Yksi päivä enää

Kävin istumassa penkillä. Istuin ja katselin. Huokaisin, tunsin nälkää, päätäkin kivisti, mutten välittänyt. Olin kierrellyt paikan ensin kerran läpi ja sitten palasin katsomaan rakastavaisia, sitä kuinka he rannalla suutelivat tiiviisti toisiinsa painautuneina ja kuinka teräaseen kärki näkyi lävistäneen rinnan. Kuinka voi olla noin? Kuinka voi?

Sitten palasin Marjatan eteen.

Mietin miten jokainen meistä on ollut pieni, sylilapsi, sellainen jota on rakastettu ja pidetty hellässä otteessa.

Muistaisinpa aina lapseni tuollaisena viattomana, minun oppejani vielä kuuntelemattomana tai maailman paineita kokemattomana.

En tiedä miten tämä maalaus on jäänyt minulta näkemättä. Okei, yksityiskokoelmissa, mutta siltikin.

Olin sanattoman iloinen ja levollinen tämän taulun edessä. Iloinen pitkästä aikaa. Jopa nälkäni tuntui häviävän kauniin vihreisiin puunlehtiin ja naisen oranssinkeltaisiin hiuksiin.

Ja lopuksi

menin sen eteen

jota olen niin paljon katsellut.

Hei, siinä sinä taas istut. Nojailet Akselin ryijyn päällä. Onko olosi hyvä, vaikka valkoiset liljat kukkivat vieressäsi? Niin, en minäkään liljoista pelästy. Näen sinut aina niin valloittavana, paljaana, mutta sinähän oletkin paljastanut itsesi naamion takaa.

Antaisitko minullekin pari vihjettä. Vaikka vain yksi, jotta voisin elää helpommin.

Siinä minä istun ja katselen. Katselen ja kuuntelen.

Nousen lähteäkseni pois ja näen seinällä isolla tekstillä Akselin sanat:

Me tulemme elämään toisissamme ja toisillemme. Minä inhoan tavallista, konventionaalista avioliittoa, jossa kuherruskuukauden ja häämatkan loputtua mies ottaa kovin kourin kiinni työstään, saa silloin tällöin joitain rakkauden puuskia, tulee suutelemaan vaimoaan ja kysyy, eikö päivällinen pian ole valmiina.

Miten upea mies. Minäkin inhoan tuollaista. Minä voin olla paljas ja suora. Ja nainen. Enkä koskaan soita kotiin kysyäkseni jotain noin tylsää...

Selvästikin loman ja vetovoiman puutetta ;-)

Aaton aattona

Jos yöllä vähän kylmä viipoi varpaitani ja sain etsiä peitettä siipan kainalosta, niin ilolla otin aamun vastaan.

Vieno kuura oli aamulla maassa.
Valkoinen kajo nurmella ja tielläkin.
Kiitos jonnekin siitä, että taivas on kirkkaampi =)

Kodissa tuoksuu vielä piparin aromit. Sain taikinan työkaverilta, jolta jäi sitä enemmän kuin tarpeeksi. Olin jo miettinyt, että äidin taatelikakku saa riittää jouluksi, kun omat leipomiset jää tekemättä. Mutta nyt sai kakku kaverikseen mitä makoisimmat piparit. Kiitos ystäväni =)

Vähemmän taitaa olla aivan riittävästi. Mitä enemmän näin kaupassa ihmisiä ja suuria ruokakärryjä, niin sitä vähemmän halusin täyttää omaa ostoskärryäni. Mitä runsaammin näen levottomuuden kasvoja kaupungin humussa tai eilen ruokakaupassa, niin sitä enemmän haluan vain päästä kotiin omien pariin ja olemaan rauhassa.

Vähillä touhuamisilla olen siis ottamassa huomista vastaan. Ne paketit jotka pukin apulaisena hoidin, paketoin rakkaudella ja ehkä ensikertaa levollisin mielin. Lisäksi olen katsonut televisiosta Tonttu Toljanterin Tuhmaikää. Olen nauranut ääneen tontun t-uhmaiän tuttuudelle (vertaan siis itseeni) ja rentouttanut samalla mieltäni ja kehoani.

Postiljoonin käynti tuo vaihtelua tavalliseen. Olen kiitollinen kaikista pienistä korteista ja värikkäistä kirjekuorista joita tipahtelee luukusta. Olen arvuutellut joulukorttien lähettäjiä kuvan perusteella ja asetellut niitä esille, jotta kaikki se mitä kortit kertovat näkyvät näinä päivinä kodissani..

Jos voisin, niin helpottaisin muiden oloa. Ei me tarvita niin paljoa. Oleminen riittää. En katsele kyläillessä toisten siivoja, ja oletan toisten tekevän samoin. Pimeässä syksy-talvessa ei kuulkaa jaksa enää arkijuttujen jälkeen paljoa. Jos jaksaisi nyt hiljentyä ja nauttia vain olostaan.

Lämpöisiä ajatuksia, lempeitä halauksia.

Kiitos olemisestanne =)

Hetkellinen mielenhäiriö

Tapahtuipa omituinen piikki aivokäyrässä, sellainen joka sai naisen kyykkimään ja kuuraamaan.

Vaikka en harrasta minkäänlaisia jouluhurahduksia, siis siivouskohtauksia, niin huomasin katselevani vessan lattiaa villi kiilto silmissä.

Nyt se lähtee.
Nyt lähtee!

Ensiksi hinkkaan pöntön. Voi hulluus. Mutta kylläpä kiiltää! Sitten kyykin vessanpöntön ja seinän välissä. Muistan kiristää keskivartalokorsettini tiukalle ja vihdoin saan tiristettyä vartaloni niin pitkälle, että kulmauskin saa tuntea käsittelyni. Punnerran takaisin peruuttamalla, sillä en uskalla ajatella jumiutumisen vaaraa.

"Ei! En mä nyt ehdi! Mä siivoan!", huudan.

Olipa soittaja kuka tahansa, niin se joutuu odottamaan parempaa hetkeä. Jos mä tästä nousen, niin voin palata normaalitilaan ja lattia jää puolittaiseksi. Ja mä kyykin, peruutan, hankaan ja suihkutan. Hinkkaan lisää, peruutan ja etenen viimeiseenkin nurkkaan.

Nyt mietin ihmeissäni, mitä kummaa aamulla tapahtui.

Omituisia juttuja sitä sattuukin...

Kirkas on kyynel

Naamioni on pyyhitty pois.
Olen puhdas ja paljas.

Ja katson sinuun
sinun kasvoihisi,
niihin joista en osaa tulkita mitään.

Et halua,
et päästä luoksesi.

Ole vaan.
Ole rauhassa.

Ja minä olen,
olen kuin peilipallo,
heijastelen,
kohtaan.

Ja näen sinun surusi
ja surusi tuntuu minussa.

Tunnen kyynelten liikkeen,
huomaan veren kohinan suonissani.

En pelkää tunnettasi,
en sen siirtymistä minuun.

En nyt.

Vesisateessa alkoi päiväni

Jos aamulla painoin pääni kumaraan sateenvarjon suojiin ja manasin vesisadetta. Jos tuumasinkin töissä, että voisi kai sitä elämälleen etsiä oikean intohimon ja ajattelin elämäni olevan välillä syvältä ja jonkun toisen määrittelemää.

Niin yllättäen tullessani kotiin...
Saadessani eteeni aimo annoksen oikean miehen valmistamaa oikeaa ruokaa. Laitettuani jouluradion soimaan ja katseltuani hetkisen kuinka loputkin joulukortit valmistuivat miesten käsissä postitusta vaille. Niin helposti pehmenin ja hellyin elämälleni.

Hei Michael Buble, laula sinä vain lempeästi Christmas (Baby Please Come Home). Anna joulun tunnelman tulla korvieni kautta pääkoppaani. Klementiini, vie tuoksu- ja makuaistini mehukkaisiin nautintoihin.

Kynttilän liekin leikkiä seuratessani kaikkoaa viimeinenkin vettynyneestä olostani. Olen vihdoin valmis aloittamaan mukavan illan vieton.

Kuu-ukon hymyillessä

valo herättää minut
se kuljettaa jalkani eteensä
ihmettelemään pyöreyttä
katsomaan kirkkautta pimeässä

kunnes varpaitani paleltaa
ja sanon hei hei

palaan takaisin
pimeäään ja pehmeään

minä tunnen tuoksun ja elämän
valon vaikutuksen sekä
kierron viehätyksen

tekisi mieleni herättää joku toinenkin tähän hetkeen =)

Sydämen mekaniikka

Musta kansi, mustat kyljet. Katse alas suunnattuna. Niska ja hartiat hauraampaa kuin muu.

Katson kirjan kantta. Työnnän sormeni kannen reikään ja kosketan punaista ratasta henkilön rinnassa. Sormeni menee  läpi. Kun käännän kirjan kannen, aukeaa eteeni verinen pisara reijän alta ja sen vastapäätä kellon koneisto.

Olen löytänyt omani. Olen löytänyt sen tumman puhuvan puoleni, joka kaipaa jotain... Minussa sitten asuukin kaiho, jota olen karttanut hinnalla millä hyvänsä.

Jos näköni hämärtyykin liiasta kivusta tai liiasta työstä, niin sydämeni ei ole sumentunut. Kuuntelen sitä enemmän, vaikka näen muiden katsovan vinoon. Otan enemmän aikaa itselleni, annan lepoa ja hiljaisuutta.

Sivu.
Luen yhden, toisen ja kolmannen.
Matkaan Edinburgiin vuoteen 1874, jonne syntyy langenneen naisen poikalapsi. Heiveröisen pojan maailmaan tulo on vaikeaa ja puoskaritohtorinna asentaa hänen sydämensä avuksi käkikellon. Vahvasti sykkivän mekaanisen laitteen, joka pitää pintansa, kun Jackin oma sydän ei jaksa.

Turvassa paikallaan, erossa muusta maailmasta. Kukapa haluaisi elää suljettua turvallista elämää? Voisiko elämässä ottaa riskejä tai mennä vaan sitkeästi kohti sitä mitä unelmoi? Miten silloin käy? Jack, omituinen luonnonoikku käkikello rinnassaan, haluaa samoja asioita kuin muutkin, mutta onko siihen varaa, kun hänelle rakas tohtori Madeleine sanoo:

Ensinnäkin,

älä kajoa viisareihisi.

Toiseksi, hillitse vihasi.

Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä, 

kuuna päivänä

Rakastua.

Miten voikaan musta kirja tuntua näin hyvältä. Näen maailman, jossa kaikki tummasävyinen on lohduttavaa vaikka kipeääkin. Olen päässyt toisenlaiseen Gotham Cityyn, Painajainen ennen joulua -maailmaan.

Lukemisen ja hipelöimisen arvoinen: 

Mathias Malzieu: Sydämen Mekaniikka

 Gummerus

Graafinen suunnittelu Jenni Noponen