmassasi

Istun pimeän pienen salin viimeisessä penkissä.
Inhoan istua keikalla, joten osa energiastani menee paikallaan olemisen vaikeuteen.

Katson miestä kitaran takana.
Sillä on kaunis hattu päässä, musta paita, farkut ja sukat jalassa.
Pää lämpimänä ja jalat viileänä.

Sitten rumpu saa iskun
ja ääni värähtää minuun
menee sydämen kautta samalla tahdilla lapaluihin asti ja kimpoaa kaikuna takaisin rintaani.

Solisti tulee mukaan.
Sen kitarana olisi hyvä olla.
Sormet kitaran kaulalla kulkee niin lempeästi,
että kylkeni antaisin tuollaiselle hellyydelle.

Ja vereni sykkii rumpujen kanssa.
Sivuni kuuntelee kitaristin liikkeitä
ja tunteeni äänen pehmeyttä.

Rytmi kiihtyy.
Ote kitarasta tiukkenee.
Ei enää hiljaista käsittelyä
vaan kunnon vinguttelua.

Ota tämä kehoni,
vie omaan maailmaasi
pimeään
pehmeään
syvään
Vie ihan minne vaan...

Hetken unohdus
paikasta ja ajasta

...kunnes taas kiroan tätä penkkiä.

Nailonit ja tikitykset vaihtoon

Sunnuntain punertavan taivaan nähdessäni muistin talviaikaan siirron ja huomasinkin olevani pirteänä jo seitsemältä. Miten makoisalta aamu tuntuikaan.

Nojailin ikkunan pieleen ja katselin lehtimattoa nurmikolla. Koivut olivat paljaina runkoina, niin oli vaahterakin ja kirsikkapuut. Ainoastaan yksi syreeni piti sitkeästi kiinni omista lehdistään. Miehet tuhisivat pedeissään ja minä mietin kahvin tuoksua ja ylimääräistä aikaani.

Ottaisin milloin tahansa lisätunnin päiviini. Miten mukavalta se tuntuisikaan. Ehtisin hiukan enemmän touhuta yhtä ja toista ... Taikka olla touhuamatta mitään.

Sillä huomaan taas tulevan sen ajan, jolloin minun pitäisi hiljentää tahtiani. Antaa luonnon mallin tarttua itseeni. Vaihtaa pidemmät ja paksummat sukat jalkaani. Kietoutua lämpimään neuleeseen ja viettää aikaani verkkaisemmin.

Ja miksi näin? Katsokaas, kuulin yhtenä iltana pojaltani lauseen, joka pysäytti minut:

      äidin huokaus on kuin atomipommin tikitys



Voi jestas sentään. Siihen loppui vettynyt, ärtynyt huokaukseni miesten vitkutteluihin. En voinut kuin nauraa ja vinkata silmää pojalleni.

Se näkee enemmän kuin välillä tajuankaan. Sen sanoista kannattaa ottaa opiksi. Relata enemmän, halata enemmän, odottaa ketään aina vaan vähemmän ja tehdä sitä mikä tuntuu itselle oikealta.

Jep jep ;-)