Maasta se pieni aina ponnistaa

Aikainen aamu
aurinkoinen ja lämmin
vie askeleet pois
jonnekin muualle,
jossa tuoksuvan kahvin on keittänyt joku toinen,
ja leivän on täyttänyt
ystävälliset kädet.

Jälkiruoaksi lämmintä keskustelua, pohtimista elämästä, omasta ja silleen yleisesti.

Katson kuin sivusta omaa vanhaa toimintaani ja taas opin jotain...

Vaikka vanhassa on paljon

rumaa ja kolkkoa,

niin sieltä on puserrettu vielä enemmän mehua, väriä ja hyvää.

En olisi tässä tällainen, jos en olisi elänyt ja tehnyt niin kuin olen. En voi siis vihata vanhaa minääni. Voin sanoa, että ennen tein parhaani siinä tiedottomuuden ja tietoisuuden tilassani.

Ja mennyt eilinen oli huikea. Katsoin iltamyöhään metsätiellä hirveä silmiin ja seurasin kuinka kiinnostuneena se haisteli meitä outoja turvallaan. Upea iso eläin, vapaa, kiinnostunut, ja kun sen kiinnostus loppui, se tyynesti jatkoi matkaansa.

Ajattelinkin ettei odottava koiranelämäni ole ollut ihmisen elämää. En halua enää odotella ketään tai mitään. En halua polkea ketään egoni jalkojen alle. En halua tuntea tuskaa ja kipua. En halua nojata tukeen ja odottaa pelastusta tai ulosvientiä.

Jos en halua, niin suuntaa täytyy muuttaa, katsetta avartaa ja maistella uusia asioita.

Mun elämä muuttuu vasta kun itse tartun siihen mitä haluan.

Ja kun kuitenkin joskus taas kompastun, niin mitäs siitä. Kompastumisen jälkeen noustaan pystyyn, pyyhitään pölyt pehvasta ja polvista, sekä jatketaan matkaa pystypäin.

Katsokaa nyt vaikka tätä puuta, sen vanhat kukatkin on vielä kuihtuneina kauniita ja uudet silmut rohkeina ja innokkainen kurkottavat kohti aurinkoa ja valoa =)

Just gotta try a little tenderness

Turhautunut.
Mä olen todella turhautunut.

On kevät. Olis mahtava aika ... vaikka kevätjuoksuille. Olisin valmis.

Vai olenko? Toissa torstaina alaselkä kipuili ilkeästi, sitten perjantaina jalat huusi hoosiannaa. Perjantaina myös vatsa pyörähti ympäri. Sen jälkeen olenkin elänyt elähtänyt maku suussani. Olen silitellyt kiemurtelevaa ylävatsaani. Päivällä niska ei suostunut kääntymään vasemmalle. Ja nyt mulle nousi kuume. Nenä vuotaa ja olo on syvältä.

Voi keleen tanan ja letin Perrrkele!!

Tiedän vanhastaan, että pääni ei osaa pitää kontrollia. Mieli tekee kiltisti kaiken sen mitä se luulee toisten odottavan. Ja sitten kun liika on liikaa kokonaisuudelleni, niin kehoni sanoo itsensä irti minusta.

"Sorry nainen, tää ei toimi, me mennään lakkoon. Parempaa oltavaa kiitos, tai sä tunnet tän tosissaan nahoissasi. Kato Baby, tää ei ole koskaan onnistunut näin. Sä häviit tän pelin joka kerta."

Mulla on kertakaikkiaan tunne, ettei tämä ole vain joltain saatua pöpöä. Tässä on kyse jostain muustakin. Ja mä tunnen sisälläni turhautumisen elkeet. Katson egoni mesoamiseen ja kiukkuiluun. Se haluaa pitää kaikki ohjakset käsissään. Se ei halua luopua mistään, mitenkään, millään tasolla.


Ja mitä suoremmin mä katson egoani ja toimintaani niin huomaan että,

Mä olen kadottanut sieluni.
En ole kuunnellut enkeliäni.
Enkä ole avautunut sydämelleni.

AAAAAAAAAaaaaaa!

Miten pitkälle täytyy hautautua, jotta päästää vanhan pois, vanhat toimintatavat, vanhat uskomukset.

Tekisi oikeasti mieli lähteä kuukausiksi kallion päälle männyn kupeeseen seisomaan. Olla ihan vaan yksin ja katsoa niin syvälle johonkin sisään, että löytyisi se hyvä, joka siellä jossain asuu. Päälakeni 170 cm:n korkeudella on aivan liian kaukana sydämestäni.

En ole ollut valmista lähelläkään...

Kuka piru?

Vippasin talvikengät laatikkoon ja kaapin perukoille.
Nukkukaa unta ja nähdään pitkän pitkän ajan kuluttua.
Laitoin ohuet saappaat jalkaani ja hipsuttelin niissä  kevein askelin.
Ja seuraavana päivä sitten mietin, että mikä kammottava kipu kiristää persuksissa.

Tarkistin, ettei kukaan roikkunut lahkeessani. Ei, ei ollut lasta eikä kyllä miestäkään...
En ollut tarttunut mihinkään kiinni, en jouseen taikka kuminauhaan. Ihan oman nahkani sisällä kiskoi joku pirun kalvo. Aargghhhh...

Olen selvästikin pitänyt kinttujani ylisuojeltuina läpi talven. Liian vähän liikettä varpaille ja jalkapohjille. Nyt ne reppanat joutuu tosihommiin ja minä tunnen tuloksen koko jalan pituudelta pakaraan asti. Voi jösses sentään.

Otan taas tennispallot esiin ja annan jalkapohjilleni kyytiä. Seison pallon päällä keinuen eteen ja taakse ja irvistän pahemmin kuin pulassa oleva painonnostaja ikäpäivänä. Ruma naama, mutta terve jalka. Tällä keinolla saan kuitenkin kalvot löysemmiksi ja voin tepastella tennareissa, eikä kukaan kisko enää yhtään missään.

dinodirect.com ja käsinmaalatut kaunottaret 

Tiedättehän sen tunteen, kun tennarit laittaa ensi kertaa jalkaan talven jälkeen ja lähtee liikenteeseen.

Ihanaa vapautta
lähes paljain jaloin ja
kesää kohti astellen =)

Tuuleen puhallettu

- Me ollaan mietitty, että oletko sä pelästynyt koskaan?

- No enpä ole. ...Tai ehkä joskus pienenä.

Mä mietin miten usein itse pelästyn. Usein. Todella usein. Jos jokin luiskahtaa kädestäni, niin pelästyn. Kun joku sanoo jotain epäselvää, pelästyn sisäisesti siitäkin. Olen pelkuri vailla vertaa, sillä huomaan usein istuvani lihakset kireinä, kuin ollen valmiina pakenemaan, jos taivas yllättäen tippuisi päälleni.

Kaksi ihmistä, aika samanlaisia muuten. Hereillä olevat. Toinen vaan ei pelkää. Se ottaa tilanteet sellaisena kuin ne eteen tulevat. Rauhallisuuden perikuva. Ja toinen on taas herkkä ja nopee, se ehtii pohtia sadasosasekunnissa mitä voi tai voisi tapahtua.

Hyvät yhdessä, me kaksi aika samanlaista, mutta kuitenkin niin erilaista. Mutta minä, se herkempi olisin halukas jo luopumaan ja samalla lähentymään. 

Haluaisin oppia minäkin tuon luottamuksen taidon. 

Pelkoni nopeat ajatusjuoksut ja turhan aikainen reagointi

olisivatpa ne minusta pois 

kuin tuuleen puhallettuja.

Top 5 elämäni keväässä

Top 1 Tuli

Tuijottelin pitkään ja riittävän paljon takkatuleen. Kuuntelin puiden napsahtelua ja seurasin liekkien tanssia. Siinä hermo lepäsi, kun tuli lämmitti kehoa ja veitikkamaiset kulta-oranssiset tanssijat kiemurtelivat silmissäni.

Top 2 Sauna
Aaahhh, minä joka pääsen tosi harvoin saunaan päätin pistää normaalisti höyryävän pääni oikeaan höyryyn jokaikinen ilta. Miten mukavalta kuullostikaan kun kiuas sai vesikauhallisen. Kivet sihisivät kuin eivät olisi halunneet kastua. Piikki seinän mittarissa nousi ja minä kyyristyin pienemmäksi. Ehkä heikko saunapää suojelee kuitenkin minua, sillä vältin grillattavan sian hajua saunassa. Mutta sitten alkoi se nautinto, kun kirpeys laantui ja kostea ilma lämmitti keuhkojani ja kehoani. Tässä on aina jotain alkukantaisen upeaa.

Top 3 Leikkimieli
Jätin tiukkapipon lähtiessäni kotoa hattuhyllylle. Pelasin, olin ja nauroin. Katsoin kuinka maha heiluu, kun sitä oikein hytisytti naurun remakka. Seurasin toistenkin hykertelyä, mutta keskityin silloin vatsan sijaan kauniisiin kasvoihin. Hymy kaunistaa kaikkia ja joka kerta yhtä syvästi.

Top 4 Läsnäolo
Kävelin hiljaisuudessa. Nostin jalan, siirsin sen eteenpäin ja laskin maahan. Nostin, siirsin, laskin. Kävelin ja aistin maan, tuulen, tuulen suunnan, lähestyvän auton äänen, linnut, puiden huminat, auringon säteet, jäätyneet vesilammikot, ruohon, mättäät, hiekan, talot.

Ihana loma takana.
Eikä matkaan tarvittu kuin itse luotua rentoutta ja läsnäoloa.

Top 5 Kekseliäisyys
Viettäisin lomaa vaikka kuinka pitkään (kun voitan lotossa, niin heti jään superpitkälle vapaalle). Siispä pohdin miten saan arkeni lähemmäksi sitä samaa tilaa mitä lomalla koin..

Sillä minä olen sama. Se sama tyyppi siellä ja täällä. Voisin tuijotella tietokoneen ruutua, sormieni leikkiä näppäimillä ja toisten tanssia omillaan.

Voin pestä vanhan päivän aina pois ja kuivata suihkunraikkaana itseeni uuden puhtaan nahan.

Ja kunhan tajuan, voin piilottaa tiukkapipon mytyksi jonnekin nurkkaan ja hetkutella vatsanahkaani nauramalla niin usein kuin kykenen. Viettelen arkeni ja annan sen tuta keväisen puron virran.

Jaa-a viettelys...
Varo vaan ;-)

Leffassa: Nainen jonka nimi on Nathalie

Jos joskus kuolet ennen minua, niin...

kuolen mukanasi.

Ja se loppu minusta, mikä tänne jäisi elämään, ottaisi elämänkumppanikseen koiran. Kukaan ei olisi kaltaisesi, mutta koira olisi siitä lähtien ramman olotilani paras ystävä.

Näin päätin kerran vuosia vuosia sitten, kun heräsin painajaisunestani.

   * * * 

En ymmärrä kuinka meidät on rakennettu, kun tunteet siirtyvät niin helposti ihmisestä toiseen. Katsoin leffassa naista, suunnilleen samanikäistä, kuin mitä painajaisesta herätessäni olin, ja kärsin nahoissani, kun Nathalien oma puolisko jätti hänet. Lopullisesti. Kuoli pois tästä maailmasta.

Voiko tuskaa turruttaa, en tiedä. Nathalie tekee sen minkä ehkä useimmat saattaisivat tehdä. Hän keskittyy työhön. Tekee enemmän ja paremmin. Elämä on työ.

Hyvät ystävät ja pomo muistuttavat uuden elämän aloittamisesta ja liekö se syy, joka saa Nathalien yllättäen  suutelemaan työkaveriaan. Ei sittenkään sitä pomoa, vaan jotakuta ruotsalaista, vähän hissukkaa tyyppiä...

Sen nimi on Markus, sen ruotsalaisen. Eikä se ole mikään vaalea pitkätukkainen mallikomistus, vaan tavallinen mies, joka hämmentyy ja ihastuu Nathalieen. Tästä alkaa uusi matka siihen, miten kaksi ihmistä kohtaa, tai ainakin yrittää edetä elämässään. 

Voiko mikään alkaa, jos ympärillä työkaverit ja ystävät katsovat suhdetta kieroon? Pomo lohduttaisi mielellään itse alaistaan. Ystävät odottavat uudeksi sulhoksi fiksua ja filmaattista. Työkaverit eivät tajua laisinkaan mitä näkymättömässä Markuksessa voi nähdä. Miksi ottaisit tuonnäköisen miehen, onko hänellä mitään annettavaa sinulle, saati sitten meille, ystävillesi, kavereillesi?

Elokuva on traaginen. Oman puoliskonsa menetys ja suru on raskasta aikaa. Mutta elämä on monimuotoista, kuin mehua, välillä karvasta tai kirpeää, joskus laimeaa ja mautonta, toisinaan taas makeaa ja raikasta. Yllättävä yksittäinen tilanne voi kääntää suunnan. Ja kun suunta muuttuu, on kyse vaan siitä, tartummeko uuteen mahdollisuuteen.

Elokuva on lisäksi koskettavan herkkä, se näyttää kauniisti ja hienovaraisesti ihmisen pienet aikeet ja kompastukset. Ja tilannekomiikka, se on ranskalaisilla tässä elokuvassa erittäin hyvin hallussa. Ei ollut kerta tai kaksi, kun elokuvateatterissa nauru raikui. Omakohtaisia kokemuksia siis tuntui olevan ilmassa salin täydeltä...

Nainen, jonka nimi on Nathalie

Kun Markus kävelee kotiin ja taustalla soi Marc Bolanin Get It On, ei voi kuin hymyillä leveästi. Edelleenkin siis ihastunut mies näyttää tuollaiselta. Suorastaan suloiselta. Ja kaikki on onnellisen ihmisen silmissä kaunista, eikö siltä vaikutakin? Olenko joskus samannäköinen? Hymyilkää lempeästi jos näytän joskus kävellessäni tuolta ;-)

Ohjaus:
David ja Stéphane Foenkinos

Pääosissa:
Nathalie: Audrey Tatou
Markus: Francois Damiens
Francois: Pio Marmal
Pomo: Bruno Todeschini

Tapahtuipa mitä tahansa, niin aina soi biisi

Aivan on kuin ihmisen mieli tämä sää.

Lauantai-aamuna ihailin auringon haloa ja ihmettelin maailman kauneutta. Kaupunki oli aurinkoinen, kadut hiekattomat ja ilma kevään raikas (köh köh).

Kasvitieteellisen tulppaanit ja narsissit saivat mieleni innostumaan parvekkeen laitosta kesäkuntoon... Haaveilin jo kahvikupillisesta pöydän ääressä. Ikkunan vieressä lämpimässä paikassa istuskelua ja kesän tulon haistelua. (Hei, siis lämpötila on kuitenkin lähes nollassa, mikä lämmin paikka??)

Kevät saa mut jo vähän hulluksi. Päähän osuu omituisten himojen seuraksi kummallisia hittejä, joita tekee mieli rallatella. Lanne notkahtelee ja jalka vipsuu. Ja kaikkea kummaa täällä soi, kuten

           "I´m walking on sunshine"

Eilen aamulla aamu-unisena katselin ihmetellen ulos. Puhdas, vitivalkoinen lumipeite oli vaahteran oksilla ja paksuna mattona maassa. Kevät muuttui yhdessä yössä kauniiksi kinoksiksi. Minä astelin hiljaa talvitunnelmissa toisten jälkiä pitkin asemalle ja huomasin hyräileväni: "Come away with me" (Ah, olispa takkatuli ja karvalankamatto. Ne sopisi tähän lumitunnelmaan.)

Jos leikkii taivas, niin leikkii kyllä ihminenkin. Sillä tänään minua vastaan käveli kaksi valko-mustaa lehmää. Ihan kahdella jalalla tepastelivat eteenpäin, utareet keikkuen. Mutta kasvot, ne olivat yllättäen kovin naiselliset. Ei turpaa, eikä karheaa kieltäkään ;-)

(Joo, tämä ei johdu keväästä, mä pidän muuten vaan lehmistä...)

Kaksi kaunokaista lehmäpukuista siis kävelivät keskellä kaupunkia ja sitten vielä näin nuo valossa ja lumessa kylpevät narsissit.



Valkoista, kovin valkoista.
Ja villiä ;-)

Taidan odotella pääsiäisen jälkeen parvekkeen laittoa, josko sitten olis aika ...

... en tiedä minkä... ehkä jonkin uuden keväthulluuden tunteen...