Melkein joulukalenteri - riisipuuroa kanelilla ja laulun lurittelua

Kiiruhdin yhtenä aamuna työpaikalle. Oli pirun liukasta, taiteilin jäällä, muhkuraisten lumikokkareiden päällä ja mietin, etten kyllä millään ehdi ajoissa paikalle. Että miten kummassa sitä ennen oli puoli kahdeksalta tai ainakin kahdeksalta toimistolla. 

Kun leimasin korttiani oli kello pari minuuttia yli yhdeksän. Takki, nuttu ja liina naulakkoon. Reppu selkään ja kipin kapin alas ruokalaan. Siellä johtaja jo kiitteli kuluneesta vuodesta ja minä hiippailin katsomaan löytyisikö aamupalaa. Ja kyllähän minä löysin, puuroastian, josta kauhalla otin aimo annoksen riisipuuroa lautaselle, pikkulusikalla monta annosta kanelia päälle ja tietysti vähän sokeriakin.

Kaaripöydän mutkassa oli vielä yksi vapaa paikka ja tumpsautin itseni siihen. Puuro oli hyvää! Ja sitä oli paljon :D Niinpä sain aika piankin hiljennettyä murisevan mahani. Kun puhe oli pidetty ja vuoden kilpailun voittajat lahjottu tuli aamun toiseksi paras juttu. Katri Ylander kuusenvihreässä asussaan ja kauniit kutrit liehuen ilmestyi paikalle esiintymään meille kitaristin ja rumpalin kera. 

Kuuntelin onnellisena sointuvaa lauluääntä ja kappaleiden iloista rytmiä (ja mielessäni kiitin että jokainen joululaulu oli duurissa). Siinä minä siis naputtelin jaloillani mukavaa rytmiä ja mietin, että tästä ei työpäivän alku voi enää parantua.

Se päivä meni, seuraavakin tuli nopeaan ja nyt ollaan tosiaan tässä aaton aatossa. 

Joten, olitpa siellä jossain ystäviesi, läheistesi, työkavereidesi kanssa tai mitä parhaimmassa seurassa, eli itseksesi, niin ehkä lurautat korkealta ja kovaa laulun tai toisenkin. 

(Sillähän ei ole väliä miltä äänen väri tai sointu kuulostaa, vaan se, että se tuntuu ja säteilee sisuksissasi mukavasti.)

Ja kenties myös pistät porisemaan kattilaan pehmeää ja lohdullista puuroa tai vaikkapa glögiä ja pidät itsesi lämpimänä. 

Ehkäpä keksit paljon mukavampia asioita tehtäväksesi, mutta joka tapauksessa, nyt minä toivon ja toivotan sinulle rauhaisaa ja mukavalta tuntuvaa joulunaikaa ♥

Melkein joulukalenteri - täydellinen lahjapaperi

Joulukuun hommiini kuuluu paketit ja niiden kanssa suhaaminen. Yritin jokunen vuosi sitten saada aikuisia ihmisiä rajoittamaan lahjojen antoa, jopa lopettamaan sen, mutta huomasin ettei toiset olleet yhtä innostuneita ehdotuksestani. En ehkä lopulta minäkään ;-)

Jotta lahjat saa aattokuntoon, niille pitää saada kauniit lahjapaperit ja narut. Viimeiset viitisen vuotta olen pärjännyt ihanilla lahjapapereilla, joita silloin löysin kaupasta ja ostin mielestäni riittävästi. Yllättäen viime vuonna viimeisetkin kääreet oli käytetty. Ja sehän tarkoittaa, että tänä vuonna olen ollut pulassa, jos en suorastaan suossa sukeltaessani esim. netin ilmeelliseen maailmaan ja löytäessäni kauniita, mutta tajuttoman kalliita yhden arkin papereita. 

Mieluisimmat paperit ovat minun mielestäni sellaiset vahvat mielellään kaksiväriset puna-vihreä-beige väriyhdistelmillä. Kuviona voisi olla tähtiä taikka vinoviivoja, ehkä myös varovaisen graafisia kuusia. Arvaapas vaan löysinkö yhtään tällaista paperia järkevällä hinnalla? No en löytänyt. Lopulta tällä viikolla löysin kuitenkin yksivärisiä vahvoja pakkauspapereita sekä muutamaan hillittykuvioisen mallin. 

Jos olisin tosi ahkera, mitä en ole, niin voisin perunapainaa yksivärisiin pakkauksiin kivoja kuvioita. Tai jos olisin näppärä, niin askartelisin tai ostaisin pakettien päälle irtokoristeita. Nyt jo arvaatkin: en ole ollut näppärä enkä muistanut. 

Sen sijaan minä muistan miten paljon aikoinaan pidin siitä, kun keräsin itselleni vanhoja Financial Times -lehtiä ja käärin niihin lahjoja. Olenko siis kadonnut liian kauas? Pitäisikö minun palata takaisin sanomalehtimaailmaan. Se kaunis vaaleanpunainen sanomalehtipaperi teksteineen tai kuvineen oli mielestäni erikoisen kaunis ja kenties lahjan saajan puolesta aivan kamala ;-)

Että tiedä sitten kuitenkaan onko lahjapaperilla niin väliä. Eikö antamisen ilo ollut kuitenkin tärkeintä. Vai mitä :D

Melkein kaikki on nyt paketoitu!

Melkein joulukalenteri - reilusti harakanvarpaita

Joulukuu on edennyt 12 päivää ja aattoon on matkaa saman verran.

On aika levittää keittiön pöydälle liuta postikortteja, noita kartonkiin painettuja kuvia, joiden toiselle puolelle kirjoitetaan (toiset kaunolla ja minä harakanvarpailla) toivotuksia tälle hetkelle ja huomisellekin. 

Taustalle laitan soimaan ensin teemabiisin Shocking Bluen Send Me a Postcard ja sitten vaihdan vetävään grooveen, jotta jaksan urakoida tämän homman loppuun asti.

Kun kaikki joulukortit on kirjoitettu ja yläkulmaan aseteltu postimerkki on aika viedä pino postiin ja aloittaa jännittävä odotus.

Seuraavan kerran kun postiluukku kolahtaa, käyn katsomassa toiko postinjakaja meille yhtään kuvakorttia. Jos näin onnellisesti sattuu käymään, kerään kortit ja vien ne kuvapuoli ylöspäin pöydälle. Ja kun mies on paikalla me järjestämme arvuuttelukisan.

Vuosikymmenten harjoitus ei ole tehnyt meistä mestareilta, vaikka korttien määrä on pienentynyt. Mutta ensimmäiset lähettäjät on usein samoja nopeita henkilöitä. Jos kuvassa on tirppa, on sen lähettänyt todennäköisesti joku lintuihmisistä. Tiedän myös, että rouva O lähettää kortin, jonka tuotto menee hyvään tarkoitukseen ja itsetehtyjä taikoo ainoastaan pari näppäräsormista.

Myönnän, että nautin suunnattomasti näistä historian jäänteistä, kuolevista ystävyyden ja yhteydenpidon olomuodoista. Olenkin päättänyt, että siinä vaiheessa kun korttien määrä alkaa huveta olemattomiin pitää alkaa lähetellä itsellekin kortteja ;-)

Melkein joulukalenteri - että mitä tuli tehtyä kysyi pukki

On joulukuun päivä numero yhdeksän ja kuulen vieläkin tuhahduksia talomme keittiön nurkalta. 

Se istui pari päivää sohvalla. Otti siitä parhaimman paikan ja totesi, että tässä olen ja odotan anteeksipyyntöä. Tämän tason asioista ei tiedätkö jousteta. Kun sovitaan yhdentoista kuukauden matka-arkkuelämästä niin se tarkoittaa yhtätoista kuukautta. Sopimus on sopimus!

Miltä susta olisi tuntunut, jos olisin sulkenut sut kellariin pimeään? Nyt en kyllä nauraisi ollenkaan. Miltä olisi tuntunut? Nii-iii-iin? Ikävältä olisi tuntunut!

Joo, ja sä luulet, että mä en huomaa. Mulla on kuule taskut tyhjänä! Kakskytneljä taskua. Ihan tyhjinä. 

Nyt keität mulle ensin glögiä, tarjoat parit namuset ja kerrot kaiken mitä tänä vuonna olet tehnyt ja jättänyt tekemättä. Mä olen vastuussa vähän isommille voimille, ja nyt mä aion pitää sua silmällä.

Yritin siinä olla nauramatta vieressä. Menin keittiöön ja laitoin glögiä tulille. Harmittelin, ettei talossa ollut yhtään piparia, mutta sentään pari konvehtia oli jäänyt lintuihmisten kyläilyn jälkeen. 

Ei sitä ihminen arvaakaan miten tuollainen joulupukki voi olla nyreissään, jos sitä ei heti kuukauden ensimmäisenä päivänä päästä vapaaksi. Nyt se seistä nojailee keittiön seinää vasten ja tuijottelee mua herkeämättä. 

Pitänee olla kiltisti loppu kuukausi ;-)

Melkein joulukalenteri - mitä hittoa, kuusi puuttuu

On joulukuun päivä numero neljä ja mies katsoo hymyillen minua. Mitähän se nyt meinaa? Olenko unohtanut pestä naaman, kasvattanut parran, vai mistä on kyse? Olipa mitä tahansa, niin nyt avataan joulukalenterit. Samantien tajuan, etten ole vieläkään tuonut joulupukkia enkä myöskään joulukuusta kotiin!

"Mä olen unohtanut kuusen! Nyt siivotaan parveke ja mä kokoan meidän kuusen tähän oven eteen", sanon siipalle. Mies virnistää vielä leveämmin ja tajuan, että se on lyönyt vetoa itsensä kanssa miten pitkälle aika kuluu ennenkuin muistan joulukuusisuunnitelmiani. Olen myöhässä noin kuukaudella. Ihmekös sitä on hymyilyttänyt.

Kun jäätyneet pelargoniat on kompostoitu ja kellarista roudattu iso paketti olkkariin, minä laitan leppoisaa musiikkia soimaan. Levitän pikkuruisen kuusenalusmaton lattialle (tai mikä lie tosi vanha tonttukauhtana), siihen päälle jalkaristikko ja runko ja seuraavaksi alkaa suurin työ. Ympärilläni on oksanippuja joita otan yhden kerrallaan, levittelen muovihavuja suuntaan jos toiseen ja asettelen kiinni runkoon. 

Voin kuvitella, ettei ketään muuta tällainen hulluus houkuta, mutta minulle käsin muotoilusta tule meditatiivinen olo. Täydellistä pään tyhjennystä. Kun olen päässyt kuusen puoliväliin juodaan kahvit ja pelataan yazzya ja sen jälkeen palaan kokoamaan lopun kuusesta. 

Koska parvekkeen talvivalorakennelmani otti vähän osumaa, niin nappaan sieltä patterilla toimivan valonauhan ja kiedon sen kuuseen. Napsautan valot päälle ja nyt nojatuolissa istuvan siipan silmätkin heräävät. "Siitähän tuli hyvä!"

Joulukuun neljäntenä päivänä voi siis rakentaa joulupuun ja laittaa siihen valotkin. Muu koristelu tehdään perheen miesten mielestä vasta aattoaamuna ... tai ehkä vähän aikaisemminkin, jos teen sen salaa ;-).

Ps. Tänä aamuna näen kuinka mies käy laittamassa kuuseen valot. Se selvästi tykkää uudesta muovikasvistamme :D

Pss. Toisilta irtoaa kivoja päivittäisiä joulukalentereita. Minulta irtoaa tänä vuonna vain "Melkein joulukalenteri", eli sitä ja tätä vähän silloin ja tällöin.

Viimeiset selätykset - lintuihmiset ja runorobotti

Marraskuun kahdeskymmeneskuudes

Joskus vieraiden tulo aiheuttaa mukavan tehokkuusrumban. Tänään otan vauhtia huomista varten ja pesen vessan, seuraavaksi pyyhin pölyt talosta ja nyt olen onnellinen. Tämän enempään en rupea, sillä tärkeintä ei ole se miltä meillä näyttää vaan että voimme viettää huomenna hauskan päivän.

Marraskuun kahdeskymmenesseitsemäs

Aamiainen jää melkein syömättä, kun aloitamme pasteijoiden leipomisen. Ensin tehdään pistou (pesto ilman pinjansiemeniä) ja tuupataan se taikinan sisälle riisin, fetan, tomaatin, paprikan ja mausteiden kera. 

Miehen lintukaverit, joita lintuihmisiksi kutsun, ovat tulleet jo etukäteen ruokintapaikalle. Näitä kauden aloituskekkereitä on pidetty jo vuosia meidän suunnalla. Kun ruokintapaikat on täytetty siirrymme syrjemmälle, jotta siivekkäille tulee rauha syödä tuomisia. Sitten alkaa tuttu liikehdintä: kiikarit esiin ja tiivis tuijottelu, osoitetaan innokkaasti sormella länteen ja itään, huudahdetaan yhtäkkiä: Närhi! tai Varpushaukka! Herra A tarjoaa kaikille omat suklaalevyt ja seuraavaksi lämmitellään teellä ja glögillä. Kun juomat on juotu ja hytinä alkaa olla kova me lähdemme meille ja vietämme loppuillan syöden kuumaa punajuurisosekeittoa ja jutellen. 

Poikkeuksellisesti iltaan ei kuulu tietovisa, vaan runoilu. Ennenkuin lintuihmiset säikähtävät siippa kertoo, että itse ei tarvitse runoa kirjoitella, vaan rankan työn tekee runorobotti. Robotille kerrotaan oma nimi ja lempi lintu ja sitten painetaan "haikuoi" nappulaa. 

Tällaisen runon minä sain:

Kuppi kahvia,
Birgitta, tervapääsky ja rauha
Hengenvetoja

Marraskuun kahdeskymmeneskahdeksas

Helsinki aamulla

Maanantai. Olen toimistolla tänään, päivä menee yksin huoneessa istuen, mutta saan sentään lounasseuraa. 

Viikon alkupäiville sovittu tehtävä valmistuukin jo tänään ja olen tyytyväinen. Paria isompaa hommaa on vielä tehtävä niin pitkälle kuin mahdollista, joten huomenna isken niiden kimppuun.

Illalla katson tallenteelta viimeisen BigBrotherin. Olen vähän sitä mieltä, että seuraavaa kautta en enää seuraa, mutta saa nähdä kuinka mahtaa käydä ;-) 

Marraskuun kahdeskymmenesyhdeksäs

Ihanaa, että voin jäädä tänään kotiin etätöihin. Vaikka maassa onkin lunta ja ulkona on kaunista olen alkanut taas kaivata talviunta. Kietoudun vain lämpimiin vaatteisiin ja teen pesiä minne ikinä asetunkin. 

Marraskuun kahdeskymmenesensimmäinen

Pieni perheemme kokoontuu tänään, kun menemme illalla nuorenmiehen kanssa isän ja äidin luokse. Tarjolla on perinteiseen tapaan karjalanpiirakoita ja urheilutapahtumia. Tiedän käyväni vanhempieni luona liian harvoin, mutta täällä minä nyt olen ja halailen heitä mennen tullen ♥

Helsinki iltapäivällä

* * *

Nyt kun marraskuu on ohitse ja joulukuun kalenterin luukkuja saa availla alan olla sitä mieltä, että kun olen käynyt hankkimassa muutamat pienet paketit, niin alan valmistautua joulun odotukseen. 

Töissä omat työt alkavat tiivistyä ja ehkä pienoinen paine kasvaa. Yritän kuitenkin tehdä vain sen minkä pystyn, ihmeisiin en minäkään taivu. 

Marraskuun selätys - hikeä, hedaria ja tanssilattian huumaa

Marraskuun kahdeksastoista

onkohan tyylikkäällä Sofi Oksasella
koskaan vaateongelmia

Tänään edessä on tavoite ja pelkästään sen ajatteleminen nostaa hikeä pintaan. Minulla ei ole ollut kahteen vuoteen kunnollista talvitakkia, toinen on jäänyt pieneksi (mikä tuntuu täysin absurdilta, miten takki voi pienentyä) ja toinen on on mennyt huonoon kuntoon. 

Kaupassa numero 1 minä löydän melkein heti sopivan takin. Malli on hyvä, mutta koko vähän arveluttaa. Kysyn myyjältä mielipidettä: Mahtaakohan lantioni mahtua tänne, jos päällä on toppahousut? 

"Tämä on hyvä malli. Se laskeutuu kauniisti ja näin pitkänä peittää erinomaisesti. Ei tuonne alle tarvitse toppahousuja. Erittäin kaunis leikkaus." 

(Jep, muistan kuinka eräs myyjä vakuutti miehelleni, että kyllä kaupan imuri mahtuu meidän siivouskomeroon, vaikka itse totesin vastaan, ettei se sinne mene. Ostimme vekottimen ja se piru ei mahtunut siivouskomeroon kuin järjettömän taistelun kanssa.) 

Kiitän myyjää avusta ja jään kiertämään ympyrää vaaterekkien väliin.

Vaihdan kauppaan numero 2. Kokeilen useita eri kappaleita. Takki päälle, takki pois, etsi parempi koko, laita takki päälle, ota takki pois, etsi toinen malli... Sitten! Löydän yhden hyvältä vaikuttavan mallin. Kun myyjä kävelee ohitse kysyn mahtaako heiltä löytyä isompaa kokoa. Voit ehkä arvata vastauksen. Kiitän avusta.

Suuntana liike numero 3. Sovitan ensin viittä tai kuutta mallia. Mutta lopulta löydän ykköskaupan kivan takin ja jään kahden kokoluokan loukkuun. En tiedä onko pienempi liian pieni tai suurempi liian suuri. Jossain vaiheessa tajuan, että olen veivannut takkeja täällä jo yli tunnin. En kestä. Mä en tykkää vaatteiden ostosta. 

Istahdan nojatuolille ja huokaisen. Luulen, että lähistöllä ollut myyjä on seurannut minua jo pidemmän aikaa, sillä hän tulee omituisesti kohti kuin mennäkseen johonkin. En vain keksi minne. Otan katsekontaktin, nousen, laitan takin päälle ja kysyn: Voitko vähän auttaa mua? Miltä tämä susta näyttää? Onko selässä liikaa tilaa, tai onko lantion kohta hyvä? Myyjä suosittelee sitä isompaa. Lopulta olen samaa mieltä itseni ja myyjän kanssa ja ostan takin. 

Nyt minulla on takki kylmiä päiviä varten. Kyllä tätä päivää onkin odotettu. Kauppakierros kesti neljä tuntia eikä välimatkakävelyt vienyt siitä aikaa kovinkaan paljoa. Voi hyvänen aika sentään :D

Marraskuun yhdeksästoista

Päivä sujuu leijaillen. Aamulla katselen ulkoista hiutalointia ja myöhemmin lumisadetta, kotona kuunnellaan pehmeää jazzia ja ollaan vaan. Kaikki on pehmeää ja suloista. Jossain vaiheessa talossa leijailee mausteiden sekoitus. Mies loihtii aivan tajuttoman hyvää kalaa curryjuustokuorrutteella. Tämä on suurta herkkua. 

Kun yleisfiilis on näin hyvä tartumme illalla tomerana toimeen. Meidän ihana puinen ruokatuoli on irronnut liitoksistaan jo aikapäiviä sitten. Irroitin ehkä kuukausi sitten sen ostat toisistaan. Tänään pakon edessä otamme vanhat liimaukset pois, hiomme pinnat kuntoon, iskemme uudet liimat tilalle ja yhdistämme osat toisiinsa. 

Niin, meillä ei ole mitään puristinta. Ilman sitä joudumme tekemään koko homman uudestaan, ehkä jo ensivuonna. Osaisinkohan ostaa tarpeellisen puristimen meille nopeammin ja helpommin kuin minkä tahansa tarpeellisen vaatekappaleen? 

Marraskuun kahdeskymmenes

On maanantai. Kello soi seitsemältä, nousen istumaan, otan parit pilsut ja sitten käynkin takaisin petiin. Puolen tunnin päästä kaivaudun siipan kainaloon. Viidentoista minuutin päästä mies nousee ylös ja minä vetkuttelen vielä hetken. Ei yhtään tee mieli nousta ylös. 

Nousen kuitenkin ;-)

Marraskuun kahdeskymmenesensimmäinen

Illalla mennään miehen siskon luokse kylään. Juodaan teetä, jutellaan lapsista, suhteista, töistä ja opiskeluista. Mietitään mitä ihminen tässä elämänvaiheessa oikein haluaa? Jos tässä iässä ei tiedä vielä tarkoitustaan niin kuinka nuorilta voisi sitä odottaa.

yönäkymät 16. kerroksesta

Marraskuun kahdeskymmenestoinen

Koko yön särkee päätä. 

Menen aamulla labraan ja sieltä suuntana pitäisi olla toimisto, mutta käännyn kamoineni takaisin kotiin etätöihin. Perun iltapäivän menon ystävien kanssa. Plaah!

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas

Saatananmoinen päänsärky jatkuu...

Marraskuun kahdeskymmenesneljäs

Tänään on firman juhlat ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, odotettavissa on kiva ilta. 

Matkaan töiden jälkeen toimistolle kohottamaan lasin kuohuvaa työkavereiden kanssa. Sieltä lähdemme yhdessä juhlapaikalle. Näissä kekkereissä on ollut yleensä superhyvää ruokaa ja minulla onkin jo aikamoinen nälkä kun juonnot ja alkupuheet on käyty läpi. 

Joudun aina etsimään henkilökuntaa ennen ruokailua, niinpä nytkin menen ja kerron ilmoittaneeni etukäteen allergiastani. Saan vastauksen, että kaikissa lämpimien ruokien kastikkeissa on selleriä ja, että he tekevät minulle oman lautasen kunhan tulen pyytämään sitä. Jees, ihanaa! Niinpä alkuruoan jälkeen käyn kysymässä itselleni lämmintä ruokaa ja hetken odoteltuani talo tarjoaa minulle ankean näköisen kalapalan lautasella. Kysyn eikö heillä ole siihen kastiketta? Ei ole. Ei ole, totean hämmästyneenä. Ei ole, tulee vastaus takaisin. Jaa-a, katson lätyskää lautasellani, haen sen seuraksi pari perunaa ja lopulta löydän alkupalapöydästä kulhon pohjasta katkarapuhässäkkää. Syön ja päätän olla tyytyväinen, että ylipäätään sain ruokaa. Kyllähän sitä ihminen pärjää pelkällä perunallakin tosi pitkään.

Odotellessani herra Leppilampi bändin soiton alkamista huomaan entisen pomoni ja työkaverini. Riemastun, sillä nyt minun ei tarvitse hillua yksin tanssilattialla. Heistä saan hyvää seuraa, sellaista, joka osaa antaa mennä vaan, eikä mieti turhia miltä näyttää. Niinpä loppuilta meneekin pääosin tanssien ja vähän laulaenkin.

Kun lähimmät työkaverit lähtevät kotiin päätän minäkin lähteä nukkumaan. Otan takkini ja reppuni narikasta ja hipsin omaan huoneeseeni. Täällä on hiljaista kaakkoon käännettyjen vahvistinnappuloiden jälkeen. Jalkani ovat aivan möhjönä, mutta mieltäni piristää, kun nostan ne ylös nojatuolin käsinojalle ja katson ulos merelle tuuliseen säähän. Perun ajatukseni, että olen turhamainen ja nössö, kun jään hotelliin yöksi enkä matkaa viimassa ja kylmässä yön pikkutunteina taistelemaan taksijonoon. Tai seiso yksin jossain miettimässä milloin viimeinen tai ensimmäinen yö-aamubussi mahtaa kulkea.

Marraskuun kahdeskymmenesviides

Päänsärky on jatkunut lähes taukoamatta keskiviikosta asti. Se jyski läpi yön, vaikka toivoin tanssin ja hyvän musan vievän sen mennessään. No, ei vienyt.

Minä siis nousen ylös 6:20 (ei hitto sentään) ja yritän saada silmät paikalleen päänsäryn alta (ei, tämä ei johdu juomista, sillä otin vain 1,5 lasia kuohuvaa ja kaksi kulausta viinilasistani). Seitsemältä aukeaa aamiaispuoli ja minun kaverinani siellä on isompi italialainen seurue sekä parissa pöydässä muutama muu. 

Istun puolitoista tuntia ja pelkästään olen. Taustalla soi hiljainen musiikki, pöydässä heiluu ledivalon liekki pikkuruisessa "tuikussa" ja yleistunnelma on sopivan hämyisä. Italialaiset nousevat vuorotellen hakemaan mitä milloinkin, palaten aina juttelemaan pöytään. Välillä nauru raikaa, mutta kädet heiluvat koko ajan. Yksi käy valokuvaamassa ruokia ja toinen taas videoi talon antimia. Olisi varmasti kiva olla italialainen. 

On rentouttavaa vain olla tässä omassa hämärässä mutta lempeässä taskussa ja katsella ihmisten aamuisia tunnelmia. Kun käännän katseeni ikkunaan näen harmaan taivaan ja meren sekä valkoisen maan, ja reippaat koirien ulkoiluttajat, jotka tekevät päivän ensimmäisiä jälkiä lumipeitteeseen.

Kun olen ollut itsekseni tarpeeksi kauan, palaan pakkaamaan tavarani. Kotimatkalla näen tulevan vastaan mahdottoman komean miehen. Se on omani, joka on matkalla joulumyyjäisiin. Ai niin. Sinnehän meidän pitikin tänään mennä. Ostamaan herkkuja huomisia ystäviä varten. 

* * *

Viikon sää: Lunta!
Viikon paras hankinta: Talvitakki
Viikon paras toteutus: Älä-osta-mitään-perjantai ;-)

Muuten tämä viikko on ollut pääosin hedaria ja sen vuoksi matalapaineista. Mutta tämäkin shitti menee joskus ohitse ... tai sitten se jatkuu ;-)

Marraskuun selätys - tippuvat istuimet ja muita höpötyksiä

marraskuun kahdestoista

Veikö eilinen Pete Parkkosen keikka voimat vai mitä, mutta tänään en tee paljoakaan. Palautan OddMollyn housut postiin, käyn kävelyllä ja katson korealaisen elokuvan: Nainen joka juoksi karkuun.

marraskuun kolmastoista

On aurinkoinen ja kaunis päivä. Käydään ajelulla ja yritetään käydä kävelylläkin. Aamiaisen rajun nestetankkauksen vuoksi minulle kuitenkin iskee niin kova pissahätä, että joudutaan keskeyttämään hyvin alkanut kävely. 

Tänään kotileffana on hieno ranskalainen Nuoren naisen muotokuva. Elokuvan tilannekuvat ovat itsessään kuin maalauksia. Todella kaunis ja herkkä elokuva. Suosittelen. 

Elokuva on nähtävissä telkkarista perjantaina 18.11. klo 20 Teemalta tai kuten tuo korealainenkin leffa YleAreenasta. 

marraskuun neljästoista

Lekurikäynti. Tuntuu siltä, että lääkärin vaihto on onnistunut. Minulla on olo, että tulen kuulluksi. 

Illalla lähdetään keskustaan viettämään iltaa siipan veljen perheen ja meidän nuorenmiehen kanssa. Aika hurahtaa todella nopeasti kun syödään ja rupatellaan. Nautin illasta ja tunnen, että näen aivan liian harvoin näitä itselle tärkeitä ihmisiä. No, sanon samantien itselleni, olenko ollut itse aktiivinen? Niin olenko tosiaankaan? Että ihan voin peiliin katsoa tässäkin asiassa. Mutta marinat sikseen. Meillä on kiva ilta ja onneksi joulu on kohta tulossa ja silloin meillä kaikilla on enemmän vapaata aikaa olla yhdessä. 

marraskuun viidestoista

Kotiin on tullut tiedote asukkaille. Vinkkejä energian ja kustannusten säästämiseen. Esimerkiksi tällainen: Ilmoita välittömästi kiinteistöhuoltoon tippuvista/vuotavista hanoista ja wc-istuimista. 

Että mitä! En tiennyt tuollaisen olevan mahdollista. Toivon todella, etten koskaan jää tippuvan wc-istuimen alle!!

Illalla menen taas kerran viimeisenä noutopäivänä kirjaston varaushyllylle. Paikanpäällä kuulen erikoisia ääniä ja kurkistan syvemmälle saliin. Mitä ihmettä!

Tänne on tullut Helsingin kaupunginorkesterin käyrätorvikvartetti. 

Kuuntelen puolisen tuntia ihania töräytyksiä ja pöräytyksiä. Mietin miten sopivalta tuntuukaan kuunnella kirjastossa huumaavan kovalta käyrätorvipuhallettua Mozartin Ave verumia. Ennen täällä sai ainoastaan kuiskailla ja sitäkin vain hiljaa. Kaikenlainen hihittely ja älämölö oli ehdottomasti kielletty. Onneksi nykyään puhaltaminen on sallittua.

marraskuun kuudestoista

Huomaan aamulla, että keskustan talojen katolla on ohut valkoinen lumipeite. Huomaan myös, että alan pehmentyä ja palata omaksi itsekseni. Enää ei purista päästä ja rinta-alasta niin paljoa. 

Illalla on todella kiva sää, tähdet loistavat kirkkaalta taivaalta. Soitetaan nuorelle miehelle ja sovitaan milloin ehdittäisiin mennä isovanhempien luokse käymään.

marraskuun seitsemästoista

Sataa lunta. Todella vähän, mutta sataa kuitenkin. Kuulen säätiedotuksesta että sunnuntaina etelään pitäisi tulla enemmänkin lunta. Jään innolla odottamaan. 

Soitan äidille sopiiko meidän kyläilysuunnitelmat heille. Äiti on parhaillaan jakamassa sukkalankaa kateen osaan. Hän on jo tehnyt polvisukat valmiiksi ja nyt hän valmistautuu toisten tekoon. Ostin molempiin langat Joensuun Taitokorttelin Kuitukeijusta, kun siellä käydessä oli mahdollisuus saada kestävää puuvillaista sukkalankaa. Tuo Joensuun Taitokortteli on muuten ihana paikka. 

Illalla mies lähtee ystävien kanssa kuuntelemaan Jacques Brel -tulkintoja. Minua se ei huvita ollenkaan, ei kun asiaa ehdoteltiin eikä nyt. Minä olen brellini kuunnellut. 

Vietän rauhallisen koti-illan ja valmistaudun huomiseen lomapäivään.

* * *

Viikko meni hurahtaen. Sää on muuttunut kirpeämmäksi. Välillä kaupungilla on tuullut niin, että on pitänyt pitää kaksin käsin hupusta kiinni. Lisäksi olen vihdoin saamassa jotkin terveysasiat paremmalle tolalle. 

Marraskuun selätys - perhonen pääkallolla ja kuuma mies lavalla

Marraskuun viides

Kynttilä on minua pidempi. Kallon
silmäkuopat tuijottavat minua ahnaasti.
Pitäisiköhän olla huolissaan?

On lauantai. Herään viiden aikaan ja nousen ylös kuudelta. Mies on kurssilla koko päivän ja minä siirrän vanhalta tietokoneelta valokuvatiedostoja kovalevylle. Työ on ollut osa vitkuttelu-vatkuttelu-elämääni, mutta nyt se on tehty. 

Vielä kun saan kaikki kuvat myös uudelle koneelleni, kansioin ja nimeän ne "oikein", olen tyytyväinen.

Marraskuun kuudes

Herään ilokseni vasta seitsemältä. Päätä on särkenyt koko eilisen päivän, yön ja näköjään kipu jatkuu edelleen. 

Miehen vielä nukkuessa minä laittelen aamiaista. Sen syötyämme siipan pitääkin lähteä taas kurssille. Minä poden päänsärkyä aina vaan, mutta sovitusti hyppään puolenpäivän jälkeen ystävien autokyytiin ja menemme Amos Rexiin. Siellä on parhaillaan Hans Op de Beeckin näyttely Hiljainen paraati. Näyttely on upea ja päätän tehdä siitä oman postauksen. Laitan kuitenkin kuvan näkemästäni kallosta, joka voi tunnustella kivun sijaan perhosen siipien ilmavirtaa pinnallaan. Olen kateellinen!

Marraskuun seitsemäs

Menen toimistolle. Haen ensitöikseni keittiöstä kupin kahvia ja sitten käyn kehityskeskusteluun pomon kanssa. Annan täydet pinnat pomolle ajatustenvaihdosta, ymmärryksestä ja hyvistä lauseista. Opin tästä keskustelusta uusia kuvioita itsestäni. Työpisteelle palattuani taputtelen poskiani ja saan vähän väriä pintaan. Tänään on vielä pari työhaastattelua edessä.

Huomaan, että työkaverini on antanut minulle lahjaksi Jacquie Lawsonin sähköisen joulukalenterin. Sen asentaminen kotikoneelle aiheuttaa tänäkin vuonna parit ärräpäät. Onneksi kanssani asuu pitkähermoinen mies, joka tajuaa, etten aio antaa periksi. Saamme lopulta yhdessä ohjelman toimimaan. 

Marraskuun kahdeksas

Äiti tulee käymään töiden jälkeen. Varsinainen asia on villasukan sovittaminen, mutta kyllähän sitä ehtii aina kahvikupin juoda, varsinkin kun tarjolla on korvapuusteja. Kerron eilisillan ärräpäistä ja äiti tokaisee virneen kanssa: "kyllä olen huomannut, ihan sulla on temperamentti kuin isälläs". Naurun kyyneleet virtaa kun käymme läpi temperamenttikertauksia. Onneksi siippaakin naurattaa ;-) Äiti kyllä kehuu minua siitä, että osaan pyytää anteeksi övereitäni. Minä kehun vastapainoksi hänen kutomaansa polvisukkaa, se on täydellinen.

Marraskuun yhdeksäs 

Haen optikolta lukulasit ja opiskelen illalla.

Marraskuun kymmenes

Keskuskatu aamulla

Aamulla käväisen sairaanhoitajalla ja sitten menen toimistolle. Juttelen ensimmäistä kertaa livenä kahdestaan työkaverini kanssa, joka tuli meidän tiimiin puolitoista vuotta sitten. Tyyppi on mahtava ja ihan harmittaa, että vasta nyt, kun olen lähdössä pariksi vuodeksi pois pääsen tutustumaan häneen paremmin. 

Työpäivä toimistossa on kiva. 

Kotimatkalla haen postista tilaamani "kotihousut". Pidän Odd Mollyn vaatteista tosi paljon, heidän puuvillatuotteensa ovat hyviä ja pitkäikäisiä. Harmittaa, ettei heillä ole enää Helsingissä omaa liikettä, joten nyt kun tilasin heiltä netin kautta housut, niin kotona sovitellessani totean: Nämähän on aivan liian isot! Höh!

Marraskuun yhdestoista

Nuorimies tulee palauttamaan autoa. Yhtenä pitkänä pötkönä me lötkötellään ja rupatellaan sohvalla. Ja kun hän on lähdössä, minä annan äidin tuomiset nuorukaiselle mukaan kotiviemisiksi. 

Siippa osallistuu vielä zoom-luennolle ja minä odottelen hikistä iltaa. Sillä kun aika on, me lähdemme Pete Parkkosen keikalle. Oi joi, voin kertoa, että kaveri on aika hmmmmmmm... hot! Mutta ei siitä sen enempää :D

* * *

Nopeasti meni tämä viikko. Sää on ollut ihmeellisen lämmin eikä ole kovin satanutkaan -paitsi Pete Parkkonen ;-). Kaupunki on kaunis, Stoccan jouluikkunan edessä keikkuu pieniä lapsia ihmettelemässä satumaailmaa. Minä mietin joko voisin tuoda joulukuusen kotiin...

Marraskuun selätys - murhia ja uhkapeliä

No niin! On taas aika marraskuun selätyksen, jonka nappasin mukaani jokunen vuosi sitten SusuPetalilta. Koska en kykene postaamaan päivittäin, niin kokoan muutaman päivän yhteen.

Näillä keinoin keikun marraskuun mukana tänä vuonna, tulipa sitten tihku- tai tähtisadetta :D

Marraskuun ensimmäinen

Tajusin eilen, että kirjaston kirja pitää palauttaa tänään ja lukemattomia sivuja oli jäljellä parisen sataa! Illalla luin silmät sikkuralla ja tänään jatkan töiden jälkeen. Kirjan kannet suljettuani olen tyytyväinen. Mainio teos tämä Richard Osmanin: Mies joka kuoli kahdesti. Kirja on jatkumo kaverin hauskan kepeään Torstain murhakerhoon. 

Kirjastossa nappaan varaushyllystä itselleni lukemiseksi Säkenöivät ja oikukkaat: Suomen kultakauden naisia. 

Avaan kirjan sängyssä makoillen eikä mene kauaa, kun totean vieressä olevalle siipalle: 

Tiedätkö, 1880-luvun aikoihin älykäs, säkenöivä ja tahtova nainen sai helposti oikukkaan ja hysteerisen naisen maineen. Ja hysterian juurisyiksi todettiin haluaminen, eli kunnianhimo, noussut itsetunto ja itselliset pyrkimykset. 

Mä luulen, että mä tarvitsen juuri tuota! Mitäs siihen sanot? Siippa ei sano mitään, katsoo vain lempeästi takaisin. Se tietää, että haluan olla oikeassa ja onnellinen, hehee. Jatkan lukemista hetken ajan, pistän sitten silmälaput silmille, käännyn miehen suuntaan, törrötän suppusuun ja supisen samalla: Musta tulee säkenöivä ja oikukas ja ehkä myös hysteerinen! 

Kuuluu smack. Minut ja sanomani on sinetöity suudelmalla :D

Marraskuun toinen

Toimistopäivä. Lounastan työkaverin kanssa ja olen suorastaan häkeltynyt, kuinka luontaisen vilpittömmästi hän iloitsee tulevasta opiskelustani ja työvapaasta. On todella mukava tuntea toisen tuki.

Ennen töistä lähtöä kuuntelen luentoa kuinka rockata linkedinissä. Odotukseni eivät täyty, sillä todellakin, uskoin saavani otsikon mukaista rock'n'rollia, mutta tunnen saaneeni iskelmää. Noh, asiaa enempää märehtimättä lähden kaupungille, sillä nyt pitäisi saada marraskuun kekkereihin jokin hyvin istuva vaate. Tehtävä tuntuu vaikealta, koska hyvin istuvan vaatteen pitäisi myös olla kaunis. Tunnen, että tässä vartalossa se ei enää ole mahdollista, mutta annan ihmeelle mahdollisuuden.

Kannan sovituskoppiin henkareita vermeineen ja lopulta tulen aika toiveikkaana kotiin. Loppuviikosta kokeilen asukokonaisuuden sopivuuden ja sitten päätän onko ostokseni täydellinen vai ei. Onneksi huonot ja vain-melkein-hyvät vaihtoehtot voi palauttaa parin viikon aikana. 

Iltakävelyllä jutellaan miehen kanssa ilosta toisen puolesta. Todetaan, että molemmilla olisi parannettavaa siinä, että kokemansa ilon kertoo ääneen sille, jota asia koskee. Mietin samalla, että huomenna kiitän työkaveriani hänen tuestaan. Kai kaikki kehut on hyvä sanoa ääneen asianosaiselle. 

Marraskuun kolmas

Työpäivä menee lähes kokonaan teams-palavereissa. Viimeisessä kokouksessa käydään läpi miten viikko on mennyt tähän asti. 

Torstai on toivoa täynnä, vai miten sen piti oikein mennä. Meillä joka tapauksessa huumori ottaa lopulta vallan, kun yksi jos toinen pohtii työsarkaansa. Kierroksen jälkeen pomo toteaa, että olis kiva jos kukaan ei eurojackpottaisi tällä viikolla, sillä hän ei haluaisi luopua meistä kenestäkään. Minä taas ehdotan, että mitäs jos tehdään kimppaveikkaus ja pistetään kaikki yhdessä elämä risaiseksi. 

Yksi toteaa, että 120 milliä jaettuna meille ei ehkä riitä hänen talosuunnitelmaansa ;-) johon vastaan, että mulle riittää 200 tonnia ja voin antaa loput sitä tarvitsevalle. En ehdi sanoa lausetta kunnolla loppuun, kun toinen huudahtaa, että "mulle! mä otan sun loppuosuuden", johon se ensimmäinen, että "varis ei ehdi raakkua, kun sä olet jo ehtinyt viedä sen leipäpalan". Herja (lempeä sellainen) lentää ja saa minutkin hyvälle tuulelle. En muista milloin tämä porukka olisi nauranut niin paljon kuin tänään. 

Töiden jälkeen juon kupin kahvia ja syön viikonloppuna leipomiamme korvapuusteja. Pulla on täydellinen, varmaankin sen vuoksi, että mies laittoi sokerit ja kanelit ja molempia oli riittävän paljon.

Illalla katsomme yhdessä hauskan ranskalaisleffan Cesar ja Rosalie. Elokuva on nähtävissä YleAreenassa 19.11. asti.

Marraskuun neljäs

Olen lomalla tämän päivän. Tarve on ollut valtava, mutta sopivaa ajankohtaa on ollut vaikea löytää. Aikaisin aamulla mies lähtee kävelylle. Koska minua ei hotsita ulkoilu, laitan meille aamiaisen valmiiksi. Kun omenamehut, granolajugurttihässäkät ja muut on syöty minä istahdan lattialle katsomaan eilisillan bigbrother-koosteen. Sitten tekee mieli kirkastaa ulkoinen ilme. Eli nyt istun tässä koneella väriaineet hiuksissa ja mietin, että menisinkö elokuviin. Menen tai en, niin jokatapauksessa, tänään teen vain sellaisia asioita, joita oikeasti haluan. 

Jaa, mitä mieltä olet? Olen viimeksi lotonnut ehkä vuosi sitten. Silloin ei tärpännyt. Kannattaisiko tänään laittaa uhkapeli vetämään?

Ihanaa viikonloppua sinulle! Ja jos laitat osuutesi sattumusten vedonlyöntiin, niin onnea sinullekin ♥

Sivupolkuja

Olen matkalla toimistosta kotiin. Kävelen kivikatua ylös, pitkin valtavia laattoja. Ajattelen että jättiläisen paikalleen asettamia. Muuri vieressäni tekee aukon ja tuuli puskee iholleni. Liekö vastus, vastustus vai kutsun kuunteleminen, mutta käännyn aukosta vasemmalle, kiipeän portaat ylös ja siitä ison valkoisen kirkon viertä torille viettävien portaiden reunalle. 

tekivät kerran elokuvaa

Tässä minä seison. Annan tuulen puhaltaa ja reutoa. Nostan katseen ylös ja tuijotan pieneen siniseen länttiin vaaleanharmaiden pilvien keskellä. Tunnen kuinka tasapainoa koetellaan, ja minä painan jalkapohjia vahvemmin alas ja nostan katsettani aina vaan ylemmäs. 

Mietin, että tänne tulen tulevaisuudessa paljon harvemmin. Ylös kirkon rappusille, katsomaan minkälainen taivas on meren yllä, tuuleeko paljon vai vielä enemmän, minkälaisia kukkia torin leijonien ja naisten jaloille asetellaan tai onko talojen ikkunoissa jo kyntteliköt? 

Hiljainen jazz-kappale loppuu ja korvissani vaihtuu laulu. Se on herra Parkkonen joka kuiskaa korviini voimaa ja valoa. Se miettii, että "jos sanon niille et mul on kaikki hyvin, niin sillähän sen tyrin ja ihan kohta kompastun". Minä mietin valitseeko maailma biisit soimaan satunnaisotannolla vai onko jollain universumin taikalampun silittelijällä kiero huumorintaju. 

Tuuli pitää hetken tauon ja minä pyyhkäisen poskeani. Lasken katseen alas, näen turistien nousevan ja laskeutuvan rappuja pitkin. Kuuntelen kappaleen loppuun ja suljen soittimen. Suljen myös ajatukseni, mieleni kaikesta, katson vaan ja nautin mikä juuri nyt on. Ja kun hetki on tullut, minä käännyn kannoillani. Laskeudun kirkon kupeesta pois ja jatkan katua pitkin asemalle ja kotiin.

Käyn läpi pienimuotoista eroa. Läpi kaikenlaisia tunteita, varsinkin sellaisia, jotka saavat hengityksen katkeamaan, rinnan puristumaan ja kurkun pakahtumaan. Kaiken tämän, vaikka tiedän tekeväni oikeita valintoja ja olen varma, että edessäni on valo ja helpotus. 

Ensivuoden alusta en enää nouse tänne rappusille entiseen tapaan. Tai nousenhan minä, jos käyn kauniissa Helsingin keskustassa. En töissä, vaan paikallisena turistina. Minä pidän hetken tauon tavallisesta ja suuntaan opiskelijan erilaiseen elämään. 

Alan jo odotella marraskuuta ja laskeutumista. Odottelen myös sisukseni rauhoittumista ja tunteiden tasaantumista. Tai ehkä kuitenkin toivon, että myllerrys sisällä muuttuu pikkuhiljaa innostumiseksi ja luovuudeksi, sillä sitähän tässä lopulta kaipaan. 

♥

Haastelua

Satulla on blogissa hauska haaste, johon osallistun. Kysymyksiä on paljon ja vastauksia saman verran.

Asioita, joista et koskaan kirjoittaisi blogissasi?

Olen yrittänyt pitää blogin pääasiassa mukavana käyntipaikkana. Välttelen täällä riehumista, paheksuntaa, älämölöä ja huutamista. Vaikkei asiat aina ole hyvin, niin niistä puhuminen tai kirjoittaminen voi olla rauhanomaista.

Missä pihistelet/säästät?

Kirjoitin jokunen vuosi sitten bujooni tavoitteeksi: 

Älä osta paskaa! 

Tuo lause on toiminut oikein hyvin. Eli pihistän asioista

• jotka on huonolaatuisia
• jotka eivät mielestäni kestä aikaa
• ei tule käytettyä/syötyä
• jolle ei ole tilaa ja 
• joita en oikeasti halua tai tarvitse

Tällä ideologialla olen säästänyt monta euroa. 

Missä et pihistele/säästä?

Mitäköhän tähän pitäisi vastata? Ystävistä? Mielenkiintoisista kulttuurikokemuksista? Ruuasta? Vastaan rakkaudesta!

Lempikotityösi?

Petaaminen. Pimennusverhojen nostaminen aamulla. Ja kyllähän tiskaaminenkin on kivaa. 

Inhokkikotityösi?

Imureeraus. Tosin hyvin pitkän harjoittelujakson jälkeen olen alkanut sietää sitä. Onneksi siippa kuitenkin tykkää imurista, joten saan vapautuksen noin 95 prosenttia vuodesta.

Vanhin omistamasi esine?

Tämä oli vaikea. Molièren Ihmisvihaaja on vuodelta 1929. Yksi isoäidiltä saatu sormus on ehkä vähän vanhemmalta ajalta. On mulla yksi Kalevala-korukin, joka näyttää hitonmoisen vanhalta. Mutta onko se sitä, en tiedä?

Eli vastaan kirja.

Eniten käyttämäsi puhelinapplikaatiot (Top 5)

Tästä tulisi niin tylsä vastaus, koska käytän puhelinta aika vähän mihinkään. Kerron mieluummin kivoimmat appit mitä käytän. 

• Wallet, jolla maksan ostokset silloin kun kortit on kotona. Erittäin kiva vaikkapa iltakävelyllä, jos yhtäkkiä iskee himo saada jotain kaupasta. Tai esimerkiksi kun toissapäivänä siippa totesi matkalla lounaspaikkaan, että hän unohti lompakon kotiin.
• Taskukirjasto, olin aikoinaan tosi innoissani kun tajusin, etten tarvitse kirjastoon mennessä enää korttia, puhelinappi riitti. Kaikki lainaamiseen ja varaamiseen ja varaushyllyn numeron tarkastamiseen löytyy erittäin kätevästi Taskukirjastosta.
• Justin Guitar, pistä vain kuulokkeet korviisi, ota kitara käteesi, valitse harjoitus tai biisi jonka haluat soittaa ja anna mennä! Mahtava appi, jonka avulla saa taustabändin ja ehkä vokalistin omalle keikalle. Itsekin voi lauleskella sanojen kanssa, jos oikein kurkkua kutittaa.
• YleAreena, täältä kuuntelen tiettyjä radiotallenteita, vaikka Levylautakuntaa tai kesällä Klassikkokäräjiä. Joskus kuuntelin hauskoja kuunnelmia. Eilen jaoin telkkariin Hal Ashbyn mahtavan Shampoo-leffan, eli täyden nautiskelun appi.
• Sitten tämä viimeisin on tylsä kivuudessaankin. Eli Spotify, kuuntelen kävellessä tai työmatkoilla podcasteja ja toisinaan artistiradioita. Välillä tarkistelen tyyppejä, joita olen kuullut jossain muualla. Olen ärtynyt kaikkiin algoritmeihin, joten olen huono kuuntelemaan mitään "sinulle ehdotettuja" listoja. Vaikka kyllähän nuo artistiradiot on algoritmipohjaisia juttuja.

Käytätkö vitamiineja? Jos, niin mitä?

D-vitamiinia ja B12-vitamiinia. Jostain syystä D-vitamiinitasoni ovat laskeneet huomattavasti viimeisen puolentoista vuoden aikana, vaikka syön deetä. En tajua mistä on kyse. 

Työ, jota et voisi koskaan tehdä?

Ovelta ovelle myynti tai puhelinmyynti. 

Olisin todella huono myymään muille mitään sellaista johon en itse uskoisi satasella. Enkä tiedä uskonko mihinkään täysillä :D

Mitä piirteitä arvostat toisessa ihmisessä?

Hyvää kuuntelutaitoa ja kunnioittavaa yhdessäoloa. Sitä ettei huuda ja pelottele. Yleisesti ottaen on ihanaa kun ihmisessä on hengissä pieni hassuttelija.

Mitä sinulla on aina jääkaapissasi?

Noh, yleensä siellä on lähes a i n a maustamatonta jugurttia, margariinia, kasviksia, juureksia, kahviin luomumaitoa tai kauramaitoa.

Kaunein näkemäsi paikka?

Ihmisen muokkaamana Egyptissä Karnakin temppeli, luonnonmukaisempana Espanjan Foncebadonin laaksot, kukkulat, niityt ja vuoret, kotimaassa Pallastunturi.

Mistä pidät itsessäsi?

Olen vähän hupakko, sellainen iloinen ja tanssahteleva tyyppi.

Mistä taas et pidä itsessäsi?

Ylenmääräisestä herkkyydestä. Siitä että aina särkee jostain, se on todella ärsyttävää. Olen myös pelkuri monessa asiassa (toisaalta kun raja tulee vastaan saatan tehdä rohkean hypyn).

Harrastus, jonka haluaisit aloittaa?

Mulla on niin paljon harrastuksia, joihin ei riitä aika tai tarmo. Eli en haluaisi aloittaa uutta harrastusta, mutta olisi kiva, jos jatkaisin kitaran rämpyttämistä. Ei kun soittamista.

Kuvaile kotiasi kolmella sanalla

Sopiva Mukava Rauhallinen

Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa 10 miljoonaa?

Mulle riittäisi paljon paljon vähempi. Mutta jos 10 milliä pärähtäisi tilille, niin varaisin siitä 0,02% itselleni, 0,05% lähipiirin "tarpeisiin", laittaisin 1 millin sijoituksiin ja loput säätiöisin.

Lempiherkkusi?

Karkkiherkku on salmiakki, mutta siipan leipoma kääretorttu on mmmmmmm-ihanaa ja isoäidin makea marenkipiirakka oli täydellistä.

Mieleesi jäänyt YouTube-video?

https://www.youtube.com/watch?v=l2JIu4n6uvw 

Ainakin Kathrine Switzerin kokemus Bostonin marathonilta on jäänyt vahvasti mieleen. 

Videota ei voinut upottaa blogiin, joten kuvassa on linkki YouTubeen.

Lempihedelmäsi?

Nautin aina kauden hedelmiä ja nyt herkkuani luumut, jotka on todella mehukkaita ja lisäksi vielä edullisia. 

Mitä kaipaisit enemmän elämääsi tällä hetkellä?

Rautaista luottoa siihen, että tässä tulee käymään vielä todella hyvin.

Horoskooppimerkkisi ja nouseva merkkisi?

Olen leijona, joka nousee joka aamu venytellen sängystä, välillä syvältä pohjalta ponnistaen ja toisinaan ketterästi. Kuten huomaat, mulla ei ole hajuakaan nousevasta merkistä ;-)

Mikä rästiin jäänyt asia sinun pitäisi tehdä, mutta et millään viitsisi?

Pitäisi ottaa yhteyttä kodinkoneyhtiöön, että tulisivat huoltamaan pesutornia ja siirtäisivät sitä hiukkasen. En tajua miksi tämä asia on roikkunut vain mielessä enkä tee asialle mitään. Asia on kuitenkin pakko hoitaa tämän vuoden puolella, eli mulla on vitkutteluaikaa parisen kuukautta, hehee.

Tärkein asia, jonka olet oppinut elämäsi aikana?

Asiat järjestyy aina - jollakin tavalla.

Syksyn ja rakkauden sydänkäyrää

Äärettömän pitkän ajan jälkeen laitan tällaisen viikkopäiväkirjan tulille :)

Sunnuntaina

Minä joka en pidä autolla ajamisesta istahdin kuskin paikalle ja ajelin Tuusulaan. Parkkeerasin auton ison keltaisen talon viereen. Haistelin ulkoilmaa ja mietin kuinka kaunis onkaan syyssää, nyt kun ei sada tai tihuuta. 

Käveltiin hiekkatietä, soratietä, lohkarekivitietä, asfalttitietä, heitettiin u-käännös ja palattiin samoja reittejä takaisin. 

Katselin ihmeissäni tienpiennarta, näin parissa paikassa lupiineja, jotka olivat päättäneet hehkua syvän violetteina näin syksyllä. Voiko tämä olla totta?

Maanantaina

Oltiin pitkän iltakävelyn loppusuoralla ja mietittiin mitä laitetaan iltaruuaksi, kun muistin, että Meri Valkaman kirjailijahaastatteluahan meidän piti mennä kuuntelemaan. 

Pikainen vilkaisu kelloon kertoi, että jos kävellään tosi nopeasti niin ehditään tilaisuuteen mukaan. 

Minulla oli vähän nihkeä mielipide Valkaman kirjasta "Sinun, Margot" ja mietin vaikuttaako se ajatuksiini kirjailijasta. No ei vaikuttanut. Selkeäsanaista Valkamaa oli mukava kuunnella ja hänen sekä haastattelijan keskustelu kirjan aikakaudesta, Saksojen yhdistymisestä ja siihen liittyvistä asioista oli mielenkiintoista.

Iltaruoka jäi tekemättä.

Tiistai

Jaa-a. Niskajumppa taisi olla päivän antoisin hetki.

Keskiviikkona

Nuorimies ilmoitti tulevansa käymään töiden jälkeen. Siippa leipoi jo menneiden nimipäivien kunniaksi maan parhaimman kääretortun. Oli ihanaa istua iltaa, pelata korttia ja rupatella. 

Juteltiin Meri Valkaman mielipiteestä itäsaksalaisten suhtautumisesta Saksojen yhdistymiseen tai oloihin sen jälkeen, pohdittiin kaasuputken vaurioiden aiheuttajaa ja mietittiin salaliittoteorioita, juteltiin keikkakokemuksista, parista artistista, oluen juonnista tuopista versus tölkistä ja siitä kuka haluaa syödä Fazerin sinisen suklaalevyn vai jätetäänkö se odottamaan joulun aikaa. 

Vietiin nuorimies kotiin ja kotimatkalla mietin miten onnellinen olenkaan perheestäni.

Torstaina

Menin kaupungille labraan, katsoin kun rauhallinen kaveri otti verta minusta ja toivotti sitten mukavaa päivän jatkoa. Kotimatkalla junassa etsin YleAreenan Levylautakunta-tallenteen, pistin kuulokkeet korviin ja tuijottelin ohikulkevaa maisemaa. Joutsenet uivat Töölönlahdella ja kaikki näytti olevan kuten tavallisesti. 

Yksi biisi alkoi soida hämyisesti, kuin tynnyrin sisältä. Pysähdyin melkein heti lauseeseen: "Suru kulkee aina kanssain kulkien" Että laitoit sitten kaksi kulkea sanaa samaan lauseeseen? Kuulinko väärin, vai oliko se tarkoituksellista? No sait ainakin huomioni, hetkeksi. Mutta sitten ajatusvirta vei mukanaan ja mietin entistä työkaveriani... ja Boom! Jotain tapahtui kappaleessa. Se kasvoi niin, että ihokarvani heräsivät ja sisälläni myrskysi. Keskeytin biisin ja laitoin sen soimaan alusta. Kulkien -sanat osui hermoon samalla tavalla, mutta mitä pidemmälle biisi eteni sitä kosteammaksi silmäni muuttuivat. Melkein ehdin koota itseni ennen kuin piti hypätä junasta ulos (huomaa, että olen aika herkillä). Tulin sisälle kotiin ja palasin töihin, eli etä-leimaus sisään ja näpyttelemään.

(Kasper: Kirjaimet)

Perjantaina

Mies laittoi kesken retkipäivänsä viestin: "Moi, lähdetkös nimpparikahveille Eloon-eloon-elämään siinä kahden hujakoilla? Minä tarjoon!"

Arvaa lähdinkö :D 

Muutama lounastaja oli lopettelemassa ateriointia. Vanha mies istui pitkään ja seurasi kuinka pieni tyttö touhuili leikkipaikalla. Me oltiin ikkunan ääressä. Oli ihanan rauhallista.

Edessäni oli tuoksuva kahvi ja suloinen leivos. Sellainen syksyn keltainen herkku, jossa oli sydämellinen syke kirjailtuna kuoreen. Sitruuna-mikä-ikinä-olikaan oli niin hyvä, että viettäisin toisenkin kerran nimppareita!

Käveltiin kiertotietä pitkin kotiin. Matkalla istahdettiin ihan muuten vaan omenapuutarhaan penkille. Katselin kuinka tuuli heilutti valtavien kuusien runkoja. Kuuntelin puiden lehtien kahinaa toisiaan vasten ja tunsin kovan, mutta lämpimästi puhaltavan tuulen ihollani. Oli ihana syyspäivä ja viikonloppu oli alkamassa!

* * *

Tämän viikon parasta antia on ollut perheen ja ystävän kanssa rupattelu. Lisäksi aurinko on pilkahtanut ja luonto näyttänyt syvää ja hyvää värikirjoa. 

Kastanjat peittävät lähikatua kuten alla olevassa kuvassa omenapuun sato omakotitalon sisääntuloreittiä. En uskaltanut edes yhtä poimia mukaani, vaikka arvelen, ettei talon väki niistä piittaa lainkaan.

Monimutkaisia polkuja

(Editoitu jälkeenpäin pienen ajatuskuvion seurauksena)

Katselin tässä yksi päivä elokuvaa Mary Shelleystä. Frankenstein -kirjan luojasta. 

Reilut parisataa vuotta sitten kuusitoistavuotias kirjailijan urasta haaveileva Mary Godwin tapasi runoilija Percy Shelleyn ja rakastui tähän. Vanhempiensa vastustuksesta huolimatta tai juuri siitä syystä Mary karkasi miehen matkaan ottaen mukaansa sisarpuolensa Claire Chairmontin. 

Pari vuotta myöhemmin kolmikko lähti Geneveen lordi Byronin luokse, johon Claire oli rakastunut. Elämä huvilalla oli railakasta. Iloliemi, huuruiset hetket, suru ja kiihko lensivät kartanon sisällä. Ulkona myrskysi ja oli kylmä Tambora-tulivuoren purkauksen aiheuttaman ilmastonmuutoksen vuoksi.

Ajankuluksi kerrottiin kummitustarinoita ja lopulta Byron julisti tylsyyden karkoittamiseksi vierailleen kauhutarinan kirjoituskilpailun. 

Byronin henkilääkäri John Polidori alkoi kehitellä huvilalla modernia vampyyritarinaa ja Mary puolestaan kirjoittaa tarinaa hirviöstä, joka saatiin herätettyä eloon sähköllä. 

Talon tunnelma muuttui ilonpidosta murheeseen ja lopulta tunteet ja riidat nousivat niin pintaan, että Shelleyt palasivat kotiin Lontooseen. Maryn ja Percyn suhde rakoili, mutta Mary jatkoi kirjoittamista ja sai lopulta valmiiksi tarinansa Frankensteinin hirviöstä. Hän vei kirjansa kustannusliikkeestä toiseen vain saadakseen hylkyjä.

Lopulta Frankenstein kuitenkin julkaistiin. Ei Maryn nimellä vaan Percy Shelleyn, koska ... niin, koska Mary oli nainen. (Lontoon kirjakustannusmaailma sentään muutti mielensä toista painosta tehtäessä ja vihdoin Mary Shelley sai nimensä kirjan kansiin.)  

Otteita: "Oli synkkä marraskuinen yö, kun näin uurtamiseni tuloksen. ... Muista että olen sinun olentosi. Minun pitäisi olla Aatami, mutta olenkin langennut enkeli, jonka pakotat pois ilon luota syyttä suotta. Näen kaikkialla onnea... josta .. josta yksin minä jään aina paitsi. Olin hyvä ja suopea. Kärsimys teki minusta pahan. Teki minusta onnellisen. Olen jälleen hyveellinen. Pian minä kuolen. Silloin tunteeni katoavat. Pian tämä polttava kärsimys on ohitse. Nousen hautajaisroviolleni voitonriemuisena - ja ilakoin kiduttavien lieskojen tuskassa. Henkeni nukkuu rauhassa, ja jos se jotain miettii, se ei enää mieti tätä. Hyvästi."

Elokuvan perusteella nuo kirjan lauseet kenties kuvailivat myös kirjailijan omaa elämää. Kuinka sukupuoli vaikutti arvostukseen. Miten kaipuu ja suru mursi mielen ja siirtyi omiin näkökulmiin. Ja miltä tuntui kun lopulta löysi oman äänensä, näki oman kädenjälkensä ja pystyi toteamaan, että minä tein sen. 

Lopputekstien pyöriessä kiipesin tuolille ja kaivoin kaappini uumenista yhden harvoista nuoruuteeni liittyvistä muistoista, lehtikotelon täynnä kuvisvihkoja. Elokuvan Geneven tapahtumia katsellessani olin nimittäin kuullut kiihkeiden ja juopuneiden runoilijamiesten lausuvan runoa. Tunnistin säkeen heti. Se oli jossain sisälläni ja hetken päästä kaivaessani menneisyyttä löysin säkeistön omituisen lintuolennon alta. 

Luin runoa ja ihmettelin sen voimaa. Mikä lie siinä vedonnut nuoreen minään. Miten ihmeessä saatoin heti tunnistaa sen. Enhän osannut yhdistää sitä lordi Byroniin. En tiennyt kirjoittajaa.

Päädyin kaivelemaan vihkojani enemmänkin. Löysin sieltä hupaisia kauhukuvituksia, joita nuorena piirtelin. (Löysin myös ihanan muiston nuoruuden ystävästäni. Kirjoitin hänestä jo aiemmin, mutta postauksen sekavuuden vuoksi editoin nyt pois.)

Lopputulokseksi käteeni jäi mielenkiintoinen elokuva naiskirjailijasta, hervottoman sekavista ja komeista runoilijamiehistä, omituinen yhteys omaan menneisyyteeni ja ihmeellinen voimaantuminen Mary Shelleyn lopulta saamasta arvostuksesta. 

Jos Mary Shelley pystyi löytämään oman äänensä tuossa maailman ajassa 200 vuotta sitten, niin enköhän minäkin voi päästää irti epäilyksistäni ja luoda jotain uutta.

Näillä mennään!

Ihanaa syyskuun loppua sinulle ♥

Mary Shelley -leffa on nähtävissä Yle Areenassa 3.10. asti: https://areena.yle.fi/1-60937564

Muutoksen vaiheessa

Aika on kulunut. Olen kirjoittanut useita sanoja tähän alle. Katsonut niitä, nostellut hartioitani, pudistanut päätäni ja poistanut kaiken. Tässä välillä on tapahtunut paljon, mutta kaikesta en ole voinut kirjoittaa. Tämä on alkurypistys, jotta pääsen vauhtiin. Ensiviikolla tulee lisää :)

Paluu menneisyyteen

Kahden ja puolen vuoden jälkeen olen palannut pikkuhiljaa toimistolle. Testattu on. Tuntuu oudolta, kivalta ja totta puhuen myös aikaa vievältä.

Paluu muistutti, kuinka hyvältä tuntuukaan seistä työpöydän äärellä ja naputella näppistä. Ryhti on parempi ja pääkin suoremman niskalenkin varassa. 

Vierineet kuukaudet ja vuodet ovat kuitenkin aiheuttaneet nuhjuuntumista. Sen tajusin heti ensimmäisenä lähipäivänä. Tarvoin samoin tein ostoksille. Siinä sovituskopissa lahkeita jalkaani vetäessäni päätin, että helpotan toimistopäiviin (kahdesti viikossa) liittyviä aamujani ja käytän jokaikinen toimistopäivä samoja siistejä housuja. Kuka sitä katselee, onko minulla aina samat vaatteet. Ei kukaan. 

Kotona avasin vaatekaapin ja testasin mitkä puserot toimivat uunituoreiden housujen kanssa. Löysinpä kaapistani hyvän hameenkin, johon voin pujahtaa aamuina, jolloin mieleni tekee hameilla. Eli minulla on yhdet housut ja yksi hame, sekä neljä siistiä puseroa ja pari neuletakkia. Jakku saa jäädä hankkimatta, se olisi kyllä hyvä juttu, mutta... nyt en viitsi. Näillä mennään. 

Nyt työhönlähtöaamuni ovat erittäin helppoja, kun minun ei tarvitse miettiä miltä minusta tuntuu ja mitä haluaisin pukea päälleni tänään. Yhdessä tangossa odottavat vähäiset vaihtoehtoni ja ne kaikki sopivat yhteen toistensa kanssa. Tadaa!

Hakuammuntaa

Olen tässä miettinyt miten muutun erakoituneesta kotikonttorilaisesta sosialisoituneeksi toimistolaiseksi. Ensin ajattelin, että peräkkäiset päivät toimii parhaiten ja menin työpisteelleni keskiviikkona ja torstaina. Illalla olinkin sitten täysin käkenä tai ehkä paremminkin kuolleena lahnana lattialla. Viikonloppuna laskin nopeasti yhteen yksi plus yksi ja sain tulokseksi seuraavalle viikolle lähipäiviksi maanantain ja perjantain. Idea tuntui toimivan. Paitsi, että perjantaina olin taas raatona koko illan. Tällä viikolla olin toimistolla maanantaina ja torstaina. Ja nyt perjantaina tuntuu perjantailta, sillä lailla kivasti. 

Siinä sivussa

Ehkä parasta tässä konttorielämässä on palaaminen kaupungin sydämeen. Kävellessäni eilen auringon paisteessa hammaslääkärille näin valtavan mainoslakanan peittämässä rakennustelineitä. Näkymä Espanjassa vaelluksella olevasta naisesta antoi minulle mahtavan virtapiikin. 

Ansaitsen tosiaankin :)

Olin niin hyvällä fiiliksellä tuosta mainoksesta, että puristin vain 80 prosenttisesti kynsiäni kämmeniini hammaslääkärin sukeltaessani suuhuni. 

Mietin tulevaa suunnitelmaamme ja laskin, että näillä haaveilla ja toiveilla selviän mainiosti tämän syksyn ja talven. 

Ja kyllä tosiaankin, toiveita kannattaa heittää ilmaan. Joskus elämä yllättää niin nopeasti, ettei ehdi edes ajatuksissa sanoa "Häh!"

Itsesabotaasiako?

Voiko v***tukseen tukehtua? Mitä en enää ymmärrä?

Kokonainen nainen

Lomailin viisi viikkoa. Viisi. Se on hirveän pitkä aika. Ja se tuntui nahoissani. Olin tyytyväinen. Nautin kesästä. Nautin miehestäni ja tietysti nuoresta miehestä joka palasi Suomeen ja meidän luokse. Nautin ystävistäni, luonnosta, merestä, järvestä, sateen ropinasta ja auringosta. 

Nukuin hyvin, söin hyvin ja tunsin palautuvani elävien kirjoihin. 

Ensimmäisillä viikoilla huomasin, että kivut olivat kadonneet. Ei kipua missään. Ei yhtään. Ihmeellistä.

Puolivälissä lomaa

Olin lupautunut menemään työkoulutukseen. Sen piti kestää kolme tuntia. Siinä meni koko päivä. Aamupäivällä pähkäilin teknisiä ongelmia jotka tietysti jatkui myös koulutuksen alkuosassa. Päivän anti oli kuunnella sujuvasti engantia italialaisella ja saksalaisella aksentilla, mutta portugalilaisen puhe meni kuin vesi hanhen selästä korvieni ohitse. Asiaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta aikaa ei.

Minulle selveni hyvin nopeasti, että syksystä tulee vaativa vain tämän yhden järjestelmän kanssa. 

Mietin miten koulutan toiset, kun oma koulutus on kurkistus jäävuoren huipulle. Hapettomassa tilassa oli aivan liian paljon selviteltävää ja testattavaa itselleni. Puristi rintaa. 

Laitettuani läppärin kannen kiinni hengittelin syvään ja päätin unohtaa koko asian loppuloman ajaksi.

Nollauksen nollaus

Viisi viikkoa tuli täyteen ja oli töihin paluun aika. 
Maanantaina aloin käydä läpi järkyttävää määrää sähköposteja.
Tiistaina sain viestin, josta mulla meni kuppi nurin. En jaksa ihmisiä, jotka ei hoida omia tehtäviään vaan siirtelevät niitä muille.
Perjantaina sain oikein appelsiinin kokoisen tukoksen nenääni. Teki mieli repiä hiukset irti päänahasta ja huutaa äänihuulet riekaleiksi...

Lopetin työt ja suljin suuni. Olin hiljaa.

En tiedä miten jaksan. Vähän lamaantunut olotila. 

Ensimmäinen viikonloppu

Jos olisin saanut valita, en olisi lähtenyt perjantaina mihinkään. Mutta koska kauan aikaa sitten oli sovittu että mennään ystävien mökille viikonlopuksi, totesin että lähdettävähän se on. 

Automatkalla työkuviot pyöri neljä tuntia nonstoppina mielessä, miten selviän syksystä, mitä teen sen tyypin kanssa, miten hoidan tämän työn, mitä, miten, miksi, paska, paska, paska... 

Ja kun oltiin perillä ja istuttiin valmiiseen ruokapöytään päästin suustani tuskaisen ähkäisyn ensimmäisen työviikon tunteista. 

Ystävät

Se mies on jutellut aikaisemminkin työhön suhtautumisesta, omista kokemuksistaan pitkältä ajalta. Kuuntelin kaverin puheita. 

Sunnuntaina kun olimme aamiaisella kiitin miestä. Totesin, että yritän taas vaihtaa asennetta, että aamulla aloitan tyhjältä pöydältä, teen oman osuuteni ja kun kello lyö sopivasti, niin mun työhanskat tippuu kädestä ja yritän olla ajattelematta enää työkuvioita. 

Kotimatkalla mietin nelisen tuntia lauseita jotka ovat pyörineet vuosikausia mukanani: 

• otan oman vastuuni
• voin aina valita asenteeni, toimintatapani ja ajatukseni
• muistan olla kiitollinen hyvistä asioista (hyvän asian lähde ei ole minussa itsessäni vaan toisessa ihmisessä tai luonnossa)
• puhun oman totuuteni, ilmaisen rajani, puhun selvästi ja suoraan (ja tässä törmään seinään, tätä täytyy harjoitella)
• luotan, että asiat järjestyy, ne on aina järjestyneet
• ja muistan, että tämä kaikki johtuu osittain koronasta ja 2,5 vuoden etätöistä

Toinen työviikko

Aloitin maanantain tekemällä sarakkeet:

mikä aiheuttaa negatiivisia fiiliksiä
voinko vaikuttaa, jos voin -  mitä minun pitää tehdä, jos en voi vaikuttaa - viisveisaan koko asiasta

Samana päivänä täytin listaa. Seuraavana unohdin täyttää. Keskiviikkona täytin. Torstaista en muista enää miten päivä meni. Perjantaina sain taas soiton, joka ahdisti pirusti kehossa ja veti lihaksiani kieroon.

Sitten aloin surffailla netissä etsiäkseni vaihtoehtoja päänsärylle ja potutukselle. Ehkä opintovapaa voisi olla pelastukseni?

Onko hyviä ideoita?

ps. kaikki kuvat on Kuhmalahdella olevasta Taidepappilasta, jossa taiteilija Teemu Luoto asuu ja tekee keramiikkaa. 

Luonto on ihmeellinen ja taiteilija myös

Muistan lukeneeni joskus maininnan taiteilijasta, joka muokkaa luontoa taideteoksikseen ja nyt sattui niin mukavasti, että Turun lomamatkalla pääsin tutustumaan aiheeseen lähemmin. Seuraavassa muutama kuva ja kokemuksia Antti Laitisen näyttelystä Taipuisa maisema.

Vaikka tiesin ennestään, että Laitinen muokkaa maisemaa oikeasti, huomaan valokuvia katsellessani väkisinkin etsiväni käsittelyn jälkiä. 

Mutta ei, aina kun menen lähemmäksi kuvaa näen, kuinka puiden oksistoa on taivuteltu, leikattu tai uudelleen liitetty. 

Voin vain kuvitella miten pitkään teoksen tekeminen kestää. Kiipeillä heiluvissa tikapuissa korkealla ilmassa. Jakaa oksaa kahtia ja venyttää tai taivuttaa sitä mielikuvituksen ohjaamaan suuntaan.

Jo muutaman valokuvan nähtyäni huomaan olevani myyty. Laitinen toimii!

Sitten yllätän itseni ja saan taidekokemuksen lisäksi kateuskompleksin. 

Alan vihreänä toivoa, että olisinpa ollut paljon rohkeampi ja sitkeämpi nuorena. Miten erilaista elämäni saattaisi olla, jos olisin valinnut sen mikä oikeasti kiinnosti. Havahdun kesken jossittelun, nostan katseen takaisin ylös, kerään kompleksini kasaan ja puhallan ne (ajatuksissani) puun reikien lävitse. 

Siirryn toiseen huoneeseen ja hämmästyn entisestään. Laitinen on koonnut tänne tilateoksen. Hän on tuonut eteeni aarin metsämaan. 

Yhdellä seinällä on valokuva alkuperäisestä metsästä sekä sieltä irrotetusta aarin maa-alasta. Videolta katson, kun kaveri kantaa kaatamaansa puun runkoa polkua pitkin työhuoneeseen.

Kun kaikki on roudattu metsästä pois, taiteilija lajittelee ja siivoaa materiaalit. Hän hakkaa puut klapeiksi. Lajittelee kaarnat erikseen ja kävyt, isot oksat ja pienemmät. Sammaleet puhdistetaan, nurmi samoin, kuten myös multa ja juuret. Kaikki siivilöidään ja siivotaan. 

Seuraavaksi Laitinen kokoaa työtilaansa aarin kokoiseksi taideteokseksi. 

Ja tämä sama työ on nyt edessäni taidemuseon lattialla. Värit ovat haalistuneet, mutta eihän sillä ole merkitystä, niinhän luonto toimii. Haalistuu ja maatuu pikkuhiljaa.

En tiedä miten omassa rauhassaan kaveri saa tehdä taidetta. Mutta jos itse asuisin lähistöllä, niin kävisin varmasti usein katsomassa löydänkö kohteen, joka taiteilija parhaillaan käsittelee. 

Huomaisinko esimerkiksi, että järven viereen on alkanut ilmestyä toinenkin "järvi" ja pohtisinko kuinka se on mahdollista. 

Ihmettelisinkö syksyllä, kun kaikki puut ovat jo tiputtaneet lehtensä, miten omituiselta näyttää heinäpellon laidassa, aivan koivumetsän rajalla, oleva valtava koivunlehtiympyrä. Eihän tuo ole mitenkään mahdollista!

Tai katsoisinko kävelylenkilläni talvisena päivänä puuta ohikulkiessani, että onpas lumi peittänyt jännittävästi osan oksista. Aivan kuin puu leijailisi ilmassa. 

Saattaisin mennä lähemmäs vain todetakseni: no niin, kyllä se naapurin Antti on taas keksinyt jännittävän idean.

Kun katselen puun oksista tehtyjä seinätaideteoksia alan himoita sekä pajupunontaa että omaa työtilaa. Toisaalta tiedän, etten tarvitse pajuja enkä työhuonetta. Ei minulla tunnu olevan aikaa mihinkään ylimääräiseen. Ei, vaikka se olisi kivaakin. Mutta jos aikaa olisi, mihin haluaisin sen käyttää? Mihin sinä käytät aikasi? Teetkö vapaalla juuri sitä mitä haluat? (jos työ ei ole sitä mitä eniten haluat tehdä) 

En pääse itsestäni puusta pitkälle. Näytän palaavani joka loma tähän samaan teemaan ;-), joten parempi vain syventyä Laitisen näyttelyyn.

Teoksia katsellessa tulee väkisin mieleen, että tämä taiteilija nauttii hitaasta työstä. Lopulta näenkin infotekstin, joka vahvistaa ajatuksiani: 

"Tärkeintä on tavoitteen eteen tehtävä työ, ei lopputulos."

Jos pitää luovuuden oven avoinna ja katsoo itseään ja luontoa lempeästi, ja ehkä hymyssä suin, voi ilmeisesti ponnistella rajusti ja erittäin pitkään, ja silti nauttia tekemisestä. 

Kenties pitkä ja sitkeä tekeminen on enemmänkin meditatiivista eloa kuin varsinaista "työtä".

Ehkä hauskin taideteos on It's my Island VI, jossa Laitinen tekee itselleen oman saaren. Katson videoita useamman kerran ja huvitun ja kumarran Laitisen sitkeydelle. 

Mietin milloin lie mies haaveili omasta pikkuisesta saaresta. Onko silloin ollut pimeä talvi-ilta, ehkä liian tyyntä, vain takkatulessa on napsahdellut silloin tällöin kipinä. Onko hän tuolloin toivonut kesää ja rantavettä. Ollapa oma pieni saari. Elää kalastellen ja tuulesta nauttien. Ja kun kevät on tullut, hän on löytänyt juuri sopivan paikan. 

Videolla näen kuinka mies kiskoo jotain mukanaan veden alla. Hän raahaa kerta toisensa jälkeen maa-ainesta juuri sopivaan kohtaan. Missään vaiheessa raahaaminen ei näytä helpolta tai kevyeltä. Päin vastoin, lihakset tekevät töitä ja omanikin jännittyvät, kun mies taistelee painavien säkkien kanssa, yrittää nostaa niitä paikalleen tai on aaltojen riepoteltavana.

Lopulta saari valmistuu ja se näyttää todella upealta. Kyllä tuolla omalla saarella kelpaa oleskella. Niin pitkään, kunnes tuntuu, että on aika lähteä uusiin maisemiin. 

No, minäkin lähdin jo pois, Turusta siis. Mutta kuten huomaat, niin suosittelen Antti Laitisen näyttelyä varsinkin jos pidät luonnosta, valokuvista ja aina niin tärkeästä pienestä hulluudesta, jota ilman maailma olisi todella tylsä ja ikävä paikka. 

Näyttely on koettavissa Turussa Väinö Aaltosen museossa 18.9.2022 asti :)

Ensikertaan :D