Ei normisti

Se oli yksi aurinkoinen ja lämmin päivä kun päätettiin, että tänään tapahtuu jotain erilaista. Ei olla kotona, ei kävellä samoja teitä, ei todellakaan.

Erilaisia sisustustapoja

Keravan purkutaidetalo on vielä auki (tämän viikon loppuun asti). Pyyhällämme sinne heti aamusta ja odotamme vain viitisen minuuttia sisäänpääsyä. Tämä ei ole ensimmäinen kerrostalo, joka taiteillaan ennen kuin siihen iskee valtava leka ja vain muistot jäävät leijumaan pölyn sekaan. Mutta tämä on ensimmäinen jonne minä astun sisään.

Huone ja käytävä toisensa jälkeen on täynnä mielenkiintoisia kädenjälkiä. Eniten pidän asunnosta High, joka mustavalkoisena katosta lattiaan luo tunnelman kuin olisin sukeltanut sarjakuvakirjan sisään. 

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat purkutalon taiteilijoiden töitä.

Suunnan muutos hetken mielijohteesta

Taidepläjäyksen jälkeen lähdemme itään. Suora suunta Haminaan! Ohitamme Porvoon ja sitten näemme kyltin Strömforsin Ruukista. 

- Mennäänkö tuonne? 

- No mennään! 

Ja niin käy, että ehdimme juuri ajatella asian valmiiksi, kun pitääkin jo erkaantua motarilta. 

Runsas taiteen kokeminen vetää minusta yleensä mehut pois, joten ehdotan lounastaukoa. Löydämme helposti ruukin ravintolan. Terassipöydät ovat täynnä ja jäämme sisälle syömään. 

Koska lomalaisella on aikaa on rajattomasti, sitä ehtii huomioida asioita. Pari pöytää edemmäs tulee nuori perhe. Ruokailun alku on hetkistä, sillä toinen lapsista tipahtaa vahingossa kaksi kertaa lattialle, koska penkissä ei ole selkänojaa. Väsynyttä matkailijaa ei penkiltä putoamiset riemastuta, mutta kun hän saa pari lohduttavaa puhallusta ja ruoka tuodaan pöytään, niin olo paranee. 

Pienempi lapsi taas viipeltää innoissaan ympäri rakennusta, kunnes hän näkee pilttipurkin ja lusikan, sen jälkeen naperon muu liike pysähtyy, mutta suu napsaa rivakkaan tahtiin. Sitten vanhemmillekin tulee rauhallinen ruokahetki.

Tutusta guruksi ja kiitollista hyminää

Me juttelemme hiljalleen. Sisälle tulee neljä uutta asiakasta. Menee hetki ja alan ihmetellä mitä tapahtuu. Kuulen vaimeaa hyminää. Nelikko selvästi laulaa ruualle. Kohta seurue kasvaa ja jokainen uusi ryhmäläinen tosiaankin pysähtyy kiittämään tai rukoilemaan talon tarjoamille antimille. Ruuan arvostaminen on mielestäni tärkeää, mutta huomaan jonkinlaisen häiriön sisälläni. 

Tunnistan myöhemmin valkoiseen pukuun, päähineeseen ja sopivaan partaan sukeutuneen ryhmän vetäjän. Hän on vanha tuttu. Asia aiheuttaa minussa uusia tuntemuksia ja ajatuksia, joita jään miettimään enemmänkin. 

Onko minun totuuteni sama kuin tämän gurun? Onko hän syvemmällä maailmankaikkeuden rakkaudessa? Mitä minulle kertoo se, että joku on antanut hänelle luvan pitää tuota asua. Pitääkö hän asua joka päivä ja aina, vaiko vain opettaessaan muita. Onko minun epäilylläni mitään perusteita, saanko kyseenalaistaa hänen auktoriteettinsa, onko hän todella parempi meitä. 

Olenko kateellinen? Haluaisinko samaa? En, olen mieluummin minä (vaikken aina itsestäni pidäkään). Toivottavasti hänkin on. Ehkä hän onkin ja minä olen vain inhimillisen epäuskoinen ;-)

Kun lounas on laskeutunut vatsan pohjaan, turhat ajatukset siirretty mielessä viisveisaan -osastolle ja kädet on taas kerran desinfioitu, me lähdemme kiertelemään ruukkia. 

Jos haluaisin, voisin meloa vaikka kymmenen kilometriä upeissa maisemissa tai istahtaa todella hienoon jurttasaunaan. Tämän sijaan me tutustumme naulapajaan sekä museoon ja ulkona minä pelaan jättimäistä fortunaa petankkikuulalla saaden vain käsilihakset jumiin ja naurun pyrskähdyksiä taitamattomasta yrityksestäni. 

Osa ruukin paikoista on jo kiinni (liekö koronan vai elokuun lopun vaikutusta), mutta koska luonto on täällä tosi kaunista se ei haittaa meitä. Lähestymme uimarantaa ja vastaan kävelee vanhempi nainen. Hänen pitkä punainen tukkansa loistaa upeasti auringossa ja kun hän on kohdallani, näen paidan, jossa lukee isolla:

no v!ttu

hip hei
saatana

Suupieltäni alkaa nykiä. Käännyn katsomaan siippaa. Hän toteaa hiljaa: melkein meinasin sanoa sille, että "hieno paita", mutten uskaltanut, kun katsoin sen tiukkaa ilmettä. Koska olemme jo turvallisesti äänen kantaman toisella puolen purskahdamme nauruun.

Siinä samalla viisveisaan -osastoni värähtää. Ajattelen entistä vahvemmin, että mikä minä olen sanomaan mitä kukin saa kantaa päällään. Pitäkööt mitä haluavat, niinhän minäkin teen ;-)

Olemme palaamassa jo autolle, kun näemme pienen kirkon. Siippa houkuttelee minut sisään tähän Ruotsinpyhtään kirkkoon ja onneksi houkuttelee, sillä rakennus on todella kaunis ja valoisa. Seison Helene Schjerfbeckin maalaaman alttaritaulun edessä ja ihailen käden jälkeä. Että näin sitten tämänkin, ihan vaan sen vuoksi, että poikettiin suunnitelmista.

Älä nuku iltapäiväkahviajan ohitse

Olemme valmiit ja lähdemme kohti Haminaa. Majapaikka on täydellinen pieni huoneisto keskustan vanhassa puutalossa. Paahtava sää ja päivän ohjelma saa minut nukahtamaan ja kun herään on siipalla kahvin himo. Niinpä katsomme Haminan kahvilatarjonnan internetin ihmeellisestä maailmasta. Tarjolla on useampi kahvila, jotka yllätys yllätys ovat menossa iltapäivällä kello viideltä kiinni. Koska kello on varttia vaille, päätämme heti lähteä kehuttuun kahvilaan, jossa meillä olisi ainakin tunti aikaa istuskella ja nauttia kehuttuja leipomuksia. Olemme alta aikayksikön oikeassa osoitteessa ja kun astumme avoimesta ovesta sisään huikkaa nainen tyhjän tiskin takaa: me suljemme viideltä! 

Öh, sanon mielessäni, käännyn 180 astetta kantapäilläni ja olen takaisin kadulla. Siinä me seisomme ja mietimme menetettyä kahvia leivoksella. Nainen tulee kadulle hakemaan ulkokalusteita sisään ja pahoittelee, ettei heillä kukaan osaa muuttaa nettiin todellista sulkemisaikaa. Pahoittelen samaa asiaa. En usko kun hän sanoo, että kaikki kahvilat ovat jo kiinni, vaan kaivan puhelimen uudelleen esiin. Raatihuoneen torin kahvila näyttää olevan vielä hetken auki ja löydämme sinne nopeammin kuin salama. Kahvia on onneksi tarjolla, iloinen kahvilanpitäjä tarjoilee herkkujakin mukaan terassille ja terassilla saamme istua niin pitkään kuin huvittaa. Ylimääräisenä huvituksena on ohitse jolkottelevien suunnistajien seuraaminen, sekä kahden muun asiakkaan kuunteleminen. He istuvat eri puolilla terassia ja keskustelevat rennosti toisilleen ylitsemme. 

Koska keskusta on rakennettu isoon ympyrään ja siitä pienempään ympyrään keskittyen lopulta raatihuoneen toriin, päätämme kävellä ympyrät ja tutustua näin Haminan keskustaan. Ja miten hyvä idea se onkaan, sillä kun tulemme linnakkeelle, huomaamme ettei kaupunki ole aivan kuollut. Nuoriso on löytänyt täältä sopivan paikan hauskanpitoon kesäillassa. 

Poikkeamme reitiltä ja kiipeämme kumpareen ylle ja näemme edessämme urheilukentän, jossa on parhaillaan menossa nuorten ja lasten urheilukilpailut. Jäämme  katsomaan aitajuoksuun valmistautuvien tyttöjen alkuverryttelyjä, kuinka he näyttävät liian lyhyiltä ylittääkseen korkeat aidat. Välillä kuuluu kun joku huutaa: äiti, tuo mun piikkarit. Hetken päästä taas tulee kuulutus pienten lasten pallonheittokilpailun alkamisesta. 

Seuraavaksi on aitajuoksun vuoro. Tytöt asettuvat telineisiin. Starttipistooli paukahtaa, minä säikähdän ja naurahdan, tytöt pinkaisevat liikkeelle, yksi kaataa toisen aidan ja kaatuu ikävästi, loput juoksevat maaliin ja siipan suosikkiehdokas voittaa. Minä saan starttipistoolin savukiehkuran valokuvaani, mutta kuva on tärähtänyt säikähdyksestäni ;-) Jatkamme kävelykierrostamme, ohitamme pesäpallokentän harjoittelijoineen sekä suunnistajien maalin. Kierrämme ison ympyrän ja pienemmän ja löydämme myös vuokraemännän suositteleman kahvilan, jonne päätämme huomenna mennä aamiaiselle. 

Kutsu suloisten ukkojen pöytään

Aamulla vähän kahdeksan jälkeen astumme kahvila Huovilaan sisään. Ihana paikka. Kun siippa tekee tilausta tiskillä minä kävelen huoneesta toiseen, näen kahden hengen romanttisen kuhertelusyvennyksen ja vielä kauempana punatiiliverhoillun tilan. "Tule sisään vaan", sanoo mies huoneessa, jossa heitä on ainakin kahdeksan pöydän ääressä. "Me ollaan tällainen ukkokerho ja kokoonnutaan tänne aamuisin. Tuossa pöydän päässä istuu isäntä!" "No, apupoikahan minä", toteaa hauskan näköinen vanhempi mies. He pyytävät minua seuraansa ja rupattelevat mukavia. Jätämme kuitenkin hetken päästä hyvästit ja siirryn ulos kadulle aamiaiselle. 

"Ihanan rauhallinen aamu", sanoo siippa. Vastakkaisella kadulla kulkee nuorukainen reppuselässä, varmaankin kouluun. Sitten kaksi tyttöä tulee tietä ylös ja ajotiellä nuorukainen keulii mopollaan. "Se tekee vaikutuksen" sanoo mieheni, mutten ole asiasta ihan varma. Kohta sama nuorukainen keulii uudestaan edessämme, joten mietin, että yrittääkö se kenties tehdä meihin vaikutusta ;-)

Kahvila Huovila on hyvän maineensa arvoinen. Tänne kannattaa tulla uudestaan ja jos hyvin käy, niin ehkä aamulla pääsee kuuntelemaan mukavia tarinoita ukkokerhon pöytään.

Meidän erilainen vuorokausi on nyt taputeltu ja siirrymme tuttuihin kuvioihin. Koukkaamme Kotkan Sapokan vesipuiston kautta Porvooseen tapaamaan ystäviä ja sitten illaksi palaamme kotiin. Vielä on lomaa jäljellä :D

Korvamato

Astianpesukonetta täyttäessään mies seisoi pöydän toisella puolella ja ojensi kätensä sanoen: Anna
Mulle tähtitaivas, anna valo pimeään! jatkoin hoilottaen vaikken ole mikään kutrihelena.

Tätä tapahtuu päivät pitkät. Mistä tahansa sanasta voi saada kimmokkeen ja sitten menee puolipäivää ihmetellessä, mistä tämä korvamato on ilmestynyt. Toisinaan huudan kuullessani kappaleen: EEEEEiiiiii! Ei tuota! Lopeta heti! Sillä kaikki murheellistenlaulujenmaat, viidestoistayöt, jalumitekienkelineteiseen ja äideistäparhainsäoot on täydessä pannassa. Masentavat kotimaiset on yök. Epäselvästi artikuloidut masentavat ulkolaiset voi menetellä ;-)

Nyt istutaan puistonpenkillä ja nautitaan kesäisestä säästä. Mies laulaa jotain haavanlehdestä. Outo biisi. Keksiikö se omiaan? Katselen heiluuko haapa jossain. Kun mies tajuaa, että olen ihan pihalla (no ulkona ollaan), niin se kaivaa puhelimen esiin ja etsii sieltä kappaleen, jossa Hector nuorena miehenä on mielin herkin ja vastaa kaipaavan haavanlehtisen lehti-ilmoitukseen. 

Ennen lankapuhelimella soitettiin lyhyitä ja kalliita puheluita vain tarpeeseen.

Ennen oli lehti-ilmoitukset ja saatettiin hukuttautua viikoksi hotelli Hannikaiseen.

Nyt istutaan kännykkä kädessä puistonpenkillä ja hihitellään.

Tällä viikolla korvamatoina on ollut ainakin:

cliff richard - the young ones

summertime

lea laven - ei oo ei tuu

roy orbison - only the lonely

gene vincent - be-bop-a-lula

suurlähettiläät (mistä tämäkin oikein tuli) - maailman laidalla

elvis - burning love

tommi läntinen - jari ja minä

Huonolta näyttää. Uusi vuosituhat on jo pitkällä. Pitäisi kai siirtyä pikkuhiljaa nostalgiasta nuoremmille radioaallolle ;-)

Unelma sisätilassa

Olen päivänä muutamana ollut vain häkeltynyt. En pelkästään siitä, että ulkona on edelleen täydellinen kesäsää, mutta että vehreys on myös sisällä.

Olen istunut ikkunan edessä. Katsellut maisemaa. Venettä laiturin kupeessa, tuulen väräjämää veden pintaa. Puiden eri sävyjä sekä nurmen vihreyttä. Sinistä taivasta ja pilvien lipumista. 

Tämä on kuin unelma sisätilassa. 

Toissa aamuna vain istuin paikallani. Olin hiljaa ja annoin ajatusten liidellä vapaina.

Eilen nojailin kämmenellä leukaani ja tunnustin itselleni, että juuri tämä on osa sitä unelmaa, jota olen aina halunnut. Paikan, jossa jonkin huoneen ikkunan edessä on pöytä, tyhjä, odottaen luovuuden syntymistä ja toimintaa. Ja edessä maisema, joka virkistää ja ravitsee. 

Tänään palaan saman ikkunan ääreen. Otan kitaran käteeni ja aloitan ikuisuudelta tuntuvat harjoitukset. Ei minusta kitaristia tule, kenties jonkin moinen näppäilijä kuitenkin. Muttei se haittaa minua, eihän se voi haitata tässä ollessa.

En tiedä yhtään mitä maailmalla tapahtuu. Juuri nyt sekään ei tunnu missään :) 

Joo mä tiedän että se oli vahinko

Herään puoli seitsemältä ja kysyn vieruskaverilta huvittaako sitä lähteä aamukävelylle. Kuulen unisen "eeeeennnnnn" ja niin lähden yksin ulos. On toinen lomapäivä! Mahtavaa!

Eino Viikilä: Se oli vahinko

Kiertelen tuttuja maisemia, hengittelen raikasta aamua. Olen viettänyt viikonlopun koirien kanssa, ja kun innokas pentu tulee luokseni ja emäntäkin on iloinen höpöttäjä, annan käteni haisteltavaksi. Koira pyörii kuin delfiini, nappaa innoissaan käsivarrestani kiinni ja torun sitä. Emäntä säikähtää, mutta totean, että leikkiähän se ja silittelen pentua niin että se rauhoittuu. 

Loppumatkan kotiin mietin, että olikos se mun jäykkäkouristusrokotus voimassa? Saamarin tollo, pitääkö pysähtyä ja leikkiä vieraiden koirien kanssa? Kannattaako järjestää lomalle ylimääräinen lääkärireissu? Herää pahvi!

Kello on juuri kahdeksan, kun otan yhteyden terveydenhoitajaan. Saan syntini hetkiseksi anteeksi ja luvan vain seurata puremajälkeä. Sitten istun aamupalapöytään ja toteamme miehen kanssa, että jatketaan päivää suunnitelmien mukaan.

Petra Heikkilä: Kultakudelma

Ensiksi suuntaamme Iittalan Naivistien näyttelyyn. Aivan mahtava keikka. Jos sainkin satikutia itseltäni aamulla, niin nämä kauniit, värikkäät, pehmeät, terävät ja monimuotoiset teokset viihdyttävät minua ja tuovat hyvän mielen takaisin. 

Kun päivä on palautettu hyvään energiaan päätetään siirtyä toiseen äärilaitaan, eli Hämeenlinnan vankilaan. Sisällä käytävätilat on maalattu virkistävän keltaisella maalilla, ja vaikka vankilahan tämä on, niin tunnelma ei näin vierailijalle ole mitenkään ahdistava. 

Pääsemme kiertämään kolmessa kerroksessa katsomassa minkälaista vankilaelämä on ollut vuodesta 1871 vuoteen 1993 asti. 

Saatan kirjoittaa käynnistä oman postauksen, joten tässä vain pari taidehetkeä päivästä.

"Sellin numero 12 29-vuotiaalla vangilla oli takanaan jo kahdeksan aiempaa tuomiota. Uusinta, reilun kolmen vuoden rangaistustaan hän pääsi omasta pyynnöstään jatkamaan kotiseutunsa lähellä olevaan vankilaan, kun Hämeenlinnan vankila suljettiin 1993. Ehkä pyynnön syynä oli Hilkka, jonka lukuisat kaipaavat kortit löytyvät sellistä."

Sängyn yllä on taulu, jossa lentävä alus ja supermies liitelevät taivaalla. Toivottavasti kaveri ja Hilkka viettävät nyt aikaansa sekä vapaina että terveinä.

Kellarikerroksen matkaselleissä tunnelma ei ole yhtä rauhallinen kuin yläkerrassa. Täällä oleskelu oli tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta vangit saattoivat joutua viettämään aikoja useamman viikon ennen siirtoa. Odotusaikana seinille on kirjoitettu ja piirretty monta tarinaa.

Vankilareissun jälkeen itse Hämeen linnaan on vaikea ladata täyttä energiaa. Kävelemme kuitenkin linnan läpi ja tutkimme melkein joka kolkan. Mietin, että olisinko liekissä jos nuorena olisin opiskellut himoitsemaani kirkkohistoriaa. Todennäköisesti pitäisin omaa luentoa siipalle, onnesta hehkuen, ja mies pidättäisi hengitystään ;-)

Nyt olen vain onnellinen, kun mies haluaa kahville ja pääsen istumaan penkille. Hetken levähdyksen jälkeen minulle ehdotetaan: Entäs se Aulanko? Kun nyt on tänne asti päästy, niin eikös käydä Aulangolla?

Ja niin me lähdemme Aulangolle. Sinne ei ole autolla kuin pieni suihkaus ja mukava mutkainen yksisuuntainen ajotie vie meidät Aulangon näkötornille.  Korona on sulkenut tornin huipun, joten vastavetona teemme pienen luontokävelykierroksen laskeutumalla kiviportaita pitkin alas karhuperheen luokse ja sitten nousemalla takaisin näkötornille pientä metsäpolkua pitkin.

Palkkioksi liikuntasuorituksesta mies tarjoaa minulle jäätelön. Sen kaveriksi saan äidiltä hiukan mystisen tekstiviestin, jossa "kaikki loppuu jos ei wifiä saada!" Oman puhelimeni akku on lopussa, joten laitan äidille viestin ja sitten pyörittelen silmiäni, mutisen miksei älypuhelimen tekijät voi suunnitella helposti käytettäviä älypuhelimia vanhemmille henkilöille. Huokaus. No onneksi jäätelöä on vielä vähän jäljellä ja kotimatkakin menee ripeästi motaria pitkin.

Kotona palaan äidin puhelinongelmaan ja sovin miten se selvitetään. Sitten tuntuu, että taidan vain nostaa jalat ylös ja laskea pään nojalle. Mietin, miten hauska päivä oli, vaikka se eteni koiranpuremasta vankilaan ;-) Näköjään sitä ei koskaan tiedä mikä ihmistä loppujen lopuksi huvittaa :D

Mitähän kivaa sitä loman kolmantena päivänä tekisi. Ehkä jotain tähän tyyliin:

Mariano Luciana: The Art of Survival