Jos joskus kuolet ennen minua, niin...
kuolen mukanasi.
Ja se loppu minusta, mikä tänne jäisi elämään, ottaisi elämänkumppanikseen koiran. Kukaan ei olisi kaltaisesi, mutta koira olisi siitä lähtien ramman olotilani paras ystävä.
Näin päätin kerran vuosia vuosia sitten, kun heräsin painajaisunestani.
* * *
En ymmärrä kuinka meidät on rakennettu, kun tunteet siirtyvät niin helposti ihmisestä toiseen. Katsoin leffassa naista, suunnilleen samanikäistä, kuin mitä painajaisesta herätessäni olin, ja kärsin nahoissani, kun Nathalien oma puolisko jätti hänet. Lopullisesti. Kuoli pois tästä maailmasta.
Voiko tuskaa turruttaa, en tiedä. Nathalie tekee sen minkä ehkä useimmat saattaisivat tehdä. Hän keskittyy työhön. Tekee enemmän ja paremmin. Elämä on työ.
Hyvät ystävät ja pomo muistuttavat uuden elämän aloittamisesta ja liekö se syy, joka saa Nathalien yllättäen suutelemaan työkaveriaan. Ei sittenkään sitä pomoa, vaan jotakuta ruotsalaista, vähän hissukkaa tyyppiä...
Sen nimi on Markus, sen ruotsalaisen. Eikä se ole mikään vaalea pitkätukkainen mallikomistus, vaan tavallinen mies, joka hämmentyy ja ihastuu Nathalieen. Tästä alkaa uusi matka siihen, miten kaksi ihmistä kohtaa, tai ainakin yrittää edetä elämässään.
Voiko mikään alkaa, jos ympärillä työkaverit ja ystävät katsovat suhdetta kieroon? Pomo lohduttaisi mielellään itse alaistaan. Ystävät odottavat uudeksi sulhoksi fiksua ja filmaattista. Työkaverit eivät tajua laisinkaan mitä näkymättömässä Markuksessa voi nähdä. Miksi ottaisit tuonnäköisen miehen, onko hänellä mitään annettavaa sinulle, saati sitten meille, ystävillesi, kavereillesi?
Elokuva on traaginen. Oman puoliskonsa menetys ja suru on raskasta aikaa. Mutta elämä on monimuotoista, kuin mehua, välillä karvasta tai kirpeää, joskus laimeaa ja mautonta, toisinaan taas makeaa ja raikasta. Yllättävä yksittäinen tilanne voi kääntää suunnan. Ja kun suunta muuttuu, on kyse vaan siitä, tartummeko uuteen mahdollisuuteen.
Elokuva on lisäksi koskettavan herkkä, se näyttää kauniisti ja hienovaraisesti ihmisen pienet aikeet ja kompastukset. Ja tilannekomiikka, se on ranskalaisilla tässä elokuvassa erittäin hyvin hallussa. Ei ollut kerta tai kaksi, kun elokuvateatterissa nauru raikui. Omakohtaisia kokemuksia siis tuntui olevan ilmassa salin täydeltä...
Kun
Markus kävelee kotiin ja taustalla soi Marc Bolanin Get It On, ei voi kuin hymyillä leveästi. Edelleenkin siis ihastunut mies näyttää tuollaiselta. Suorastaan suloiselta. Ja kaikki on onnellisen ihmisen silmissä kaunista, eikö siltä vaikutakin? Olenko joskus samannäköinen? Hymyilkää lempeästi jos näytän joskus kävellessäni tuolta ;-)
Ohjaus:
David ja Stéphane Foenkinos
Pääosissa:
Nathalie: Audrey Tatou
Markus: Francois Damiens
Francois: Pio Marmal
Pomo: Bruno Todeschini