Otan uuden bloggerin käyttöön ihan hyvillä fiiliksillä, sillä uuteen pitää tottua eikö niin. Kaikkihan muuttuu aina. Huomaan ensin pari tylsää muutosta ja sanon mielessäni: No niin! Sitten älyän ettei valokuvia voikaan asettaa enää tekstien viereen. Minun viisarini värähtää, ei, se ponkaisee taivaalle. Kirjoitan palautetta kun kerran sitä pyytävät. Manaan miehelle muutosta ja kiemurtelen äkämystyneenä. Laitan vanhan bloggerversion päälle ja toivon, että joku jossain ottaa huomioon rakentavan kommenttini ilman loppukaneettia: Ärsyttäviä muutoksia. ;-)
"Hyvä ruoka, parempi mieli", kuuluu vasemman kyljen vierestä. Käännän särkevää päätäni ääntä kohti. Se katselee siinä minua ja kysyy, että laitanko ruokaa? Vastaan myöntävästi ja palaan tähän kirjoittamaan. Niin, että piti siis kirjoittaa blogi. Aloitetaanko alusta?
Olen katsonut kolmena perättäisenä aamuna itseäni peilistä. Aina vähän hirvitellen. Huuleni ovat kuin botox -pistosten jäljiltä, sellaiset turpeat ja verevän näköiset. Mikä lie allerginen kohtaus on iskenyt, mutta sen tiedän, ettei meikäläiselle sovi turpeat pusuhuulet. Hetken olen harkinnut maalaavani nämä turbot punalla, pientä kiiltoa vielä pintaan ja avot, siinäpä olisi pelkokerrointa kerrakseen. En ole kuitenkaan nyt raaskinut pelotella siippaa.
Sen sijaan eilen lähdin iltapäivällä tuulettamaan päätäni. Mies jatkoi ahkerana töiden tekoa ja tuskin huomasi kuinka kauan olin poissa.
Minä kuuluin niihin holtittomiin tyyppeihin, jotka eivät lähtiessään kertoneet mihin metsään olivat menossa, eivätkä aikaa jolloin aikovat tulla takaisin kotiin. Minä vain sanoin "hei" ja laitoin oven kiinni lähtiessäni. Olin kyllä ladannut kännykkään virtaa, mutta kuuntelin kävellessäni ja metsään puikahtaessani podcastia, eli en säästänyt akkua eksymisen varalle. En välittänyt aamupäivän sateista, vaan siellä minä pompin mättähältä mättähälle, kyykin ja keräsin pieniä pyöreitä mustikoita. Sen verran pyörryksiin sain itseni, että pystyyn noustuani kuuntelin mistä suunnasta kantautuu ison tien äänet. Lähdin toiseen suuntaan ja löysin takaisin hiekkatielle. Vähän ajan päästä näin polkupyörän pöpelikössä. Täällä on toinenkin, ajattelin ja kohta bongasin pyllistelevän naisen ämpärin kanssa. Että kyllä kuulkaa on marjaa ihan missä vaan ja ihan vapaasti kerättävänä. Menkää marjastamaan, mutta muistakaa järki lakkasoiden ja isompien metsien kanssa.
Minun metsäretkeni (ja metsä) oli niin pieni, että jatkoin vielä kävelylenkkiä mustikkarasia repussa heiluen. Siellä minä kävelin rahisevalla ja mutkittelevalla hiekkatiellä onnellisena naisena, kunnes vastaan tuli nuori mies joka katsoi minua jotenkin pitkään. Katsahdin käsiini, jotka olivat siniset, muistin syöneeni metsämarjoja ja mietin, että minkänäköinen mahdan olla. Huulet ovat kuivat ja turpeat ja jos ne ovat lähelläkään käteni väriä, niin mahdanpa olla jännittävän näköinen tapaus.
Kun en voinut muutakaan, niin jatkoin kävelyä oikein pidempää reittiä kotiin ;-)
Mustikkainen olotila jatkui vielä tänä aamuna, kun tein jälkiruuaksi makoisan mustikkaherkun itselleni.
Kyllä meillä on ihana maa!
