Heräsin perjantaina pää täynnä kipinöitä. Paneelikerho riiteli pienessä aivokopassani ja sanat sinkoilivat suuntaan jos toiseen.
Minä nousin ylös, kävin pesulla, join lasin vettä ja aloitin aamujoogan. Voi perse, sanoin itselleni kesken selkäliikkeen, kun älämölö jatkui aina vaan. Pääni valitti minulle eilistä huonoa työpäivääni, miten menetin oman malttini ja kaduin sanojani... "Se on mennyt jo!", teki mieleni huutaa itselleni, mutta nielaisin sanat, koska muut nukkuivat vielä.
Hampaat kiristellen astelin töihin. Löysin uuden vaihteen kiukkuuni, kun muistin lupautuneeni illaksi valokuvakerhon vuosi-iltaan. En varmaan mene! En, en ja vielä kerran en!
Sitten päätin tehdä täyskäännöksen. Tiesin, että jos jatkan tällä mallilla, heitän vain loskaa niskaani vaikkei lumesta ole tietoakaan. Ja niin töissä, nähdessäni ystävän aamukahvi kädessään, hain kupillisen vettä ja istahdin hänen viereensä. Siinä hetkisen maailmaa paranneltuamme tajusin, että seurakunta päässäni oli nukahtanut. Se älämölö kuulkaa haihtui jonnekin...
Tein päivän työt ja lähdin kotiin. Olin edelleen sitä mieltä, etten halua muuta kuin olla vain kotona. Kului pari tuntia ja sitten huomasin pohtivani, onko sohva parempi paikka kuin sosiaalinen tilanne, jota kaihdan aina mahdollisuuksien mukaan. Mitä jos egoni on taaskin ottamassa minusta otettaan? Katsoin ympärilleni, nuorimies teki omiaan, vanhempikin luki kirjaa, ja niin minä lähdin takaisin kaupunkiin.
Valokuvakerho tapasi erään korttelin sisäpihalla olevassa saunatilassa. Tullessani portille ihmettelin kun se normaalista poiketen oli kiinni. Soitin herra D:lle, joka sanoi tulevansa minua vastaan. Muttei hänestä apua ollut, sillä porttia ei saanut auki ilman avainta sisä- eikä ulkopuolelta. Kadulle pysäköidystä autosta asteli viereeni mies, hän otti avaimen esiin ja niin pääsin sisäpihalle. Herra D laittoi taitetun hesarin lukon väliin ja toivoimme sen pysyvän siinä lähtöömme asti.
Sisällä kisailevat kuvat pyörivät valkokankaalla ja keittiön pöytä notkui herkullisen näköisistä ruuista. Istahdin rentoon seurueeseen, joista parin tunsin nimeltä ja muut kasvomuistista. Siinä ollessani mietin miten kertakaikkisen vähän olen kilpailuhenkinen, ja kuitenkin huomasin jännittäväni hiukan tuomaroivan ammattivalokuvaajan kommentteja kuvistani.
Ilta kului katsellen valokuvia. Tunnit hurahtivat jutellessa mielenkiintoisten ihmisten kanssa tai seuratessa soljuvaa puheensorinaa. Kaiken keskellä minä huomasin -niin- että minä olin onnellinen.
Kun aikani tuli täyteen, sanoin kiitokset ja lähdin ulos. Pihaa ympäröivä aita oli kaksimetriä korkea ja toivoin kovasti hesarin olevan paikallaan. No tietysti portti oli lukossa ja minä nyin liikkumatonta kahvaa. Kävelin aidan viertä nurmella ja etsin pimeässä toista portin tapaista. Pieni sellainen löytyikin sivummalta ja se avautui naapuripihalle. Samalla edessäni olevasta rapusta astui ulos nuoripari ja heidän mukanaan pääsin seuraavasta lukitusta portista vapauteen.
Kävellessäni kotiin mietin, että ilman pariskuntaa vaihtoehtonani olisi ollut epätoivoinen kipuaminen aidalle. Ajatelkaa miltä olisin näyttänyt siellä ylhäällä jumissa viininhuuruisena... Posket punottaen olisin arponut soitanko itse palokunnalle vai odotanko ilmiannettuna poliisia ja käsirautoja.
* * *
Ihminen on sosiaalinen eläin. Muistan sen joka kerta, kun nitkuttelen oman mieleni kanssa ja vastoin sen pulinoita lähden ihmisten ilmoille. Joka kerta minulla on ollut hauskaa ja jokaikinen kerta minä olen saanut uutta virtaa itseeni.
Lisäksi nyt mietin mitkä voimat olivat mukanani, kun sain kerholle tullessani ja sieltä poistuessani paikalle jonkun, jolla oli avain. Kiitokset vaan kovasti sille joka järjesteli näitä lukkoseppiä matkalleni ;-)
Elämä on ihmeellistä, välillä se tuntuu surkealta ja hetken päästä kaikki voi olla jo aivan toisin.
Suloista viikonloppua sinulle
♥
