lauantai 18. tammikuuta 2025

Kurkotanko kuuseen vai suksisinko?

Olin maalannut kauniin kuvan töihin paluusta. Vai olinko? Olin ainakin ajatellut kuinka kivaa on nähdä työkavereita ja päästä sosialisoitumaan. 

En osannut kuvitellakaan, että puolitoista viikkoa menee teknisten ongelmien kanssa. Että mulla ei ole oikeuksia yhteen jos toiseen paikkaan, en saa käyttööni kaikkia työvälineitä, en kuulu jakeluryhmiin, tai jos postilaatikossani onkin seurattavia sähköpostilaatikoita, niin ne ovat osin käsittämättömiä ja olen varma, että jotain oleellista puuttuu. Tiedän tämän kaiken vain nahoissani, sillä olen nollannut työmuistini opiskeluaikoina täysin ja kokonaan.

Ensimmäisen kahden päivän jälkeen huomaan, että päätäni puristaa. Etähommia tehdessäni suustani alkaa päästä lauseita, joita murisin ennen päätöstäni opintovapaasta. Tunteeni kiehuvat uusien ongelmien pulpahdellessa ilmaan. Tiedän ettei tämä tee minulle hyvää. Pieni paniikki alkaa pyöriä mielessä.

Juttelen miehelle tunteistani (no onhan se kuullut purkaukseni työhuoneessa jo päivän aikana muutenkin). Mies sanoo, että "sä et voi tehdä noille asioille mitään, ennen kuin ne it-tuessa lukee ja ratkaisee sun viestit". Iltakävelyllä nähdään ystävä ja hän toteaa naureskellen "Kuule, ota nyt rauhallisesti. Teet vain sitä mitä pystyt." Seuraavana päivänä olen tiimipalaverissa ja kerron tilanteen työkavereille. Pomo vastaa siihen, että "ei me odoteta sulta vielä täyttä panosta, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa".

Mietin sanoja. Mietin itseäni. Että pitääkö heti olla täydessä vauhdissa, kun töihin on palattu. Muiden mielestä näköjään ei tarvitse. Mutta minun päässäni on oletus siitä, että jos en ole heti täydellinen ja tuottava, niin en ole... mitä en ole... tarpeellinenko?

Mitä seuraavaksi. On tullut torstai. Aamupäivällä on palaveri, sen jälkeen on lounas ja iltapäiväksi lähden omalle asialle, lääkäriin. Tämä nainen on niitä, jotka ottavat asiakseen asiakkaan kokonaishyvinvoinnin ja varmaankin kuulluksi tulemisen vuoksi tunnen pois lähtiessäni elämäni kevyemmäksi. Lepään illan, en väsyneenä kuten edellisten työpäivien jälkeen, vaan rentoutuneena. 

Perjantaina saan vihdoin työasiat johonkin reilaan. Ja kun päivän jälkeen suljen työkoneen, tunnen hyvää oloa. Ehkä asiat rullaavat pian vanhaan malliin. Sellaiseen rauhalliseen ja oman arvon tuntevaan oloon, ilman kiukkuisia kohtauksia. En halua missään nimessä palata työssäni hetkiin, jolloin puhun rumasti mistään taikka kasvatan sisäistä negatiivista tunnetta valtavaksi pyörremyrskyksi.

Nyt lauantaina tunnistan ilon siitä, että on viikonloppu. Tästä lähtien olen taas normaalirutiinissa, viikot työtä ja viikonloput vapaata.

Arki palaa. Toivon, että hankala alku opettaa minulle kuinka puran negatiivisen kierteen synnyn ja pääsen jaloilleni nopeammin ja rennommin.

* * *

Tähän postaukseen olen käyttänyt Repolaisen bingo-haasteen sanoja maalata, odottaa ja levätä, sillä ne sopivat kuin nenä päähän viimeisen puolentoista viikon töihinpaluuseeni. Kenties toivon samalla, että maalaaminen, odottaminen ja lepääminen jäävät pyörimään elämääni positiivisessa muodossa pidemmäksikin aikaa. Mutta vain siis positiivisessa mielessä ;-)

maanantai 6. tammikuuta 2025

Manifestoinnin mestari

En ole käsityöihminen, en siis ollenkaan. Olen ommellut ompelukoneella useat verhot ja pöytäliinat, ja aina valmiita viikatessa ihmetellyt, miksi yksi kulma on liikaa vinksallaan sinne tai tänne. Siksi vähän oudoksuttaa, kun katson kirjastosta lainaamaani käsityökirjaa. Toisaalta, kun katson kirjan nimeä, niin ei ihmetytä ollenkaan, siinä on jotain kieroon mieleeni vetoavaa.

Selailen kirjan kirjontatöitä ja hihittelen samalla. Huomaan sisälläni olevan murinan ja päätän pitää lounastauon. Kirja kädessäni sulatan pakkaspuolukoita, jotta saan c-vitamiinia verilettujeni päälle. (Olen taas saanut rautavarastot niin matalaksi, että päätä huimaa. "Verta, verta, lisää verta", sanoi jo nuoruuden Shokki-lehtien sarjakuvasankarini, ja niinpä minä vanhojen hyvien muistojen vuoksi otan nyt poikkeuksellisesti rautalisien tueksi lihatuotteita ruokavaliooni, mutta siis vain verta, joka on teurastuksen sivutuote -näin tahdon ajatella.)

Asettelen kahdeksan lettua lautaselle ja reilusti puolukoita niiden päälle. Istun alas ruokapöytään ja aloitan alusta Mari Hyypiän kirjan. Jo alkusanat osuvat minussa pään nyökytys ja virnistys moodiin:

"Ennen vanhaan kaikki oli raskasta, kun oli sotaa, nälkää ja puutetta. Nykyään on raskasta, kun kaikki asiat muuttuvat ja maailma on iso. ... 

V*tutus saa ihmisen elämässä monenlaisia muotoja. Se ei ole vain tarvetta kiroilla tai mököttää, vaan siinä näyttäytyy kokonainen tunteiden kudelma. ... 

V*tutuksen voi kanavoida terapiaksi, kun sen yhdistää kirjontaan. Kirjontatyön estetiikalla voi viestiä sisäisestä turhautumisestaan, ja samalla neulan pitelemisessä kehittyy itsehillintä. ... 

Tästä alkaa matkasi kirjonnan ja v*tutuksen polulla. Pysy pystyssä äläkä sohi neulalla silmään."

Pääsen kohtaan, jossa Appiukko motivoi työntekijöitään lauseella: "Jos mä oisin noin paska ni jäisin eläkkeelle." Samalla, ihan rennosti painan haarukan lettuun, se osuu suoraan puolukkaan, joka mehevänä purskahtaa ikkunaan, ikkunalautaan ja pitkäksi noroksi valkoiselle pellavaliinalle. "Voi paska", pääsee suustani. 

Nostan ruokalautasen tasolle, kirjan ikkunalaudalle, vesilasin pois, kaitaliinan kasaan ja pöytäliinan syliin. Menen kylpyhuoneeseen ja aloitan vimmaisen pesemisen. Puolukan mehu muuttuu siniseksi ja vaikka kuinka hinkkaan, niin pois se ei kokonaan lähde. Siinä samassa mietin, etten koskaan lue mitään kirjaa samalla kun syön. Että pitikö nyt mennä lukemaan, enkö vain voinut keskittyä syömiseen. No en näköjään voinut, vaan mehustin puoli keittiötä pienen pienellä pullealla ja mehevällä puolukalla.

Palaan keittiöön. Pyyhin ikkunan ja ikkunalaudan. Otan ruokalautasen ja syön viilentyneet letut ja puolukat. Putsaan astiat pois ja otan kirjan käteeni. Siirryn olohuoneeseen ja sitten muistan...

... muistan, kuinka aamulla olohuoneessa keittiöön päin katsellessani ajattelin, että pitäisi ottaa tuo liina pois, kun sitä ei ole tänä vuonna poikkeuksellisesti sössitty ja sotkettu ruualla.

Ei hitsit sentään, tämä oli kyllä nyt ala-arvoinen manifestointi itseltäni. Tai pitäisikö kuitenkin sanoa, että täydellinen. Sain juuri sitä mitä tilasin ;-)