lauantai 19. joulukuuta 2020

Porskuttaa porskuttaa

Ihmeellisiä päiviä takana päin.
Sellaisia, jotka selventävät omia ajatuksia, 
päiviä, jolloin jokin pitkään vaivannut asia alkaa helpottaa.
Tilanteita, jolloin ystävä ei jaksa, ja itselle sovitun tapaamisen peruuntuminen sopii kuin nenä päähän.
Päiviä, jolloin vetää migreenin jälkihuurussa tietovisaa työkavereille ja huomaa nauttivansa olostaan kaikesta huolimatta.
24 peräkkäistä tuntia, jolloin sanoo mielessään joka ikiselle asialle ei,
ja sitten niitä hetkiä, jolloin tekee mieli sanoa aivan kaikelle kyllä.

On myös torstai, jolloin aamupäivällä närästää, kun en ehdi hoitaa töitä siihen tahtiin, kun haluaisin. Otteeni herpaantuu ja mieli kehittelee ajatuksia, jotka eivät lainkaan paranna työmotivaatiota. Iltapäivän palaverissa pomo tippuu jatkuvasti linjoilta pois. Välillä kuuluu ääni ja näkyy mies, useimmiten näkyy pysähtynyt kuva, ja kun viimein linja pysyy hyvänä sovitaan, että eiköhän vaan jutella niitä+näitä ja mietitä tulevia lomakuvioita. 

Kun palaveri on loppunut ja työpäiväni on ohitse, minä käyn katsomassa mitä postimies pudotti luukusta. Avaan kirjekuoren, sen sisällä on Sisu -pastillirasia ja heijastin, sekä kauniit saatesanat lähimmiltä esimiehiltä. Miten pieni ele ja miten suuri merkitys. Minä heiluttelen heijastinta valoa vasten ja pohdin voisiko se hypnotisoida parempaa tulevaisuutta. Avaan rasian ja otan yhden pastillin ja mietin meitä. Huomaan, että työkaverit alkavat olla aika väsyneitä, itsestäni puhumattakaan. "Hyvin olemme selvinneet" lukee viestissä, ja niin se on, tässä vielä ollaan ja parhaamme olemme tehneet. Minä otan pari Sisua ja kävelen jääkaapille. Nostan alahyllyltä parisen päivää sitten tekemäni piparitaikinan ja leivon pikkuruisia kukkoja, possuja ja sydämiä.

Luulen, että ilman kirjettä ja lisäsisua en olisi jaksanut leipoa tänäänkään. Olisin vain huokaisten vilkaissut  taikinaa. Mutta nyt kävi toisin, minä hengähdin hetken, katsoin asioita toisesta kulmasta ja tein ainoastaan sen verran kuin tuntui hyvältä. Laitoin nimittäin 3/4 taikinasta pakkaseen, sellaisina pötkylöinä, joista voin vain vuolla piparkakkuja uunipellille kun himo iskee. 

Täytyy kyllä tunnustaa, että ne ruskeat pötkylät ovat todella epäseksikkäitä ;-) Onneksi kukaan ei käy kurkkimassa meidän pakkaseen, hehee :D

Kodissa on nyt ollut hyvä tuoksu ja viikonloppukin on alkanut. Tänään otan rennosti, rupattelen nettiyhteydellä ystävien kanssa ja paketoin vähäiset lahjapaketit. Ei kiirettä, ei paineita, vaan rentoa taustamusaa ja ehkä pari kevyttä tanssin kaltaista askellusta huoneesta toiseen. 

Oikein rentouttavaa ja nautinnollista viikonloppua sinulle. Toivottavasti voit tehdä tänään hyviltä ja hauskoilta tuntuvia asioita ♥

perjantai 11. joulukuuta 2020

Jouluhaaste - kumpi mieluummin

Tiialla oli marraskuun puolella hauska jouluhaaste. Nappasin sen mukaani, vaikka kysymyksiä on enemmäin kuin mitä kykenen omaksumaan ;-) 

Söisitkö mieluummin kilon pipareita vai kilon joulutorttuja?

Kyllähän pipareita menee helposti kilon verran. Joulutorttuja ehkä 800g :D

Katsoisitko mieluumin Holidayn vai Rakkautta vain joka sunnuntai jouluun asti?

Joka vuosi minulla on tietyt leffat joihin palaan ja mainitut ovat osa joululeffa-arsenaaliani. Holiday on jo kerran katsottu, voin katsoa sen myös ensi sunnuntaina ja seuraavana. 

Söisitkö jouluna pelkkää kalaa vai kinkkua?

Kalaa

Viettäisitkö joulua mieluummin kotona lumisateessa vai ulkomailla rannalla?

Ehdottomasti kotona lumisateessa. Pidän kesästä ja auringosta, mutten erityisesti ole rantaihminen. Joulu on kuitenkin kaunein lumisena ja kotosalla rakkaiden kanssa yhdessä ollen ♥

Luopuisitko mieluummin glögistä vai pipareista?

Pidän glögin ja luovun pipareista, sillä minulle jää vielä 800g joulutorttuja. Nam!

Laittaisitko soittoääneksi mieluummin "Kulkuset" vai Cascadan dance-version Last Christmasista?

Helpolla ei vaihdu soittoääni puhelimessani, mutta jos pakko näistä on valita, niin Cascadan rallatus mieluummin. Huh huh, ihan hiki tulee ajatuksestakin.

Paketoisitko mieluummin 100 lahjapakettia tonttujen kanssa vai lastaisit 100 pakettia joulupukin rekeen yksin?

Tietysti valitsisin tonttujen kanssa yhdessäolon. Heiltä kuulee kuitenkin kaikki tärkeimmät joulun salaisuudet ja minä olen oikeasti aika haka pakkaamaan paketteja. Huiskis vaan ja paketissa on koristenarut ja pakettikortit kuin taiottuna.

Haluaisitko mieluummin samanlaiset hiukset ja parran kuin pukilla vai olla kokonaan kalju?

Kyllä kai parta sopii naisellekin ;-)

Kiertäisitkö mieluummin 5 tuntia laulamassa joululauluja ovelta ovelle vai laulaisit yhden videolla, jonka julkaisisit Fb:ssä kaikille kavereille?

Lähtisin ehdottomasti laulukierrokselle. Jos en jaksa laulaa viittä tuntia, niin voin heilua hassusti sivuttain ja vetää playback tyyliin, kun muut luikauttelee kauniimmalla äänellä ympärilläni.

Menisitkö mieluummin pulkkamäkeen vai luistelemaan?

Pulkkamäki on aina yhtä jännittävä paikka, eli heti kun lumikelit tulee, niin suuntaamme sinne! Sitä paitsi pulkkamäessä voi laskea suoraan syöksynä alas. Luistimilla pitänee osata tehdä piruetteja ja ojentaa kädet ja nilkat kauniisti. Jep, kyllä pulkkamäki on minulle oikeampi paikka.

Ostaisitko joululahjoja mieluummin netistä vai joulumarkkinoilta?

Markkinoilta saan todennäköisesti sellaisia lahjoja, joita mieluummin annan. Enemmän sellaista, jota voi syödä tai juoda, taikka on jonkun käsin tekemää. 

Söisitkö mieluummin porkkanaraastetta vai rasian lanttulaatikkoa?

Vaikka tiedän ettei moni kykene tähän, niin voin kyllä syödä helposti lanttulaatikon tai pari joulun aikaan. Viime vuonna tein ensimmäisen kerran lanttukukkoa, mutta ei ei, kyllä laatikko on parempaa. Porkkanaraastetta muistelen syöneeni enemmän joskus kouluaikoina. 

Koristelisitko pihan mieluummin jenkkityyliin jouluvaloilla näyttäväksi vai pitäisitkö joulukuusta lokakuun alusta jouluun asti sisällä esillä?

No minähän olen jo pitänyt joulukuusta kotona olohuoneessa parisen viikkoa, joten eihän tässä ole mitään ongelmaa, jos tuon sen ensivuonna jo lokakuun alussa sisälle. Ai niin, pitääkö perheenjäseniltä saada lupa?

Olisitko mieluummin Grinch vai Petteri Punakuono?

Grinch!

Olisitko mieluummin suomalainen joulupukki, joka antaa lahjat suoraan ihmisille vai amerikkalainen joulupukki, joka tulee savupiipusta yöllä salaa?

Tässä ehkä valitsisin tuon savupiipputyylin, se olisi jotenkin jännittävää hommaa jouluyönä. Sitäpaitsi jenkkiporot osaa lentää ja sellaisen lentävän reen kyydissä on varmasti hauskaa matkustaa.

Joisitko mieluummin glögiä vai kuumaa joulusiideriä?

Eikös tästä jo ollut puhetta? Glögiä ja 800g niitä torttuja! Vai onko niitä nyt jo 1600g?

Söisitkö mieluummin talon kokoisen piparkakkutalon vai asuisit siellä?

No jos kerran pääsisin kokeilemaan piparkakkutalossa asumista, niin mikä ettei. Valitsen testiajankohdaksi kuivan kesäkauden, muuten voi tulla ankeat ajat asuessa. Piparitalon katto ei kestä varmaan kovaa sadetta eikä talvinen pattereiden porotuskaan olisi varmaan hyvä juttu. 

Jonottaisitko mieluummin 5 tuntia joulupaketointipisteelle vai viettäisitkö tunnin ostoskeskuksessa joulupukin kainalossa hänen kanssaan jutellen?

Toki rupattelen pukin kainalossa tunnin. Onhan tässä tullut joka vuosi juteltua joulupukin kanssa vaikka mitä jännää aattoiltaisin. Meillä on ihan hyvä suhde ja olen monesti joutunut vastaamaan partakaverin vaikeisiin kysymyksiin. Ja jos yhdessä luikautetaan parit laulut, niin siinähän se aika mukavasti sujuu.

Jättäisitkö mieluummin puolisosi ilman lahjoja vai olisitko itse ilman lahjoja?

Kyllä se on niin, että en minä mitään materiaa tarvitse. Voin kysäistä siipalta haluaako hänkään mitään erityistä? Ehkä vain halailemme, pyörimme kuusen ympärillä veikeästi ja tarjoilemme toisillemme... öh glögiä ja tomusokerilla kuorrutettuja torttuja ... röyh :D

* * *

Oikein makoisaa loppuviikkoa sinulle!


lauantai 5. joulukuuta 2020

Uups - se tapahtui taas

Kuukausi vaihtui kuin salaa. Marraskuu varmaan kuiskasi jokainen aamu korvaani, että kohta tämä loppuu, mutten kuunnellut sitä. Olinhan lomalla. Minä vaan mietin omiani, aamuisin seisoskelin ikkunan edessä katsellen ulos säkkipimeään ja kuunnellen ei-mitään. 

Viimeisenä aamuna kuitenkin asiat alkoivat toisin, kun astuin tupaan, kuu pilkotti pilviharson takaa ja loi järven pintaan kauniin kuunsillan. Olin kuin pieni innostunut lapsi tuosta näkymästä, tuntui kuin jokainen soluni olisi iloinnut ja hyppinyt tasajalkaa. 

Tunnit kuluivat ja kuten jokaisena päivänä, mökissä saattoi seurata kuinka joutsenet saapuivat lännestä ja laskeutuivat mökin edustalle vain noustakseen jonkin ajan päästä taas lentoon ja laulaen mennessään. Samoin meidän aikamme täällä oli tullut jo täyteen ja lähdimme kotiin. 

Jätän satunnaiset arjen mukavat ja ikävät hetket taakseni ja totean vaan, että no nythän tässä ollaankin joulukuun viidennessä päivässä. Päiviä aattoon on enää vähän ja tekemistä, no, sitäkin on vähän.

  • Vaikka Tallipihan Suklaapuodin suklaat on jo syöty, niin uusiakin on ehditty hankkia. 
  • Äiti kertoi, että taatelikakun taatelit on ostettu. 
  • Joulukortit on hankittu ja postimerkitkin. 
  • Lahjavuosikalenterin valokuvien valinta on kyllä tekemättä.
  • Muut vähäiset lahjat alkaa olla jo hoidettu.
Jotenkin juuri nyt on aika tyyni olo. Luulen rauhallisuuden liittyvän siihen, että olen pitänyt uutispaastoa nyt reilun viikon. 

Tästäkin huolimatta mietin millä kokoonpanolla joulu nyt vietetään. Mietin miten voisin auttaa ystäviäni heidän tiukan paikan murheissaan. Pohdin teenkö tarpeeksi oman terveyteni eteen. Ja että milloin hitossa saan tehtyä oppimispäiväkirjan valmiiksi.

Mutta totuus kai on, että asiat aina selviävät jollain tavalla. Asia kerrallaan. Omalla painollaan. Vähän voin puskea itseäni huomenna tuon kirjoittamiskurssin kanssa, mutta muuten annan nyt päämääräkseni olla lempeämpi, kuuntelevampi ja paikalla oleva. 

Toivottelen sinullekin lempeää joulukuun jatkoa ♥
Lattialla lekottelu on musta tosi rentouttavaa, tosin
joulupuuroa mahtuu enemmän kun makoilee selällään ;-)


sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Marraskuun selätys - vuoristoradassa

Marraskuun kahdeskymmenestoinen

On sunnuntai. Olen saanut keskiviikkona tilaamastani paketista tuloilmoituksen ja houkuttelen miehen postihakureissulle. Paketti ei ole kovin painava, mutta se on hankalan muotoinen kantaa. Kotona viillän teipit varovasti auki, hipelöin sisältöä ja mietin että tuliko ostettua shittiä ja pitääkö kaikki palauttaa, mutta päätän antaa mahdollisuuden. Asetun olohuoneen lattialle ja otan kaikki osat esille. Ympärilläni on värikoodattuja pinoja ja lopulta alan koota talon uutta joulukuusta. Yksi oksa kerrallaan, viuhkaksi hartaasti muotoillen. Kun pääsen latvukseen asti ja astun sivuun, myrtyy mieleni. Eihän tuosta tullut kummoista, ja miten tuo yläosakin on noin omituinen. Voi möhnä! 

Syön mandariinin ja istun sohvalla, tuijottelen kuusta ja sitten kaivan tietokoneen esiin. Puutoimittaja on laatinut juutuubiin kuusenkokoamisvideon ja sen katsottuani tajuan, että olen astellut oksat väärin ja latvusosankin havut on ihan päin metsää. Eli uusi yritys jokaisen oksan kohdalla. 

Jostain kumman syystä koen molemmat kuusenkokoamisvaiheet erittäin rentouttavina. Kyllä käsillä tekeminen on ihmeellinen juttu, päästä katoaa samalla kaikenlaiset mietteet ja ongelmat. "Siitähän tuli oikein hyvä", kuuluu miehen suusta. Minäkin astun taaksepäin ja huomaan, että kyllä tosiaankin, taisin tehdä oikean hankinnan. Tästä joulusta lähtien minun ei tarvitse pelätä allergisia reaktioita.

En tiedä huvittaako asia miestä, mutta minusta on suorastaan hauskaa, että meillä seisoo joulukuusi jo nyt kotona. Kenties siihen pitäisi hankkia valot siihen asti, kunnes se koristellaan. 

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas

Tänään on vuoden viimeinen opiskeluilta. Olen rustannut neljä lyhyttä draamatekstiä ja puskenut ne muiden luettavaksi, vaikka olen niihin tyytymätön. Sanon itselleni, ettei tämä ole vaarallista, harjoittelua vartenhan minä kurssilla olen. Joskus olisi hyvä opetella ottamaan vähän kevyemmin. Täydellisyyden tavoittelu ei ole tavoiteltavaa. Riittävän hyvä on tarpeeksi ja harjoittelija voi mokailla levollisesti. Mokaavathan täydellisyyden tavoittelijatkin. Kurssilaiset ovat tulleet mukavan tutuiksi, ja tavallaan on ikävä sanoa hei opettajalle, joka on saanut kiinnostumaan aiheesta, joka ei ennakkoajatuksissani ollut innostavimpia teemoja.

Kurssin jälkeen on pakko lähteä iltakävelylle. Kävellessä tajuan ensikertaa, että kirjoittaessa oikeastaan pitäisi revitellä paljon enemmän. Draamassa tavallisuus on tylsää, kuka edes tietää kirjoittaako totuuden vai värittääkö tai revitteleekö. Olisinpa ymmärtänyt tämän draamakurssin alussa, olisin ehkä saanut paljon enemmän irti itsestäni.

Marraskuun kahdeskymmenesneljäs

Huomaan, että kirjastot aiotaan sulkea kolmeksi viikoksi. Niinpä otan lainaleffan kainaloon ja painun lähikirjastoon hakemaan varaukseni sekä pikkuisen joulukirjan. Matkallani näen upean Heli Laaksosen Aapine -kirjan, jossa lukee täydelliset sanat kohdassa

Ä
Älä ikä ruppe kärttyseks ämmäks,
äläkä ainaka äijänkränäks!
Vaik istuissitte liian kauan kyläs,
vaik meniski sult terä poikki kynäst,
vaik käki kukkuis nuati viarest,
vaikket sais mittän tolkku kialest,
vait äit ällittelis,
vaik mummu mullittelis,
ol sää vaa hyväl pääl!
Sää ole nii nätti ko jäneksenkäpälä,
olet täyrelline ympyrä,
äärmäisen tärkiä.

Marraskuun kahdeskymmenesviides

Olen hukannut itseni, enkä muista Helin sanoja.

Aivan kamala työpäivä. Ajattelen, että jos jossain olisi irtisanomisnappula, niin nyt tekee kyllä mieli painaa siitä ja lujaa. No, lopulta työpäivä päättyy, suljen työkoneen, pistän sen pakettiin ja laitan niin kauas, etten näe sitä.

Marraskuun kahdeskymmeneskuudes

Olen taas kasannut itseni kokoon. Saan aikaiseksi yllättävän paljon. Kun olen päivän viimeisessä palaverissa ja kerron jääväni pidennetylle viikonlopulle lausuvat kaverit yhteen ääneen viimeisinä sanoina: "Hyvää lomaa Birgitta!" 

Totta, ne on ihania, nuo työkaverit, ja vaikka muu joskus mättääkin, niin nuo ei. Laitan työkoneet lomalle. Pyyhin pölyt mielestäni, samoin kodin pinnoilta. Olen todella ollut loman tarpeessa ja nyt sellainen onneksi alkaa!

Marraskuun kahdeskymmenesseitsemäs

Tampere! Siellä on sellainen paikka kuin Tallipiha, hienoja vanhoja rakennuksia ja yksi erityisen mieluinen siipalle. Astelemme Suklaa Puotiin, minä seison paikallani ja tunnen olevani kuin sadussa. 

Pieni huone täynnä kaikkea herkkua. Tuijottelen ihania glögipulloja, luen niiden etikettejä ja kysyn varovasti mieheltä, että olisko tuollainen hyvä juttu? Valitsemme viikunakonjakkiglögin! Nam! 

Kuva ostoksista kun osa on jo ehditty syödä

Jään edelleen tuijottelemaan samaa hyllyä, ja kun seuraavan kerran katson missä mies pyörii, sillä on kädessä suklaalevy, kaksi isoa patukkaa, kaksi lakritsipussia ja se kysyy minulta millaisia suklaapaloja haluan. En ymmärrä mitä on tapahtunut, joten sanon, että ihan mitä vaan ja näen kuinka mies ottaa sellofaaniin käärittyjä suklaapaloja käteensä. Ajattelen, että nyt on parasta suunnata kassalle, muuten miehellä lähtee kokonaan lapasesta :D

Vuokramökki näyttää parhaimmat puolensa. Ei kaupungin valoja, vain vuokraemännän led-valot roikkumassa verannalla. Joutsenet lentävät niemen ympäri ja laulavat hauskasti ohimennessään. Vihdoin härdelli tuntuu pysähtyvän. Toivon, että voin olla ilman uutisvirtaa nämä päivät. Tämä loma ja varmasti myös nuo suklaat on ansaittu. 

tiistai 24. marraskuuta 2020

Marraskuun selätys - oma napa - hymy - miehet

Marraskuun  seitsemästoista

- Miks sä oot aina noin tyyni?
- Ai, mitä, häh?

Kiukuttelupäivä. Tänään siipalla on koko päivän sellaista duunia, että sen on parempi olla toisessa huoneessa sähköpöydän äärellä. Minä en tästä vielä hätkähdä, olenhan ollut monesti koko päivän olkkarin sohvalla hommissa. Mutta tänään jokin mättää, koko kroppa tuntuu taistelevan työasentoani vastaan. Alan narista mielessäni maailman kurjuutta. 

Kun työpäivä loppuu, otan lopputilin kaikesta ja pitelen käsiäni haaleassa tiskivedessä. En mene ulos kävelylle, mikä olisi hyvä idea, vaan jään odottamaan, että mies lopettaisi työt ja minä saisin seuraa. Kello tulee neljä. Kello tulee viisi. Puoli kuudelta ovi avautuu, mies menee keittiöön ja huikkaa samalla, että kuudelta alkaa yks webinaari, jonka hän haluaa katsoa. 

Paska, sanon mielessäni ja alan myrtyneellä naamalla heilua monitehotyyppinä ympäri keittiötä. Syömme hiljaisuuden vallitessa. Häntä se ei harmita, hän on rauhallinen, tyyni aina ja vetäytyvä luonnostaan. Minua kaikki harmittaa, paska se ja paska tää ja paska tuokin tyyppi tuossa toisella puolella pöytää. 

Kun mies kaataa kahvia kuppiin ja kysyy otanko keksin, katson sitä silmiin ja sitten mun viisari värähtää. Mä hymyilen väkisinkin. En tajua kuinka tässä käy aina näin, mutta jos vaan katson sitä silmiin, niin en voi kuin hymyillä. Eli siinä katosi sitten se paska olo. Taivaan tuuliin, ihan tuosta vaan. Sanon jotain hölmöä. Juomme kahvit loppuun. Mies menee webinaariinsa ja minä istun keittössä. Olisiko mun pitänyt mennä aikaisemmin kurkistamaan sen silmiin ja unohtaa samalla maailman turhimmat murheeni??? No, nyt on kaikki kuitenkin taas hyvin, joten siirryn kirjoittamaan. Ensin kurssitehtäviä ja sitten blogia. 

Marraskuun  kahdeksastoista

Sitkeää tietokoneilua koko päivän ja illalla puolentoista tunnin rutistus enneagrammia. No, kurssin vetäjä on niin ihana, että piristyn, vaikka ilta on jo pitkällä. Olemme tänään hyvien ihmissuhteiden ja rakastavan ystävällisyyden äärellä. 

Muistutan itselleni, että kannattaa olla hyvä ystävä itselleen. Kuunnella omia tarpeita ja olla rakastava itseään kohtaan. Parhaimmillani voisin rakastaa kaikkia huonoja puolianikin. Todellako? Sitä tyyppiä, joka eilen vingutti viulua mielessään pitkin päivää ja joka kiukutteli miehelle ihan turhasta? Toisaalta, olen oppinut vuosien varrella paljon ja muuttanut vanhoja huonoksi katsomiani tapojani paremmiksi. En kaikkia, mutta joitain minulle oleellisia. Joten miksikäs en voisi olla sujut itseni kanssa. Muillehan suon sen paljon helpommin. 

Palaamme kurssilla hymyyn. Että jos saat katsekontaktin johonkuhun ja hymyilet hänelle, hymy tarttuu häneen. Ja jos taas joku hymyilee sinulle epäaidosti, sinun hymyhermostosi peilaa toisen ilmettä ja tunnistat epäaitouden. 

Ja loppulauseeksi jätän mieleeni soimaan: Muista aina hymyillä lapselle.

Marraskuun  yhdeksästoista

Lähden aamukävelylle poskella vielä tyynyn lämmin painauma. Ulkona on sysipimeää ja kulman takaa puhaltaa niin kova tuuli, että joudun pysähtymään paikoilleni. On jotenkin hienoa yrittää kävellä tuuliseinää vasten, mutta lopulta taivun ja koukkaan lyhyemmän reitin kautta kotiin.

Illalla menen ajoissa sänkyyn ja jatkan hömppälukemista. Kirja on niin hauska, että ohitan uniajan. Eli hauskat kirjat kannattaa kai aina lukea päiväsaikaan ;-)

Marraskuun  kahdeskymmenes

Lunta! 

Aivan mahtava herätä siihen, että maata peittää ohut lumipeite. 

Päivä menee kamalassa työrupeamassa. Hoidan yhden jos toisenkin homman satasen volyymilla ja tuollainen toiminta vie multa aina mehut kokonaan. Miksen voi olla muuten kuin täysillä tai vetelä? 

Työpäivän jälkeisellä pääntyhjennyskävelylläni katselen kuinka lapset laskevat pulkalla pikkuista mäkeä. Ja ihan hyvinhän se lasku sujuu. Missä ei ole enää lunta, siellä on nurmea, ja molemmissa kohdissa voi kiljahdella korkealta ja kovaa :)

Mun pitäisi vielä kirjoittaa pari draamakohtausta. En jaksa millään. Joten toivon, että huomenna minussa virtaisi monta ideaa ja saisin puristettua tekstiä. Maanantaina kaiken on oltava valmiina ja nyt ei kyllä yhtään tunnu siltä, että ehdin mukaan. 

Odotan siis enemmänkin Vain elämää ohjelmaa, jossa on Mariskan ilta. Ehkä siellä tulee tänään jännittäviä musakokemuksia :)

Marraskuun  kahdeskymmenesensimmäinen

Iltayhdeksältä soi puhelin. Siellä on nuorimies. Ei sillä mitään erityistä asiaa ole, kunhan muuten vaan soittelee. Kaiutin päällä rupattelemme kolmistaan, mietimme vähän yhtä asiaa ja sitten pohdimme toista. Välillä tarkistetaan tietokoneelta jotain juttua ja tarinoidaan taas lisää. Aika hurahtaa kuin siivillä ja yhtäkkiä huomaan haukottelevani äärimitallisia suullisia. Eikä ihme, sillä nukkuma-aikani on mennyt aikoja sitten. Vähän yhdentoista jälkeen sanomme heit ja mietin miten iloinen olen tuosta nuorestamiehestä. Se on yksi elämäni parhaista asioista ♥

tiistai 17. marraskuuta 2020

Marraskuun selätys - rakkaudellisia hetkiä

Marraskuun kolmastoista

Lomapäivä. Arvaa monelta herään. Klo 03:30. Pyörin sängyssä ja sitten nousen ylös. Aamiaisella päätämme tehdä tänään jotain erilaista, eli ensiksi elokuviin katsomaan Toven taiteilijaelämän vaiheita. Jos elokuvan hitauden ja kiihkeyden saisin nyt purkkiin, niin haistelisin sieltä intohimoa ja keveitä tanssiaskelia useasti. Leffa on hieno, vaikkakin yllättäen minulle hiukan liian pitkä. 

Lounaan jälkeen kaipaamme lisää kulttuuria. Kävelemme kohti egyptiläistynyttä Rexiä, mutta sen edessä on perjantaina klo 13 jono! Eli ei sinne. Kylmä tuuli puskee meidät nopeasti Ateneumiin. Edessämme on Magnus Enckellin taidetta aina synkän harmaasta kuoleman tunnelmasta hehkeään väri-iloitteluun. Mietin, että kenties Tom of Finland on aikoinaan hengittänyt syvään Enckellin taiteen voimasta. Niin paljon yhtäläisyyksiä näistä taiteilijoista löytyy.



Marraskuun neljästoista

Kummallinen lauantai. Pakerran oppimispäiväkirjan parissa, enkä oikeastaan tee mitään.

Marraskuun viidestoista

Edestakaisin päivä. Aamupäivällä lähdetään kävelylle. Kierretään ison marketin ohitse ja mietitään, että tuonne voitaisiin mennä tänään syömään, kun viime kuukaudet on vedetty vain kotiruokaa. Teemme kävelykierroksen loppuun palaten kotiin.

Kotona kirjoitamme ruokaostoslistaa ja sitä laatiessa tulee niin kamala nälkä, että päätämme mennäkin heti ensimmäiseksi syömään, ja vasta sen jälkeen ostamaan ruuat ensiviikoksi. Ja niin me onnellisena saavumme ravintolan eteen vain nähdäksemme, että olemme tuntia liian aikaisessa. Valitsemme lennossa suunnitelma B:n, eli ensin ruokaostoksille ja sitten kotiin tekemään pikaisesti valmistuvaa sapuskaa. Eli ostokset kärryyn ja nopeinta tietä kotiin.

Eteisessä olemme näännyksissä. "Mitäs jos kuitenkin mentäis sinne raflaan?", pääsee jommankumman tai ehkä molempien suusta. Harkittu silmiin katsominen, nyökkäys ja suunnitelma C käyttöön. Puramme ruuat kasseista kaappeihin ja lähdemme jo kolmannen kerran marketin kupeeseen.

Ja kuten ehkä saatat arvata, on kello jo sen verran, että aika moni muukin on miettinyt tuovansa perheensä viikonloppulounaalle samaan ravintolaan. Kun näemme täydet pöydät ja pari ihmistä jonossa edessämme, kysymme nuorelta naiselta, että saakohan täältä ruokaa mukaan. Ja kyllähän se onnistuu. Eli teemme tilauksen ja jäämme odottamaan, mahat kovasti muristen ruokaa, jonka kannamme kotiin, ja josta vihdoin nautimme oman tutun keittiöpöydän ääressä.

Marraskuun kuudestoista

Taas tervehdyttämisreissulla kaupungissa. Tuulee julmetun kylmästi ja maski tuntuu jopa kivalta asialta, kun se lämmittää kasvoja. 

Paluumatkalla huomaan, että Stoccaa vastapäätä on tullut upea joulukauppa. Menen sinne sisään. Ihailen herrrkullisia joulukalentereita. Hipelöin puuvillahanskoineni stressipalloa, mutten raaski puristella sitä kovin paljoa, sillä se on liian hellyyttävä. Hengittelen värikkäitä pöytiä ja vältän halaamasta hauskaa tyynyä. Täällä olisi monta kivaa lahjaa, olisi itselle, mutta enemmän toisille ♥

Kotimatkalla kuuntelen Samuli Putron uutta kappaletta Sydän hakkaa ahneesti. Mietin sitä katsetta, josta Putro laulaa. Ihokarvani nousevat, ja minä hengästyn tämän kappaleen äärellä. Se on ihana. Ihana! 

Illalla on taas draamaa. Luemme toistemme tekstejä. Näen monta erilaista ääntä ja kuulen omanikin. Olen mielestäni tylsä, mutta kai oma itse on yleensäkin tylsempi kuin muut.




 

perjantai 13. marraskuuta 2020

Marraskuun selätys - valkosuklaata ja videoita

Marraskuun seitsemäs

Uutelassa tuulee, mutta aurinko paistaa ihanasti. Seuraamme pitkään joutsenia. Uhittelevatko ne? Ei, taitavat paremminkin tanssia toistensa kanssa. Näetkö mun kaulan, näetkö kuinka laitan sen näin mutkalle? Jos vähän pörhistelen sulkiani, niin pörhisteletkö sä mulle takaisin? 

Joku on jo laittanut linturuokinnan käyntiin. Aterialla käy kuusitiaisia ja närhiä. Aurinkolahden kahvila näyttää myös houkuttelevalta. Hiekkarannalla näkyy muutama kävelijä. 

Kun rannat on koluttu menemme kauppaan hankkimaan callunoita. No arvaa vaan onko niitä enää jäljellä? Löydän kolme kohtalaista ruukkua. Kyllä noilla ainakin alkuun pääsee...

Marraskuun kahdeksas

Vihdoinkin saan avattua parvekkeen oven ja päätän aloittaa valoshown. Siirtelen pelargonioita paikasta toiseen. Säästänkö näitä? Säästän tuon. Ei kun en säästäkään. Pistänkö kompostiin vai vienkö kellariin? Ei ne kellarissa kuitenkaan selviä. Pistän siis kompostiin. Ja kukat leikkaan ensin maljakkoon. 

Pelargoniat veks ja callunat tilalle yhteen isoon ruukkuun. Ja paljon valoja. Reilusti. Koko korttelin riemuksi. Mutta kuinkas käykään, valoja on aivan liian vähän tarpeisiini. Pitänee mennä kauppaan lisäostoksille. Yhdestä pitkästä ruukusta teen "kiviminipuutarhan", mutta mitä mitä? Kiviäkin tuntuu olevan meidän talossa liian vähän. Tähän parvekkeen laittoon menee tuhottoman paljon aivokapasiteettia. Eihän tämä koskaan ole ollut näin vaikeaa!

Kun saan itseni tasapainoon puutteitteni suhteen, palaan sisälle. Intoudumme imuroimaan ja laittamaan aiempien laiskottelujen jäljiltä kodin pikkuasioita kuntoon. Yläfemmat sille!


Marraskuun yhdeksäs 

Maanantai. 

Töitä, lääkäri, töitä. 
Hetken huilahdus. 
Illalla draaman kirjoituskurssi. 

Dialogi ei ole Puhetta. Repliikki on teko. Alateksti: repliikillä on muu sisältö kuin vain sanan mukainen. Jos ei ole alatekstiä, voi kysyä, tarvitaanko sitä. Eri henkilöt puhuvat eri tavalla, roolinimet voisi siis kyetä ottamaan pois kässäristä. Apua!

Kurssin jälkeen jaksan juuri ja juuri lähteä iltakävelylle. Kun seuraavana aamuna herään, tajuan nukkuneeni koko yön kuin tukki. Sitä ei tapahdu usein. Olen kai antanut maanantaina kaikkeni.


Marraskuun kymmenes

Fyssarilla töiden jälkeen. Perse on järkyttävän kipeä käsittelystä. Hermot kiskovat niin, että tekee mieli kiljua. 

Illalla kuuntelen Viivi Pentikäisen todella hienoa esitystä enneagrammista ja eri persoonallisuustyyppien vahvuuksista. En vaan pysty istumaan, ja siksi kävelen ja touhuan hiljaa jotain, yrittäen samalla keskittyä luentoon. Muttei sekään tunnu hyvältä. Sitten haen keskeneräisen luonnoksen, asettaudun jonkinmoiseen asentoon sohvalle ja alan viimeistellä piirustusta. Olo helpottuu hetkeksi kun joudun keskittymään sekä viivan suuntaan että luentoon. 

Illan loppurentoutukseksi katson Rillit huurussa, sillä pieni nauru tekee hyvää ennen sänkyyn hautautumista. 

Marraskuun yhdestoista

6:30 herätys, samantien vaatteet päälle ja ulos. Mahtava aamukävely. Ja kun työt alkaa, alkaa myös sataa. Olen palaverissa jos toisessa, kuuntelen työpsykologin sanoja siitä miten etätöissä voisi pärjätä paremmin. 

Pidä taukoja, ota yhteyttä, sosiaalinen luottamus, käytä videota, palaudu pitkin päivää. 
Ja ehkä se tärkein muistutus: palautuminen ei ala ennen kuin mieliala on myönteinen. 
Pomo kysyy, miten se suhtautuu valkosuklaan runsaaseen kulutukseen? 
Psykologi sanoo, että jos valkosuklaa saa myönteisen mielialan, niin sittenhän se toimii. Mutta kohtuus kaikessa. 
- No siinä se sitten tuli ;-) 

Illalla on pakko päästä ulos, vaikka kaupunki on musta. Yllättäen enää ei sadakaan, sää on hapekas ja lopulta melkein tunti hurahtaa jutellessa päivän antia. Tai paremminkin sitä, miten en osaa lopettaa dialogia, jossa kaksi naista kohtaa, toinen haluaa toisen lähtevän matkalle, toinen ei halua lähteä. Toivon, etten pähkäile asiaa yöllä, vaan vetäisisin ensiyönäkin kunnon unet. 

Marraskuun kahdestoista

Vihdoin on torstai. Olen melkein maaliviivalla lekurijuoksuissani. Tämän päivän käynti poikii vielä uuden, (huh huh, varaan sen ehkä vasta parin viikon päähän). Mutta kyllä nyt onneksi näyttää siltä, että voin olla aika leppoisasti joulukuun. 

Nautin täysillä työkavereistani. Olen voinut auttaa niitä aika paljon tässä viimeaikoina ja jotenkin auttamisesta tulee hyvä fiilis. Se työpsykologi on oikeassa siinä, että etäpalavereissa kannattaa pitää video päällä. On paljon mukavampi nähdä kaverit, kuin vain kuulla ääni.

Iltapäivällä töiden jälkeen istun lattialla ja katson eilisillan bigbrother -lähetyksen. Hihittelen Vintage Tube Piirtää -tehtävälle, jossa asukkaat esittävät Kylli-tätiä. Aivan mahtavia vetoja! 

Hihitys katkeaa kesken kaiken, kun muistan, että olen kuulema ollut pikkutyttönä Kylli-tädin piirustuskurssilla. 

Minun täytyy olla jo tosi vanha! Ai kamalaa :D

Kylli-täti piirtää sadun Teppo ja pyrstötähti

lauantai 7. marraskuuta 2020

Marraskuun selätys - mitä oikein tapahtuu

Milloin lienee, onko siitä pari vuotta, kun intouduin SusuPetalin innoittamana pitämään marraskuun selätys -postauksia. Tämä vuosi ei jää välistä, sillä jostain on pidettävä kiinni tänä kummallisena koronavuotena ;-)

Marraskuun ensimmäinen

Olen viettänyt pitkän viikonlopun Lohjan metsissä ja olo on todella rentoutunut. Tänään käyn koskettamassa yli 300 vuotta vanhaa kaveria. Se on Paavolan Tammi, jonka oksilla kasvaa vihreää sammalta ja jonka runko on niin leveä (reilut 470 cm), ettei minusta riittäisi peittämään sen ympäryksestä puoliakaan, vaikka kuinka halaillessani harottaisin sormiani. 

Mahtava päivä istua laavulla, katsella järven aaltoja, kuunnella tikan nakutusta, silitellä siirtolohkaretta. Sanoin sille pari asiaakin, kun kerran yllytettiin :)

Marraskuun toinen

Työpäivän jälkeen olen pöllähtänyt kuin sentrifuugissa pyörisin ja pysäytysnappula olisi jumissa. Näin pitkään se rentoutunut viikonloppu sitten jaksoikin kantaa. Illalla yritän miettiä minkälaisen abstraktin teatterikohtauksen keksisin. Päähenkilöni Risto yrittää keittää aamupuuroa, mutta mikään ei mene niin kuin pitäisi ja lisäksi Riston vuorosanat ovat vain laulun sanoja. Huh hei, enpä haluaisi olla Riston pöksyissä huomenaamuna ;-)

Marraskuun kolmas

Vedän maskin kasvoille ja lähden kaupungille. Sairaanhoitaja sanoo: nyt voisit ottaa maskin pois, niin saadaan tehtyä nämä testit. Pistän maskin roskikseen pyynnöstä. Kohta hän antaa minulle uuden ja pyytää odottamaan käytävällä. Vartin päästä saan laittaa toisenkin maskin roskikseen, koska tekstit jatkuvat. Sitten kaivan kolmannen esiin, laitan sen kasvoilleni ja lähden junaan matkaamaan kohti kotia. 

Illalla on mahtava sää ulkona.

Marraskuun neljäs

Aamulla lääkäriin ja illalla taas draamaa. Nyt mietin kohtausta, jossa nainen kertoo miehelleen (uskonlahkon johtaja) tapailleensa vanhaa rippipappiaan. Nainen "voittaa" tilanteen, jos hän saa miehensä hyväksymään sen, että hän voi tapailla ja keskustella liberaalin papin kanssa. Mies taas "voittaa", jos hän ei näytä mustasukkaisuuttaan ja saa vaimon jättämään tulevat tapaamiset. Kumman olisit kirjoittanut voittamaan?

Marraskuun viides

Tänään pohditaan mikä menee pieleen. Ja mitä tämä nainen oikein syö. Miksi rauta ei pysy sisuksissa tai miten paljon kasvis-kalaruokailijan pitää saada proteiinia. Tajuan, että olen tehnyt muutoksia, jotka eivät ole olleet ihanteellisia hyvinvoinnilleni. Mutta onneksi maailmassa on asiantuntijoita, jotka tökkivät minua otsaan silloin, kun en itse ymmärrä ;-). No, eiköhän tämäkin asia tästä taas paremmaksi muutu. 

Marraskuun kuudes

Se on kuulkaas ruotsalaisuuden päivä ja onneksi viikon viimeinen arkipäivä. 

Olen katsellut kolmisen viikkoa parvekettani. Siellä pelargoniat kukkii vielä täysillä, enkä ole saanut valoja viriteltyä, vaikka olisin halunnut. En ole tämän vuoden ensimmäinen parvekkeen valaisija näillä main. Monessa kodissa viritelmät näyttävät minulle pitkää nenää. 

Sitten katson kitaraa, voi sinua raukkaa. En ole ehtinyt koskea sinuun tällä viikolla laisinkaan. Ja kun näen yöpöydän vieressä luonnoslehtiön, tunnen piston sydämessäni. Siirryn keittiöön, kuorin appelsiinin ja puraisen sitä. Ulko-ovi aukeaa ja taloon tupsahtaa perheen nuorin. Valo syttyy päässäni ja kaikki kuvitellutkin huolet kaikkoavat mielestä. Eiköhän unohdeta kaikki turha ja vaan vietetä iltaa rupatellen, pelaillen ja pitkään valvoen. 

Ensimmäiset arkipäivät ovat hurahtaneet valtavalla nopeudella. Jännittävä joulunaika lähestyy ja ensimmäiset joulukortit on jo hankittu. Niin, että ihan hyvinhän tässä menee :D

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Relammin top 4

Jumankauta, tuntuu siltä kuin joku olisi pyyhkinyt pölyt korvien välistä ja pessyt koirankakat kantapäistä. Ja miten tähän on päästy? No minäpäs kerron.

1.  Skool yhdessäololle

Nuorimies viihdytti perjantailla käynnillään. Ilta kulki kuin siivillä, kun pelasimme monta hauskaa peliä keittiön pöydän äärellä tai notkuimme olkkarin pehmeissä tuoleissa. Kävimme isovanhempien pihamaallakin ja se taisi piristää kaikkien mieltä oikein olan takaa. Seuraavana päivänä ulko-ovi kävi yllättäen ja nuorimies toi ohimennessään juuri leipomiaan herkullisia karpalosämpylöitä. Kyllä siinä helähti sydämessä aika tavalla :)

2. Skool kirjailijoille ja piirtämiselle

Mies on katsellut netissä kirjamessujen kirjailijahaastatteluja. Minä kuuntelen vieressä ja kiitän ja kumarran niitä kaikkia, jotka ovat taikoneet tänä aikana meille mahdollisuuden näin helpolta tuntuvaan järjestelyyn. Sohvan toisessa nurkassa nojaillessani olen pitänyt luonnosvihkoa sylissä ja vedellyt kynällä viivoja paperille. Mietin miksen tee tätä useammin, sillä kun tuntikausia katsoo kynän edellistä vetoa ja tekee siihen viereen toista samansuuntaista, ei kehossa voi tapahtua muuta kuin sykkeen laskua. Aivot narikkaan ja kädet liikkeelle, siitä voisi tulla uusi mantrani.

3. Skool uutispaastolle

Tajusin eilen illalla, etten ole nähnyt viikonlopun aikana uutisia, nettiuutisotsikoita, huhuja, kireitä kommentteja tms. Jos olenkin avannut television, olen valinnut sieltä vain höntsäviihdykettä, musiikkiohjelmia tai vastaavaa. Täytyy todeta, että uutis/älämölöpaasto on tosi mukavaa. Kannattaako tästä olotilasta päästää irti?

4. Skool mutustelulle

Ja sitten jotain suloisen rentouttavaa. Tutkimusten mukaan alla olevan videon katsominen (tai ehkä mussutuksen kuunteleminen) laskee stressitilaa jopa 17 prosentilla. Olipa tämä totta tai ei, niin kyllähän tuota kaveria on hauska katsella jonkin aikaa :D

Ottakaa iisisti kamut ♥

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Kun illat pimenevät ja hyytävä torvi soittaa ahavoituneella äänellä selkäsi takana

Orkidea on alkanut taas kukkia. Tästä ihmeestä havahtuneena päätin satsata muihinkin kasveihin ja ostin kaksi kasvilamppua. Sellaiset säädettävät teleskooppitikut, joiden päässä on valkoinen kartiolakki. Sen alta valo loistaa kauniisti. Jotain hehkeäähän täytyy kehitellä, kun pimeys valtaa alan ja vampyyrit iskevät. 

Iltalukemisena nimittäin istahdan terapeutin huoneen nurkkaan ja seuraan kuinka hänen nykyaikaisella vastaanotollaan käyvät vanhat ystäväni Tri Jekyll, Frankenstein, vampyyri Carmilla ja Dorian Gray. Liekö joku heistä listinyt terapeutin? Tai mahtavatko tulla yhtään paremmiksi versioiksi itsestään? 

Kenties hekumoin noiden ongelmista, jottei tarvitse tuijottaa omiin. Tai ehkä vain kaipaan jotain raikasta tuulahdusta tähän tunkkaiseen koronavuoteen. 

Tunnen nimittäin, että pimeys on iskenyt suoneen, kupannut minut lähes verettömäksi.

Veren voi tietysti pistää virtaamaan juutuubaamalla 1920 ja 1930 -lukujen halloween-kappaleita. Noita puhaltimia kuuntelemalla alkaa väkisinkin nilkan hermosto väpättää ja tuntea himoa johonkin toisenlaiseen eloon. Voisiko vampyyri Lestat tulla hakemaan tanssiin?

Totean useasti itselleni, että kyllä tämä tästä Birgitta. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Ja sitten tänään näin alla olevan tekstin ja melkein pissasin housuun ;-)

torstai 8. lokakuuta 2020

Granaattiomenat jalkojeni juurella

Minusta tuntuu omituiselta. Kuin olisin lukittuna sisälle ja elämä tapahtuisi jossain muualla, ikkunan takana, lasin tuollapuolen.

Tiedätkö tämän tunteen? Sellaisen epätodellisen, jossa itse vain haahuilee, saa asioista kiinni ja touhuaakin, mutta kuitenkin on upoksissa tai tainnoksissa.

Mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?
Voinko jättäytyä taka-alalle?
Eikö saisi mennä talviunille ja palata asiaan ensi kesänä?

Olen tuijotellut monesti Lady Gagan videota. Tunnen joka kerta suunnatonta myötätuntoa tyynyyn päätä hakkaavaan kaveriin ja mielenkiintoa omituiseen ympäristöön, joka tavallaan tuntuu tutulta (oi niitä aikoja kun pääsi matkaamaan mystisiin paikkoihin). 

Ja kuten huomaat, mulla ei ole mitään sanottavaa. Annan Lady G:n kertoa kaiken oleellisen puolestani. Tässä on hieno tarinan kaari ♥

lauantai 26. syyskuuta 2020

Kun happi katoaa ilmasta

Jos en olisi ollut pienessä flunssassa, niin näinkin olisi ehkä voinut käydä ;-)

- Mä tuun tähän sun viereen istumaan.

- Hmmm, hei.

- Miksköhän tää pidetään tiistaina. Viikonloppuna olis ollut paljon parempi. Silloin ihmisillä on enemmän aikaa. Nyt mä en ehdi millään ruokakauppaan.

- No onhan ostarin Alepa auki yhteentoista. Tuskin tässä menee paria tuntia enempää.

- Mä en käy tossa lähi Alepassa. Siellä on niin ahdasta. Ja se porukkakin joka notkuu oven pielessä on niin epämääräistä.

- Ai jaa, kyllä mä käyn siinä.

- Mitä mieltä sä oot meidän isännöitsijästä?

- En mä...

- Musta se ei ole oikein ajan tasalla. Miten just tehdyn remontin jälkeen tulee heti uusia menoja. Ilmalämpöpumppu parvekkeelle. Ihan turha kapistus. Ja minkä takia meidän pitää maksaa muiden laitteista? Eikö se ole asuntokohtainen irtain? Saavat kyllä itse maksaa omat kulut. Minä en maksa!

- Mä kuulin, että ton pitkän talon etelän puoleiset asunnot on tosi kuumia. Voihan se olla, että me maksetaan vaan ne pistorasiaviennit ja laite jää itselle kustannettavaksi. Musta on kiva, että meille tulee nyt pistorasiat parvekkeelle. Voin laittaa kivat pimeän ajan valot sinne.

- Mä kyllä arvaan, että heti joku alkaa grillata parvekkeella ja kaikki hajut leviää muihin asuntoihin. Ja siitä ilmalämpöpumpusta tulee kuitenkin ääntä.

- Mun pomo selvitteli niiden taloyhtiössä asiaa. Se sanoi, että testien mukaan laitteet on nykyään niin hyviä, ettei niistä tule meteliä tai tärinää.

- Ihan varmasti tulee. Kyllä mä tiedän mikä hurina niistä kuuluu. Muutenkin yläkerrasta kuuluu kaikki äänet. En voi enää tuulettaa, kun aina kuuluu jotain. Kuinka niillä voi olla noin pienessä asunnossa kolme koiraa ja neljä ihmistä. Mä herään aina viikonloppuna siihen, kun joku heittää tavaroita lattialle. Ihan hirveää meteliä. Mä olen aina tarvinnut paljon unta ja nyt se on mahdotonta. Mahdotonta! Olen sanonut niille monta kertaa asiasta, mutta mitä ne ajattelee. Ihan vaan itseään. Ei yhtään ajatella toisia.

- Puhutaanko tauolla. Ne valitsee uudet jäsenet.

- Noista ei kyllä olekaan mitään hyötyä. Ihan kamalan kallis tuli siitä ikkunaremontista, sen jälkeen parvekeremontti ja nyt vielä tämä.

- Kuunnellaanko?

- Ja sitten toi puheenjohtajakin. Se on aina samaa mieltä isännöitsijän kanssa. Ihme mielinkielin tyyppi. Täällä riittää kun on täyttänyt kahdeksantoista ja hengittää. Surkeaa sakkia.

- No okei sitten. Ehdotan hallituksen jäseneksi Marjatta Pulkkista!

- Mitä sä nyt mua?

- Kannatetaan
- Kannatetaan

tiistai 8. syyskuuta 2020

Mitä mies pelkää

On maanantai ja etäpariskunnan lounasaika koittaa.

Minä nostan jääkaapista miehen eilen tekemän keiton liedelle. Pistän levyn boostille, kaivan kauhan esiin ja sekoittelen keittoa. Mies ottaa lautaset esiin, laittaa lasit pöytään ja sitten se tulee viereeni ja näen kuinka se aikoo hipelöidä (ei minua) vaan levyn lämpötilaa.

- Tsot tsot, älä koske siihen. Mitä sä oikein meinaat?
- Mä laitan pienemmälle ton levyn.
- No et todellakaan laita, mä hoidan tän lämmityksen.
...
- Miten pienellä sä oikein meinasit tän lämmittää? kysyn ja katson sitä haastavasti.
- Ajattelitko saada ruuan lämpimäksi ennen kuin sulla alkaa seuraava palaveri, häh!

Mies kiemurtelee siinä tuolin vieressä

- Mutta kun Terhi silloin...
- Ei oo totta! Me ollaan oltu 30 vuotta yhdessä ja sä vieläkin muistelet, kuinka sun ex-tyttöystävä poltti kattilan pohjan pilalle.

Oikeasti mua naurattaa, mutta mä yritän pitää pokan. Mä kuulin ekan kerran exän kattilan tuhoamisista juurikin noin 30 vuotta sitten ja tasaisesti sen jälkeen ainakin muutaman vuoden välein. Ikinä en ole kattilaa tuhonnut, ihan tosi. Mutta koska tilanne on aika mehevä, niin jatkan:

- Pitäiskö mun olla mustasukkainen Terhille, kun sä jaksat sitä vieläkin muistella? Mitä ihmettä silloin oikein tapahtui? Vapauta tuskasi mies!

Selviää, että siippa joutui puunaamaan pitkään teräsvilloilla kattilaa. Ei vain yhden kerran, vaan vielä sopimusten jälkeen (meillä ei enää posoteta puuromaitoa tai marjapuuroa täydellä lämmöllä hellalla), siis tuollaisen sopimuksen jälkeen ainakin kolme (3) kertaa!

- Tai en mä ihan muista. Mutta ainakin kolme kertaa.

En voi kuin hihitellä. Miten mä saan ton miehen sisäistämään, että minä ja meidän kattilat ei aiheuteta sille painanaisunia, ei yöllä eikä päivällä. Ei olla tehty sitä näinä vuosikymmeninä ja aika satavarmasti voin luvata ettei tulevaisuudessakaan.

Vai pitäiskö oikeasti olla mustasukkainen Terhille ;-)

torstai 27. elokuuta 2020

Ei normisti

Se oli yksi aurinkoinen ja lämmin päivä kun päätettiin, että tänään tapahtuu jotain erilaista. Ei olla kotona, ei kävellä samoja teitä, ei todellakaan.

Erilaisia sisustustapoja
Keravan purkutaidetalo on vielä auki (tämän viikon loppuun asti). Pyyhällämme sinne heti aamusta ja odotamme vain viitisen minuuttia sisäänpääsyä. Tämä ei ole ensimmäinen kerrostalo, joka taiteillaan ennen kuin siihen iskee valtava leka ja vain muistot jäävät leijumaan pölyn sekaan. Mutta tämä on ensimmäinen jonne minä astun sisään.

Huone ja käytävä toisensa jälkeen on täynnä mielenkiintoisia kädenjälkiä. Eniten pidän asunnosta High, joka mustavalkoisena katosta lattiaan luo tunnelman kuin olisin sukeltanut sarjakuvakirjan sisään. 

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat purkutalon taiteilijoiden töitä.

Suunnan muutos hetken mielijohteesta
Taidepläjäyksen jälkeen lähdemme itään. Suora suunta Haminaan! Ohitamme Porvoon ja sitten näemme kyltin Strömforsin Ruukista. 
- Mennäänkö tuonne? 
- No mennään! 
Ja niin käy, että ehdimme juuri ajatella asian valmiiksi, kun pitääkin jo erkaantua motarilta. 

Runsas taiteen kokeminen vetää minusta yleensä mehut pois, joten ehdotan lounastaukoa. Löydämme helposti ruukin ravintolan. Terassipöydät ovat täynnä ja jäämme sisälle syömään. 

Koska lomalaisella on aikaa on rajattomasti, sitä ehtii huomioida asioita. Pari pöytää edemmäs tulee nuori perhe. Ruokailun alku on hetkistä, sillä toinen lapsista tipahtaa vahingossa kaksi kertaa lattialle, koska penkissä ei ole selkänojaa. Väsynyttä matkailijaa ei penkiltä putoamiset riemastuta, mutta kun hän saa pari lohduttavaa puhallusta ja ruoka tuodaan pöytään, niin olo paranee. 

Pienempi lapsi taas viipeltää innoissaan ympäri rakennusta, kunnes hän näkee pilttipurkin ja lusikan, sen jälkeen naperon muu liike pysähtyy, mutta suu napsaa rivakkaan tahtiin. Sitten vanhemmillekin tulee rauhallinen ruokahetki.

Tutusta guruksi ja kiitollista hyminää
Me juttelemme hiljalleen. Sisälle tulee neljä uutta asiakasta. Menee hetki ja alan ihmetellä mitä tapahtuu. Kuulen vaimeaa hyminää. Nelikko selvästi laulaa ruualle. Kohta seurue kasvaa ja jokainen uusi ryhmäläinen tosiaankin pysähtyy kiittämään tai rukoilemaan talon tarjoamille antimille. Ruuan arvostaminen on mielestäni tärkeää, mutta huomaan jonkinlaisen häiriön sisälläni. 

Tunnistan myöhemmin valkoiseen pukuun, päähineeseen ja sopivaan partaan sukeutuneen ryhmän vetäjän. Hän on vanha tuttu. Asia aiheuttaa minussa uusia tuntemuksia ja ajatuksia, joita jään miettimään enemmänkin. 

Onko minun totuuteni sama kuin tämän gurun? Onko hän syvemmällä maailmankaikkeuden rakkaudessa? Mitä minulle kertoo se, että joku on antanut hänelle luvan pitää tuota asua. Pitääkö hän asua joka päivä ja aina, vaiko vain opettaessaan muita. Onko minun epäilylläni mitään perusteita, saanko kyseenalaistaa hänen auktoriteettinsa, onko hän todella parempi meitä. 

Olenko kateellinen? Haluaisinko samaa? En, olen mieluummin minä (vaikken aina itsestäni pidäkään). Toivottavasti hänkin on. Ehkä hän onkin ja minä olen vain inhimillisen epäuskoinen ;-)

Kun lounas on laskeutunut vatsan pohjaan, turhat ajatukset siirretty mielessä viisveisaan -osastolle ja kädet on taas kerran desinfioitu, me lähdemme kiertelemään ruukkia. 

Jos haluaisin, voisin meloa vaikka kymmenen kilometriä upeissa maisemissa tai istahtaa todella hienoon jurttasaunaan. Tämän sijaan me tutustumme naulapajaan sekä museoon ja ulkona minä pelaan jättimäistä fortunaa petankkikuulalla saaden vain käsilihakset jumiin ja naurun pyrskähdyksiä taitamattomasta yrityksestäni. 

Osa ruukin paikoista on jo kiinni (liekö koronan vai elokuun lopun vaikutusta), mutta koska luonto on täällä tosi kaunista se ei haittaa meitä. Lähestymme uimarantaa ja vastaan kävelee vanhempi nainen. Hänen pitkä punainen tukkansa loistaa upeasti auringossa ja kun hän on kohdallani, näen paidan, jossa lukee isolla:

no v!ttu
hip hei
saatana

Suupieltäni alkaa nykiä. Käännyn katsomaan siippaa. Hän toteaa hiljaa: melkein meinasin sanoa sille, että "hieno paita", mutten uskaltanut, kun katsoin sen tiukkaa ilmettä. Koska olemme jo turvallisesti äänen kantaman toisella puolen purskahdamme nauruun.

Siinä samalla viisveisaan -osastoni värähtää. Ajattelen entistä vahvemmin, että mikä minä olen sanomaan mitä kukin saa kantaa päällään. Pitäkööt mitä haluavat, niinhän minäkin teen ;-)

Olemme palaamassa jo autolle, kun näemme pienen kirkon. Siippa houkuttelee minut sisään tähän Ruotsinpyhtään kirkkoon ja onneksi houkuttelee, sillä rakennus on todella kaunis ja valoisa. Seison Helene Schjerfbeckin maalaaman alttaritaulun edessä ja ihailen käden jälkeä. Että näin sitten tämänkin, ihan vaan sen vuoksi, että poikettiin suunnitelmista.

Älä nuku iltapäiväkahviajan ohitse
Olemme valmiit ja lähdemme kohti Haminaa. Majapaikka on täydellinen pieni huoneisto keskustan vanhassa puutalossa. Paahtava sää ja päivän ohjelma saa minut nukahtamaan ja kun herään on siipalla kahvin himo. Niinpä katsomme Haminan kahvilatarjonnan internetin ihmeellisestä maailmasta. Tarjolla on useampi kahvila, jotka yllätys yllätys ovat menossa iltapäivällä kello viideltä kiinni. Koska kello on varttia vaille, päätämme heti lähteä kehuttuun kahvilaan, jossa meillä olisi ainakin tunti aikaa istuskella ja nauttia kehuttuja leipomuksia. Olemme alta aikayksikön oikeassa osoitteessa ja kun astumme avoimesta ovesta sisään huikkaa nainen tyhjän tiskin takaa: me suljemme viideltä! 

Öh, sanon mielessäni, käännyn 180 astetta kantapäilläni ja olen takaisin kadulla. Siinä me seisomme ja mietimme menetettyä kahvia leivoksella. Nainen tulee kadulle hakemaan ulkokalusteita sisään ja pahoittelee, ettei heillä kukaan osaa muuttaa nettiin todellista sulkemisaikaa. Pahoittelen samaa asiaa. En usko kun hän sanoo, että kaikki kahvilat ovat jo kiinni, vaan kaivan puhelimen uudelleen esiin. Raatihuoneen torin kahvila näyttää olevan vielä hetken auki ja löydämme sinne nopeammin kuin salama. Kahvia on onneksi tarjolla, iloinen kahvilanpitäjä tarjoilee herkkujakin mukaan terassille ja terassilla saamme istua niin pitkään kuin huvittaa. Ylimääräisenä huvituksena on ohitse jolkottelevien suunnistajien seuraaminen, sekä kahden muun asiakkaan kuunteleminen. He istuvat eri puolilla terassia ja keskustelevat rennosti toisilleen ylitsemme. 

Koska keskusta on rakennettu isoon ympyrään ja siitä pienempään ympyrään keskittyen lopulta raatihuoneen toriin, päätämme kävellä ympyrät ja tutustua näin Haminan keskustaan. Ja miten hyvä idea se onkaan, sillä kun tulemme linnakkeelle, huomaamme ettei kaupunki ole aivan kuollut. Nuoriso on löytänyt täältä sopivan paikan hauskanpitoon kesäillassa. 

Poikkeamme reitiltä ja kiipeämme kumpareen ylle ja näemme edessämme urheilukentän, jossa on parhaillaan menossa nuorten ja lasten urheilukilpailut. Jäämme  katsomaan aitajuoksuun valmistautuvien tyttöjen alkuverryttelyjä, kuinka he näyttävät liian lyhyiltä ylittääkseen korkeat aidat. Välillä kuuluu kun joku huutaa: äiti, tuo mun piikkarit. Hetken päästä taas tulee kuulutus pienten lasten pallonheittokilpailun alkamisesta. 

Seuraavaksi on aitajuoksun vuoro. Tytöt asettuvat telineisiin. Starttipistooli paukahtaa, minä säikähdän ja naurahdan, tytöt pinkaisevat liikkeelle, yksi kaataa toisen aidan ja kaatuu ikävästi, loput juoksevat maaliin ja siipan suosikkiehdokas voittaa. Minä saan starttipistoolin savukiehkuran valokuvaani, mutta kuva on tärähtänyt säikähdyksestäni ;-) Jatkamme kävelykierrostamme, ohitamme pesäpallokentän harjoittelijoineen sekä suunnistajien maalin. Kierrämme ison ympyrän ja pienemmän ja löydämme myös vuokraemännän suositteleman kahvilan, jonne päätämme huomenna mennä aamiaiselle. 

Kutsu suloisten ukkojen pöytään
Aamulla vähän kahdeksan jälkeen astumme kahvila Huovilaan sisään. Ihana paikka. Kun siippa tekee tilausta tiskillä minä kävelen huoneesta toiseen, näen kahden hengen romanttisen kuhertelusyvennyksen ja vielä kauempana punatiiliverhoillun tilan. "Tule sisään vaan", sanoo mies huoneessa, jossa heitä on ainakin kahdeksan pöydän ääressä. "Me ollaan tällainen ukkokerho ja kokoonnutaan tänne aamuisin. Tuossa pöydän päässä istuu isäntä!" "No, apupoikahan minä", toteaa hauskan näköinen vanhempi mies. He pyytävät minua seuraansa ja rupattelevat mukavia. Jätämme kuitenkin hetken päästä hyvästit ja siirryn ulos kadulle aamiaiselle. 

"Ihanan rauhallinen aamu", sanoo siippa. Vastakkaisella kadulla kulkee nuorukainen reppuselässä, varmaankin kouluun. Sitten kaksi tyttöä tulee tietä ylös ja ajotiellä nuorukainen keulii mopollaan. "Se tekee vaikutuksen" sanoo mieheni, mutten ole asiasta ihan varma. Kohta sama nuorukainen keulii uudestaan edessämme, joten mietin, että yrittääkö se kenties tehdä meihin vaikutusta ;-)

Kahvila Huovila on hyvän maineensa arvoinen. Tänne kannattaa tulla uudestaan ja jos hyvin käy, niin ehkä aamulla pääsee kuuntelemaan mukavia tarinoita ukkokerhon pöytään.

Meidän erilainen vuorokausi on nyt taputeltu ja siirrymme tuttuihin kuvioihin. Koukkaamme Kotkan Sapokan vesipuiston kautta Porvooseen tapaamaan ystäviä ja sitten illaksi palaamme kotiin. Vielä on lomaa jäljellä :D

torstai 20. elokuuta 2020

Korvamato

Astianpesukonetta täyttäessään mies seisoi pöydän toisella puolella ja ojensi kätensä sanoen: Anna
Mulle tähtitaivas, anna valo pimeään! jatkoin hoilottaen vaikken ole mikään kutrihelena.

Tätä tapahtuu päivät pitkät. Mistä tahansa sanasta voi saada kimmokkeen ja sitten menee puolipäivää ihmetellessä, mistä tämä korvamato on ilmestynyt. Toisinaan huudan kuullessani kappaleen: EEEEEiiiiii! Ei tuota! Lopeta heti! Sillä kaikki murheellistenlaulujenmaat, viidestoistayöt, jalumitekienkelineteiseen ja äideistäparhainsäoot on täydessä pannassa. Masentavat kotimaiset on yök. Epäselvästi artikuloidut masentavat ulkolaiset voi menetellä ;-)

Nyt istutaan puistonpenkillä ja nautitaan kesäisestä säästä. Mies laulaa jotain haavanlehdestä. Outo biisi. Keksiikö se omiaan? Katselen heiluuko haapa jossain. Kun mies tajuaa, että olen ihan pihalla (no ulkona ollaan), niin se kaivaa puhelimen esiin ja etsii sieltä kappaleen, jossa Hector nuorena miehenä on mielin herkin ja vastaa kaipaavan haavanlehtisen lehti-ilmoitukseen. 

Ennen lankapuhelimella soitettiin lyhyitä ja kalliita puheluita vain tarpeeseen.
Ennen oli lehti-ilmoitukset ja saatettiin hukuttautua viikoksi hotelli Hannikaiseen.
Nyt istutaan kännykkä kädessä puistonpenkillä ja hihitellään.

Tällä viikolla korvamatoina on ollut ainakin:

cliff richard - the young ones
summertime
lea laven - ei oo ei tuu
roy orbison - only the lonely
gene vincent - be-bop-a-lula
suurlähettiläät (mistä tämäkin oikein tuli) - maailman laidalla
elvis - burning love
tommi läntinen - jari ja minä

Huonolta näyttää. Uusi vuosituhat on jo pitkällä. Pitäisi kai siirtyä pikkuhiljaa nostalgiasta nuoremmille radioaallolle ;-)

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Unelma sisätilassa




Olen päivänä muutamana ollut vain häkeltynyt. En pelkästään siitä, että ulkona on edelleen täydellinen kesäsää, mutta että vehreys on myös sisällä.

Olen istunut ikkunan edessä. Katsellut maisemaa. Venettä laiturin kupeessa, tuulen väräjämää veden pintaa. Puiden eri sävyjä sekä nurmen vihreyttä. Sinistä taivasta ja pilvien lipumista. 

Tämä on kuin unelma sisätilassa. 

Toissa aamuna vain istuin paikallani. Olin hiljaa ja annoin ajatusten liidellä vapaina.

Eilen nojailin kämmenellä leukaani ja tunnustin itselleni, että juuri tämä on osa sitä unelmaa, jota olen aina halunnut. Paikan, jossa jonkin huoneen ikkunan edessä on pöytä, tyhjä, odottaen luovuuden syntymistä ja toimintaa. Ja edessä maisema, joka virkistää ja ravitsee. 

Tänään palaan saman ikkunan ääreen. Otan kitaran käteeni ja aloitan ikuisuudelta tuntuvat harjoitukset. Ei minusta kitaristia tule, kenties jonkin moinen näppäilijä kuitenkin. Muttei se haittaa minua, eihän se voi haitata tässä ollessa.

En tiedä yhtään mitä maailmalla tapahtuu. Juuri nyt sekään ei tunnu missään :) 

keskiviikko 5. elokuuta 2020

Joo mä tiedän että se oli vahinko

Herään puoli seitsemältä ja kysyn vieruskaverilta huvittaako sitä lähteä aamukävelylle. Kuulen unisen "eeeeennnnnn" ja niin lähden yksin ulos. On toinen lomapäivä! Mahtavaa!

Eino Viikilä: Se oli vahinko
Kiertelen tuttuja maisemia, hengittelen raikasta aamua. Olen viettänyt viikonlopun koirien kanssa, ja kun innokas pentu tulee luokseni ja emäntäkin on iloinen höpöttäjä, annan käteni haisteltavaksi. Koira pyörii kuin delfiini, nappaa innoissaan käsivarrestani kiinni ja torun sitä. Emäntä säikähtää, mutta totean, että leikkiähän se ja silittelen pentua niin että se rauhoittuu. 

Loppumatkan kotiin mietin, että olikos se mun jäykkäkouristusrokotus voimassa? Saamarin tollo, pitääkö pysähtyä ja leikkiä vieraiden koirien kanssa? Kannattaako järjestää lomalle ylimääräinen lääkärireissu? Herää pahvi!

Kello on juuri kahdeksan, kun otan yhteyden terveydenhoitajaan. Saan syntini hetkiseksi anteeksi ja luvan vain seurata puremajälkeä. Sitten istun aamupalapöytään ja toteamme miehen kanssa, että jatketaan päivää suunnitelmien mukaan.
Petra Heikkilä: Kultakudelma

Ensiksi suuntaamme Iittalan Naivistien näyttelyyn. Aivan mahtava keikka. Jos sainkin satikutia itseltäni aamulla, niin nämä kauniit, värikkäät, pehmeät, terävät ja monimuotoiset teokset viihdyttävät minua ja tuovat hyvän mielen takaisin. 

Kun päivä on palautettu hyvään energiaan päätetään siirtyä toiseen äärilaitaan, eli Hämeenlinnan vankilaan. Sisällä käytävätilat on maalattu virkistävän keltaisella maalilla, ja vaikka vankilahan tämä on, niin tunnelma ei näin vierailijalle ole mitenkään ahdistava. 

Pääsemme kiertämään kolmessa kerroksessa katsomassa minkälaista vankilaelämä on ollut vuodesta 1871 vuoteen 1993 asti. 

Saatan kirjoittaa käynnistä oman postauksen, joten tässä vain pari taidehetkeä päivästä.

"Sellin numero 12 29-vuotiaalla vangilla oli takanaan jo kahdeksan aiempaa tuomiota. Uusinta, reilun kolmen vuoden rangaistustaan hän pääsi omasta pyynnöstään jatkamaan kotiseutunsa lähellä olevaan vankilaan, kun Hämeenlinnan vankila suljettiin 1993. Ehkä pyynnön syynä oli Hilkka, jonka lukuisat kaipaavat kortit löytyvät sellistä."

Sängyn yllä on taulu, jossa lentävä alus ja supermies liitelevät taivaalla. Toivottavasti kaveri ja Hilkka viettävät nyt aikaansa sekä vapaina että terveinä.

Kellarikerroksen matkaselleissä tunnelma ei ole yhtä rauhallinen kuin yläkerrassa. Täällä oleskelu oli tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta vangit saattoivat joutua viettämään aikoja useamman viikon ennen siirtoa. Odotusaikana seinille on kirjoitettu ja piirretty monta tarinaa.

Vankilareissun jälkeen itse Hämeen linnaan on vaikea ladata täyttä energiaa. Kävelemme kuitenkin linnan läpi ja tutkimme melkein joka kolkan. Mietin, että olisinko liekissä jos nuorena olisin opiskellut himoitsemaani kirkkohistoriaa. Todennäköisesti pitäisin omaa luentoa siipalle, onnesta hehkuen, ja mies pidättäisi hengitystään ;-)

Nyt olen vain onnellinen, kun mies haluaa kahville ja pääsen istumaan penkille. Hetken levähdyksen jälkeen minulle ehdotetaan: Entäs se Aulanko? Kun nyt on tänne asti päästy, niin eikös käydä Aulangolla?

Ja niin me lähdemme Aulangolle. Sinne ei ole autolla kuin pieni suihkaus ja mukava mutkainen yksisuuntainen ajotie vie meidät Aulangon näkötornille.  Korona on sulkenut tornin huipun, joten vastavetona teemme pienen luontokävelykierroksen laskeutumalla kiviportaita pitkin alas karhuperheen luokse ja sitten nousemalla takaisin näkötornille pientä metsäpolkua pitkin.

Palkkioksi liikuntasuorituksesta mies tarjoaa minulle jäätelön. Sen kaveriksi saan äidiltä hiukan mystisen tekstiviestin, jossa "kaikki loppuu jos ei wifiä saada!" Oman puhelimeni akku on lopussa, joten laitan äidille viestin ja sitten pyörittelen silmiäni, mutisen miksei älypuhelimen tekijät voi suunnitella helposti käytettäviä älypuhelimia vanhemmille henkilöille. Huokaus. No onneksi jäätelöä on vielä vähän jäljellä ja kotimatkakin menee ripeästi motaria pitkin.

Kotona palaan äidin puhelinongelmaan ja sovin miten se selvitetään. Sitten tuntuu, että taidan vain nostaa jalat ylös ja laskea pään nojalle. Mietin, miten hauska päivä oli, vaikka se eteni koiranpuremasta vankilaan ;-) Näköjään sitä ei koskaan tiedä mikä ihmistä loppujen lopuksi huvittaa :D

Mitähän kivaa sitä loman kolmantena päivänä tekisi. Ehkä jotain tähän tyyliin:
Mariano Luciana: The Art of Survival


lauantai 25. heinäkuuta 2020

Ei mene ihan putkeen

Ärsytyskynnyksen ylitys.
Otan uuden bloggerin käyttöön ihan hyvillä fiiliksillä, sillä uuteen pitää tottua eikö niin. Kaikkihan muuttuu aina. Huomaan ensin pari tylsää muutosta ja sanon mielessäni: No niin! Sitten älyän ettei valokuvia voikaan asettaa enää tekstien viereen. Minun viisarini värähtää, ei, se ponkaisee taivaalle. Kirjoitan palautetta kun kerran sitä pyytävät. Manaan miehelle muutosta ja kiemurtelen äkämystyneenä. Laitan vanhan bloggerversion päälle ja toivon, että joku jossain ottaa huomioon rakentavan kommenttini ilman loppukaneettia: Ärsyttäviä muutoksia. ;-)

"Hyvä ruoka, parempi mieli", kuuluu vasemman kyljen vierestä. Käännän särkevää päätäni ääntä kohti. Se katselee siinä minua ja kysyy, että laitanko ruokaa? Vastaan myöntävästi ja palaan tähän kirjoittamaan. Niin, että piti siis kirjoittaa blogi. Aloitetaanko alusta?

Olen katsonut kolmena perättäisenä aamuna itseäni peilistä. Aina vähän hirvitellen. Huuleni ovat kuin botox -pistosten jäljiltä, sellaiset turpeat ja verevän näköiset. Mikä lie allerginen kohtaus on iskenyt, mutta sen tiedän, ettei meikäläiselle sovi turpeat pusuhuulet. Hetken olen harkinnut maalaavani nämä turbot punalla, pientä kiiltoa vielä pintaan ja avot, siinäpä olisi pelkokerrointa kerrakseen. En ole kuitenkaan nyt raaskinut pelotella siippaa.

Sen sijaan eilen lähdin iltapäivällä tuulettamaan päätäni. Mies jatkoi ahkerana töiden tekoa ja tuskin huomasi kuinka kauan olin poissa. 

Minä kuuluin niihin holtittomiin tyyppeihin, jotka eivät lähtiessään kertoneet mihin metsään olivat menossa, eivätkä aikaa jolloin aikovat tulla takaisin kotiin. Minä vain sanoin "hei" ja laitoin oven kiinni lähtiessäni. Olin kyllä ladannut kännykkään virtaa, mutta kuuntelin kävellessäni ja metsään puikahtaessani podcastia, eli en säästänyt akkua eksymisen varalle. En välittänyt aamupäivän sateista, vaan siellä minä pompin mättähältä mättähälle, kyykin ja keräsin pieniä pyöreitä mustikoita. Sen verran pyörryksiin sain itseni, että pystyyn noustuani kuuntelin mistä suunnasta kantautuu ison tien äänet. Lähdin toiseen suuntaan ja löysin takaisin hiekkatielle. Vähän ajan päästä näin polkupyörän pöpelikössä. Täällä on toinenkin, ajattelin ja kohta bongasin pyllistelevän naisen ämpärin kanssa. Että kyllä kuulkaa on marjaa ihan missä vaan ja ihan vapaasti kerättävänä. Menkää marjastamaan, mutta muistakaa järki lakkasoiden ja isompien metsien kanssa. 

Minun metsäretkeni (ja metsä) oli niin pieni, että jatkoin vielä kävelylenkkiä mustikkarasia repussa heiluen. Siellä minä kävelin rahisevalla ja mutkittelevalla hiekkatiellä onnellisena naisena, kunnes vastaan tuli nuori mies joka katsoi minua jotenkin pitkään. Katsahdin käsiini, jotka olivat siniset, muistin syöneeni metsämarjoja ja mietin, että minkänäköinen mahdan olla. Huulet ovat kuivat ja turpeat ja jos ne ovat lähelläkään käteni väriä, niin mahdanpa olla jännittävän näköinen tapaus. 

Kun en voinut muutakaan, niin jatkoin kävelyä oikein pidempää reittiä kotiin ;-)

Mustikkainen olotila jatkui vielä tänä aamuna, kun tein jälkiruuaksi makoisan mustikkaherkun itselleni. 

Kyllä meillä on ihana maa!