Kirjoita postikorttiin

Tulin eilen kotiin
pitkän työpäivän jälkeen silmät töttöröllään. Näin eteisen lipastolla kirjekuoren ja huomasin kuinka vireystilani nousi asteikolla vitosesta yhdeksään. (Meille kortteja tulee useinkin, kiitos mm. eräälle ihanalle Artolle. Joka kerta kortti tai kirje saa sydämeni sykähtämään.)

Hipelöin ensin kuorta ja tunnistin lähettäjän. Siirsin haluani hetkisen ja vaihdoin työvaatteet pois, menin keittiöön syömään kotihengen tekemää ruokaa ja lopulta kahvin tuoksun ympäröimänä otin kuoren käteeni.

Vanhemman herra Fieldsin suloiset kasvot tulivat mieleeni kuorta pidelessäni. Pyöreä käsiala oli täyttänyt kuoren kokonaisuudessaan ja postimerkissä oli herkän kukan lisäksi pieni sydän.

Sisällä kortti, jossa oli
täydellisen sininen iltaan vievä taivas
pehmeän sävyinen kivinen kirkko sekä
minun omat punaiset housuni...

  Siellä minä kävelin
  tietä pitkin iltasella
  vapaana kuin taivaan lintu
  mitä parhaimmassa seurassa.

Ja minä matkasin alle sekunnissa tuohon kesän hetkeen. Päivän kestävään kävelyyn herra Fieldsin kanssa. Päiväuneen vaipumiseen läheisen majatalon pihanurmikolla. Maittavaan illalliseen, punaviinin pehmittämiin huuliin ja Cristina Ocan puhtaiden lakanoiden väliin. Oi sinä ihana mies. Sinä toit minulle kesän maun suuhun, loit talveen lämpimän unelman. Miten minä sinua ja rauhallista oloasi kaipaankaan. Kaipaan Espanjan kiviteitä, kaipaan lehmänkelloja, tuulen heiluttamaa heinäpeltoa, samaan suuntaan meneviä kanssakulkijoita.

* * *

Uneksin toisen kahvikuppini kylmäksi ja totesin, että tästä voin ottaa opiksi ja lähettää enemmän kortteja ja viestejä.

Jos sinua eivät kortit lämmitä, niin muista soittaa tai näe ystäviäsi. Ihmisen yksi tarkoitus on olla yhdessä. Olla yhdessä ihmisten ja luonnon kanssa.

Sinua lämmöllä ajatellen,
Birgitta

Kosto on suloinen

Rikoin eilen ensimmäisen kerran noin sata vuotta sitten pienelle pojalle ilmoitetun jouluaattotehtävän. En jaksanut odotella aattoaamuun, en sitten millään.

Niinpä minä salaa hipsin hakemaan ison punaisen laatikon. Avasin kannen varovasti. Keräsin ensin pienet omenat sormiini. Ripustelin ne tasaisesti oksille varoen koskemasta puuhun. Sitten lisäsin olkirenkaat, sydämet, tontut ja muut. Latvuksen lähelle laitoin pienet punatulkut istumaan, kaksi neulasta pisti sormiini ja kohta rintaani lämmitti kuin sadussa ikään. Ei, kyllä se muuttui kutinaksi. Astahdin katselemaan kuusen kauneutta ja kuuntelin sen helinää. Ei, ei... kyllä tämä helinä tuntui kuitenkin kaulassani. Sitten lähdin vessaan katsomaan itseäni. Rinta punotti kuin joulupukkia odotellessa. Sen jälkeen alkoivat silmäni umpeutua kiinni... Niinpä minä haparoin keittöön. Avasin kulmakaapin ja hamusin Kestinen suuhuni. Vedin tuolin lähelleni, kiipesin sille ja yritin siivilöidä katseellani ylähyllyltä allergiatippoja. Apua! Kaikki oli loppu!

Juoksin makuuhuoneeseen. Etsin reseptin myrkkyyn, jolla tapetaan silmäallergeenit. Keskeytin puhelimessa olleen miehen ja lähellä hysteriaa sopersin, että nyt sinä juokset apteekkiin. Revin lompakon rikki typerää kela-korttia etsiessäni. Höpisin vääriä sanoja yrittäessäni muistaa toisen tippapullon nimeä. Onneksi herra Pelastaja ei kavahtanut rumaksi muuttunutta pikku prinsessaa, jolla oli kaksi ylikypsää ja halkeillutta tomaattia silminään, vaan laittoi kengät jalkaansa ja lähti. Ehkä se kuitenkin lähti karkuun...

Minä avasin ikkunan auki. Istahdin sen eteen hengittelemään ja rauhoittamaan paniikkimielentilaa. Ei mennyt kauaakaan kun kuulin nopeat askeleet. Siirryin ovelle ja nappasin tippapullon ennen kiitosta ja katosin tunkemaan silmiini valkoista möhnää.

Jos joku muistaa johannesvirolaisen, niin paljastan hänen olleen moninkertaisesti kauniimpi kuin minä eilen. Onneksi lääke auttoi niin paljon, että taidokkaalla meikillä sain itseni tänään lähes työkelpoiseksi.

"Onko sulle aiemmin tullut mitään joulukuusesta", kysyi nuorempi mies tänään. No, jotain on tainnut tulla, kun varoin koskemasta siihen. Muttei koskaan näin nopeasti tai pahasti.

"No, sitten tämä oli kuusen kosto siitä, että menit koristelemaan sen liian aikaisin", tuli vastine.

Samperi sentään.

Päätin että kostan kuuselle käyttämällä tästä lähtien moninkertaisia kumihansikkaita. Taikka sitten ostan koko perheen kostoksi valkoisen bling bling muovikuusen....

Ehkä kuitenkin tyydyn ensivuonna pelkkään kuolleeseen puun raahkaan ja koristelen sen loisteliaasti hämähäkeillä, lukeilla sekä kauniilla valkoisenhohtavalla seitillä. Olisi se sitten enemmän emäntänsä luonteen näköinen ;-)

Kuvankäsittelyä

Haluttaa

venyttää hetki pidemmäksi
antaa mustan tihkusateenkaaren kastella
muiskauttaa huulilla kohmeinen mansikka rikki
valuttaa tahmea mehu alas
nostaa katse ylös

  ottaa kädestäsi kiinni
piirtää elämänviivasi viereen sydän

katsoa kuinka rakkaus värisee
minusta sinuun

Toivetta laskeutumisesta

Oli perjantai ja minä huokaisin helpotuksesta. Viikko oli alkanut maanantaina paniikkiherätykseen ja jatkunut torstai-iltaan yhtenä toimintasulattamona.

Päivällä huomasin raukean olotilan leviävän ympärilleni ja kotiinlähdön aikaan pohdin olisinko vielä yhden kerran reipas. Seisoin siinä aika pitkään takki päällä ja tuijottelin komeron sisällä olevaa kassia. Lopulta päätin olla ajattelematta, otin kassin käteeni ja lähdin kuntosalille.

Tulin väsyneenä mutta onnellisena kotiin. Katsoin tyhjää jääkaappia ja mietin miten valosta taiotaan ruokaa perheelle. No, onneksi kaikki kaapit eivät olleet yhtä tyhjän kanssa, joten loihdin sitä-sun-tätä-eikä-siis-paljon-mitään aterian. Heti sen jälkeen sain houkuteltua miehen ruokakauppaan ainoana ajatuksenani saada sieltä mainoksessa näkemiäni kauniita joululahjapapereita.

Ostoskärry täyttyi ruuasta, mutta lahjapapereita ei näkynyt missään. Kävin kysymässä apua henkilökunnalta ja sain vihjeen käydä katsomassa sormen suuntaan,  tuonne ->. No eihän siellä mitään paperia ollut...

Joskus sanomalehtipaperikin kelpaa =)

Kun lauantai-aamuna vielä lahjapaperia harmitellen näytin miehelle mainosta, hän huomasi, että tavara oli tarjolla vasta lauantaina. Sää oli mitä kaunein, joten päätimme tehdä aamukävelyn lähimpään Liiteriin. No siellähän sitä lahjapaperia oli niin paljon kuin ostaa saattoi ja minähän ostin (tuleville vuosillekin). Ulko-ovella onnellinen naamani myrtyi samantien, sillä aurinkoinen taivas ja kuura maa oli muuttunut kunnon vesisateeksi. Ruttasin naamani vieterin muotoon, mutta en minä kovin pitkälle jaksanut olla huonotuulinen.

Kotona pesin itsestäni loputkin sadetuskat pois. Pistin viikon tehokkuudesta innostuneena samalla sitruunahappopesuun kahvinkeittimen, astianpesukoneen ja monen pyykkikierroksen jälkeen pyykkikoneenkin. Samalla testasin paketoinnin riemua ja liimailin postimerkkejä kortteihin. Hetken hurmiossani tein vielä todella herkullista vadelmahilloa ja sitten tunsin olevani pelkän olemisen tarpeessa.

Niinpä kello neljä iltapäivällä minä istahdin lattialle katsomaan mitä suloisinta elokuvaa. Vuosia sitten näin erään elokuvan, jota yritin epätoivoisesti myöhemmin metsästää. En muistanut leffan henkilöiden nimiä, joten löytäminen oli enemmän kuin vaikeaa. Mutta nyt, lauantaina pääsin vihdoin nauttimaan Teeman elokuvaviikolla esittämää 1970-luvun leffaa Harold and Maude. Suosittelen kaikille höpsöille ja erittäin paljon tiukkapipoille ;-).

Lyhyestä virsi kaunis, vai miten se menikään: Pehmeä ja pettynyt perjantai muuttui ilon ja touhun kautta leppeäksi lauantaiksi. Ja vaikka grooven jazz-aamu on nyt loppunut niin sunnuntai on oikeastaan vasta alkamassa.

Ja tänään mä en tee mitään, olen vaan...

Suloista sunnuntaita sinulle ♥

Taiteilija näyttää paremmin miten maa makaa

Kuin tilauksesta
aamu oli kirkas,
kuun sirppi oli terävä ja sen vieressä Venus loisti valtoimenaan.

Päivällä aurinko lämmitti minua ja työkaveriani, kun seisoimme Suurkirkon portaiden yläreunalla ja odotimme puolenpäivän hetkeä.

Kun vihdoin kello kumahti
ja aika tuli, nosti johtaja kätensä ylös ja juhlimme yhdessä Jean Sibeliusta laulamalla Finlandia-hymnin.

En tiedä mikä tässä sävellyksessä on, mutta se vetoaa johonkin todella syvään sisälläni. Ehkä juuri sen vuoksi olen koko päivän miettinyt ihailemiani taiteilijoita Gallen-Kallelaa sekä Helene Schjerfbeckiä, heidän vahvaa intohimoaan ja käden jälkeään. Sekä tietysti Sibeliusta, jonka sydän tuntuu Finlandian sävelissä ja tunnelmissa, joita kerta toisensa jälkeen huomaan tänään hyräileväni. Tunnistan myös jo hiukan pidempään itsessäni häilyneen olotilan... en ole varma onko se hyväksi, joten illan päätteeksi olen siirtynyt muistelemaan isoäitiäni, joka opetti minulle sitkeyden ja eteenpäin menon merkityksen.

Niinpä päätin katsoa vielä kerran suloisen Ville Anderssonin itsenäisyypäivän haastattelun. Mietin miten upeita nuoria meillä on. Miten rohkeita ja hauskoja. En halua vaipua synkkyyteen, en miettiä haluaako joku teilata minut tai ottaa minulta pois sen minkä olen omalla työlläni saavuttanut.

Ja minä taas kerran päätän vain elää oma elämääni ja jatkaa matkaa. Opettelen nousemaan ylös aivan kuten nuo muutkin fenix-linnut. Otan ilon irti taiteesta ja nautin sitkeämmin tämän maan kauneudesta.

Skool Sibelius!
Skool meille kaikille ♥