Oli häikäisevä aamu. Käveltiin vetten päällä, meren jäällä. Aurinkolasit silmillä, vihreä myssy päässä ja paksut rukkaset käsissä.
Ja maailma oli kaunis. Ihmiset jotka kävelivät vastaan näyttivät häikäiseviltä kirkkaassa valossa ja koiraihmisten lemmikit suorastaan houkuttelivat ajattelemaan niiden vapaaksi päästämistä. Siis koirien ;-)
Kun pääsimme saarelle ja sen toiselle puolelle, jää lauloi. Se narisi ja mankui, halusi kai sulaa pois auringon lämmön alta. Muuttua pisaroiksi lämpimään veteen ja jatkaa matkaansa ties minne merivirtojen mukana.
Jatkoimme aamuamme siirtyen toiselle saarelle. Siellä jäin haukkomaan ilmaa nähdessäni avantoon kävelevät rohkelikot. Miten voikin joku astella niin rennon näköisesti laiturilta mereen. Vain joku, jolla on hylkeen entinen elämä ja vahva tahto. Minulla ei siis ole kumpaakaan.
Mieheni näki linnut vastarannan talojen yllä. Ihaili niiden huutoa, samalla hän näki saaren korkean tolpan, jossa oli iso lintu. Lintu seisoi yhdellä jalalla ja jalassa oli iso saapas. Lintumieheni kaivoi kameraansa esiin ja halusi ottaa kuvan saapasjalkalinnusta.
Minä näin naisen, joka oli pitkän aikaa ollut avannossa, nousevan laiturille. Hän otti keltaisen takkinsa kaiteelta ja näytti ei-ei-merkkiä suuntaamme. Sanoin miehelle, että tuo nainen ei halua kuvaan. Siippaa kiinnosti vaan se lintu... mutta hän laski kameransa alas. Nainen jäi laiturille, ei laittanut takkiaan päälle, vaan seisoi ja katsoi. Toinenkin nainen nousi merestä ja siihen he jäivät keskustelemaan. Keltatakkinen sanoi selvästi kaverilleen, että nuo tuolla kuvaavat meitä. Just-joo ajattelin. Ja naiset vaan seisovat ja seisovat ja aikaa kuluu. Minä sanoin sitten, että ota vaan se kuva, sillä kuva ei ollut naisista eikä laiturista. Samaan aikaan tuli kaksi uutta avantouimaria laiturille ja tämä keltatakkinen huuteli heille että me törkyläiset kuvaamme heitä jatkuvasti, varokaa siis meitä tirkistelijöitä.
Ja minulla meni lumipallo nenään, taisi mennä jäälautta, sillä korotin ääneni ja huusin naiselle: "ihan vaan tuota lintua tuossa tolpan nokassa kuvataan". Mutta sama jäkätys jatkui laiturilla.
Ssss...tana. Jos mitään inhoan, niin äkäsiä akkoja, jotka olettavat kaikkien olevan kiinnostuneita vaan heistä. Jos kamera on tällä puolen saarta, se ei tarkoita, että se kuvaa just sua. Ja näin ajatellessani jatkoimme matkaamme. Mutta lyhyt aikainen oli närkästykseni, sillä kohta sain eteeni lämpimän juoman ja upean maiseman sekä kohteliaimman miehen jonka tiedän.
Mitäs siitä, jos nainen kuvitteli maailman olevan epäreilu ja hänestä otetun kamalan valokuvan joutuvan iltapäivälehden etukanteen. Turha luulo, odota sitä päivää vaan.
Maailmassa on paljon hyviä ihmisiä ja tiesin sellaisen istuvan vastapäätäni ja päätin unohtaa tuon äkämystyttävän naisen. Niinpä söin mieheni tarjoaman croissantin puolikkaan. Puin pienen vihreän pipon taas päähäni. Otin käsikynkästä kiinni ja jatkoin matkaa upean jääkentän yli rantaan, niiden laulavien lokkien huomaan...
