Voimamerkin puute

Olen viimeiset kaksi viikkoa pukeutunut kissanaiseksi,
tai no en ihan, sillä kasvomaski ja piiska puuttuu.

Kenkien sijaan jaloissani on ollut päivät pitkät pitkät violetit villasukat (ilman villaa) ja huulipunan olen unohtanut elämästäni kokonaan.

Arkipäivät alkavat aamujumpalla, puuron keittämisellä ja työpisteen kasaamisella paikalleen. Lounaalla on pieni harkittu happihyppely ja työpäivän jälkeen etäpisteen purku ja iltapäiväunien aika. Puolitoista viikkoa roikuin loppuillan uutisvirrassa vaikka se aiheutti ainoastaan ahdistusta.

Nyt kun syke on liian korkea, nukun jos nukun ja vuosikymmenten takainen vanne on palannut puristamaan rintaa, yritän pitää uutisten/somen seuraamisen minimissään. Käyn kävelyllä, kuorin appelsiinia itselleni, tuijottelen kukkia ikkunalaudalla ja tapailen kitaran kieliä. Viimeisenä ennen nukkumaan menoa katselen jakson Rillit huurussa sarjaa.

Huomaan olevani aika täydellisessä itsesuojelumoodissa. Se on tavallaan hyvä asia, mutta kuitenkin erittäin raskasta. Tänään on ensimmäinen päivä kun kykenen kirjoittamaan mitään. Ehkä tämä on minulle merkki jostain. Toivottavasti jostain paremmasta.

Vaihdoin viikonlopun vinkiksi eilen valkoisen puseron päälleni. Se ei näytä yhtä tyylikkäältä kuin sysimusta. Kenties minun pitäisi tehdä jokin supersankarilogo rintapieleeni. Siis siihen mustaan puseroon. Sellainen voimamerkki, josta saan rauhallisuutta ja ratkaisuideoita tuleville ajoille.

Pitäkää huolta itsestänne ja May The Force Be With You ♥♥

Kuka, mitä, täh?

Olematonta eloa ja köhinää. Niistä on tehty viimeiset viikot.

Ensiksi nimittäin iski flunssa, jonka seurauksena makoilin poikkeuksellisesti pitkään sängyssä. Katselin tyhjäpäisenä miehen yöpöytää. Sen kirjapinot on aina ihan vinksallaan ja uutena ilmiönä etuoikealle oli ilmestynyt vihkokasauma. Eniten kuitenkin silmään pisti korkeimman pinon ylösalaisin oleva huuto: AAJRIK ÄTÄT EUL ÄLÄ

Muistin, kuinka reilut viitisentoista vuotta sitten sain käsiini Mellon teoksen Havahtuminen. Ei mennyt kovin montaa sivua kun kaveri totesi painokkaasti, ehkä pariinkin otteeseen, että "oikeasti et halua lukea tätä kirjaa". Minä ajattelin, että no ei sitten. Laitoin kirjan kiinni, enkä avannut sitä ;-)

Palasin takaisin kirjapinon ihmettelyyn ja mietin, olisiko keuhkoissa niin paljon voimaa, että voisin puhkua ja puhaltaa sen uuteen uskoon. Yskänkohtaus kuitenkin pelasti joko minut tai miehen yöpöydän täytteet.

Menetin kiinnostukseni ja siirryin olohuoneeseen, jossa huomiostani taisteli hiihto ja korona. Olostani huolimatta älysin nopeasti, että hiihtovoitot meni Norjaan ja korona iski Italiaan. Ensin olin aika levollinen. Sitten soitti äiti. Ja kun päivä päivältä kiivaammin asiaa uutisoitiin, totesin että hitto vie, kohdallani voi hyvinkin käydä niin, että muutama sotilas pitelee minua ja paikallisia jumissa jossain kyläpahasessa. Tai ehkä vielä ikävämpää, että saisin sen pirun taudin.

Ja niinpä, vaikken ole taikauskoinen, me peruimme perjantai 13. päivänä alkavan Italian matkan.

Oliko se isku vasten kasvoja? Märkä tiskirätti oikealle poskelle vasemman jälkeen? No ehkä oli, mutta koska olen vanhemmiten kyllästynyt märehtimiseen, halusin vaihtoehtotoimintaa. Tervehdyttyäni etsin käsiini ystävät, sillä mikäs on sen parempaa lääkettä murheeseen kuin nauru ja pieni leikkimielisyys.

Seuraavaksi aloin miettiä miten paikkaisin menetetyn vaelluksen. Kesäinen Lappi? Olisko hyvä idea? Teltta, makuupussi, hynyset ja yötön yö :D

Perhana minä mitään Italian rannikkovaellusta tarvitse itselleni. Minä alan koluta näitä omia kulmia ...vaikka eihän tuo Lappi ihan vieressä ole ;-)

Taistoon on siis käyty. Tänään nimittäin valloitin Nuuksion hienot metsät, kalliot, purot ja kumpuilevat maastot. Ja kyllä kuulkaa oli hieno päivä!