Palaan kuplaani

Tiistaina oli omituinen päivä. Tunsin itseni pirteäksi. 

Se oli hämmästyttävää ja todella kivaa. Olla virkeä ja katsoa ulos ikkunasta ilman, että luomet laahaavat lörtsyinä silmäkalvon pinnalla. 

Koko piha oli vielä lounasaikaan lumen peittämä. Mietittiin, ettei se ollut tavallista. Talonmies on niin ahkera ja reipas kaveri, että se olisi normaalisti jo putsannut tiet. Kahdelta iltapäivällä leimattiin itsemme ulos töistä ja mentiin pihalle tauolle. Mies otti lapion ja teki kujaa autolle. Minä otin harjan ja yritin huiskutella sillä lumia pois auton päältä. Eihän sillä harjalla mitään tehnyt. Kaivoin käteni syvälle valkoiseen kasaan ja lopulta löysin auton katon. Heiluttelin villisti veltostuneita allejani saaden aikaan lumilohkareita, levyjä, kuin meren laineilla keväisin. Kyllä siinä käsilihakset sai treeniä. Välillä juteltiin naapurin kaverin kanssa harrastuksista, sen nahka- ja ompelutöistä (mies oli ommellut todella upeat farkut itselleen), lukemisesta, kirjoittamisesta ja lapsenlapsista. Siinä kolaan nojatessamme siivousfirman auto ajoi hissukseen pihalle. Sieltä astui ulos hämmentynyt nainen (niin piha oli todellakin poikkeuksellisesti edelleen auraamatta). Hän kysyi varovasti saisiko lainata lumilapiota. Naapurin mies tarjosi sille omaansa. Nainen kaivoi reittiä autosta saunatilaan samalla kun pelkääjänpaikalta nousi nauraen toinen nainen ulos videoimaan työpäivän erikoista hetkeä. No, lopulta väylä saunalle oli luotu, lapio palautui naapurille ja mekin olimme saaneet automme näkyviin. 

Illalla lähdettiin liikenteeseen, ystäville. Syötiin, kahviteltiin ja maisteltiin maukasta kakkua (tällaista en olekaan ennen saanut). Mietittiin tulevaa kesää, yhteistä lomaa ja mitä kukin siellä ehkä halusi tehdä. Totesin, että mulle riittää kunhan pääsen pois. Sama tunne on ollut pitkään. Lähden minne vaan, kunhan se olis kodin ulkopuolella. Vaikka ihan pieneen ja säröiseen paikkaan. Tai ehkä vielä haluaisin, että siellä olisi joku joka kokkaisi puolestani. Eli aika vähällä minut saa onnelliseksi, ystävillä, keskusteluilla, lämpimämmällä säällä ja sillä, että joku muu miettii ja loihtii menun.

Illan keskustelut jatkui ajatuksissa eilen aamuna. Sanoin siipalle, että mitä enemmän ajattelen kesän matkaa, sitä enemmän muistelen kaiholla vanhaa unelmaani. Olen aivan nuoresta tytöstä asti haaveillut asuvani kolme kuukautta jossain pienessä, ehkä kreikkalaisessa tai italialaisessa kylässä, sellaisessa hiljaisessa pienessä paikassa. En ole koskaan päässyt irti tuosta ajatuksesta. Elää hetki erilaisessa tilassa ja toivottavasti oppia uusia asioita itsestä. Mies totesi, että tuohon täytyisi tarttua, että eikö olisi parempi toteuttaa haave ennemmin kuin myöhemmin. Niinpä. Jos en koskaan ajattele asiaa, niin todennäköisesti mitään ei tapahdu. Olisi tylsää jos ehtisi kuolla ennen kuin reissu toteutuisi ;-)

Jos olisin eilen julkaissut tämän viestin, se olisi loppunut aika rennosti. Ehkä Helenan virtuaalimatkoihin. Mutta tänään media ui suojakalvoni lävitse.

En ole koskaan tajunnut syytä tapella tilasta tai vallasta. Mua niin !!! tuollainen järjetön toiminta. Komentaa toisten lapsia hyökkäämään muiden lapsia vastaan. Noh, edellisestä johtuen olen päättänyt taas sulkea itseni uutisvirralta ja etsiydyn omaan vaaleanpunaiseen kuplaani. Teen mieluummin hengitysharjoituksia, vetreytän kehoani joogalla ja kävelyllä. Katselen kaunista talvista maisemaa, sillä se näyttää yhtä rauhalliselta kuin eilen. 

Ja ehkä toivon, että nuo vallanhimoiset heräisivät ajatukseen ja erittäin hyvään mantraan: 

Saatan olla väärässä

Tästäkin huolimatta toivottelen sinulle oikein hyvää loppuviikkoa. Tee jotain hyvää itsellesi, läheisillesi ja ehkä tuntemattomillekin ♥

Noh, sanoi nainen ja veti tietokoneen eteensä

Lokakuun lopusta se levisi ympärilleni, epämääräinen tauko-elämä, joka tavallaan alkoi

tietokoneesta

Olin ollut tyytyväinen varhaisteini-ikäiseen läppäriini. 11vuotta, se on kova ikä mille tahansa tekniselle vehkeelle. Retrona ihmisenä ajattelin rakastaa koneeni loppuun asti. Olin tunkenut läppärini takakannen alle lisää tilaa, mutta mikäs tila se ihmiselle riittäisi ;-) Käyttöjärjestelmää en voinut päivittää enää aikoihin ja lopulta selainkin yski pahasti. Marraskuussa luovutin, tilasin uuden vehkeen, joka saapui tammikuun puolivälissä. Ja siitä lähtien olen ollut kahden läppärin loukussa. 

Hanki uudet ohjelmat, opettele ne ja siirrä vanhat tiedostot. Mikä siinä nyt niin vaikeaa on? Ei yhtään mikään, tai... jos ei olisi juurisyytä, mun valokuvia. Nuo tuhannet, liekö yli kymmenen tuhatta muokattua kuvaa, jotka haluan saada juuri tietyllä tavalla uuteen ohjelmaan. Mulla menee varmaan hermot, kädet ja vuosi ennen kuin pääsen eroon vanhasta läppäristä ;-) 

No, sitten tammikuun loppupuolella valokuvarumba keskeytyi, sillä kotiin alkoi tulla

tavaraa 

Ensin varovasti yhtenä päivänä, lisää toisena ja kolmantena. Kaksion tavaroista kaikki muu paitsi sohva ja sänky muuttivat meille ja lopulta vähäksi aikaa nuorimieskin. Olin jo etukäteen päättänyt laittaa minimalistiset kotimielikuvani taka-alalle ja päättänyt ainoastaan hengitellä syvään. Ajattelin, että mitä ikinä onkin, niin kaikesta täytyy nyt nauttia. Siitä, että saan nuorukaisen hetkeksi luokseni, ennenkuin se katoaa maailmalle. 

Sitä on jännittävää seurata itseään, kuinka reagoi asioihin. Että koti on yhtäkkiä täynnä säpinää, kahden aikuisen sijaan onkin kolme. Jääkaapissa, hyllyssä tai kattilassa näyttää olevan aina liian vähän ruokaa. Vaatteita ja pyykkiä leijailee kuin pölyhiukkasia ilmanalassa. Muuttolaatikoiden tavarat on levitelty sinne ja tänne. Ja iso rinkka odottaa täyttämistä ja lähtöpäivää.

Sinä päivänä kun veimme nuorenmiehen lentokentälle, olin iloinen näistä ahtaista ja mielen kokonaisvaltaisesti täyttäneistä päivistä. Vaikka oli haikeaa katsella pois käveleviä askeleita, niin samalla olin iloinen kaikista niistä mukavista kokemuksista, jota reissu tuo tullessaan. 

Kun pari päivää oli mennyt tajusin, että olin ilmeisen tiedostamattomasti varautunut muuttohärdelliin pistämällä itseni paussille kaikesta ylimääräisestä tekemisestä. Välttelin mitä tahansa stressiä, joka tulisi suustani ulos tyhmänä lauseena tai kireänä toimintana. Nyt kun kodissamme asuu taas kaksi henkilöä, työhuoneet on vallattu takaisin, muuttolaatikot on pinottu odottamaan varaston järjestelyä ja viherkasveillekin on löytynyt uudet paikat, alkaa olla tunne, että jotain täytyis varmaan taas tehdä.

Eli täällä sitä taas ollaan :D