Usvaa putkessa

Kolmatta päivää on mulla pää karussa. Se luulee olevansa tämän elämän kingi. Se särkee ja minä poden...
... mutta en luovuta.

Aamulla kuuntelen pääni surinaa. Vedän kuteet niskaan ja astun ulos.

On kosteaa ja on kylmää.
On upea sumu, joka vie ajatukseni vihdoin raikkaammille tuulille.

Kun saavun keskustaan saan nähdä kuinka apostolit kurkottavat kohti taivasta. Heitä sumun takaa katsoo aurinko.

Mahtava näky!

Mietin miltä mahtaa apostolista tuntua. Viettää kaiken päivää katolla keikkuen. Saavat raikasta juomaa, kun taivas sen suo. Ruokaa, sitä tuskin tulee tarjoiltua, jos ei lokki tipauta vahingossa saalistaan käteen.

Minullakin olisi ollut mahdollisuus ruokailla tai herkutella champanjalla taivaan kaarella.

Katselin kuitenkin vain toisia maan kamaralta. Ei jotenkin tehnyt mieli mennä keikkumaan tuolille yläilmoihin ja miettimään, että jos hätä iskee, niin ikävä on pyytää kaikkia muitakin lähtemään mukaan ;-)

Sitten muistelin sitä, mikä ihmetytti aikoinaan minua kovin.

Näin nimittäin raput Taivaaseen. Ikkunassa valkoisen verhon läpi siinsi kauniit valkoiset portaat ylös. Ikkunassa luki valkoisella tietenkin: Taivas

Raput taivaaseen. Tuolla olisi kiva käydä, pohdin mielessäni.

Mutta sitten näin lapun oven läheisyydessä ja mietin, että taitavat olla tiukkoja tuolla Taivaan puolella. Ehkei ole vielä minun aikani ;-)

Kyllä huomaa, että jatkuva päänsärky saa ihmisessä kummallisia aivoituksia.

Paljon parempaa viikonjatkoa teille muille =)

Oma napa

Osuuko ovesta sisään? mietin kun katselin junassa humalaisen miehen hidasta askelta laiturilla. Sillä oli naama aivan turvoksissa, toinen silmä melkein muurautunut kiinni. Vanhempi mies ja voi missä kunnossa.

Älä nyt vaan tule istumaan tänne, ajattelin samaan hengenvetoon. Mutta tein ilmeisesti nopean tilauksen, sillä mies oli selvinnyt sisäpuolelle ja otti askeleen tapaisen suuntaani.

Se otti tolpasta tukea, katsoi paria porrasta edessään, ylös toiselle puolelle käytävää, missä erään naisen vieressä oli vapaita paikkoja.

Sitten mies yllättäen totesi, kai enemmän itselleen kuin meille muille: Ei, ei tonne voi istua. Nainen... Nainen, se ei varmasti haluu mua tonne... kun oon näin humalassa.

Mies horjui ja huojui... Hei kaveri, saanko mä istua tähän? Hei saanko? Mä olen humalassa, mutta mä olen tässä vaan viis minuuttia. Mä jään Pasilassa pois. Hei, jos mä istun tähän? Ja siihen mies parkkeerasi, läsähtäen ja syvässä tenussa. Se puhui välillä itsekseen. "...mä en enää koskaan kaadu niissä portaissa", mutta lopetti yksinpuhelunsa ja alkoi jutella nuorelle miehelle, jolta kysyi lupaa istumiseen.

Kun Pasilan aika koitti mies sanoi: Hei paljon onnea sun elämään. Oikein hyvää elämää sulle nuori mies. Ihan totta, kaikkea hyvää sulle.

Ja minun ajatukseni tuosta eläkkeellä olevasta laitapuolen miehestä muuttui aina vaan

.. huomioonottava .. hyväntahtoinen

Samalla päätin unohtaa ne kaikki sanat, jotka ensimmäiseksi olivat nousseet mieleeni.

Fever

Hipsin lämpimästä pedistä.
Laitan ovet nukkuville kiinni, ja siirryn tuijotteluvaiheeseen.

Piha on täynnä rastaita. Ne nyökkäävät villisti kohti ruohikkoa ja nappaavat saaliin. Uskomaton liuta rastaita.

Sitten mietin koiraa.

Ei! Parempi miettiä jotain muuta. Ja tuijottelen taas rastaita. Siirrän katseeni koivuun, joka on jo keltainen. Se aina ensimmäisenä vihertyy keväällä ja nyt elokuun vielä ollessa puolessa välissä jo kellertää. Ei voi olla totta.

Koira.

Taidanpa ottaa lasin viileää vettä. Se varmasti herättää mut.

Koira, se vois olla kiva...

Nyt kyllä teen jotain muuta! Avaan telkkarin ja siirryn uuteen Sherlockiin, josta olen innoissani. Vie mies ajatukseni muualle, vie analyysiin ja kuvapankkiin.

Niin saan taas itseni kasaan ja vietän mielenkiintoisen elokuvallisen elämän.

Sitten ovi aukeaa, sumea pörröinen ilmestys herää tähän maailmaan.

Huomenta kulta!

Ja palaan ajatusleikkiini:
Koira, se vois olla kiva juttu. Mutta ihan totta, mä olen vannonut jo vuosia sitten, ettei sellaista meille voi tulla. Voisiko? Miksei? Jaa. Ehkä. Täh! Ei.

Voih.

Komean boheeminkin voisi heittää kotona pihalle milloin vaan, mutta koiraa ei. Enkä koskaan voisi luopua siitä ilman suunnatonta itkua...

Ehkä mulla on oikeasti kuumetta, pitää hakea mittari ;-)

Kun silmäni mä auki saan

Sulla seisoo silmät päässä, sanoi mieheni keskiviikkona.
Taas sinä sanot noin ja työkaverini vain komppaa lausettasi, mietin mielessäni.

Pöllähtäneenä siis kävelin miehen ohjaamana Helene Schjerfbeckin näyttelyyn.

Kuljin hiljalleen, taulusta toiseen, huoneesta seuraavaan. Välillä jokin pysäytti vahvemmin. Toisinaan taas olin niin täynnä, etten nähnyt mitään. Mutta tunnistin, kuinka jokin on muuttunut sisälläni. Edellisessä suuressa näyttelyssä olin vanhenevan Helenen omakuvien kanssa hiukan ahdistunut ja pelokas. Nyt ne näyttivät kauniilta ja vahvoilta. Elämä kulkee ja maailma muuttuu.

Lasi valkoviiniä ja pala suussa sulavaa suklaata kruunasi näyttelyn. Kiitos Helene ja mies. Olette tämän naisen herättäjiä.

* * *

Hei, sulla tapittaa silmät. Oletko tässä maailmassa, totesi mieheni perjantaina.

Taasen hän otti kädestäni kiinni ja kävelytti minut O'Keeffen näyttelyyn. Voin paljastaa: Aluksi en tajunnut mitään, en yhtään mitään. Mutta pikkuhiljaa tämän 99 vuotiaaksi eläneen naisen teokset alkoivat avautua.

Taide on niin erilaista ja useimmiten toisten tulkinnat taiteilijan ajatuksenjuoksusta ärsyttävät minua. Niinpä katsoin väsyneenä ja luonnollisen avoimena sekä tyytyväisenä elokuvaa, jossa taiteilija itse kertoi elämästään ja taiteestaan. Näin hänen asuinpaikkansa, kuulin suhteesta mieheen, jonka O'Keeffe tapasi nuorena, jonka kanssa meni myöhemmin naimisiin. Näin myös kuinka miehen ottamat valokuvat vaikuttivat naistaiteilijan taiteeseen. Tämä mies ja nainen kirjoittivat elämänsä aikana (myös naimisissa ollessaan) yhteensä noin 22000 kirjettä toisilleen. Vau! Miehen kuoleman jälkeen O'Keeffe muutti autioon kauniiseen maisemaan, keskelle ei mitään, koska nyt hän sai tehdä ja asua missä halusi.

Heräsin usvaputkestani vihdoin.

Mikä intohimo ja vahvuus.

Sen haluaisin itsellenikin. Samoin haluaisin kauniin, ison ja valoisan työhuoneen, johon saisin laittaa mahdollisimman ison kankaan, maalata siihen isolla vedolla. Maalata niin usein ja paljon kun sielustani vaan irti lähtisi.

Jos olisin rohkea. Jos olisin tosi rohkea.
Niin...

Georgia O'Keeffe

Tekisin jotain rajumpaa!

Jurmalan lumoa

Olen kulkenut jo askeleen jos toisenkin. Takanani on kilometreittäin kaunista hiekkarantaa ja edessäni saman verran.

Yön sade on rummuttanut hiekan pinnan pisaroin. Minun paljaiden jalkojeni jäljet tekevät omaa pitkää maalaustaan hiekkaan. Tasaista ja hiljaista.

Katson kuinka aallot saapuvat matalaan rantaan ja seuraan miten naurulokit lepäävät laineilla kuin pienet paperilaivat. Kahdeksan pientä elävää meren sylissä... Yhtä helposti ne keinuvat kuin minä astelen hiekalla.  Kuuntelen meren ääntä,  kuuntelen askeleitani ja sitten kuuluu vieno erilainen syke.

Se leijailee pienestä teltasta rannalla. Epätodellisen huumaava tunne valtaa minut, kun lähes autiolla rannalla kuuluu hiljalleen musiikkia.

Bossa novaa. Rentoa ja kaunista bossa novaa.

Ja askelten keinuessa tahdissa minä sivuan sävelet ja ne siirtyvät taakseni. Musiikki hiljenee, se katoaa kokonaan.

Elämääni kuuluu taas vain aaltojen äänet ja katseisiini osuvat satunnaiset ohiajavat pyöräilijät tai vastaantulijat.

Kilometrejä rantaa.

Ihmeellistä