Viikon ilahduttavat

Vaikka pienoiset lumihiutaleet muuttuivat päivien vesisateiksi, en ole antanut asian vaikuttaa minuun harmahduttavasti. Ja niinpä yllättävän kestävyyteni innoittamana tartun usean postaamaan "viikon iloiset" aiheeseen.

Modiglianin Lepäävä alaston hiukset avoinna
oli ilmestynyt valtavan kokoisena Ateneumin ulkoseinälle. Minä heiluin sateenvarjoni kanssa sen edessä ja mietin miten ihanaa onkaan jonain päivänä päästä katsomaan taloon sisälle noita mantelisilmiä ja katseita sieluun.

Lihaksikkaat miehet
Iloitsin kun miehen sisko sai apua mieheni lihasvoimista ja kantoavusta. Minulla kun ei ollut tarjota kuin halaus kunnon auttamisen sijaan.

Remonttipölyä sohvalla
Olen seurannut sairastelusta asti Remontilla rahoiksi ohjelmaa. Saan sillä tyhjennettyä pääni ajatukset ja samalla olen ollut suunnattoman helpottunut, että omat remontit on tehty aikapäiviä sitten, eikä yhtään sellaista pinnistystä ole näköpiirissä ;-)

Kirjaston uudet palvelut
Tajusin (täh?) viikko sitten, että kirjastossa on lainattavissa hyviä elokuvia. Varasin siis itselleni leffan, jota en viime vuonna ehtinyt käydä katsomassa kaikista yrityksistäni huolimatta.

Eilen hain The Imitation Gamen ja suorastaan himoitsen sitä, vaikka kotonani ei olekaan monen metrin valkokangasta. Miten voikaan kirjaston käyttäjä olla näin hidasälyinen... olen kulkenut sen elokuvahyllyn ohitse vuosikausia ;-)

Korttelin ympäri kävely
Torstai-iltana jaksoin lähteä pienelle kävelylle. Ensimmäinen kerta tällä viikolla, jeeee! Kävelimme ensimmäiset 50 metriä liian kovaa, jalat käveli kuten ennen, mutta muu keho ei. En tahdo ymmärtää, että keuhkokuumeen jälkeen ei vaan kykene ja pysty. Pitää edetä kuin vanha mummeli ja uskoa lujasti että jaksaa takaisin kotiin... Torstain kävely teki mielelle niin hyvää, että uusin sen perjantai-iltana. Ja nyt hitaasti heti ulko-ovelta asti =D

Nuorissa on tulevaisuus
Perjantaina keskustelin kotona kysymyksestä: Jos aurinko koostuisi gerbiileistä, niin tuhoutuisiko maapallo? Olen niin iloinen, että maailma on ihmeellinen paikka ja nuoria opetetaan ajattelemaan asioita erilailla kuin minun aikanani. Mielikuvitus on juuri se, joka vie meitä eteenpäin. Antaa luovuuden ja ratkaisukeskeisen "hulluuden" kukoistaa.

Hitaat viikonloppuaamut

Lauantain hiljainen keskusteluhetki aamiaisella miehen kanssa on aina yhtä rikastuttavaa. Aihe kuin aihe on sallittu ja vaikka juttelisimme maailman järkyttävistä tapahtumista ja ihmisten lyhyestä historiamuistista tai halusta ymmärtää toisiaan, niin minulle jää aina hyvä maku aamurupattelusta. Ehkä juuri sen vuoksi, että täällä viitsin sanoa reilusti oman mielipiteeni, koska kukaan ei vedä siitä hernettä nenään :)

Työkaverit, kirjamessut ja ystävät
Sain suloiselta työkaveriltani liput kirjamessuille. Suurkiitokset! Nyt pitelen poskiani, sillä nauroin messuilla Leenan, R:n ja siipan kanssa niin paljon, että olen nuortunut ainakin vuodella. Nauru on parasta terapiaa ja hoitoa vaivaan ja ei-vaivaankin :)

Nyt olen nälkäinen kuin susi, joten lähden metsästämään keittiön uumenista jotain sisuksiini. Sinulle toivotan kaikkea hyvää. Jos tänään tai huomenna on pakko tehdä jokin asia, niin hoida se ensin pois. Sen jälkeen tee vain niitä juttuja, joista pidät ja jotka tekevät sinulle hyvää ♥

Joko nyt saa?

Minusta tämä pimeän aika on selvä lupaus
ja säätiedotuksessakin luvattiin etelään lunta

Joten yli-innokkaana utelen:

Joko saa
laittaa pimeänajanledvalot palamaan (ne ei ole mitkään jouluvalot, tiedoksi vaan)
joko pian
puristaa lapasten välissä valkoiset hiutaleet pyöreäksi palloksi ja heittää sillä siippaa takapuoleen...

Nimimerkki: olen-jo-sulattanut-hiutaleita-kielelläni

Joustava keho ja villit silmät

Kun aamulla radion lempeä musiikki soi, mies napsauttaa kellon päältä ja hipaisee minua. Minä otan tulpat pois korvistani ja nousen ylös. Heti. Mikään ei ole helpompaa kuin nousta samantien herätyksestä.

Uskotko?
Älä ihmeessä usko, mutta kokeile vaikka 30 päivän ajan ja jutellaan sitten asiasta uudestaan :)

Vedän jalkaan villasukat ja laitan pehmeät hynttyyt päälleni. Aamupesun jälkeen hipsin keittiöön juomaan lasin vettä. Tämä on pitkän ja sitkeän harjoittelun tulos. En nimittäin pidä veden juonnista, mutta olen tajunnut, että minusta tulee kuiva rusina, jollen tasapainoita hikeä ja pissaa juomalla nestettä ;-).

Sitten levitän filtin lattialle ja joogaan 15 minuuttia. Herättelen kehoni hellästi uuteen päivään, sillä riuhtomista ja räyhää se ei enää siedä. Joo, kyllä minäkin ihmettelen tätä. Haaveilin säännöllisestä kotiliikunnasta vuosikausia, mutta nyt yllättäen mielen haahuilu on siirtynyt toimintaan...

Minna Parikka ja upeat töppöset

Vielä kerran ennen aamiaista minä palaan keittiönpöydän ääreen. Otan esille unelmieni kirjan. Katson ja tunnustelen sivuja, joihin olen tehnyt luonnoksia ja leikannut kuvia toiveistani ja haaveistani. Täydennän uusia, jos mieleeni sellaisia tulee. Minä kirjoitan kiitollisuuspäiväkirjaani hetkisen ja lopuksi luen sellaisten ihmisten kirjoituksia, joita arvostan ja joiden aavistan innostavan minua ideoillaan.

Sitten olenkin antanut itselleni omaa aikaa tarpeeksi. Ruokkinut kehoani, mieltäni ja sydäntäni. Antanut itselleni uskoa, toivoa ja rakkauttakin.

Vaikka olen Aina ajatellut, etten Koskaan pystyisi heräämään tuntia aiemmin kuin "normaalisti", niin nyt olen kolmisen kuukautta (kahden viikon sairastelua lukuunottamatta) todellakin tehnyt niin. Ja kun katson peiliin, niin näen naisen, jonka ymmärryspiuhat ovat pidentyneet ja silmät katsovat avoimemmin maailmaa.

Juuri nyt tuntuu siltä, että jos minulla olisi vielä pitkävartiset supertöppöset, niin elo olisi täydellistä ...no ainakaan töihin mennessä ei paleltaisi...

Jos tällaiset "aikaa itselleni ja hyvinvoinnilleni" aamut innostavat, niin Hal Elrodin Miracle Morning voisi kolahtaa sinulle. Kirjastoihin teosta on tilattu myös suomeksi nimellä "Aamun ihme: miten yksi tunti päivässä voi muuttaa elämän".

Valoa ja iloa -vaikka silmät kiinni

The Tango - Scent of a Woman

Palataanko alkuun.
Siihen päivään, jolloin ajattelin jakaa enemmän valoa kuin murhetta. Omaan huomioon, että elämä sujuu helpommin, kun tajuaa mihin kiinnittää huomionsa.

Se kasvaa, mille ajatuksesi annat.
Ikävä juttu, mutta samalla hauska.
Elämän tarkoitus: ollako vai eikö olla. Jos olet niin Ole, kun elät niin Elä.

Miten yhdentekevää onkaan murjottaa, kun miettii elämän rajallisuutta ja todellisia menetyksiä. En enää pelkää, että minusta tulee joidenkin silmissä tylsämielinen, jos harjoittelen mustien sanojen nielemistä ulostamisen sijaan.

Tahdon olla ennemminkin vapaa kurasta. Tahdon nauraa, ravistella solujani, herkutella sillä mikä on tarjolla, kurotella teoilla ja sanoilla sinne minne mieleni tekee. Mennä eteenpäin...

Jotenkin hullusti olen kiitollinen viimeviikkoisista sairasteluista. Niistä hienovaraisista kuumehoureista, joissa leijailin. Muistin taas kerran syvemmät tarpeeni. Lukea ennemmin vetävää kirjaa kuin katsella vaikka presidenttikilpailijoiden pahoinvoivaa oksentamista. Lumoutua ystävän upeista valokuvista. Kuunnella mustarastaan loitsumaista laulua hämärässä illassa. Nähdä ihmisiä. Koskettaa. Nauraa työkaverin kanssa hassuille jutuille ja jatkaa sitten taas työntekoa.

Elämä on täynnä tekoja. Jos sanon ja teen asiani niin hyvin kuin voin ja toisia kunnioittaen, se jättää jälkensä. Tästä ymmärryksestä en haluaisi nyt lipsahdella. Voisin luovuttaa lipsumisen vaikka harvoille hiihtoreissuilleni...

Palaan siis taas alkuun.
Unelmoidaan usein ja toivotaan parasta.
Otetaan itse vastuu valinnoistamme.
Jos valinta olikin väärä, ei jäädä jumiin, vaan valitaan uudestaan. Mikään ei ole peruuttamatonta.
Annetaan anteeksi itsellemme.
Annetaan toisillekin.

Ja muistetaan silittää itseämme olkapäästä ja sanoa: olet tosi hyvä tyyppi ♥

Absintti vs. antibiootti

Aamulla pitää ottaa lääke ennen ruokaa, vartin päästä otan ruokaa toisella lääkkeellä.

Työkaveri kyselee vointia ja minä vastaan miten hidasta elo on etanan nahoissa.

Liikkumaton kehoni sekä keuhkoni huutavat happea, joten puen kaksi takkia päälleni, kiedon kaulaliinan moninkertaisesti ympärilleni ja astelen ulos aurinkoon. Kyllä onkin kaunis syyspäivä, ei voi muuta todeta :)

Kävelen pienen matkan pellon laitaa, haistelen ilmaa, katselen varpusia ja lentokoneita. Käännyn omakotitaloalueelle ja sieltä takaisin polulle kahisuttamaan lehtiä. Potkiskelen ilmaa lehtien alle niin iloissani, että hämmästyn, kun nainen kohdallani kysyy olenko sen yhden pikkumiehen äiti. No minähän se olin, reilut viitisentoistavuotta sitten se äiti, joka toi ja haki lastaan päiväkodista. Miten voi joku päiväkodin hoitaja muistaa lasten vanhempia, kyllä minä kovasti sitä ihmettelen...

Seisoskelen rohkeasti jonkin aikaa kastanjapuun alla. Katselen kuinka pari piikkipalloa tipahtaa maahan, halkeaa ja päästää vapauteen ruskeat sileät kanstanjat. Nostan niitä taskuihini ja kannan kotiini.

Kotona laitan uuniin kasviksia ja pähkinöitä päiväpillerin kaveriksi. Yritän saada niin paljon kuin mahdollista kuitua sisääni. Kahdet antibiootit tappavat pahiksien seuraksi hurjan määrän hyviäkin bakteereja, ja välillä tuntuu että suorastaan kuulen suolistoni huutavan apua.

Sitten istahdan lattialle katsomaan parasta kotimaista elokuvaa: Komisario Palmun erehdystä. Hihittelen ja yskin vuorotellen. Koska en voi vielä nauttia päiväabsinttia, niin keitän itselleni päiväkahvit. Ei soita postimies kelloa, eikä kukaan muukaan, joten otan kahvin seuraksi lautaselleni maitohappobakteerin sekä miehen matkalta tuomia viikunoita mantelitäytteellä. Myönnän samantien, että parempaa herkkua kahvin kanssa on vaikea löytää...

Ehkä alan tottua tähän hitaaseen elämään. Vielä pitää muistaa hoitaa kotitehtävät ja puhaltaa kuplia vesipulloon ;-)

Neljä päivää usvassa

Näen suljettujen luomieni alla valkoista ilmavaa tilaa, jossa kulkee lauseita

..... elämä on       k a u n i s            rakkaus on . . .     j o k a p a i k a s s a       ... k a i k k i on hyvin...

Nukun vain tunnin pätkiä. Se ei edes ärsytä. Niin se vain nyt on, sanon itselleni ja vaivun taas tilaan, vaalean harmaaseen. Olen jossain sisälläni, keuhkoni rakkuloissa tai ehkä kukkakaalissa.

.... elämä on   r a k k a u s .....    Niin, minä olen tämä sama energia....   i h m e e l l i s t ä

Olen saanut jo lääkkeet. Kuume on laskenut. Öitä en saa edelleenkään nukuttua, mutta jossain unen rajamailla olen nyt vihreän lehden ruotiosien sisällä sukeltelemassa

    ... mahtavaa . . .    elämä on . . .          r a k k a u s     Vau!     ...

Mies on palannut juuri matkaltaan kotiin. Sillä oli hieno reissu (varsinkin kun en ilmoittanut sairastelustani), se katselee ja kuuntelee minua ja halaa lempeästi.

Minä liitelen edelleen. En tiedä haluanko koskaan palata täältä kirkkaasta ja syväsukeltavasta olotilastani. Jos olen ollut jossain välitilassa, missä lie sielunmaailmassa, niin toivon, että tila jää minuun pysyvästi.