Kenelle kellot soivat ja miksi mies kiukuttelee

Emme lähteneet kauas, koska, no koska halusimme Tammisaareen. Sinne hurauttaa autolla kahdessa tunnissa ja se on sopivan kokoinen parin päivän tutkiskelua varten. 

Majapaikkamme on aika ytimessä. Pientaloalueella omakotitalon yläkerrassa. Ulkoportailla makoilee auringon säteiden lämmössä kissa pitkällään. Se on tainnut tottua turisteihin... ja hellittelyyn... kuten sen kaverikin, joka katselee minua antaumuksellisen näköisenä, silitä mua, sen ilme tuntuu sanovan ja minähän silitän.

Joka kerta letkeät katit ohittaessani ajattelen, että ehkä kissa olisin ihana lemmikki kotona (ohhoh!)

Asunto on mukavan originelli. Kukkaset ovat vallanneet keittiön seinän. Kultaköynnös on varmaan vuosikymmeniä vanha, se on tehnyt monen metrin kierroksia ikkunaseinälle ja takaisin. Myös oleskeluhuoneessa ikkunaa peittävät kukkaset. Värikäs sisustus tekee tilan eläväksi, muu koristelu on sen verran runsasta, että kotini kalpenee rinnalla. Alakerran asunnosta kuuluu pianon soittoa. Se tuo mukavan tunnelman (samanlaisen kuin kotosalla, kun tuntematon jossain naapurissa soittaa saksofonia).

Kävelykierroksella kuljemme ensin pienen puiston lävitse. Kuulen jykevän kellon kumahduksen ja muistan, kuinka siippakin viime kerralla soitteli sitä. Iso kello roikkuu 20 metrin korkeudessa pylväiden välissä ja sitä soitetaan kahvasta. En aiemmin tiennyt miksi kello on olemassa ja ajattelin, että kaikkeen sitä miehen täytyykin mennä koskemaan. Ääni nimittäin on aika mojova. Mutta miksei olisi, olihan soittokello tehty Helene Schjerfbeckin muistoksi. 

Puistossa on mukavasti penkkejä ja juuri meidän reittimme varrella kivan näköinen keinu. Katselemme sitä hyväksyen ja päätämme, että kun kuljemme tästä kuitenkin useasti, niin jossain vaiheessa otamme vauhdit.

Mutta sitä ennen kävelykierrokselle

Jos jossain on ihania rakennuksia niin täällä. Löydän monta sellaista, jossa haluaisin asua. Katso vaikka tätä pikkuista hauskan mallista puurakennusta. Eikö olisi hauskaa asua tässä talossa? 

Ja sitten ihmettelyä. Talon kulmassa on kyltti: Place de la Tour Eiffel (7 Arr)

Miten laajalle Pariisi onkaan levinnyt. Ensin Turkuun ja nyt Tammisaareen. Pitäisikö olla huolissaan?

Talossa on myös toinen kyltti, josta selviää, että rakennus on kaupungin ensimmäinen palotorni ja vankila. Ehkä en olisi halunnutkaan asua tässä talossa, siis vankina. Mieluummin kuljeskelen näin vapaana kansalaisena...

Kiertely on antoisaa. Sitä oppii tietämään, että Leijonhufvudinkatu ei olekaan vain huonosti suomennettu leijonanpäänkatu, vaan kreivi Leijonhufvudin mukaan nimetty. Kreivi aikoinaan rakennutti Tammisaareen barokkikirkon, joka ikävä kyllä paloi poroksi 1821.

Puutarhakahvila Cafe Gamla Stan on entisessä paikassaan. Pöydät ja tuolit ovat puiden alla ja tunnelma on vehreä. Lapset rapsuttelevat talon koiraa, jonka muistan aina makoilleen kävelyreitillä.  Jos en aivan väärin kuullut, niin koira on 20-vuotias. Aikamoinen ikä kaverilla.

Uusi päivä ja uudet tuulet

Ensin etsiydymme näyttelyihin. Chappen upeassa rakennuksessa on nähtävillä Tove Janssonin elämästä kiinnostuneille Klovharun lumoissa -näyttely, se on mielenkiintoinen. 

Chappen kyljessä olevalta Raaseporin museolta toivon jotain uutta Helene Schjerfbeckistä, mutta ikäväkseni totean, että teoksia on vähän ja kerätty tieto epäkäytännöllisten tablettien kautta luettavana. No, se siitä sitten...

Jatkamme matkaa rantaan päin. Uimarannan läheiselle kadulle pystytetään torikojuja. Minua vähän houkuttelee kesäiset hatut, varsinkin sellainen, jota isoäitini käytti aikoinaan (ja jota isoisä sanoi padaksi, hihii). Löydän juuri oikean padan, pyörittelen sitä kädessäni ja muistelen kuinka isoäiti maalasi hattuja välillä, kun tarve oli saada uusi look. Jätän kuitenkin padat ja muut lierihatut paikalleen, sillä onhan minulla jo sopiva hattu päässä.

Kun ilta lähestyy ajelemme Hankoon muistelemaan menneitä aikoja ja keväisiä lomaviikkoja. Kävelemme rantareittiä ja ihailemme merimaisemaa.

Illallisen jälkeen pysähdyn kävelykadun leffateatterin eteen tutkailemaan ota-tästä-kirja -telinettä. Yhtäkkiä takanani vanhempi herrasmies tuhahtaa kovaan ääneen: Tämä Hangon ylimystö on niin etuoikeutettua... plaa plaa plaa... saavat sitä ja tätä ilmaiseksi...plaa plaa plaa... 

Minua huvituttaa ja mieleni tekee huudahtaa kaverille, että täällä olisi ilmaisia kirjoja tarjolla, mutta arvelen kommentin vain saavan miehen entistä kiukkuisemmaksi. Koska huomaan jälkeenpäin olevani utelias, kävelen sen kaupan eteen, jossa mies kiukutteli naiselle. Näen sirot Dolce&Gabbanan korkeakorkoiset sandaalit, niiden hinta on 980 euroa. Ehkä nainen ihaili kenkiä ja mies sai siitä hepulin ;-) 

Koska olen ihmetellyt taivaalla julistavia isoja plakaatteja bridgekisoista ja tajuan myöhemmin, että nehän ovat tänään ja vielä kaupungintalolla, niin lähdemme sinne. Ja totta tosiaan, yläkerran salissa on liuta pöytiä ja useimmissa neljä henkeä pelaamassa. Innostunut pelaaja, joka on ilmeisesti tauolla, opastaa meitä ottamaan oman kotikunnan bridgeyhdistykseen yhteyttä ja tulemaan ensi vuonna kisaamaan Hankoon. No saa nähdä, miten meidän käy ;-)

Palaamme Tammisaareen ja teemme vielä iltakävelyn vesitornille, sieltä sairaala-alueelle ja asunnollemme. 

Sitten reissu alkaakin olla yötä ja aamiaista vaille valmis. Aamiaisen nautimme torin kulmassa Cafe Verdessä. Suosittelut sille :) 

Ennen kotiin tuloa menemme vielä Saloon, jossa on Helena Blomqvistin valokuvanäyttely Uusi ystäväni. 

No nyt ei tule pettymystä Birgitalle, päinvastoin. Mutta tästä postauksesta tulee liian pitkä, jos höpöttelen senkin retken. Ehkä siitä siis toisella kertaa :)

***

Mutta siis, Tammisaaren puiston keinuun emme koskaan enää päässeet, sillä jokaisella ohikulkumatkallamme siinä oli jo istujia. Olisi pitänyt mennä ensinäkemällä keinuun eikä haaveilla tulevista mahdollisuuksista :D

Hangon ilmaiskirjahyllystä löysin Georges Simenonin teoksen Sairaalan kellot. Erinomainen Simenon, ehkä paras minkä olen lukenut häneltä.