Mietin miten jokainen meistä on ollut pieni, sylilapsi, sellainen jota on rakastettu ja pidetty hellässä otteessa.
Muistaisinpa aina lapseni tuollaisena viattomana, minun oppejani vielä kuuntelemattomana tai maailman paineita kokemattomana.
En tiedä miten tämä maalaus on jäänyt minulta näkemättä. Okei, yksityiskokoelmissa, mutta siltikin.
Olin sanattoman iloinen ja levollinen tämän taulun edessä. Iloinen pitkästä aikaa. Jopa nälkäni tuntui häviävän kauniin vihreisiin puunlehtiin ja naisen oranssinkeltaisiin hiuksiin.
Ja lopuksi
menin sen eteen
jota olen niin paljon katsellut.
Hei, siinä sinä taas istut. Nojailet Akselin ryijyn päällä. Onko olosi hyvä, vaikka valkoiset liljat kukkivat vieressäsi? Niin, en minäkään liljoista pelästy. Näen sinut aina niin valloittavana, paljaana, mutta sinähän oletkin paljastanut itsesi naamion takaa.
Antaisitko minullekin pari vihjettä. Vaikka vain yksi, jotta voisin elää helpommin.
Siinä minä istun ja katselen. Katselen ja kuuntelen.
Nousen lähteäkseni pois ja näen seinällä isolla tekstillä Akselin sanat:
Me tulemme elämään toisissamme ja toisillemme. Minä inhoan tavallista, konventionaalista avioliittoa, jossa kuherruskuukauden ja häämatkan loputtua mies ottaa kovin kourin kiinni työstään, saa silloin tällöin joitain rakkauden puuskia, tulee suutelemaan vaimoaan ja kysyy, eikö päivällinen pian ole valmiina.
Miten upea mies. Minäkin inhoan tuollaista. Minä voin olla paljas ja suora. Ja nainen. Enkä koskaan soita kotiin kysyäkseni jotain noin tylsää...
Selvästikin loman ja vetovoiman puutetta ;-)