Sen piti olla aivan tavallinen torstai, sillä poikkeuksella, että keskiviikon kulttuuri-illanvietto oli siirretty minun väsymykseni vuoksi torstaille.
Aamu
No-niin, ensin menen töihin. Ja mitä saan aikaan? Pelkkää paniikkia päässäni. Noin tunnin verran olen taitava ja tehokas, mutta sen jälkeen ilmeisesti perhonen lennähtää maapallon toisella puolella päin puuta ja minun työnjälkeni mene persiilleen. Lähes kaikki mitä teen epäonnistuu. Kun viimeinenkin sähköpostini lähtee väärälle ihmiselle, teen korjausliikkeen, päätän pistää tietokoneen ruudun mustaksi ja lähden viimeistelemään hammaskalustoani suuhygienistille. Mikä täydellinen työpäivästä irtautuminen ;-)
Iltapäivä
Ennen illan kulttuuripläjäystä minulla on hetki omaa aikaa. Koska muistutan nahistunutta kurkkua, päätän lähteä kotiin lepäämään tunniksi ja palata sitten takaisin kaupunkiin. Istuessani junassa surffailen Taidehallin sivuille. Siellä todetaan, että paikka on poikkeuksellisesti tänään kiinni. Jep jep. Että silleen. Ei sitten mennä katsomaan Manifestoa... Laitan viestiä miehelle ja ajattelen, että tämä muistuttaa ikävästi päivän teemaani, sössimistä. Samalla äidiltä tulee tekstari, jossa hän ilmoittaa tulevansa kohtapuolin käväisemään. Kun olen saanut kotioven kiinni, soi ovikello ja otan äidin vastaan. Äiti on ihana reippauden perikuva (minä juuri nyt en). Sitten raahaan itseni sohvalle istumaan ja katson puhelinta, joka piippailee miehen viestiä: Leffat ei kiinnosta. Mitäs jos vaan kotoillaan tänään, vedetään villasukat jalkaan ja ollaan hissukseen. "Luojan kiitos", pääsee suustani ja näpyttelemme hyggeilyn parantavasta voimasta parin viestin verran... ai ai, miten romanttista ;-)
Noniin! Meneekö puolisen tuntia ja sitten soi puhelin: Meidän matto on tullut! Mennäänkö hakemaan se tänään? Minä jarrutan kantapäilläni pitkin lattiaa ja olen muuttunut mykäksi järkytyksestä. Hiljaisuus kaikuu ilmeisesti luurin toisessa päässä, kun lopulta kuulen lauseen "Okei, mennään hakemaan se vaikka viikonloppuna". Minä rentoutan lihakseni ja mietin lämmintä kamomillateetä.
Ilta
Mies on tullut kotiin. Syömme yhdessä pakkasesta taidokkaasti loihtimaani ruokaa ja mies kuuntelee päivän kertomustani. Olen jo siinä pisteessä, että hihittelen. Sitten vakavoidun, minä nimittäin näen, kuinka häntä himottaa se matto. Kuulen ehdottavan lauseen ja lopulta myönnyn. Vaihdan ihmisten-ilmoille-meno-vaatteet päälleni ja istahdan autoon. Mattokauppa on helppoa, rahat heille ja matto meille. Ajellessamme kotiin toteamme, että samantien tässä voisi käydä ruokakaupassa ostamassa viikonlopun ruuat.
Ei vielä yö, mutta ihan liikaa kuitenkin
Puoli yhdeksän aikaan olemme takaisin kotona. Kun tavarat on laitettu kaappeihin minä kysyn, joko nyt saa laittaa villasukat jalkaan. Jotenkin tämä hyggeily oli raskasta ;-)
Ei tullut tälle viikolle sitten kulttuurikeskiviikkoa, eikä tullut myöskään kotoilutorstaita. Onneksi on kuitenkin tulee aina perjantai, jolloin voi korvata viikon menetetyt kynttilä-villasukka-teenjuonti-lakritsinsyönti-höpöttely-ja hassutteluhetket. Eli ei muuta kuin perjantaihyggeilyn pariin...
perjantai 29. syyskuuta 2017
maanantai 25. syyskuuta 2017
Heijastuksia
Aamulla avaan silmäni. Katson kuinka vieruskaveri nousee ylös ja katoaa toiseen huoneeseen. Kuuntelen olotilaani ja totean, että kaktus kurkussani on kasvanut ja tuntuu tukkivan henkeni.
Miehen lukulampun valo paistaa kirkkaasti ja minä jään tuijottamaan tyhjäpäisenä ensin sitä ja hetken päästä miehen yöpöydän antimia. Kaveri aina yrittää, se todella yrittää hillitä itseään, mutta jossain vaiheessa vähintään yksi kirjapino on huiman huteran näköinen. Tänään edessäni on keskikokoinen torni, täynnä runoja ja henkisesti kehittäviä kirjoja. Oma yöpöytäni ei koskaan näytä tuollaiselta, en saa sitä millään samaan tilaan. Täytyy myöntää etten haluaisikaan ;-)
Mietin siinä samalla, että toivottavasti tasapainon löytämisestä tulee seuraava kasvutarinani. Olen viikonlopun aikana osallistunut (ja lähtenyt ikävä kyllä kesken pois) konferenssista, joka ravisteli minua ja suhdetta itseeni.
Konferenssi liittyi siihen, miten erilaisia ja kuitenkin samanlaisia me ihmiset olemme. Vaikka me puhuimme eri kieliä, puhuimme kaikki samaa. Meillä kaikilla oli eriväriset silmälasit silmillämme, ja siitäkin huolimatta, että katsoimme maailmaa omista motiiveistamme ja tarpeistamme käsin, me hyväksyimme toisemme. Ei maanosa, ei ihonväri, ei uskonto, ei käytöstavat, ei mikään saanut meitä osoittamaan sormella toisiamme. Miten ihana kokemus.
Tiedän, että olen tipahtanut syvälle kuoppaan vuoden sisällä, mutta viikonloppu vahvisti minua entisestään kiinnittämään huomiota siihen, mitä toivon itseltäni, mitä teen kasvamiseni eteen, miten puhun ihmisistä ja miten toimin heidän kanssaan.
Tunnustan, että tiedän maailmasta ja itsestäni vieläkin aivan liian vähän. Tietämättömyys ei ole kivaa, mutta tutkimusmatka voi olla hyvinkin antoisaa. Jos haluan elää hyvää ja innostavaa elämää, niin nyt on sopiva hetki antaa itselle lupa innostua ja etsiä uusia rajojani kasvattavia asioita, sellaisia, joiden pinoamista saatan juuri nyt pelätä, heh heh.
Toivottavasti loppuvuodesta kehittyy uusi, hieno ja tasapainotettu pino kokemuksia ja omien rajojen ylityksiä. Tekisi mieli tanssia, mutta ei... sitä ennen pitää juoda lämmintä teetä ja antaa itselle lepoa ja sympatiaa =D
Miehen lukulampun valo paistaa kirkkaasti ja minä jään tuijottamaan tyhjäpäisenä ensin sitä ja hetken päästä miehen yöpöydän antimia. Kaveri aina yrittää, se todella yrittää hillitä itseään, mutta jossain vaiheessa vähintään yksi kirjapino on huiman huteran näköinen. Tänään edessäni on keskikokoinen torni, täynnä runoja ja henkisesti kehittäviä kirjoja. Oma yöpöytäni ei koskaan näytä tuollaiselta, en saa sitä millään samaan tilaan. Täytyy myöntää etten haluaisikaan ;-)
Mietin siinä samalla, että toivottavasti tasapainon löytämisestä tulee seuraava kasvutarinani. Olen viikonlopun aikana osallistunut (ja lähtenyt ikävä kyllä kesken pois) konferenssista, joka ravisteli minua ja suhdetta itseeni.
Konferenssi liittyi siihen, miten erilaisia ja kuitenkin samanlaisia me ihmiset olemme. Vaikka me puhuimme eri kieliä, puhuimme kaikki samaa. Meillä kaikilla oli eriväriset silmälasit silmillämme, ja siitäkin huolimatta, että katsoimme maailmaa omista motiiveistamme ja tarpeistamme käsin, me hyväksyimme toisemme. Ei maanosa, ei ihonväri, ei uskonto, ei käytöstavat, ei mikään saanut meitä osoittamaan sormella toisiamme. Miten ihana kokemus.
Tiedän, että olen tipahtanut syvälle kuoppaan vuoden sisällä, mutta viikonloppu vahvisti minua entisestään kiinnittämään huomiota siihen, mitä toivon itseltäni, mitä teen kasvamiseni eteen, miten puhun ihmisistä ja miten toimin heidän kanssaan.
Tunnustan, että tiedän maailmasta ja itsestäni vieläkin aivan liian vähän. Tietämättömyys ei ole kivaa, mutta tutkimusmatka voi olla hyvinkin antoisaa. Jos haluan elää hyvää ja innostavaa elämää, niin nyt on sopiva hetki antaa itselle lupa innostua ja etsiä uusia rajojani kasvattavia asioita, sellaisia, joiden pinoamista saatan juuri nyt pelätä, heh heh.
Toivottavasti loppuvuodesta kehittyy uusi, hieno ja tasapainotettu pino kokemuksia ja omien rajojen ylityksiä. Tekisi mieli tanssia, mutta ei... sitä ennen pitää juoda lämmintä teetä ja antaa itselle lepoa ja sympatiaa =D
lauantai 16. syyskuuta 2017
Pitikö mennä koskemaan? Pitikö?
Ikkunan pesu. Harrastan sitä maksimissaan kaksi kertaa vuodessa. Tänä keväänä odotin siitepölyajan loppumista, jonka jälkeen odotin piharemontin valmistumista (se kestikin heinäkuun loppuun asti) ja lopulta räväytin pesuaineet lasien pintaan ja huiskin lastalla kuivaksi.
Kyllä se olikin ihanaa, se valon sisään tulo, kunnes...
kului pari viikkoa ja saapui ukkosmyrsky, jota menin ihailemaan parvekkeelle. Katselin mustaa taivasta ja tuulta, joka notkisti puut ensin pohjoiseen, sitten etelään ja takaisin pohjoiseen aloittaen samalla vaakasateen suoraan päälleni. Minä siirryin innoissani sisemmälle katsomaan pihalle kasvavaa järveä, mutta seuraavana päivänä tuijottelin mykistyneenä ikkunoitani. Niihin ukkosmyrsky oli sylkäissyt rumasti kaikki pienen metsikön ja lähipuiden irtoshitit.
Arvatkaa montako kertaa olen auringon paistaessa katsellut noita räkäisyjä, jotka peittää koko keittiön ja suurimman osan olohuoneenkin ikkunaa. Todella monta. Ja aina olen lamaantuneena kääntänyt vain selkäni ja huokaissut.
Mutta tänään. Tänään päätin olla reipas. Ensin hoidin keittiön ja seuraavaksi siirryin olohuoneeseen. Hilasin ikkunalaudalta ja ikkunan alla tasolta kaikki kamat ensin pois. Kiipesin tason päälle venytin itseni maksimipituuteen tehden laajoja vaakavetoja vasemmalta oikealle. Vaihdoin suodattimet, kun niin pitää kuulema tehdä (kaikkea sitä nykyajan ikkunoissa onkin, ennen ei ollut kuin tiivisteet). Vielä piti pestä parvekkeen puoli, se likaisin lasipinta, ja kun olin nyt vauhdissa, niin hoidin samalla kertaa siirrettävät kesäkukat ja pesin jopa kaikki ruukut. Olin jo ihan valmista kamaa, mutta olohuoneessa odotti vielä lopputyöt.
"Onko pakko jos ei enää huvita?", kysyin itseltäni. Mutta kun kukaan ei vastannut, niin aloin siirrellä kasveja takaisin paikoilleen. Keittiöön se basilika, joka syödään alle aikayksikön pelkäksi rangaksi. Ja olohuoneeseen ne ainoat sisäkukat, joita osaan oikeasti kasvattaa. Orkideat.
En tiedä onko orkideat masokisteja, mutta minun hoivissani niistä jokin aina kukkii. Ihan totta. Nytkin ne roikottivat painavia kukkavanojaan ja minä päätin asetella ne vähän eri lailla ikkunalaudalle. Mutta pitikö mennä säätelemään? Pitikö? Koskin huolimattomasti yhteen tukikeppiin ja sitten kuului naps. Kukkavana jäi nysänä käteeni irralleen. Höh!
Kyllä ei pitäisi mennä koskemaan kukkiviin kukkiin... Tai ei pitäisi edes siirrellä niiden ruukkuja. Tai oikeastihan mun ei pitäisi enää ikinä pestä ikkunoita! Ikkunanpesusta ei ole kuin harmia, mä huomaan...
Kuka haluaa tästä lähtien tulla meille pesemään ikkunoita?!?
Odotellessani vapaaehtoisia (Supermies?) menen sohvalle ja selvitän viimeiset kappaleet Paula Hawkinsin kirjasta Nainen junassa. On muuten koukuttava teos :)
Kyllä se olikin ihanaa, se valon sisään tulo, kunnes...
kului pari viikkoa ja saapui ukkosmyrsky, jota menin ihailemaan parvekkeelle. Katselin mustaa taivasta ja tuulta, joka notkisti puut ensin pohjoiseen, sitten etelään ja takaisin pohjoiseen aloittaen samalla vaakasateen suoraan päälleni. Minä siirryin innoissani sisemmälle katsomaan pihalle kasvavaa järveä, mutta seuraavana päivänä tuijottelin mykistyneenä ikkunoitani. Niihin ukkosmyrsky oli sylkäissyt rumasti kaikki pienen metsikön ja lähipuiden irtoshitit.
Arvatkaa montako kertaa olen auringon paistaessa katsellut noita räkäisyjä, jotka peittää koko keittiön ja suurimman osan olohuoneenkin ikkunaa. Todella monta. Ja aina olen lamaantuneena kääntänyt vain selkäni ja huokaissut.
Mutta tänään. Tänään päätin olla reipas. Ensin hoidin keittiön ja seuraavaksi siirryin olohuoneeseen. Hilasin ikkunalaudalta ja ikkunan alla tasolta kaikki kamat ensin pois. Kiipesin tason päälle venytin itseni maksimipituuteen tehden laajoja vaakavetoja vasemmalta oikealle. Vaihdoin suodattimet, kun niin pitää kuulema tehdä (kaikkea sitä nykyajan ikkunoissa onkin, ennen ei ollut kuin tiivisteet). Vielä piti pestä parvekkeen puoli, se likaisin lasipinta, ja kun olin nyt vauhdissa, niin hoidin samalla kertaa siirrettävät kesäkukat ja pesin jopa kaikki ruukut. Olin jo ihan valmista kamaa, mutta olohuoneessa odotti vielä lopputyöt.
"Onko pakko jos ei enää huvita?", kysyin itseltäni. Mutta kun kukaan ei vastannut, niin aloin siirrellä kasveja takaisin paikoilleen. Keittiöön se basilika, joka syödään alle aikayksikön pelkäksi rangaksi. Ja olohuoneeseen ne ainoat sisäkukat, joita osaan oikeasti kasvattaa. Orkideat.
En tiedä onko orkideat masokisteja, mutta minun hoivissani niistä jokin aina kukkii. Ihan totta. Nytkin ne roikottivat painavia kukkavanojaan ja minä päätin asetella ne vähän eri lailla ikkunalaudalle. Mutta pitikö mennä säätelemään? Pitikö? Koskin huolimattomasti yhteen tukikeppiin ja sitten kuului naps. Kukkavana jäi nysänä käteeni irralleen. Höh!
Kyllä ei pitäisi mennä koskemaan kukkiviin kukkiin... Tai ei pitäisi edes siirrellä niiden ruukkuja. Tai oikeastihan mun ei pitäisi enää ikinä pestä ikkunoita! Ikkunanpesusta ei ole kuin harmia, mä huomaan...
Kuka haluaa tästä lähtien tulla meille pesemään ikkunoita?!?
Odotellessani vapaaehtoisia (Supermies?) menen sohvalle ja selvitän viimeiset kappaleet Paula Hawkinsin kirjasta Nainen junassa. On muuten koukuttava teos :)
maanantai 11. syyskuuta 2017
Olen kiitollinen!
Sain Leenalta kiitollisuushaasteen, joka osui kuin nenä päähän ajankohtana, jolloin syksyn lomani päättyy. Tarkoituksena on kertoa viikon kiitollisuuden aiheista ja haastaa kolme bloggaajaa.
Minun viikkoani täyttivät mm. seuraavat kiitollisuuden aiheet:
Maanantain herääminen
Olen eilen laskeutunut Saariselän aurinkoiseen syksyyn. Istun vieraassa pöydässä. Katselen ulos ikkunasta, naava roikkuu puussa, maa peittyy puolukan ja mustikan varpuihin. Ei ole kiire minnekään ja aamukin on vasta alkanut.
Minä syön eilen poimimiani variksenmarjoja aamuherkussa. Miten meheviä, miten raikkaita. Miten upeaa on, että meillä on metsät täynnä vitamiinipommeja vapaasti poimittavaksi. Tämä maa tekee minut niin iloiseksi.
Tiistain rakkausmuisto
Minä olen kävellyt pitkään. Kiipeän tunturille ja laskeudun sieltä alas. Otan valokuvan tuulen tuivertaessa hiuksemme pystyyn ja lähetämme sen rakkaallemme etelään.
Muistan kuinka juuri tässä paikassa vuosi sitten söimme eväitä ja kuinka leikkisästi nakkelit minua puolukoilla. Nautimme toisaalla puron varrella kuukkelin vierailusta ja olimme yhtenä (pienenä) suurena perheenä samoilemassa.
Ja minä olen niin onnellinen kun sinä olet olemassa, vaikket olekaan täällä luonamme juuri nyt.
Keskiviikon väsymystä
Teemme taas pidempää päivämatkaa. Tänään tuijottelen jo kolmatta opastaulua, jonka mukaan perille on matkaa 5,2 - 5,6 km. Onhan se kummallista, kun kilometrejä kuluu ja aina vaan perillepääsyyn on vitonen jäljellä ;-).
Olemme huomanneet, että jokaisena päivänä viimeisillä kilometreillä jalkamme alkavat painaa, ja ryhdymme huvittavasti kehittelemään kiertoreittejä viimeisen ylämäen ohittamiseksi.
No, kun lopulta näen sen ylämäen, minä päätän että suoraan ylös vaan, pitkällä ja voimakkaalla askeleella. Ei yhtään kompurointia ja minä olen perillä reilusti ennen sinua. Sitten näen, kuinka sinä olet oikaissut aidan alitse. Senkin rontti ;-)
Ja kuten jokaisena päivänä minä olen kiitollinen, että kehoni jaksaa kävellä eteenpäin. Että saan raikasta ulkoilmaa ja varsinkin täällä ja nyt: minä pääsen saunaan. Mikä ihana keksintö sauna onkaan.
Torstain herkuttelua
Tänään on päivä, jolloin olemme vain. Ei yhtään hikistä kävelyä, vain höntsää. Tiedäthän sen kävelytavan, jossa edetään hitaasti nautiskellen. Höpötellään niitä näitä ja pysähdytään heti kun siltä yhtään tuntuu.
Päivän kohteemme on tunnelmallinen Cafe Porotupa, jonka isäntä Marko tarjoaa meille ensin poro- ja lohitäytteiset letut. Jälkiruuaksi mieheni ottaa herkullisen omenatoscapiirakan ja minä saan makean letun, johon on levitelty isosti ja paksusti lakkasydän. Marko ja syyskuun "apulainen" rupattelevat kanssamme, aurinko paistaa upeasti terassille, porontaljat lämmittävät penkin päällä ja elämä on täydellistä.
Minut täyttää onnen tunne, kun maailmassa on ihmisiä, jotka pitävät pieniä kahviloita, tarjoavat siellä rakkaudella tehtyjä asioita ja elävät juuri sitä elämää, jota kaipaavat.
Perjantain yhteenvetoa
On reissun viimeinen päivä. Olen levännyt. Olen ollut onnellinen täällä. En tiedä miksi levottomuus iskee niin usein. Täällä, poissa uutisten ja älämölön ääreltä, kuukkeleiden kanssa keskustellessa ja revontulien loimotellessa maailma muuttuu heti helpoksi.
Olen suojellut omaa napaani ja kohdellut sitä rakkaudella. Olen antanut sille hyvää ruokaa, ravintoa, josta suolisto pitää. Silitellyt sitä, jotta mieli rauhoittuu ja stressi kaikkoaa. Olen rakastanut sen ympärillä olevaa pyöreyttä, sillä olinpa millainen tahansa, niin tämä keho liikuttaa minua ja hengittää puolestani.
Ja hengittäessä mieli rauhoittuu. Silloin näen sen mikä toimii.
Mille ajatukseni annan, se kasvaa.
Kun olen levollinen on maailmani levollinen. Jos voin ohittaa mieleni jatkuvan haluan-enhalua-tykkään-entykkää ja olla vain, huomaan, että asiat on hyvin juuri nyt.
Olen kiitollinen että taas kerran muistan ja ymmärrän, vaikka tämä hetki kestäisi vain lyhyenkin aikaa.
Lauantain hauskaa
Olen herännyt ja noussut ylös. Talo on hiljainen, niin kuin kerrostalo vain joskus osaa olla. Olen pari tuntia tässä paikallani. Katselen pihaa, tutkailen kukkasia, jotka ovat selvinneet hyvin hengissä -ehkä jopa paremmin kuin läsnäollessani :). Olen yksin, vaikka oikeasti meitä on enemmän. Ensin herää nuorempi ja sitten vanhempi mies. Me istumme aamiaispöytään ja rupattelu jatkuu kuten eilen illalla. Ja kuinka minä nautin. Nautin tästä arjesta.
Päivälla teemme yhtä jos toista. Kuka menee minnekin, mutta lopulta palaamme taas yhteen. Välillä sohvailemme kaksin Vain elämää -tallenteen seurana ja jossain toisessa vaiheessa kolmisin teemme jotain aivan muuta.
Olen niin kiitollinen, että loman jälkeen tulee arki ja se tuntuu hyvältä. Tavallinen eläminen on arvokasta.
Sunnuntain lepoa
Kokoan tätä kiitollisuushaastevastausta. Mietin, etten ehtinyt vastata luovan lauantain haasteeseen, mutta näin tällä kertaa.
Kuuntelen radiota ja vaikka nostalgia soi, en tunne itseäni vanhaksi. Tunnen olevani samanlainen kuin ennen, samat toiveet, unelmat matkoista ja yhdessäolosta, odotukset siitä mitä pitäisi ehtiä tehdä ja ymmärrys ettei kaikkeen aina taivu. Tänään tulen tekemään pieniä kotitöitä ja odotan äidin tupsahtavan käymään.
... niin se äiti pistäytyi ja jatkoi matkaansa... miehetkin tulivat kotiin ja toivat ystävältämme kaksi isoa kesäkurpitsaa.
Ja minä olen kiitollinen että olen, että musiikki täyttää elämäni sopukat, taide rikastuttaa mieltäni, äidiltä saamani villasukat lämmittävät jalkojani, ystävän tarjoamat kasvikset ravitsevat meitä ja uuni valmistaa ruuan loppuun helposti ja vaivattomasti.
Tämä viikko näyttää olevan taputeltu valmiiksi :)
* * *
Kuten haasteessa pyydetään, laitan sen eteenpäin kolmelle henkilölle. Vapaasti vastaten ja ilman pakkoa tietenkin, osoitan tällä kiitollisuushaastella:
Marjaanaa blogiin Marjaanan maja
Marikaa osoitteeseen Kinttupolut
Jaelia sinne aurinkoiseen Appelsiineja ja hunajaa maahan
Syyskuu on alkanut. Nautitaan meidän rauhallisesta luonnosta ja värikkäistä hetkistä :)
Minun viikkoani täyttivät mm. seuraavat kiitollisuuden aiheet:
Maanantain herääminen
Olen eilen laskeutunut Saariselän aurinkoiseen syksyyn. Istun vieraassa pöydässä. Katselen ulos ikkunasta, naava roikkuu puussa, maa peittyy puolukan ja mustikan varpuihin. Ei ole kiire minnekään ja aamukin on vasta alkanut.
Minä syön eilen poimimiani variksenmarjoja aamuherkussa. Miten meheviä, miten raikkaita. Miten upeaa on, että meillä on metsät täynnä vitamiinipommeja vapaasti poimittavaksi. Tämä maa tekee minut niin iloiseksi.
Tiistain rakkausmuisto
Minä olen kävellyt pitkään. Kiipeän tunturille ja laskeudun sieltä alas. Otan valokuvan tuulen tuivertaessa hiuksemme pystyyn ja lähetämme sen rakkaallemme etelään.
Muistan kuinka juuri tässä paikassa vuosi sitten söimme eväitä ja kuinka leikkisästi nakkelit minua puolukoilla. Nautimme toisaalla puron varrella kuukkelin vierailusta ja olimme yhtenä (pienenä) suurena perheenä samoilemassa.
Ja minä olen niin onnellinen kun sinä olet olemassa, vaikket olekaan täällä luonamme juuri nyt.
Keskiviikon väsymystä
Teemme taas pidempää päivämatkaa. Tänään tuijottelen jo kolmatta opastaulua, jonka mukaan perille on matkaa 5,2 - 5,6 km. Onhan se kummallista, kun kilometrejä kuluu ja aina vaan perillepääsyyn on vitonen jäljellä ;-).
Olemme huomanneet, että jokaisena päivänä viimeisillä kilometreillä jalkamme alkavat painaa, ja ryhdymme huvittavasti kehittelemään kiertoreittejä viimeisen ylämäen ohittamiseksi.
No, kun lopulta näen sen ylämäen, minä päätän että suoraan ylös vaan, pitkällä ja voimakkaalla askeleella. Ei yhtään kompurointia ja minä olen perillä reilusti ennen sinua. Sitten näen, kuinka sinä olet oikaissut aidan alitse. Senkin rontti ;-)
Ja kuten jokaisena päivänä minä olen kiitollinen, että kehoni jaksaa kävellä eteenpäin. Että saan raikasta ulkoilmaa ja varsinkin täällä ja nyt: minä pääsen saunaan. Mikä ihana keksintö sauna onkaan.
Torstain herkuttelua
Tänään on päivä, jolloin olemme vain. Ei yhtään hikistä kävelyä, vain höntsää. Tiedäthän sen kävelytavan, jossa edetään hitaasti nautiskellen. Höpötellään niitä näitä ja pysähdytään heti kun siltä yhtään tuntuu.
Päivän kohteemme on tunnelmallinen Cafe Porotupa, jonka isäntä Marko tarjoaa meille ensin poro- ja lohitäytteiset letut. Jälkiruuaksi mieheni ottaa herkullisen omenatoscapiirakan ja minä saan makean letun, johon on levitelty isosti ja paksusti lakkasydän. Marko ja syyskuun "apulainen" rupattelevat kanssamme, aurinko paistaa upeasti terassille, porontaljat lämmittävät penkin päällä ja elämä on täydellistä.
Minut täyttää onnen tunne, kun maailmassa on ihmisiä, jotka pitävät pieniä kahviloita, tarjoavat siellä rakkaudella tehtyjä asioita ja elävät juuri sitä elämää, jota kaipaavat.
Perjantain yhteenvetoa
Olen suojellut omaa napaani ja kohdellut sitä rakkaudella. Olen antanut sille hyvää ruokaa, ravintoa, josta suolisto pitää. Silitellyt sitä, jotta mieli rauhoittuu ja stressi kaikkoaa. Olen rakastanut sen ympärillä olevaa pyöreyttä, sillä olinpa millainen tahansa, niin tämä keho liikuttaa minua ja hengittää puolestani.
Ja hengittäessä mieli rauhoittuu. Silloin näen sen mikä toimii.
Mille ajatukseni annan, se kasvaa.
Kun olen levollinen on maailmani levollinen. Jos voin ohittaa mieleni jatkuvan haluan-enhalua-tykkään-entykkää ja olla vain, huomaan, että asiat on hyvin juuri nyt.
Olen kiitollinen että taas kerran muistan ja ymmärrän, vaikka tämä hetki kestäisi vain lyhyenkin aikaa.
Lauantain hauskaa
Olen herännyt ja noussut ylös. Talo on hiljainen, niin kuin kerrostalo vain joskus osaa olla. Olen pari tuntia tässä paikallani. Katselen pihaa, tutkailen kukkasia, jotka ovat selvinneet hyvin hengissä -ehkä jopa paremmin kuin läsnäollessani :). Olen yksin, vaikka oikeasti meitä on enemmän. Ensin herää nuorempi ja sitten vanhempi mies. Me istumme aamiaispöytään ja rupattelu jatkuu kuten eilen illalla. Ja kuinka minä nautin. Nautin tästä arjesta.
Päivälla teemme yhtä jos toista. Kuka menee minnekin, mutta lopulta palaamme taas yhteen. Välillä sohvailemme kaksin Vain elämää -tallenteen seurana ja jossain toisessa vaiheessa kolmisin teemme jotain aivan muuta.
Olen niin kiitollinen, että loman jälkeen tulee arki ja se tuntuu hyvältä. Tavallinen eläminen on arvokasta.
Sunnuntain lepoa
Kokoan tätä kiitollisuushaastevastausta. Mietin, etten ehtinyt vastata luovan lauantain haasteeseen, mutta näin tällä kertaa.
Kuuntelen radiota ja vaikka nostalgia soi, en tunne itseäni vanhaksi. Tunnen olevani samanlainen kuin ennen, samat toiveet, unelmat matkoista ja yhdessäolosta, odotukset siitä mitä pitäisi ehtiä tehdä ja ymmärrys ettei kaikkeen aina taivu. Tänään tulen tekemään pieniä kotitöitä ja odotan äidin tupsahtavan käymään.
... niin se äiti pistäytyi ja jatkoi matkaansa... miehetkin tulivat kotiin ja toivat ystävältämme kaksi isoa kesäkurpitsaa.
Ja minä olen kiitollinen että olen, että musiikki täyttää elämäni sopukat, taide rikastuttaa mieltäni, äidiltä saamani villasukat lämmittävät jalkojani, ystävän tarjoamat kasvikset ravitsevat meitä ja uuni valmistaa ruuan loppuun helposti ja vaivattomasti.
Tämä viikko näyttää olevan taputeltu valmiiksi :)
* * *
Kuten haasteessa pyydetään, laitan sen eteenpäin kolmelle henkilölle. Vapaasti vastaten ja ilman pakkoa tietenkin, osoitan tällä kiitollisuushaastella:
Marjaanaa blogiin Marjaanan maja
Marikaa osoitteeseen Kinttupolut
Jaelia sinne aurinkoiseen Appelsiineja ja hunajaa maahan
Syyskuu on alkanut. Nautitaan meidän rauhallisesta luonnosta ja värikkäistä hetkistä :)