Kuin olisi otettu nilkoista jalat nippuun, nostettu koko ruumis ylösalaisin ja pyöritetty ilmassa vinhaa vauhtia. Niin silmäni kieppuivat ja sekavina yrittivät kohdistaa katsettaan, kun lähdin töistä tänään.
Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa rauhoittelin mieltäni, kun mustassa illassa jätin konttorin taakseni. Ehkei minun kannata tässä tilassa mennä heti kotiin, muuten siellä olevat voivat kokea kovia.
Niinpä ajattelin hengittää ulkoilmaa ja kävellä kohti keskustaa. Mustat mukulakivet kiilsivät katulamppujen sävyjä. Talojen suljetut ovet ja pimeät kyljet muuttuivat näyteikkunoiksi ja ihmisvilinäksi. En osannut kiirehtiä, olin niin pihalla päässäni, sen sijaan nautin sateettomasta hetkestä, siitä että saatoin kävellä ilman tuulta ja riekkuvaa sateenvarjoa. Ihailin ihmisten tapaa kulkea kaduilla, osa hitaasti toistensa kanssa keskustellen ja toiset tehokkaasti astellen ja kärsimättömästi hitaampia ohitellen.
Houkutusten äärellä mietin kahvilaa... ei, ei kahvilaa nyt, vaikka nälkä kyllä on... olisikohan kirjakaupan ilmapiiri sopivan rentouttava ... ei näin isänpäivän aikoihin... ja sitten näin punaisena hohkaavan kyltin ja räväytin silmäni auki.
Elokuviin! En olekaan ollut pitkään aikaan samettisen tuolin uumenissa.
Soitin siipalle ja kyselin sopiiko pakoiluni muutamaksi tunniksi. Ja kiltti mies toivotti mukavaa elokuvailtaa.
Kohta siis seisoin Maximin ulkopuolella ja katselin mainoksia. En saanut otetta kummastakaan tarjolla olevasta. Astuin kuitenkin sisään ovesta ja otin käteeni ohjelmavihon. Kävin teatterit läpi ja huomasin kolme elokuvaa, jotka alkaisivat puolen tunnin sisällä.
Jo tunsin paremman olon niskassani, sain rankani suoremmaksi ja suuntasin toiseen teatteriin. Siellä jäin vuorostaan lippuluukulle ihmettelemään. Mikään elokuvista ei alkanutkaan seuraavaan puoleentoista tuntiin. Tiistai on poikkeuspäivä. Tiistai... Olkoon sitten...
Hipsin ulos mustaan iltaan. Ilma oli raikas, asfaltti kimmelsi edelleen kauniisti ja minä päätin kävellä junaan.
Että on siis tiistai. Se viikonpäivä, jolloin olen lähes aina kuolemankielissä pitkästä työrupeamasta. No, en kuollut tänäänkään, olen elossa. En päässyt eläviin kuviin elokuviin, joten menen sitten kotiin. Siellä on elämää riittämiin. Kaksi miestä, joita voin seurata suorana lähetyksenä.
Yrittänyttä ei laiteta. Joten ajattelen selvitä tästä illasta, miesten kaikista tekemisistä, tekemättömyyksistä, hassutteluista ja hulluista lausahduksista. Yritän olla kuin maailmaa nähnyt rautainen, kaiken kestävä, hyvillä hermoilla ja kauniilla ajatuksilla armoitettu herttainen nainen.
Sitten laitan junassa viestin miehelle: Ei ollut elokuvailta tänään. Tulen nyt kotiin.
Ja hetken kuluttua puhelimessani kilahtaa viesti: Tervetuloa =)
Eilen jäin räntäsateessa katselemaan jäällä liukuvia kaveruksia. Vihdoinkin työmatkallani on jotain päivittäistä valoa, vaikka muuten taivas on musta aamulla ja illalla.
Iltapäivällä olen vieläkin hämmästyttävän pirteä ja huomaan olevani valmis ison tontun hakemiseen.
