Älä kerro äidille

Tänä kesänä en hukkaa hetkeäkään. Perjantaina kun kello lyö kaksi minä suljen tietokoneen. Irrotan johdon seinästä ja siirrän laitteen pois näkyvistä. Pakkaan viimeiset vaatteet kassiin, kastelen kukat ja odotan hetkeä, jolloin pääsen yöjunaan. Minä nukun pää ikkunaan päin, tunnen verhon takaa puskevan ilmavirran ja tuulen hiuksissani. Minua ei häiritse junakisojen äänet. Ei se, että välillä juna seisoo ja välillä vilistää hurjaa vauhtia. Tärkeintä on, että pääsen jonnekin pois. Kauas työajatuksista, lähelle erilaista todellisuutta. 

Aamulla ajamme auton junavaunusta ulos ja lähdemme vielä edemmäs pohjoiseen. Reitti on katsottu kartasta valmiiksi, mutta yhtäkkiä huomaamme hukanneemme tien. Voiko olla niin, että yksi sivutie katoaa? Nauramme tilanteelle, mutta jatkamme eteenpäin, sillä tämäkin tie vie perille. 

Sataa. 

Ennen sade olisi haitannut, mutta nyt ei laisinkaan. Ajomatkaa on vain noin tunti ja pian saavumme Pallastunturille. En ymmärrä oikein, miten eilen illalla olin kotona ja nyt täällä kaukana pohjoisessa. Vastaanotto hotellilla on lämminhenkinen, syömme myöhäisen lounaan ja katsomme Suomen jalkapallo-ottelun. 

Oloni on hutera, en tiedä johtuuko se jostain mitä olen syönyt vai siitä, että vihdoin saan laskettua koko alkuvuoden työrupeaman painon hartioiltani. Yritän olla miettimättä asiaa ja illalla lähden hiljalleen kävelemään Vatikurun luontopolulle. 

Vaikka tuuli piiskaa ja sataa tihuuttaa, niin täällä tuoksuu aivan tajuttoman hyvältä!

Matkalla pysähdyn katsomaan maassa makaavaa vanhaa patteria. Muistan, että isoäidin kotona oli juuri tuollaiset, kauniit. 

Siis patteri, tässä keskellä Lappia ... ja ruostuneita putkia nousemassa maasta ylös. Luen taulusta, että tälle paikalle rakennettiin vuonna 1938 kaunis funkkistyylinen Pallastunturin matkailumaja, mutta saksalaiset räjäyttivät sen vuonna 1944. En osaa suhtautua tähän näkymään, tai oikeasti tunteeni heilahtavat surun puolelle. Joka tapauksessa olen samaa mieltä: nämä rauniot, tämän kauniin talon jäännökset kuuluu näkyä meille jälkipolville. 

Rakennus on ollut valkoiseksi rapattu ja sen on täytynyt olla talvella kuin unelma.

Kuva Pallastunturin hotellin ala-aulasta

Toisena päivänä suuntaamme Palkaskeron kierrokselle. Olo on vielä hutera, mutta nautin ylöspäin etenemisestä, vaikka nousu onkin hidasta. Tuulee edelleen, mutta aurinko suosii säteillään.  Laitan oman kiveni huipun kivikasaan ja istumme katselemaan alhaalla näkyvää Pallasjärveä ja vielä kauempana pientä Raappanan kylää. Paluureitti on vehreä ja aivan retken loppupuolella menemme syrjään tuulen suojaan männyn alle. Avaamme repun ja täytämme kuivamuonapussiin kiehuvaa vettä ja kymmenen minuutin päästä retkiruoka on valmista nautittavaksi. En muista koskaan syöneeni näin hyvää pussiruokaa (vahva suositukseni Summit to eat: Vegetable Chipotle Chilli with Rice).

Illalla käymme kulkemassa pikkuruisen Orava Avenuen, jossa on Mats Wikströmin pronssiveistoksia. Suloisia pikku kavereita.

Sitten on se varsinainen toivematka edessä, Taivaskeron kierros. Sitkeää kipuamista ylöspäin, ensin Pyhäkeron kylkeä pitkin aina Taivaskeron huipulle. Täällä on sytytetty Helsingin olympiatuli vuonna 1952. Me istumme kyltin vieressä pitäen hupusta kiinni. Jos mukana olisi yksikin heliumilmapallo, niin lentäisimme sen ja tuulen voimalla pitkälle. 

Viimeinen kipuaminen Taivaskerolle on taiteilua kiveltä toiselle, jotkut murikat ovat vakaita, mutta osa muljahtelee epämääräisesti jalan alla. Alaspäin lähtiessämme muistan kuinka ystävämme Jari oli naureskellut miehelleni Lapin reissulla:

"Tästä ei sitten kannata kertoa äidille", kun he juoksentelivat pitkin kuruja kivenmurikalta toiselle päästäkseen eteenpäin. En kerro kyllä minäkään, äiti ei tykkäisi ajatuksesta. Avaan teleskooppisauvan täyteen mittaansa ja käytän sitä kolmantena jalkana. Haluan tulla täältä alas nilkat ehjinä ;-)

Löydämme vielä valkoista puhdasta lunta. Mietin niitä kahta kaverusta, jotka näin eilen palaamassa tunturista hotellin pihaan. Toisella oli kädessään laskettelusukset, toisen selässä oli lumilauta. Vielä voi siis löytyä pieniä laskettelupaikkoja, jos oikein himottaa. Minä tunnustelen kaunista lunta vain kädelläni ja jatkan matkaa mitä upeimmissa maisemissa Laukukeron kautta alas tunturihotellille. Aamupäivän reitillä oli nousua noin 440 metriä ja laskua saman verran. 

Kuva Pallastunturihotellin valokuvista

Iltakävelyn jälkeen istumme alas. 

Säätiedotukset eivät ole puolellamme. Myrsky on iskemässä yön aikana maihin, tänne se tuo tullessaan kovat sateet ja Kilpisjärvelle, jonne halusin jatkaa matkaa, on luvattu räntäsadetta, ehkä lunta sekä pakkasta. 

Meidän pitää nyt päättää mitä tehdä.