Kuumia hetkiä

Perjantai-iltana olen palaamassa takaisin keskustaan, sillä treffit on sovittu asemalle kuudeksi. Junatorkahtelun välttämiseksi kuuntelen Esa Saarisen luentoa Sydämen ääni ja nautin tarinasta, jossa mies nuorena Kokkolassa saattoi tarttua syrjähypyn matkaan tai sitten ei. Elämä on nimittäin täynnä valintoja, beibi.

Junasta noustuani näen kuinka siippa kävelee laiturilla vastaan. Se on niin ajatuksissaan, ettei näe tai kuule, vaikka kolmesti kutsun sitä. Tepsuttelen miehen nenän eteen, vaihdamme pikakuulumiset, sitten hän lähtee pohjoiseen ja minä etelään.

Treffipaikalla kuuntelen edelleen Esaa, muttei mene kuin pari minuuttia ja toinen ystävättäristä saapuu. Iloinen rupattelu alkaa kunnes (niin, luulen että joku koski olkapäähäni, koska miksi muuten olisimme kääntyneet) käännymme ja katsomme miestä takanani. Hän sanoo tähän tyyliin: Anteeksi, että häiritsen, mutta ajattelin täs, et jos sun kaveri ei tulekaan tänään paikalle, niin mä olisin niinkuin tässä ...

"No, mun ystävä kuitenkin nyt tuli paikalle", vastaan hymyillen ja siihen se erittäin hyvä yritys sitten kuihtuu. Odotamme vielä kolmatta kokoonpanoomme ja me lähdemme kohti illan ohjelmaa, eli Menopaussi -musikaalia.

Sali näyttää täydeltä ja kun esitys alkaa, venyy suupieleni väkisinkin hymyyn. Neljä taitavaa naista esittää lavalla elämäni viimeisiä vuosia. Tai no, minun lääkitykseni on lieventänyt oireet minimiin, mutta tarina on niin tuttua, että nauran lähes kaksi tuntia yhteen soittoon. Musikaali ja seura on niin hauskaa, että tiedän saaneeni lisävuosia elämääni. Lisäksi sain erinomaisen muistutuksen siitä, etten ole yksin kehoni ja sen muutosten kanssa. Teitä on pari muutakin kanssasisarta :)

Kun esitys on ohitse, ystävättäret ovat vielä hyvässä vedossa ja he jatkavat matkaa ravintolaan syömään. Minäkin mielelläni menisin, mutta tiedän viikon vieneen minusta suurimmat mehut ja olevani kuin vanha kaali tunnin päästä, joten sanon ystävällisesti suurkiitokset illasta ja lähden paluumatkalle.

Aseman läpi kävellessäni muistan, kuinka ystäväni mietti, että jos joutuisi yhtäkkiä elämään yksin, niin mistähän sitä enää osaisi etsiä itselleen miesystävää. Huvittuneena tajuan, että eihän sitä tarvitse kuin tulla seisomaan tänne asemarakennuksen ison näyttötaulun alle :D

Minä valitsen nytkin toisin ja kävelen suoraan junaan, köröttelen hymyssä suin kotiin ja olen aamulla onnellinen pitkistä yöunista.

Kiitokset ystäväni hienosta illasta ja paljosta nauramisesta. Ja sille miehelle siellä asemalla toteaisin, että olet rohkea kaveri. Kaunis kysyminen ei koskaan ole pahasta. Tai kenties kuitenkin silloin, jos vastassa on vaihdevuosinainen, jolla aivan tyhjästä kehkeytyy negatiivislatautunut tunnemyrskytornado ;-)

ps. Tornado on yleensä halkaisijaltaan n. 50-200 m ja sen elinikä on yleensä alle 10 minuuttia, mutta joskus kuitenkin huomattavasti enemmän (sanoo wikipedia)

Tekisitkö remonttia vai kävisit ruokakaupassa

Naapuritaloon on muuttanut nuori nainen. Se on remontteerannut ahkerasti asuntoa jo parisen viikkoa. Kirkas valo loistaa iltaisin ja jättiläisvarjo liikkuu valkoista seinää vasten kuin venähtänyt hirviö.

Tänään poninhäntä heiluu samaan tahtiin kuin pikkuruinen suti seinällä. En ymmärrä miksi se maalaa pensselillä eikä telalla. Mutta mikäs minä olen täältä toisesta asunnosta sanomaan ;-)

Minun remonttini odottaa edelleen inspiraatiota. Maalaamani seinän väri ei olekaan mieluinen. Mutta rajaaminen, pohjaväri ja uusi pinta ei saa minua liikkeelle. Liian iso työmaa.

Sen sijaan olen mietiskellyt kynän käyttöä. Että jos alkaisin kantaa mukanani pientä muistikirjaa, johon vetelisin viivoja vaikkapa kahvilassa tai penkillä istuen. Tai niin kuin se eräs mies, se piirsi junassa upeita sarjakuvahahmoja aamuisin.

Ja kun nyt olen ruvennut hitaaksi, enkä saa mistään kiinni, niin kaksi viikkoa olen pohtinut sopivaa vastausta haasteeseen on "Suljettu". Olisiko suudelmalla suljettu kirje hyvä idea? Sellainen rakkautta täynnä oleva. Kenties lumesta paljastuva kukan nuppu? Vai ovi, jonka toiselta puolen hohkaa maahan houkutteleva valo?

Tänään sitten iltapäiväkahvin ja noppapelin jälkeen tiesin, että on ruokaostoslistan aika. Mutta mitä teki käteni, se päätti toisin, ja ahtasi ihmisen pieneen suljettuun tilaan.

Siitä se sitten ajatus lähti, enkä nyt enää viitsi lähteä ruokakauppaan :D

Ajatusten ajattelua

Nyt on niinkuin tiistai.
Tiedän olleeni jo kahtena arkipäivänä töissä ja tehneeni täydet tunnit. Mutta molempina olen haukotellut läpi päivän ja vielä kotiin tullessa olo on vastaheränneen töttöröinen.

Omituista.

Usvaputkessa on se jännä asia, että silloin huomaan sen minkä normaalisti jätän taakseni. Tänään mietin miksi pähkäilen asioita niinkuin tapani on. Minä seurasin sivusta myös sitä miten ajattelin ajatteluani. Sekä miten ajattelen siitä miten äsken ajattelin ajattelustani.

Katsos, mies sanoi eilen lauseeni olevan vähän niinkuin huijarisyndroomalaisen suusta. "Jos jotain huijaan, niin itseäni", taisin vastata. Niinpä, mitäs jos en olekaan sellainen kuin ajattelen? Mitä jos vain mitätöin itseni ja taitoni?

Leijailen puolihaukoitellen tätä myöten toiveeseeni, jota pelästyin kaksi viikkoa sitten. Miksi ihminen, tai siis, miksi minä, joka omaan jonkin taidon ehkä luontaisesti, näen pelottavana ajatuksen, että opiskelisin aihetta ihan niinkuin oikeasti? Eikö ole hullua?

Merkityksellistä nyt ei siis olekaan alkuperäinen ajatukseni (taidon opettelu),
vaan sen ajatteleminen (miksi ajatus aiheuttaa minussa kauhun väristyksiä)
ja tilanteen uudelleen arviointi erilailla ajatellen.

Ehkäpä tarvitsen vielä yhden ajattelutason lisää, jotta pääsen asiassani eteenpäin. Tai kenties tarvitsen terapiaa, heh heh.

Pitänee kai laittaa filtti niskaan ja mennä kelailemaan kuvioita sohvalle ;-)

Video ei tavallaan liity asiaan, mutta siinä on mahtavat värit ja ihana nuoren ihmisen asenne.

You Can't Always Get What You Want