Varjoon, suojaan, alta polttavan auringon

Helsingin keskustan ja Pasilan väliä on hauska kulkea. Aina sieltä löytyy kohta, jossa kuulee villin iloisen kiljunnan. Ääni tuo hymyn huulille, sillä tavalla jännästi. Se on Taiga, haluaisin mennä tuohon vempeleeseen ja samalla en haluaisi.

Eilen 

Matkalla Alppipuistoon kuuluu kiljahdus jos toinenkin. Teen tien mukaisia mutkia ja laskeudun alas nurmikentälle. Paikalla on jo hiukan ihmisiä, mutta kuten he, niin minäkin menen tänään (poikkeuksellisesti) kauas lavasta. 

Ensin katsotaan auringon sijainti, sitten puun latvojen antama suoja ja levitetään filtti tarkasti valitulle varjopaikalle. Kengät pois, hattu pois, aurinkolasit pois ja sitten levyksi viileää maata vasten.

Tässä puun alla on ihanaa lekotella. Katsoa kuinka valo leikkii lehdillä, luo valoja ja varjoja. Seurata mehiläisen pörinää, sen sukellusta tammenlehtien lomaan ja kohta taas takaisin esille. Välillä valkoinen lentokone leikkaa sinisen taivaan. Toisena hetkenä kiskot kolisevat kuin vanhassa elokuvassa junan matkatessa pohjoisen suuntaan.

Hiljainen puheensorina tuntuu mukavalta, barokkipiknik voi kohta alkaa. Sitten Fibon Pique Nique kokoonpano astelee lavalle ja tarjoilee meille kahden tunnin barokkikonsertin. Cembalo on viety syvälle lavan uumeniin, sillä aurinko ei ole sen paras ystävä. Ymmärrän, siltä minustakin on alkanut tuntua näin täysi-ikäisenä.

Nousen välillä istumaan. Tunnen kuinka siippa torkahtaa vieressäni. Huilu leikkii sävelillä, oboe vastaa. Ihmisiä tulee, ne siirtelevät penkkejä varjoon tai arpovat mistä löytyy paras nurmipaikka. Joillain on mukanaan riippumatot ja mietin, että ehkä ensikerralla meilläkin on. Vain yksi nainen on asettautunut miksauspöydän taakse auringon paisteeseen. Siellä hän istuu ja nauttii kesän kuumista säteistä. Pikkuruinen koiranpentu lepäilee penkin alla. Pikkutyttö hakee jäätelöä kioskilta. Joku toinen vettä paikalle tuodusta isosta vesiastiasta. Pyöräilijä näyttää jättävän matkansa kesken kaiken, hän kellauttaa pyöränsä kyljelleen ja siirtyy istumaan nurmelle kuin musiikin taikomana. Eräällä vanhemmalla rouvalla lukee paidan selkämyksessä isoilla kirjaimilla: I have nothing to wear. Huomaan, että on hänellä kuitenkin -sekä housut että pusero. Ai on sillä sandaalitkin.

Mies havahtuu, sen kahvihammasta kolottaa. Pieni tutkailu repussa auttaa ongelmaan ja hetken päästä pohdimme miten ihmeellisen hyvältä tavalliset leivät maistuvatkaan termoskahvin kanssa. Ulkona syömisessä on jotain erityisen nautinnollista. 

En tarvitsisi hermon muistutusta, mutta se kertoo olemassa olostaan. Niinpä keinahdan takaisin maata vasten. Siirrän katseeni korkealla taivaalla kiertäviin tervapääskyihin. Kriik, ne välillä laulavat minulle. Iiiik, huutavat Taigan kyydissä olevat. Poks, kuuluu jonkun avatessa kuohuvaa. Ääniä on maailmassa aivan mahdottoman paljon. 

Minä palaan orkesteriin. Leikkisät sormet cembalolla ja viulun kaunis sointi. Matka Ranskasta Italian kautta Puolaan ja Ruotsiin menee nopeasti. Kaksi tuntia kuin lentäen. Mehiläisenä, lentokoneena, putoilevina lehtinä tai siemeninä ja sävelinäkin.

Kyllä kuuma kesäpäivä voi olla suloinen :D

ps. tämä helle pistää todellakin pään pörisemään. Mistä lie ajasta ennen elämää (mutta jälkeen barokin), nousi tämäkin biisi mieleen. Täydellinen veto.

Nuori Fredi: Varjoon, suojaan

Aamuhetkiä kaupungissa

Pitäisikö kiirehtiä maanantaihin
Katson kelloa ja huomaan, että on aika lähteä asemalle. Pistän kengät jalkaan ja nappaan laukun mukaani. Ulko-ovella kuitenkin jokin havahduttaa minut ja katson uudestaan kelloon. Nyt on vaihdettava suuntaa nopeammalle reitille. Käännyn kannoillani 180 astetta, avaan takaportin ja astelen kohti raiteita. Hetkiseksi katoan ajatuksiini, otteeni herpaantuu ja sitten kuulen kiskojen muuttuneen äänen. Pitänee juosta. Eikun pitää juosta reippaammin, sillä juna tulee jo asemalle eikä se odottele ketään. Ei minuakaan ;-). Ehdin mukaan kyytiin ja mietin miten helpolta juoksuaskeleet tuntuivat. Herkullisilta. Ehkä vielä jonkun vuoden jonain päivänä...

Tiistaina muutosta ilmassa
Aamu ulkona on ihanan raikas. On hiljaista, lämmintä, vehreää ja kaunista. Kastanjapuun piikkipallot ovat vaaleanvihreät, eikä vielä tarvitse jännittää tippuvatko ne päähän, kun kuljen puun alitse. Olen kävellyt jo vähän aikaa kun tajuan, että täällähän tihuuttaa vettä. Jatkan matkaa ja kuulostelen tilannetta. Riittääkö huppu vai pitääkö avata sateenvarjo? Päätän vain nostaa hupun suojakseni. Taidan olla muuttumassa omituiseksi. Enkö olekaan enää sokerista?

Kevyttä keskiviikkoa
Kaupunki on entistä hiljaisempi. Liikennevaloissa odotamme kiltteinä vihreitä valoja, vaikka yhtään autoa ei näy suunnassa eikä toisessa. Letkeän kesäisen aamukävelyn jälkeen tulen työpaikalle ja jostain kumman syystä huomaan astuvani hissiin. Näytän sille kulkulupaa ja painan kerrosnappulan.

Katson näyttöä ja siihen tulee teksti: Overload

Haista nyt kukkanen, sanon ääneen. Jos nyt yhtenä aamuna ottaa hissin, niin ei tarvitse heti ruveta kettuilemaan. Tänne pitäisi tuon laatan mukaan mahtua 13 henkilöä tai 1000 kg. Hissi taitaa ymmärtää sanani, sillä se sulkee ovensa, sana poistuu näytöstä ja minut kuljetetaan hiljaisuuden vallitessa yläkertaan.

Torstaina torilla
Niissä samoissa liikennevaloissa ylitän tänäänkin suojatien ja katson ajotiellä odottavaa moottoripyöräpoliisia. Kohta on sen vuoro ja näen pyörän kaartavan edelläni kapealle kadulle. Ihailen kaverin kevyttä puikkelehtimista -miten helpolta se näyttääkään.  Kun tulen suurkirkolle avautuu edessäni erikoinen näkymä. Koko aukio on täynnä mustia autoja sekä kauniissa riveissä olevia moottoripyöriä poliiseineen. Kävelen tämän omituisen torikattauksen vieritse ja mietin, että jotkut tärkeät tyypit on kai tuotu aikaisin töihin. Ei kai ne kirkkoon kuitenkaan ole menneet.

Perjantaina paetaan paikalta 
Hiljainen aamu. Kotikadulla ei kulje ketään. Ylämäessä ei ristin sielua. Asemalla on sentään muutama muu paikalla. Helsingissä kuljen torin poikki. Tyhjää täynnä. Missä kaikki ovat?

Ehkä lomalla? Nukkumassa? Pitäisiköhän minunkin olla jossain muualla nyt?

Jeah

Viikon päivät hurahtavat vauhdilla. Huomasin jo maanantaina, että pitkä loma oli ollut pään tyhjentävä, sillä kutsuin työkaveriani väärällä etunimellä.

Kun lomalla ollessani taivalsin viikkoja parin vaatekerran, saippuapalan, kolmen rasvatuubin sekä petivaatteiden kanssa, huomasin jälleen kerran miten vähällä sitä ihminen tulee toimeen. Kun määrää on vähän ja mieli suuntautuu hiljaisuuteen, ympärillä olevat asiat kirkastuvat. Yksinkertainen elämä ei ole tylsää tai karua, se tuntuu tekevän asioista helpompia.

Tämä fiilis on kantanut minua vieläkin, mutta samalla vapauden tunne ja tai sen puute se saa minut miettimään mihin ylipäänsä haluan ottaa osaa. Tämä probleema korostautui eräänä aamuna näin:

Eräs kaveri, jonka tiedän pintapuolisesti, kytkeytyi minuun kävellessäni junalle. Ensimmäinen sana oli tervehdys, mutta sen jälkeen alkoi valitus. Ensimmäiseen ongelmaan totesin, että toivottavasti asia järjestyy. Toisessa kiukussa hän arvosteli työkaveriaan niin rumasti (en ollut koskaan kuullut sellaista nimitystä kenestäkään), että menin aivan mykäksi. Tämän jälkeen olinkin hiljaa pitkään, sillä valitus toisensa jälkeen narahti hänen suustaan. Juna tuli, menin istumaan, hän istui samaan loossiin. Sama viulun vingutus jatkui asemalle asti ja lopulta olin viettänyt parisen kymmentä minuuttia aikaani haluamalla poistua paikalta ja miettien, että onko minun pakko osallistua tällaiseen.

Minä ajattelen aika samoin kuin tuossa kuvassa sanotaan: In a world where you can be anything... be kind.

No minä olen yleensä ystävällinen. Mutta ystävällisyys menee metsään jos tuntee itsensä yliajetuksi. Minä en nimittäin halua olla kenenkään roska-astia, johon voi oksentaa kaikki elämän sulamattomat shitit. Haluan olla ystävällinen itseänikin kohtaan.

Pitänee siis harjoitella lause, jonka avulla voin poistua takavasemmalle, ja/tai opetella sanomaan oman totuuteni siten etten ole samalla kusipää.

Siinäpä onkin minulle pala purtavaksi. Puren sen kokonaan ja toivottavasti selviän ensikerralla ehjin nahoin ;-)

Mutta se siitä. Nyt ajattelin loihtia meille aamupalan talon aineksista. Tuoksutella kahvin houkuttelevaa aromia, puhdistaa mansikoista kannat ja siivutella niitä leivän päälle. Puraista mehevää tomaattia ja kurkkua, ja ehkä jotain muutakin. Sitten uusi päivä voi alkaa.

Oikein mahtavaa sunnuntaita sinulle. Jos on mahdollista, niin mene ulos, ole kiltti itsellesi ja tee jotain mistä pidät erityisen paljon :D

Viimeisiä viedään

Päivänä jolloin etelään saapuu sade me lähdemme länteen. Siellä aurinko paistaa ja tuuli puhaltaa pilvet ohitsemme.

Minulla on vain yksi pieni kassi mukanani ja perillä huomaan, että reissunaisen vähemmän-on-enemmän opit ovat menneet niin syvälle vereen, että olen jättänyt letkotteluvaatteet kotiin.

Mutta onneksi on bambut, ne jotka pelastivat minut reissulla. Siellä kävi nimittäin niin, että alkumatkasta laitoin suihkun jälkeen kauniin punaiset vapaa-ajan housut jalkaan ja istuin sängyn laidalle. Takamuksestani kuului Kräts ja suustani Apua! Katsoin ratkennutta kangasta ja tiesin, että jos olisin ollut 30 vuotta nuorempi, niin ehkä voisin näyttää pakarani vieraille, mutta nyt housut menivät roskikseen, rinkkani keveni 200 grammalla ja minun piti kehittää jotain muuta päälleni.

Varusteistani löytyi mustat bambupöksyt, jotka olin varannut kylmiä öitä varten. Nyt niistä tuli jokapäiväinen pelastajani, sillä kun ne sujautti jalkaan ja laittoi vaellushameen päälle näytin tuhat kertaa paremmalta kuin paljaspakarapöksyissä ;-)

Niinpä nyt kävelen kassilleni, näen siellä bambut, laitan ne jalkaan ja lähden pihamaalle.

Aurinko lämmittää, varsinkin kun talo suojaa meitä tuulelta. Paikka on kuin pieni pesä. Puinen penkki on mukava istua ja pöydällä on kaunis kukka. Maailma on hiljainen. Mies lukee ja niin minäkin alan. Monen sivun jälkeen kärpänen tulee kädelleni ja jään katsomaan sitä. Se sutii jalkojaan ja asettuu sitten paikoilleen. Minä nostan katseeni kohti puiden latvoja ja kirkasta taivasta. Lasken kirjan pois, sillä se ei tunnu kiinnostavan enää minua eikä kärpästäkään. Katselen mustiksi verhoiltuja kinttujani ja sitten miehen väritystä.

Kyllä sen värit on kivemmat.

Niin, pitäisikö elämässäni olla enemmän värejä? Pitäisikö maalata makuuhuoneen seinät kuten Rafael teki? Ehkä. Aloitan kuitenkin helpommasta. Lähden kahvin keittoon. Otan mansikat esiin sekä vuokraemännän hassun kultaisen lusikan.


 Heinäkuu ♥

Muu maa mustikkaa

Kun matkaa ja on pidempään poissa näkee asioita - jopa kirkkaammin.

Minun reissullani olen ollut huumaantunut maailman kauneudesta.
Kuunnellut erilaisia tarinoita elämästä.
Nähnyt tapoja selviytyä.
Ollut samaa mieltä sekä eriävää.
Nauranut kyyneleet silmissä.
Rakastanut koko sielullani.
Olen kuunnellut -se on ehkä tärkeintä.

Muualla maistui mustikka hyvältä
Nyt odotan jo kieli pitkällä mansikoita

Onpas taas ihanaa olla kotona ♥

Aamun kajo ja herääminen

Se oli eräs aamu, kun heräsin hiljaiseen taloon.

Makaan siinä kyljelläni ja katson kuinka pieni valon kajo paistaa miehen yöpöydällä olevaan kirjapinoon.

Kirjoista ainoa, jonka kylki näkyy minuun päin kertoo kävelyn filosofiasta. Minä tuijotan valoa ja kirjan kylkeä. Tunnen puristuksen rinnassani, mutta päätän ottaa itseäni niskasta kiinni ja nousen ylös taltioimaan hetken.

Valon siirryttyä seinään jään lojumaan. Mietin itseäni. Miten kovasti halusinkaan lähteä pitkälle kävelyreissulle. Kuinka tuo ajatus kasvoi innostuneisuudeksi ja levisi kuviksi (ja ehkä jopa pakoksi) mielessäni: miten hienoa olisi kulkea vaan eteenpäin, ilman arjen kuvioita ja mahdollisia huolia, miten se vaikuttaisi minuun, kuinka vahvaksi tulisin, paljon paremmaksi ja ehkä vielä enemmän. Lopulta olin varma, että käveleminen tekisi vuodestani täydellisen. Anoin ja sain loman.

Vedän verhot ikkunan edestä ja samalla kertaa silmistäni paksun sumuverhon. Lataan eteeni kaikki tosiasiat, eivätkä ne ole kannustavia. Lopputuloksen sanon ääneen, jotta oikeasti tajuaisin sen: Koska selkä ja jalat eivät tee yhteistyötä, voin unohtaa kaikki tavoitteeni kävelystä. Aivan kokonaan. Piste.

Päätä puristaa, mutta lopulta olo hiukan kevenee. Tunnustan itselleni, että kun lomani alkaa se tulee olemaan etusijalla - ei kävely.  Kohta voin levätä ja olla puolison kanssa. Saan irtautua arjesta, antaa mieleni vaellella vapaana ja varmasti myös hengittää raikasta ulkoilmaa. Ja jos hyvin käy, niin minä matkaan jalkaisin. Ehkä tallustelen kilometrin, ehkä enemmänkin. Jos askeleita tulee, ne ovat kaikki ylimääräistä lisää, pelkkää extraa.

Ei kai koskaan pitäisi olettaa mitään. Tai ainakin kannattaisi olla armollinen silloin kun mutkia tulee matkaan. Vielä hetken mietin itseäni ja melkein naurattaa. Pitikö sitä mennä virran mukana, vai taistella vastavirtaan ;-) No minä ainakin olen törmäillyt haukiin ja lohiin, rynnistänyt päin töyräitä ja hakannut koskessa kylkeäni teräviin kiviin. Nyt etsin kumiveneen, kellahdan sen reunan sisäpuolelle keinumaan ja kellumaan vapaan taivaan alle! Ehkä tipahdan välillä laidan yli roikkumaan hädissäni, mutta parempi yrittää kuitenkin sitä myötävirtaa.

Hiljaa hyvä tulee, vai miten se nyt menikään ♥

Kahvikissa

Laitoin aamiaista. Pistin munat kiehumaan, pesin pienet punaiset tomaatit ja ryppään viinirypäleitä, otin leivät esiin ja salaatit siihen päälle. Leikkasin hedelmiä ja rupattelin keittiöön ilmestyneen siipan kanssa, kunnes huomasin, ettei kahvi tuoksu nenään.

Käännyin ja näin, että punainen virtanappula paloi. Olin siis laittanut kahvia tulemaan, mutta kahvipannussa ei kuitenkaan ollut tummaa aamukultaa.

Minä napsutin virtakytkintä, sen valo syttyi ja valo sammui. Sytytin sen vielä kerran ja kuuntelin hiljaisuutta, joka ei kuulunut keittimen ominaisuuksiin. Otin kannun pois levyltä ja laitoin tilalle sormen. Ja kyllä, levy oli kylmä.

Kiskaisin keittimen töpselin pois seinästä. Laitoin sen takaisin. Napsuttelin virtanappulaa. Joo, sen valo edelleen syttyi ja sammui. Ja kuin tollo ihminen konsanaan minä toistin toimimatonta asiaa kunnes laite huusi minulle: Herää nainen, olen kaput! Rikki!

Keitettiin sitten pikakahvia.

Seuraavalla viikolla tein laajan mikä-on-paras-keitin-meille -tutkimuksen internetin ihmeellisessä maailmassa. Löysin meille kahvinkeittimen, mutta se oli mielestäni kallis.

Tuli pääsiäinen ja joimme onnellisena vuokramökin emännän kahvia. Kotona taas palattiin Nescafen muruihin.

Aikaa kului ja minä mietin päivittäin, että minkä arvoinen voi olla kahvinkeitin. Inhoan huonoa ja rilua mekaniikkaa, ylihinnoiteltua en halua, saati sitten monimutkaista tai piippailevaa. Haluan hyvän, järkevän, yksinkertaisen ja kestävän.

Kolmen viikon vieläkö-me-juodaan-tätä-murukahvia jälkeen lähdimme kauppaan ostamaan "sitä oikeaa". Kun näin laitteen aloin epäröidä: Että tuollainen vempele. Otettiin nettiarvioiden sijaan neljä silmää ja kahdet aivot ja sormituntumat käyttöön ja lopulta päädyttiin ihan toiseen keittimeen, sellaiseen 60 euroa halvempaan.

Oli kuulkaa hyvä valinta. Enää ei pistetä muruja kuppiin -kuin ehkä metsäretkillä :D

Eipä tässä sitten muuta, kuin oikein makoisaa viikonloppua sinulle ♥