Istun pikkuruisen pöydän äärellä.
Siippa edessäni kysyy: "Ovatko ne vinossa?"
Mietin hetken, että mistä on kyse, mutta tajuan, että silmälaseista hän puhuu. Vastaan että hyvin ovat ja hymyilen, sillä en katsellut laseja ollenkaan. Katselin siipan takana ikkunasyvennyksessä vielä pienemmän pöydän ääressä istuvaa nuorta pariskuntaa. Nainen selailee kännykkäänsä intohimoisesti ja puoliso on kaivanut muistikirjan ja kynän, ja piirtää naista tai maisemaa hänen takanaan.
On pysähtynyt hetki. Sellainen, josta pidän eniten.
Tunnistan, kuinka paljon haluaisin olla kuin tuo mies. Piirtää muistikirjaani tilanteita ja antaa algoritmien kännykässä olla vaikuttamatta itseeni mitenkään. Miten suuri autuus on siinä, että tekee käsin asioita, käyttää silmiään arvioimassa etäisyyksiä, kaaria, varjoja ja liikettä. Ero kädessä olevaan laitteeseen, josta irtipäästäminen voi vaatia mielen suurta lujuutta, on sanoin kuvaamaton.
Huomaan siinä piirtäjää katsellessani kuinka koko alku vuoteni on mennyt jotenkin sekaisin. Ensimmäisen viikon loma sai minut nukkumaan pitkään ja viritti pitkästä aikaa jonkinlaisen luovan innostuksen.
Sitten se lopahti.
Olen tuon tammikuun alun jälkeen vain pyörinyt ympyrää. Ajatuksissani olen miettinyt mikä mättää? Miksen saa rauhoitettua mieltäni? Mitä haluaisin tehdä, jos voisin tehdä mitä vaan? Miksen harrasta sitä, mikä tuo minulle iloa? Miksen tyydy siihen mikä nyt on? Huomaan vahvan turvallisuuden tunteen puristavan minua kuin kireä kalvo lihaksen ympärillä, enkä uskalla edes ajatella minkäänlaisen rohkeamman siirron tekemistä.
En tunnu saavan selville, mikä tekee minulle hyvää, mikä oikeasti on ongelmani ja miten ratkaisen sen.
Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa jälkiruokaa, kuten siippa sanoo. Otan tarjotun viinirypäleen ja puraisen sen puoliksi. Mehukasta.
Kuorin puolisolle makean mandariinin, valitsen siitä itselleni yhden lohkon. Annan palan räjähtää suussani.
Ehkä huomenna löydän vastaukset kysymyksiini...
***
Tällä postauksella osallistun Repolaisen maaliskuun haasteeseen: Maaliskuun makuja.
