Kohtaus mokkakuppi

Perjantaina iltapäivällä mies silittelee ihastuneen oloisesti pussia, jossa kaverin pienpaahtimon vastapaahdetut pavut odottavat kahvitteluhetkeä. Mulla on meneillään jokin kitupiikkihetki ja mietin, että on varmaan arvokkaita papuja.

"Pitäisiköhän ostaa mutteripannu?"

"Ja mitäköhän vielä", sanoo ääni hiljaa pääni sisällä. Vasta muutama vuosi sitten meille ostettiin moccamaster enkä kaipaa yhtään lisähärpäkettä kotiin. Torpeedoin ehdotuksen. (Joo tunnustan, olen kamala.) 

Pian tuoksu leviää kotiin ja minä istahdan keittiön pöydän ääreen. Mies nuuhkii ja nautiskelee autuaana kahvia. Pehmeää. Ei yhtään kitkerää. Sanoisiko pallomaisen pyöreää. Kyllä, kyllä se on hyvää. 

"Meidän pitää hankkia mokkakupit!"

Katson häneen. Okei, kun en myönny mutteripannuun, niin kentis kahteen pieneen mokkakuppiin. Muistan samalla äitini ja sanon ennenkuin ehdin ajatella kahdesti:

Hilda-täti ei ollut turha täti ;-)

"Me voidaan hakea äidiltä isotädin mokkakupit. Se on yrittänyt monta kertaa tarjota niitä mulle, mutten ole suostunut."

Siis se vain lipsahti suustani. Noin vain. 

Mies hymyilee, joten mietin, että okei, se tuli iloiseksi, ehkä ilostutan äitiäkin. Soitan puhelun ja sovin, että tulemme käymään ja otamme mokkakupit lähtiessämme. 

Tulee lauantai ja seison vanhempieni keittiössä. Edessäni on kuusi kuppia, niiden alle tassit, joita varjelee isotädin virkkaamat pitsiliinat. Ja kahvikannu! Kermanekka! Sokerikko!

"Mä otan vain nuo kupit", yritän sanoa äidille, mutta hän ei tunne armoa. Ja niin minä kannan kotiini kahden mokkakupin sijaan kahviastiaston ja tunnen puristusta rintapielessäni. 

Seison lauantai-iltana nojailemassa ruokapöytään moneen otteeseen ja mietin mihin hittoon laitan uudet astiat. Meillä kun on pieni keittiö, todella pieni. Sitten menen olohuoneeseen ja avaan toisen kirjahyllyn oven ja tungen kahvikannun ja kupit tasseineen sinne. Sokerikon ja kermakon tuuppaan keittiön ylähyllyn kauimpaiseen koloon piiloon. Ahdistaa aivan sikana.

Sunnuntaina avaan taas keittiön kaappien ovet ja yritän järkeillä. Jos otan tuon tuolta pois, niin saan ehkä tilaa. Mutta sitten mulla ei ole paikkaa pois otetulle. Mies tulee nojailemaan viereeni. Ei siinä mitään, se tykkää auttaa aina kun on mahdollista, mutta kun olen valmiiksi äkäinen, niin sen ideat tuntuvat tulevan maailman kaikkeuden toiselta laidalta. Ne ei pelitä tässä keittiötodellisuudessa. Mulla menee kerta kaikkiaan hermo koko tilanteeseen ja alan äksyillä miten tyhmä olen, kun en tajunnut olla hiljaa Hildan perintökalleuksista. Luulin ilostuttavani miestäni ja äitiäni, mutta sain itse vain ison ongelman eteeni. En enää ikinä, ikinä, ikinä, ikinä enkä senkään jälkeen koskaan, milloinkaan, kuuna päivänä ehdota mitään hankittavaksi kotiin!! 

Sitten hengitän syvään. Alan murehtia miten ikävä ihminen olen. Katson kaappeihin, totean kylmästi mistä pitää päästä eroon. Ladomme kamat pinoon, mies toimittaa ne kellariin laatikkoon, jonka viemme jonain päivänä Konttiin kiertoon. Kannan olohuoneen kirjahyllystä kupit ja kannun keittiön kaappiin. Suljen oven. Ja totean, että sisälläni asuva minimalisti ei tule toimeen tämän maailman tavaroiden kanssa. 

Noh, tänään minä taas kerran istun töiden jälkeen iltapäiväkahville. Hyllyltä otetaan pari pientä kuppia ja niille tassit. Mies on vieläkin innoissaan kahvikannusta. Mokkakuppihylly näyttää tilavalta. Kupit on hauskat ja suloiset. Ja kyllä, kahvi maistuu erittäin hyvälle.

Ehkä minusta sukeutuu joskus ihan zen-tyyppi. Mutta ei ehkä tässä elämässä ;-)

Syyskuu sujuu ... mainiosti

Voisin kertoa kaikkea tylsää mitä syksyn alku toi tullessaan. Mutta, yllätys yllätys, enpäs kerro. En mangu kivuista, töistä, merkityksettömyydestä... Jaa-a, menitkö lankaan? En uskonutkaan. 

Rajaton lainaamisen mahdollisuus

Olen saanut taklattua kirjaston lainat niin, että kaikki tulee luettua ajallaan. Se on jännä miten ihmisen vapaa-ajan harrastukselle pitää laatia lukujärjestys ja opetella olemaan erityisen tarkkana vaikkapa lainausten noutamisessa. Tällä viikolla leffavarauksia tuli sellainen määrä, että olin suunnattoman iloinen, kun unohdin järjestelmäni vain kerran ja sain yhden sanktion noutamattomasta varauksestani. Uups!

Herkät aamun hetket

Mitä kauniimmaksi syyskuu on edennyt, sitä pidempään olen nukkunut aamuisin. Olen nauttinut pehmeästä sängystä aina siihen asti, kunnes terävä aivastelu ja vähemmän terävä tuhina on nostanut minut ylös pöhisemään. On jännittävää laskea montako aivastusta ihminen kykenee tekemään peräkkäin. Olen myös riemulla ottanut vastaan kaupasta tuodut nenäliinapaketit. Varsinkin ne silkkisen pehmeät...

Lihaksista ihanimmat - pakarat ja reidet

Huokaisen aina helpotuksesta, kun löydän itselleni ihmisen, joka voi auttaa minua. Ah, kuinka onnellinen olen ollutkaan maatessani fysioterapeutin pedillä tunnustelemassa miten herkästi kyyneleet nousevat silmiini, kun mies notkeilla sormillaan käsittelee lihaskalvojani. Sanoin sille, että "on se jännä miten tekee mieli potkaista sinua". Kaveri naurahti rennosti. Se tiesi, etten potkaise kuitenkaan. Mies on niin varma, että tulen kuntoon ja pystyn siihen mistä olen kauan haaveillut. Mä olen päättänyt luottaa samaan asiaan, vaikka salaa haaveilenkin jalan terävästä liikkeestä ;-)

Sain isoveljen takaisin

Toivoin pienenä tyttönä usein isoveljeä. Sillälailla salaa. Ja höpsö kun olen, niin tähänkin loveen lankesin. Melkein lupasin itselleni viime vuonna, etten enää katsoisi reality-ohjelmia, jossa "auktoriteetti" pistää ihmistä yhteen asuntoon ja tekee kokeita, vetäen kaikkia mahdollisia naruja saadakseen reaktioita ilosta itkuun. Kuitenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi, minä tallensin tänä vuonna BB:n ensimmäisen jakson. Jos vaikka sattuisi olemaan aikaa katsoa millaiset tyypit taloon on valittu. Ja kyllä siinä niin kävi, että sain sen isoveljen, oikea tai ei, mutta veikan kanssa on mennyt nyt kolme viikkoa. Aivan hullua, mutta samalla mielenkiintoista. Minulla on aina ollut ongelma auktoriteettien suhteen, molempiin suuntiin tottelevuudessa ja tottelemattomuudessa. Jään seuraamaan miten selviän loppusyksystä.

Ystäviä ja halauksia

Nyt se alkaa, ystävien vapaampi näkeminen. Minä olen vihdoin alkanut uskoa helpompaan syksyyn ja ystävien näkemiseen. Itku pitkästä ilosta, sanoo vanha kansa, ja kait sen vuoksi sain tapaamista edeltävillä metreillä aivastusniistotaudin. No niin, eihän tässä mikään kiire ole. Johan olen harjoitellut puolitoista vuotta eristystä, työkavereista, naapureista, ystävistä ja sukulaisista. Vielähän tässä malttaa siirtää asioita muutamalla viikolla eteenpäin ;-)

No, eilen alkoi tapahtua. Otimme yhden ystäväpariskunnan mukaamme ja soitimme toisen pariskunnan ovikelloa. Menimme taloon sisään ja kohotimme kuohuvat yhteiselolle ja riemulle. Matkasimme ravintola Skördiin, jossa oli aivan taivaallisen, sanoinko jo, että siellä oli t-a-i-v-a-a-l-l-i-s-e-n hyvää ruokaa. Palasimme yhdessä kotiin, kuuntelimme maailman parhaimpia biisejä ja suunnittelimme tulevia hetkiä. Tänään on varattiin yhteiset keikkaliput ja ei hitsit: Kyllä nyt tuntuu, että kaikki murheet ja purnat on pientä sen rinnalla, että kosketusetäisyydellä on ystäviä. 

Musta alkaa tuntua, että tästä tulee vielä hyvä syksy :D

Maailman lyhin

Mulla on ollut pitkäaikainen kirjahaave. Käsissäni on ollut yli vuoden matkakirja, jossa sivuja on sata valmiina ja ideoitakin riittäisi ympärille, mutta... Mehevyys puuttuu. Ja se on minusta tosi paha jumi. Sellainen, jossa kantapäät painuvat syvälle asfaltin läpi ja jarruttavat etenemistä.

Toinen kirjoitusideani sai alkunsa reilu puolisen vuotta sitten, jolloin aloin haikailla novellikokoelmasta. Minulla olisi muutama novelli valmiina ja ideoita roppakaupalla, mutta mutta, mitään ei tunnu tapahtuvan. En saa työpäivien jälkeen itsestäni irti yhtään sellaista punnerrusta kuin viime syksynä tai talvena, jolloin kirjoituskurssi täytti viikot ja kuukaudet. Sainko silloin yliannostuksen tekemisestä työpäivien jälkeen? Tuskin. Ehkä olen vain nyt patalaiska, koronoitunut paikalleni.

En tunnu saavan aikaiseksi mitään vaikka minulla on tarvittavat konstit käytössä. En käytä kiristystä, uhkailua taikka lahjontaa. En myöskään odota inspiraatiota. Sellaista minussa ei asu, tai jos asuukin, niin se näyttäytyy vain sekunniksi seitsemän vuoden välein. Sen sijaan minulle riittää, kun sanon itselleni, että: "Nyt nainen, kirjoita 10 minuuttia mitä tahansa. Älä rajoita taikka korjaa mitään. Anna ajatuspilvien siirtyä sormien kautta näppäimistölle." Hetken kuluttua irtopilvet kokoontuvat yhteen ja niistä syntyy koiria, pitkänenäisiä miehiä, raketteja tai dinosauruksia. Mutta miksi, oih, miksi minä vain notkun läpi ajan tekemättä mitään? 

Taidan kuitenkin syyttää koronaa, vaikken keksi järkeilyä väitteelleni.

Dinosauruksesta tulee mieleen Helsingin Sanomien lapset kysyvät -palsta. Täytyy sanoa, että lapsilla on ollut tosi hyviä kysymyksiä, paljon kiehtovampia kuin mitä itse keksisin. Kerran Salli 9v kysyi montako sivua on maailman lyhyimmässä romaanissa. Tähän vastaus oli, että joskus lyhyt novelli voi rajoittua vain yhteen riviin, kuten Augusto Monterroson novelli: 

"Kun hän heräsi, dinosaurus oli edelleen siinä."

Kuva: Stanley Kubrick

Voisin pystyä tuon mittaiseen novelliin. Kokoelmakin voisi syntyä seuraavan vuosikymmenen aikana...

Jos vain ottaisin itseäni niskasta kiinni ;-)