Kristiinan syyskuun haasteessa kysytään mitä siivosit viimeksi.
No minun kohdallani sattuu ja tapahtuu ruokapöydän kanssa aina vaan. Mieleni on tehnyt heittää pöytä menemään jo aika monta kertaa. Mutta jostain syystä (pöytä on juuri sopivan kokoinen ja sen kotoa roudaus vaatisi voimaa tai moottorisahaa) ajattelin vielä kerran antaa sille mahdollisuuden.
Taustaa niillekin, joita ei kiinnosta yhtään
No kului aikaa ja kun pöydän pinta oli muhkurainen, niin astiat kuluttivat epätasaisesti vahapinnan pois. Kävin ostoliikkeessä kysymässä mitä tehdä asialle. "Laita vahaa", kuului vastaus ja minähän vahasin. Seuraavana vuonna tilanne näytti samalta, eli hio pöydän pinta ja vahaa. Ja kuten arvaat tein saman tempun monta kertaa. (Eräänä vuonna vahasin eri merkin tuotteella ja näin punaista ;-).
Tarpeeksi hionneena ja vahanneena päätin yks vuosi, että maalaan pöydän. Etsin hyvän maalimerkin ja vielä sen päälle laitoin suoja-aineen, jonka piti kestää kaikki kuumat astiat yms. mitä nyt ruokapöydälle laitetaan. Ihan kiva juttu. Maali näytti hienolta, mutta se pirun suoja-aine, se tarttui ihoon kiinni. Minähän en tykkää, että pöytä himoitsee pigmenttiäni, joten viime syksynä minulta meni hermo.
Esileikki on pitkäjänteistä odotusta
Tiedon löydettyäni tajusin, että minun pitää odottaa kesään asti, jolloin voin käsitellä pöydän kotonani. Sitä kun ei saa parvekkeelle, eikä kämpästä poiskaan, tai jos saa, niin se lähtee kaatikselle.
Niinpä ostin pöytäliinan ja aiheutin toisenlaisen pulman. Minä kun tykkään vain pellavaliinoista, mutta kodissamme asustelee henkilöitä, jotka eivät saa pidettyä vaaleita kangasliinoja puhtaana, hehee. Eli elin kuukausikaupalla öllön kerniliinan kanssa. Jäk.
Toimeen nainen! Toimeen!
Tuli kesä. Enkä jaksanut mitään. Tuli loma, ja sekin meni menojaan. Sitten mies lähti kurssille ja minä ajattelin, että nyt jos ei koskaan. Minä otin ohjeet esiin ja sekoitin petsivärin sinoliin ja kiehuvaan veteen ja vetelin värin pöydän pintaan.
Seuraavaksi pöydän pintaan siveltiin lakka (pienellä lakkabensiinilisäyksellä). Odottelin kuivumista ja hioin pinnan, jotta saatoin vetää uuden lakkapinnan, jonka kuivumista odottelin vielä pidempään.
Siippa tuli kotiin ja minä olin höyryisenä sohvalla (no-no, käytin hengityssuojaa touhutessani ja pakenin kotoa useiksi tunneiksi pois, mutta illat haistelin koti-ilmaa, mikä tuntui jäävän nenääni kiinni).
Seuraavaksi tein lasyyrin kahdesta väriaineesta ja lakasta. Sitä siis pöydän pintaan ja nyt alkoi näyttää jo hyvältä. Alla oleva kirsikan värinen petsi näkyi tumman sävyn alta, mutta vielä hiukan liian paljon. Annoin lasyyrin kuivua, hioin ja vetelin uuden lasyyripinnan pöytään.
Tässä vaiheessa alkoi mittari tulla taas täyteen. Kotona sattuu nimittäin elämään pölyeliökunta, joka hillui poissaollessani myös keittiöön ja tarttui innolla lakkakerrokseen.
Voin sanoa, että kuumenin hiukan. Ja hioin, pyyhin ja lakkasin enemmän kuin alunperin suunnittelin.
Kun pöytä viime viikon torstaina sai vihdoin viimeisen pintakäsittelyn, vannoin kautta kiven ja kannon, että tämän jälkeen en enää ikinä milloinkaan käsittele tätä pöytää. "Muuten mörökölli minut syököön!"
Pinta on nyt tosi kivan värinen, mutta totean samalla, ettei koskaan pitäisi tehdä tällaista työtä kotona, kun ilmastointia ja pölyä ei voi hallita kunnolla.
Minä laitoin pensselit, purkit, suojausvälineet ja pullot omille paikoilleen. Kellariin lähti jäljelle jääneet ainekset ja sorttiin jätteet (petsi + lasyyrilakka + lakkabensiinijätteet).
Olen superiloinen, että pöytä on nyt tehty, vaikkei siitä priimaa tullutkaan. Voin vihdoin syödä ruokani siihen suunnitellun huonekalun äärellä.
Vielä iloisempi olen, ettei minun enää tarvitse haistella lakkaa, ja että sain sivupöydän tyhjäksi purnukoista ja siveltimistä, jotka muistuttivat minua jatkuvasti pöydän keskeneräisyydestä.
