Monimutkaisia polkuja

(Editoitu jälkeenpäin pienen ajatuskuvion seurauksena)

Katselin tässä yksi päivä elokuvaa Mary Shelleystä. Frankenstein -kirjan luojasta. 

Reilut parisataa vuotta sitten kuusitoistavuotias kirjailijan urasta haaveileva Mary Godwin tapasi runoilija Percy Shelleyn ja rakastui tähän. Vanhempiensa vastustuksesta huolimatta tai juuri siitä syystä Mary karkasi miehen matkaan ottaen mukaansa sisarpuolensa Claire Chairmontin. 

Pari vuotta myöhemmin kolmikko lähti Geneveen lordi Byronin luokse, johon Claire oli rakastunut. Elämä huvilalla oli railakasta. Iloliemi, huuruiset hetket, suru ja kiihko lensivät kartanon sisällä. Ulkona myrskysi ja oli kylmä Tambora-tulivuoren purkauksen aiheuttaman ilmastonmuutoksen vuoksi.

Ajankuluksi kerrottiin kummitustarinoita ja lopulta Byron julisti tylsyyden karkoittamiseksi vierailleen kauhutarinan kirjoituskilpailun. 

Byronin henkilääkäri John Polidori alkoi kehitellä huvilalla modernia vampyyritarinaa ja Mary puolestaan kirjoittaa tarinaa hirviöstä, joka saatiin herätettyä eloon sähköllä. 

Talon tunnelma muuttui ilonpidosta murheeseen ja lopulta tunteet ja riidat nousivat niin pintaan, että Shelleyt palasivat kotiin Lontooseen. Maryn ja Percyn suhde rakoili, mutta Mary jatkoi kirjoittamista ja sai lopulta valmiiksi tarinansa Frankensteinin hirviöstä. Hän vei kirjansa kustannusliikkeestä toiseen vain saadakseen hylkyjä.

Lopulta Frankenstein kuitenkin julkaistiin. Ei Maryn nimellä vaan Percy Shelleyn, koska ... niin, koska Mary oli nainen. (Lontoon kirjakustannusmaailma sentään muutti mielensä toista painosta tehtäessä ja vihdoin Mary Shelley sai nimensä kirjan kansiin.)  

Otteita: "Oli synkkä marraskuinen yö, kun näin uurtamiseni tuloksen. ... Muista että olen sinun olentosi. Minun pitäisi olla Aatami, mutta olenkin langennut enkeli, jonka pakotat pois ilon luota syyttä suotta. Näen kaikkialla onnea... josta .. josta yksin minä jään aina paitsi. Olin hyvä ja suopea. Kärsimys teki minusta pahan. Teki minusta onnellisen. Olen jälleen hyveellinen. Pian minä kuolen. Silloin tunteeni katoavat. Pian tämä polttava kärsimys on ohitse. Nousen hautajaisroviolleni voitonriemuisena - ja ilakoin kiduttavien lieskojen tuskassa. Henkeni nukkuu rauhassa, ja jos se jotain miettii, se ei enää mieti tätä. Hyvästi."

Elokuvan perusteella nuo kirjan lauseet kenties kuvailivat myös kirjailijan omaa elämää. Kuinka sukupuoli vaikutti arvostukseen. Miten kaipuu ja suru mursi mielen ja siirtyi omiin näkökulmiin. Ja miltä tuntui kun lopulta löysi oman äänensä, näki oman kädenjälkensä ja pystyi toteamaan, että minä tein sen. 

Lopputekstien pyöriessä kiipesin tuolille ja kaivoin kaappini uumenista yhden harvoista nuoruuteeni liittyvistä muistoista, lehtikotelon täynnä kuvisvihkoja. Elokuvan Geneven tapahtumia katsellessani olin nimittäin kuullut kiihkeiden ja juopuneiden runoilijamiesten lausuvan runoa. Tunnistin säkeen heti. Se oli jossain sisälläni ja hetken päästä kaivaessani menneisyyttä löysin säkeistön omituisen lintuolennon alta. 

Luin runoa ja ihmettelin sen voimaa. Mikä lie siinä vedonnut nuoreen minään. Miten ihmeessä saatoin heti tunnistaa sen. Enhän osannut yhdistää sitä lordi Byroniin. En tiennyt kirjoittajaa.

Päädyin kaivelemaan vihkojani enemmänkin. Löysin sieltä hupaisia kauhukuvituksia, joita nuorena piirtelin. (Löysin myös ihanan muiston nuoruuden ystävästäni. Kirjoitin hänestä jo aiemmin, mutta postauksen sekavuuden vuoksi editoin nyt pois.)

Lopputulokseksi käteeni jäi mielenkiintoinen elokuva naiskirjailijasta, hervottoman sekavista ja komeista runoilijamiehistä, omituinen yhteys omaan menneisyyteeni ja ihmeellinen voimaantuminen Mary Shelleyn lopulta saamasta arvostuksesta. 

Jos Mary Shelley pystyi löytämään oman äänensä tuossa maailman ajassa 200 vuotta sitten, niin enköhän minäkin voi päästää irti epäilyksistäni ja luoda jotain uutta.

Näillä mennään!

Ihanaa syyskuun loppua sinulle ♥

Mary Shelley -leffa on nähtävissä Yle Areenassa 3.10. asti: https://areena.yle.fi/1-60937564

Muutoksen vaiheessa

Aika on kulunut. Olen kirjoittanut useita sanoja tähän alle. Katsonut niitä, nostellut hartioitani, pudistanut päätäni ja poistanut kaiken. Tässä välillä on tapahtunut paljon, mutta kaikesta en ole voinut kirjoittaa. Tämä on alkurypistys, jotta pääsen vauhtiin. Ensiviikolla tulee lisää :)

Paluu menneisyyteen

Kahden ja puolen vuoden jälkeen olen palannut pikkuhiljaa toimistolle. Testattu on. Tuntuu oudolta, kivalta ja totta puhuen myös aikaa vievältä.

Paluu muistutti, kuinka hyvältä tuntuukaan seistä työpöydän äärellä ja naputella näppistä. Ryhti on parempi ja pääkin suoremman niskalenkin varassa. 

Vierineet kuukaudet ja vuodet ovat kuitenkin aiheuttaneet nuhjuuntumista. Sen tajusin heti ensimmäisenä lähipäivänä. Tarvoin samoin tein ostoksille. Siinä sovituskopissa lahkeita jalkaani vetäessäni päätin, että helpotan toimistopäiviin (kahdesti viikossa) liittyviä aamujani ja käytän jokaikinen toimistopäivä samoja siistejä housuja. Kuka sitä katselee, onko minulla aina samat vaatteet. Ei kukaan. 

Kotona avasin vaatekaapin ja testasin mitkä puserot toimivat uunituoreiden housujen kanssa. Löysinpä kaapistani hyvän hameenkin, johon voin pujahtaa aamuina, jolloin mieleni tekee hameilla. Eli minulla on yhdet housut ja yksi hame, sekä neljä siistiä puseroa ja pari neuletakkia. Jakku saa jäädä hankkimatta, se olisi kyllä hyvä juttu, mutta... nyt en viitsi. Näillä mennään. 

Nyt työhönlähtöaamuni ovat erittäin helppoja, kun minun ei tarvitse miettiä miltä minusta tuntuu ja mitä haluaisin pukea päälleni tänään. Yhdessä tangossa odottavat vähäiset vaihtoehtoni ja ne kaikki sopivat yhteen toistensa kanssa. Tadaa!

Hakuammuntaa

Olen tässä miettinyt miten muutun erakoituneesta kotikonttorilaisesta sosialisoituneeksi toimistolaiseksi. Ensin ajattelin, että peräkkäiset päivät toimii parhaiten ja menin työpisteelleni keskiviikkona ja torstaina. Illalla olinkin sitten täysin käkenä tai ehkä paremminkin kuolleena lahnana lattialla. Viikonloppuna laskin nopeasti yhteen yksi plus yksi ja sain tulokseksi seuraavalle viikolle lähipäiviksi maanantain ja perjantain. Idea tuntui toimivan. Paitsi, että perjantaina olin taas raatona koko illan. Tällä viikolla olin toimistolla maanantaina ja torstaina. Ja nyt perjantaina tuntuu perjantailta, sillä lailla kivasti. 

Siinä sivussa

Ehkä parasta tässä konttorielämässä on palaaminen kaupungin sydämeen. Kävellessäni eilen auringon paisteessa hammaslääkärille näin valtavan mainoslakanan peittämässä rakennustelineitä. Näkymä Espanjassa vaelluksella olevasta naisesta antoi minulle mahtavan virtapiikin. 

Ansaitsen tosiaankin :)

Olin niin hyvällä fiiliksellä tuosta mainoksesta, että puristin vain 80 prosenttisesti kynsiäni kämmeniini hammaslääkärin sukeltaessani suuhuni. 

Mietin tulevaa suunnitelmaamme ja laskin, että näillä haaveilla ja toiveilla selviän mainiosti tämän syksyn ja talven. 

Ja kyllä tosiaankin, toiveita kannattaa heittää ilmaan. Joskus elämä yllättää niin nopeasti, ettei ehdi edes ajatuksissa sanoa "Häh!"