Yksi melkein sateeton päivä ja valloitan vihdoin Saanan

Mutkainen asfalttitie tuo meidät Kilpisjärven keskustaan (kai tätä voi keskustaksi sanoa). Tänään emme siis yövy Hetta-Pallas -reitillä teltassa vaan Santa's Hotel Rakkassa. Tunnustan heti, että hotellivaihtoehto on erinomainen. Huoneemme on rakennuksen toisessa kerroksessa, ja kun avaan huoneen oven, edessäni aukeaa koko seinän kokoinen lasi-ikkuna ja vihreä tunturimaisema.

Ensin huudahdan: Aah! Ymmärrän saman tien miksi jotkut rakentavat koteihinsa ikkunaseiniä. Sellaisen takaa kun katsoo ulos, on kuin olisi luonnon keskellä rauhoittumassa. Keitämme kahvit ja istahdamme ikkunan äärelle ihailemaan näkymää. 

Koska tänään sataa ja hermokipuni on tapissaan, päätämme retkeillä autolla Norjan puolelle. Ajotie vaihtuu tullin jälkeen mukavan mutkaiseksi. Tunturit muuttuvat terävämmiksi ja niiden huiput ovat paikoin lumessa. Käymme katselemassa Rovijoen putouksen kuohua. Sade yltyy mahdottomaksi ja olen hetkessä likomärkä. Illalla mies käy Tshahkaljärvellä, siellä mistä otetaan se klassinen "Puuvene järven rannalla ja Saana taustalla" -valokuva. Mies sanoo, ettei venettä ollut. Olen vähän järkyttynyt ;-)

Aamulla taivas on pilvetön. Vedän pimennysverhot niin kauaksi sivuun kuin ne vain saa. Käymme aamiaisella (joka ei vedä vertoja Lappland Hotellien aamiaiselle, mutta on siltikin erinomainen) ja lähdemme päiväretkelle. Auton jätämme Mallan luonnonpuiston parkkipaikalle ja kävelemme ajotien toiselle puolelle mistä lähtee mm. reitti Saanalle.

Takana kaukana näkyy kota

Ensin edessä on kippuraisia viisimetrisiä koivuja. Kroppani tuntee sympatiaa puihin, sillä niissä mikään kohta ei mene suoraan. Kaukana ovat ajatukset metsiemme suorista mäntyriveistä taikka Espanjan istutusmetsistä, joissa -katsoipa mistä suunnasta tahansa- näkee puut säntillisesti peräkkäin. Kippurassa ovat nämä suloisen lyhyet koivut, hiekkatie mutkittelee niiden lomassa ja välillä vesi solisee pikkuisessa purossa. Vesi on kirkasta ja pyöreät kivet loistavat pohjalla. 

Kun koivikko loppuu on edessä kota, jossa voi lämmitellä, olla hyttysiä paossa tai miltä nyt haluaakin olla suojassa. Kaksi poikaa kertoo vanhemmalle pariskunnalle, että ovat kiivenneet Saanalle aiemminkin ja matka kesti kaksi tuntia.

Me otamme sauvat esiin ja jatkamme matkaa ylöspäin rappusia ja hiekkatietä pitkin. Tasanteella huohottaessani pojat tulevat juoksujalkaa portaita ylös. He katsovat alaspäin kodalle ja huuhdahtavat: "Mummo pääsi perille!" Sitten he jatkavat matkaa reippaasti eteenpäin. Naureskelen itsekseni, että jos pojat valloittavat Saanan kahdessa tunnissa, niin miten minulle mahtaakaan käydä :D 

Tasanteen jälkeen tie katoaa eikä rappusia tarvitse nousta. Jos pikku koivikossa hyttyset vähän inisivät, niin nyt niistä ei ole kiusaa. 

Reitti on luonnollisempaa maastoa, kivikkoista ja mättäistä nousua. Sää on täydellinen. Tuuli puhaltaa mukavasti, aurinko paistaa ja ympäröivä maisema on hieno. Takana näkyy Suomen ja Norjan tulli, sen takana Norjan kaunis vuoristomaisema, oikealla on Ruotsin matalampaa tunturia ja edessä ... vain nousua ylöspäin. 

Askel kivelle, toinen seuraavalle, tukea välillä sauvasta, pienten vaaleanpunaisten tunturikohokkien ihailua, satunnaisia pysähtymisiä ja taaksepäin maiseman katselua. Kun näen maston ja sen alla olevan rakennuksen näen myös pojat, jotka jo laskeutuvat alaspäin. 

Minulla ei ole hajuakaan miten pitkä matka laelle on, mutta olen varma etten näe sitä vielä. 

Jossain vaiheessa lakipiste kuitenkin tulee eteen. Perillä on postilaatikko, jonka kannen avaan. Kaivan sisältä vihon ja kynän ja kirjoitan terveiseni vihkoon. Täällä sitä nyt ollaan, huipulla! Tänne noin 80 vuotta sitten isoäitini ja isoisäni kiipesivät. Hei vaan sinne jonnekin, terveisiä Saanalta ♥

En ole koskaan Suomessa nähnyt näin mahtavia maisemia. Tai jos olenkin hämmentynyt yhtä lailla, niin juuri nyt olen kauneimmassa paikassa juuri tällä hetkellä. 

Istahdamme tuulensuojaiseen paikkaan. Olemme vain. Kaivamme retkieväät esiin ja kuuntelemme, kuinka sade ripsuu huppuun. 

tunturikohokki

Ja kuten aina, kun ensin kiipeää ylös, niin seuraavaksi laskeudutaan alas. Vaikka satelee hiljalleen ja maa on märkä, alastulo on jotenkin rentoa ja letkeää. On yllättävän kivaa etsiä jaloilleen seuraavaa askelluspaikkaa, ottaa vähän loikkaa tai edes ajatusta siitä ;-) Vaikka ylös tullessa katselinkin tasaisesti taaksepäin, niin kyllä paluumatkalla on aina vähän erinäköistä. Jossain vaiheessa näkyy taas tie Norjaan, sitten tulli ja kohta kota. 

Hermotus jalassa tai selässä jää pinteeseen, se laittaa minut miettimään miten hitossa pääsen rappuset alas. Normaalisti huolestuisin valtavasti. Nyt huomaan ajattelevani, että olipa onni, että kroppa jaksoi tähän asti. Olen siis ollut tarpeeksi paljon lomalla, kun pää kestää tilanteen. No eihän minulla ole muuta mahdollisuuttakaan kuin askeltaa eteenpäin. Lopulta pääsen tasaisen hitaalla ja keventävällä kävelyllä perille autolle. Samalla sade yltyy.

On ihanaa tulla hotelliin ja nauttia liikunnan tuomasta raukeasta olosta. 

Palaan usein lattialle ikkunan äärelle tai seison sen edessä. En tiedä miksi ihminen katsoisi kännykkäänsä tai televisiota, kun on mahdollisuus nähdä jotain näin kaunista. Kiemurtelevia koivunrunkoja, sinistä taivasta tai sateen ropinaa. Näkymä rauhoittaa hetkessä mieleni ja kehoni.

Sataa taas hitonmoisesti. Huomennakin sataa koko päivän.

Joten edessä on jotain aivan muuta...

* * *

(Ajatuksia näin jälkikäteen: Kilpisjärjellä on erinomaiset retkeilymahdollisuudet. Mitä nyt vähän selvittelin, niin päiväretkiä voisi tehdä enemmän kuin Pallastunturilla. Täältä voisi vaeltaa Haltille. Hmmm, aika mahtava juttu. 

Tulevaisuudessa matkaisin yöjunalla Kolariin ja sieltä bussilla Kilpisjärvelle, kenties suoraan matkailukeskukseen, jossa yöpyy lähempänä Saanaa. 

Jos haluaisin käydä Norjassa, niin miettisin auton vuokraamista paikanpäältä. Tai jos olisi pakko ottaa oma auto mukaan, niin ehdottomasti ottaisin menopaluun autojunaan ja säästelisin istumalihaksiani). 

Vahva suositus kaikille matkaa kestäville maisemaihailijoille :D

Joustaa vähän joka suuntaan

Herään aamulla junassa. Olen siis nukahtanut, vaikka yön pyörin vasemmalta kyljeltä oikealle vain palatakseni kohta takaisin. Nousen ylös ja katselen ikkunasta vihreänä vilahtelevia maisemia. Kyllä on kaunista. En oikein tajua, kuinka näin nopeasti voi siirtyä paikasta toiseen. Illalla sitä on Helsingissä ja aamulla Kolarissa. Itsensä voi teleportata tuhannen kilometrin päähän pelkästään nukkumalla :)

Ajatusten venyttelyä

Pallastunturin hotelliin tullessani näen ensimmäiseksi tutun valokuvan vanhasta hotellirakennuksesta. Murhe pyörähtää sisälläni. Miten noin kaunis rakennus on voitu tuhota. Olisin mielelläni astunut tämän (kylläkin mukavan) hirsirakennuksen sijasta funkkisrakennukseen, menneen ajan maailmaan. Mutta eihän se mene niin. En voi tuoda mennyttä tähän päivään. Parempi nauttia siitä mitä nyt on tarjolla. 

Niinpä viemme kamat huoneeseen ja lähdemme ulos. Hotellin vierestä lähtee nimittäin reitti Palkaskerolle. 

Joustaako keho

Tunnustan jo puolen kilometrin jälkeen, että alkuvuoden tietokoneen ääressä istuminen on ollut p**seestä. Istuminen ei ole vahvistanut kehoani, eikä tietokoneilu tehnyt minusta parempaa ihmistä.

Hengitän tiheästi. Nostan jalkaa toisen eteen, sitkeästi. Välillä heilautan kättä, jos hyttynen vaikka katoaisin taikamaisesta huitaisustani. Taika on kuitenkin vain tuulessa, joka löytyy korkeammalla tunturissa. 

Kotona kävellessä ei tule pidettyä taukoja, mutta täällä on mukavaa välillä kiivetä kiven päälle ja istahtaa siihen. Katson järvelle ja kauas äärettömiin. Näkymät ja uskomattoman rauhallinen tunnelma palauttavat nousussa menetetyt mehut. 

Ja vaikka matkaa ja nousua huipulle vielä riittää vielä, sen jälkeen reitti kiertääkin alaspäin tunturin takapuolta päättyen suloiselle Orava Avenuelle :)

Palkaskeron reitti ei ole kuin seitsemän kilometriä, mutta illalla jalkani ovat järkyttyneen oloiset.

Toimiiko toisto

Seuraavana aamuna muistan miten mahtavia ovatkaan Lappland hotellien aamiaiset. On kuusenkerkkäjuomaa, mustaherukkamoussea, hunajakenno täynnä elämän eliksiiriä ja hurmospuuroa. 

Herkuttelun tukemana lähdemme päivän reitille, Taivaskerolle. Ensin ohitamme pienen koululaisryhmän, seuraavaksi vanhan hotellin rauniot. Tie tekee pieniä mutkia, kohisevan veden äänet kuuluvat vasemmalta, jossain edessä näkyy muutama kävelijä. Aurinko pilkahtelee. Alkaa olla lämmintä.

Ehkä olen nykyään hitaasti syttyvä. Reitti alkaa tuntua helpommalta kuin kolme vuotta sitten. Sauva kolmantena jalkana kävelen viimeisiä nousuja tunturin laelle kiveltä toiselle jo kohtuullisen taitavasti. Maisemat ovat uskomattoman hienot, kumpuavaa tunturia joka puolella. 

Olemme olleet jo jonkin aikaa paluumatkalla, kun huomaamme koululaisryhmän lähteneen väärälle paluureitille. Kuulen heikosti opettajan huudahduksen hairahduksesta. Seuraamme hetken palaavatko he oikealle reitille. Eivät palaa. 

Tauko on kuin jousi - asiat kevenevät

Koska meillä ei ole kiire minnekään, istahdamme kivelle, otamme termarin ja retkiruoka-annospussin esiin. Kehuin aikoinaan Summitin retkimuonia ja suosittelen niitä edelleen (poislukien Lohi-Parsakaali-Pasta ateria, josta saattaa jäädä paha mieli jollekin muullekin kuin minulle). 

Pienen ruokatauon jälkeen loppumatka sujuu kuin tanssi - no pientä rajaa sentään ;-) siis mukavasti kuitenkin.

Taivaskeron reitti on noin 8 kilometriä ja illalla olo on henkisesti mahtava. Jotta totuus ei unohtuisi, niin jalkahermoni ei olekaan samaa mieltä kanssani.

Eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa

No niin. Tässä vaiheessa retkeilyintoamme suunnitelmat muuttuvat. Tarkoituksenamme on ollut lähteä telttailemaan Hetta-Pallas reitille, mutta sääennuste on surkea. Luvassa on sadetta ja viimaa. 

Toteamme, että on parempi tehdä jotain muuta kuin lähteä parin päivän kävele-rinkka-selässä-jatkuvassa-sateessa-ja/tai-vietä-aikaasi-teltan-sisässä -retkelle. 

Ei. Nyt me lähdemme pohjoiseen, käsivarteen. 

Joustaa, joustaa - vaikka pakolla

Aamulla autossa tunnen puristuvani tylsyyteen, kun matkaa perille on vielä 190 kilometriä. Parin päivän kävely on saanut autossa istumisen tuntumaan suorastaan ankealta. Ainoa piristys on PysyHengissä -peli. Huudahtelemme vuorotellen "PORO", kun sellainen on näkyvissä. Ne koikkelehtivat tiellä, eivät tiedä minne ovat menossa, eivät ehkä mistä ovat tulossakaan. Autot eivät pelota niitä lainkaan, ehkä vähän siirtävät peräänsä, jos töötillä yrittää komentaa. 

Mutta lopulta kolme tuntia vierähtää ja määränpää näkyy tien mutkitellessa Kilpisjärvelle. Ruotsin tunturit ovat tuossa vasemmalla ja Saana edessä päin :)

Aamut ovat parhaita

En ole aikoihin nukkunut näin pitkään. Saatan havahtua kahdeksalta miehen herätykseen. Se on puolitoista tuntia myöhemmin kuin yleensä. Ehkä palaudun kevään opiskeluista tai kenties kehoni vain tietää, että kun ollaan vieraassa paikassa, niin ei ole syytä hötkyillä mihinkään. Vieras paikkamme on vuokramökki, yksi parhaimmista vuokraamistamme. Aavistelen, että syynä on omistajien oma vakituinen käyttö. Eikös parhaat paikat ole aina omassa käytössä :)

Hitaat aamut alkavat siis itsestään verkkaisesti. Teemme yhdessä ja yllättävän sulavasti aamiaisen, kannamme tarjottimen ulos pöydälle ja istumme ihmettelemään kesän kauneutta. Muutamat männyt ja koivut varjostavat mukavasti aamuauringon paistetta. Kahvi tuoksuu herkulliselta, ja kuten ulkona yleensä, kaikki muukin maistuu hyvältä.

Kun olen istuskellut tarpeeksi, otan filtin ja levitän sen isolle terassille. Teen siinä ensin aamujoogan, sitten pyörittelen kaikki niveleni itsensä ympäri monta kertaa sekä testailen tasapainoani seisoen yhdellä jalalla ja heilutellen kaikkia muita raajojani vähän sinne sun tänne. 

En ole tullut yhtään paremmaksi näiden muutamien päivien aikana. Tasapainoni on suorastaan surkea ;-) Mutta mitäs siitä, lopuksi voin palata makoilemaan filtille, katsella taivasta ja mäntyjen latvoja. Linnut laulavat, ehkä vieno tuulen henkäys käy, mutta muita ääniä ei kuulu. Ihmeellistä.

Reilusti ennen puolta päivää alkaa olla lämmin ja astelen miehen perässä rannalle. Kiristän juoksuvyön ja menen 24 asteiseen järveen. Ja vaikka kuka sanoisi mitä, niin minusta se tuntuu aluksi aivan hitonmoisen kylmältä. 

Kun lopulta pääsen vauhtiin, minä hipsuttelen vedessä ensin pitkälle tuohon suuntaan, lumpeen luokse. Sen päällä seisoo paikallaan upea sininen sudenkorento. Ihailen sitä hiljaa. Kierrän lehden ja jatkan matkaani toisaalle, niin pitkälle, että löydän uusia lumpeita ja niiden päällä istustelevia korentoja. 

Kuten eilen, niin tänäänkin kuikkapari tulee tutkimaan vedessä hiljaa eteneviä kahta otusta. Ne sukeltavat yllättävän lähelle, katsovat meitä aikansa ja sitten taas sukeltavat muualle. Joka päivä kuikat ovat tulleet lähemmäksi, tänään muutaman metrin päähän. Upeita olentoja.

Näiden ihanien aamujen jälkeen päivä lähtee käyntiin. Välillä ollaan paikallaan ja toisinaan lähdetään vain tullaksemme takaisin. Ymmärrän suomalaisten himon mökkeilyyn, vaikken koskaan sellaista omaa haluakaan. 

Minä jatkan nyt iltapäiväkirjan lukuhetkeen ja toivon, että sinun päivästäsi tulee yhtä kaunis kuin tämä kesäinen järvimaisema ♥