Plaa-pla-plap-lap-pap-paa
Olen katsellut monta kertaa tätä tyhjää sivua ja miettinyt, että mistä ihmeestä sitä kirjoittaisi, kun elämässä ei tunnu tapahtuvan mitään. Vaikka, onhan noita yritelmiä:
Ennen kuun vaihtumista katsoin kotiin tullutta kevät-tulee-osta-jotain-kuvastoa. Pääsin aivan viimeisille sivuille, kun huuleni muiskahtivat yhteen, ne muistivat vanhan ihanan pehmeän pyöreän tunteen. Silmäni suurentuivat ja sykkeeni kiivastui: Huulipuna! Tuo elämän väripilkku, jota en ole käyttänyt ... vuoteen (kun kerran mitään ei voi tehdä missään eikä nähdäkään voi ketään). Teki niin mielettömästi mieli juosta heti kauppaan ostamaan ihan minkä väristä punaa vaan. Mutta en sitten jaksanut lähteä.
Ehkä ensi vuonna.
Viime viikolla ajattelin kauppareissua suunnitellessani, että nyt kyllä ostan parvekkeelle ihania narsisseja, tetejä. Täytän pikkuisen pöydän äärimmilleen auringonsädekukkasilla. Ja ehdottomasti menen päivittäin istuskelemaan niiden äärelle ja kerään kukkaenergiaa itseeni. Me lähdimme matkaan, astuin kauppaan sisään ja siinähän ne odottivat minua, pienet ruukut keltaisine kukkineen. Ai jaa. Ai noin pieniä. Onkohan noi nyt vähän huonon näköisiä, ajattelin. Enkä sitten ostanutkaan.
Ehkä ensi kerralla.
Monena iltana, jolloin olen istunut tietokoneen äärellä yömyöhään opetellen lyyrisiä asioita kuten ah! ja voih! No ei, ei runous enää ole sellaista ;-) Palaapas nainen nyt takaisin ruotuun. Niin siis, iltana jos toisena olen päättänyt, että heti huomenna aloitan taas aamukävelyt. Hyppään aamulla kellon soitua ulkovaatteisiin ja lähden reippailemaan. Minä tarvitsen sitä, raikasta happea, liikettä ja virtaa, muuten tämä ruumis mätänee paikoilleen. Ja sitten aamulla kello soi, siippa tökkää minua hellästi johonkin pehmeään kohtaan ja avaan silmäni. Ööö, jaa, ulos. En mä taida. Ja niin minä kietoudun sykkyrään peiton alle ja piilotan itseni maailmalta.
Ehkä huomenna.
Näetkö elämässäni jonkinlaisen toistuman? Siippakin on huomannut sen. Senpä vuoksi hän toissailtana sanoikin viekkaasti minua katsellen: Huomenna mä lähden aamulenkille. Mä katsoin silmiäni pyöritellen takaisin ja sanoin: Noooh, kai mäkin sitten huomenna lähden.
Ja arvaatko mitä? Nyt on kävelty jo kahtena aamuna :)
Hitaasti. Asiat etenee nyt tosi hitaasti.
Runokurssi siirtyi keskiviikosta perjantai-iltaan. Se närästytti minua. Tunnollisena tyyppinä avasin kuitenkin illalla tietokoneen ja istuin kaksi ja puoli tuntia sen edessä. Siinä vilisivät silmissä vertaukset, metaforat, personifikaatiot, metonymiat, menonyymisyydet, synekdokeet ja symbolit. Huomasin piirtäväni luennoitsijan kuvaa muistiinpanojeni tilalle. Kuinka sen otsatukka oli valahtanut taas kerran silmille ja miten se hassusti nojautui alas ja eteenpäin (no mites muutenkaan näinä etäluentoaikoina).
Tänään runokurssi pyörii edelleen mielessä. Sen eteen pitäisi tehdä työtä. Mutta nyt on lauantai ja mieleni tekee vain laiskotella. Lötjöilyn lomassa tajusin, että jotkut viime aikojen tapahtumat ovat olleetkin aika runollisia. Kuten vaikka:
Kaatuneen puun äärellä
Iltamyöhällä kävelemme huuhkajamaille päin, etenemme kapealla metsätiellä, kuuset notkuvat lumesta molemmin puolin ja mutkainen tie vie eteenpäin. Lopulta tie umpeutuu ja edessämme näkyy nuori mies ja nainen istumassa kaatuneen puun päällä. Mies kaataa termarista juomaa naisen mukiin ja lämmin höyry näyttää houkuttelevalta. Siinä nuo kaksi yhdeksän jälkeen illalla metsän siimeksessä juovat lämmintä mukeistaan ja rupattelevat. Kuinka romanttista, ajattelen samalla kun käännymme kapealle polulle. Olivatpa ystäviä taikka juuri toisensa tavanneita, niin en voi olla pohtimatta, että olisiko ilman tätä korona-aikaa heille tullut mieleen lähteä yhdessä iltaa istumaan lumiseen metsään :)
Punaisen pipon raikas ääni
Punainen pipo loistaa auringonpaisteessa. Viereinen Hakamäentien risteys autoineen ei kykene taittamaan soittajan ajatusta, vaan hän puhaltelee soittimestaan sulosointuja. Kerran mies laskee trumpettinsa, hän kääntyy ja näkee minut. Minä vilkutan miehelle. Hän vilkuttaa takaisin ja nostaa taas trumpetin huulilleen. Kuuntelen miestä hetken ja sitten minäkin jatkan eteenpäin.
Kantaa kaunotarta kyljessään
Olemme liikennevaloissa ja katson hämmästyneenä vastaan tulevien jonossa olevaa roska-autoa. Sen kyljessä minua katsoo Vermeerin tyttö helmikorvakorussaan. Syvästi katsoo ja kenties pohtii: vieläkö vain piirtelet vai osaatko myös lajitella? Minä hänelle mielessäni vastaan kauniin lausein miten monet ovat lajitteluastiani ja miten mukavalta niiden käyttö tuntuukaan. Kun ohitamme toisemme mietin miten hieno ajatus on noussut sen ihmisen sisällä, joka yhdistää taiteen näin arkiseen asiaan. Runoutta ja rakkautta, sitä sen täytyy olla.
Opiskelut on vielä tekemättä. Päivä on edennyt liian pitkälle, vai onko ;-)
Voisin nyt ainakin tehdä yhden yritelmän, jota voin muokkailla myöhemmin paremmaksi. Miltä kuullostaisi runon aloitus: