Eilen, tänään ja huomenna

Tammikuu vierähtää hurjaa vauhtia. Istun pitkästä aikaa koneella niin, ettei pääni ole kovilla, yritä sisäistää jokaista sanaa tai sovelluksen ominaisuutta. Olen poikkeuksellisesti myös tuijotellut aikakausilehtiä. En niinkään lukemisen ilosta, vaan tajutakseni miten niistä tehdään houkuttelevan näköisiä. Mikä vetoaa erilaisiin lukijoihin tai sopii eri aihealueisiin. 

Tutkailin jopa lintuihmisten pikkujouluissa viime viikonloppuna emännän saksalaisia lehtiä, josko siellä olisi toisenlaisia ideoita kuin meidän glorioissa ja trendeissä. Taitot näytti samanlaisilta, mutta löysin herkullisen kuvan tee -asetelmasta. Ai miten ihanaa olisi kesällä tuoda parvekkeelle nuo mukit ja teepannu, istua rauhassa paikoillaan, kuunnella puiden lehtien kahinaa ja katsella auringon laskua. Mutta taidanpa jättää väliin, nyt ei ole aikaa maalailla mukeja ja pannuja ;-)

Voi Hyvin -lehti taas sai aikaan hilpeän tunnelman. Lehden loppupuolelle oli piirretty taivaankaaret ja kuviot sekä laadittu mittava ennustuspaketti. Minähän en näistä mitään tiedä, mutta lukaisen kerran pari vuodessa kun kohdalle sattuu. 

Uskomatonkin voi joskus innostua ja niin kävi tällä kertaa. Markku Mannisen ennusteita lukiessani gospel-tunnelma valtasi minut. Teki mieleni huutaa "Kiitos!" joka väliin ja taputtaa rytmikkäästi ja keinua puolelta toiselle. 

Vuosi 2023 Leijona

Lyijy muuttuu kullaksi alkuvuodesta. (Kiitos!) Puuduttava seitsenvuotiskriisi päättyy alkukeväällä (Kiitos!), ja innostava ja maailmoja avaava puhuri pullistaa leijonien purjeita heti vuoden alusta toukokuulle. (Kiitos! Tätä onkin odotettu hartaasti!) Varsinkin elokuun alkupuolella syntyneet vapautuvat rajoituksista ja pidäkkeistä. (Kyllä kai vapautumista pidäkkeistä riittää heinäkuisillekin?) Vaikka loppuvuosi on tasaisempi, se tuo esille leijonan halun ja tarpeen  ottaa riskejä ja vapauksia työssä ja tunneasioissa. (Kiitos! Minäkin haluan huutaa tästä lähtien Pikku Myyn tapaan: minä teen mitä itse haluan!") Leijona on parhaimmillaan elämänpiirinsä ilontuoja ja väriläiskä, jollaisille on näinä aikoina tarvetta. Ajan henki on ollut leijonia vastaan parin vuoden ajan (Todellakin!), ja nyt olo on kuin varsalla, joka pääsee kevätlaitumelle. (Niiiin ooooon!)

Ihanaa, enempää en kaipaakaan kuin varsamaisesta koikkelehtimisesta kevätlaitumilla. Eli ei kun odottelemaan kevään tuloa ja miettimään mitä hyvää se tuo tullessaan :)

Tehtävä: huone "noin" läpileikkauksella

Sitä ennen kuitenkin tehdään paljon erilaisia juttuja. Graafisen suunnittelun ohessa opiskelen myös kuvitusta. Kuvia on syntynyt aika tavalla. Osa on kauheaa shittiä, mutta muutama kohtalainenkin on. Ja kun joka päivä pitäisi tehdä yksi luonnospiirustus, niin aihioita taitaa tulla lähikuukausina aika tavalla. Mietin pitäisikö kehitellä jokin instatili tälle projektille...

Ihanaa viikonloppua sinulle! Nauti sinäkin kevätlaitumen odottamisesta, mä luulen, että tuo seitsenvuotiskriisi on todellisuudessa päättynyt kaikilla. Ainakin toivon, että suunta on sinnepäin ♥

Syyskuu sujuu ... mainiosti

Voisin kertoa kaikkea tylsää mitä syksyn alku toi tullessaan. Mutta, yllätys yllätys, enpäs kerro. En mangu kivuista, töistä, merkityksettömyydestä... Jaa-a, menitkö lankaan? En uskonutkaan. 

Rajaton lainaamisen mahdollisuus

Olen saanut taklattua kirjaston lainat niin, että kaikki tulee luettua ajallaan. Se on jännä miten ihmisen vapaa-ajan harrastukselle pitää laatia lukujärjestys ja opetella olemaan erityisen tarkkana vaikkapa lainausten noutamisessa. Tällä viikolla leffavarauksia tuli sellainen määrä, että olin suunnattoman iloinen, kun unohdin järjestelmäni vain kerran ja sain yhden sanktion noutamattomasta varauksestani. Uups!

Herkät aamun hetket

Mitä kauniimmaksi syyskuu on edennyt, sitä pidempään olen nukkunut aamuisin. Olen nauttinut pehmeästä sängystä aina siihen asti, kunnes terävä aivastelu ja vähemmän terävä tuhina on nostanut minut ylös pöhisemään. On jännittävää laskea montako aivastusta ihminen kykenee tekemään peräkkäin. Olen myös riemulla ottanut vastaan kaupasta tuodut nenäliinapaketit. Varsinkin ne silkkisen pehmeät...

Lihaksista ihanimmat - pakarat ja reidet

Huokaisen aina helpotuksesta, kun löydän itselleni ihmisen, joka voi auttaa minua. Ah, kuinka onnellinen olen ollutkaan maatessani fysioterapeutin pedillä tunnustelemassa miten herkästi kyyneleet nousevat silmiini, kun mies notkeilla sormillaan käsittelee lihaskalvojani. Sanoin sille, että "on se jännä miten tekee mieli potkaista sinua". Kaveri naurahti rennosti. Se tiesi, etten potkaise kuitenkaan. Mies on niin varma, että tulen kuntoon ja pystyn siihen mistä olen kauan haaveillut. Mä olen päättänyt luottaa samaan asiaan, vaikka salaa haaveilenkin jalan terävästä liikkeestä ;-)

Sain isoveljen takaisin

Toivoin pienenä tyttönä usein isoveljeä. Sillälailla salaa. Ja höpsö kun olen, niin tähänkin loveen lankesin. Melkein lupasin itselleni viime vuonna, etten enää katsoisi reality-ohjelmia, jossa "auktoriteetti" pistää ihmistä yhteen asuntoon ja tekee kokeita, vetäen kaikkia mahdollisia naruja saadakseen reaktioita ilosta itkuun. Kuitenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi, minä tallensin tänä vuonna BB:n ensimmäisen jakson. Jos vaikka sattuisi olemaan aikaa katsoa millaiset tyypit taloon on valittu. Ja kyllä siinä niin kävi, että sain sen isoveljen, oikea tai ei, mutta veikan kanssa on mennyt nyt kolme viikkoa. Aivan hullua, mutta samalla mielenkiintoista. Minulla on aina ollut ongelma auktoriteettien suhteen, molempiin suuntiin tottelevuudessa ja tottelemattomuudessa. Jään seuraamaan miten selviän loppusyksystä.

Ystäviä ja halauksia

Nyt se alkaa, ystävien vapaampi näkeminen. Minä olen vihdoin alkanut uskoa helpompaan syksyyn ja ystävien näkemiseen. Itku pitkästä ilosta, sanoo vanha kansa, ja kait sen vuoksi sain tapaamista edeltävillä metreillä aivastusniistotaudin. No niin, eihän tässä mikään kiire ole. Johan olen harjoitellut puolitoista vuotta eristystä, työkavereista, naapureista, ystävistä ja sukulaisista. Vielähän tässä malttaa siirtää asioita muutamalla viikolla eteenpäin ;-)

No, eilen alkoi tapahtua. Otimme yhden ystäväpariskunnan mukaamme ja soitimme toisen pariskunnan ovikelloa. Menimme taloon sisään ja kohotimme kuohuvat yhteiselolle ja riemulle. Matkasimme ravintola Skördiin, jossa oli aivan taivaallisen, sanoinko jo, että siellä oli t-a-i-v-a-a-l-l-i-s-e-n hyvää ruokaa. Palasimme yhdessä kotiin, kuuntelimme maailman parhaimpia biisejä ja suunnittelimme tulevia hetkiä. Tänään on varattiin yhteiset keikkaliput ja ei hitsit: Kyllä nyt tuntuu, että kaikki murheet ja purnat on pientä sen rinnalla, että kosketusetäisyydellä on ystäviä. 

Musta alkaa tuntua, että tästä tulee vielä hyvä syksy :D

Älä kerro äidille

Tänä kesänä en hukkaa hetkeäkään. Perjantaina kun kello lyö kaksi minä suljen tietokoneen. Irrotan johdon seinästä ja siirrän laitteen pois näkyvistä. Pakkaan viimeiset vaatteet kassiin, kastelen kukat ja odotan hetkeä, jolloin pääsen yöjunaan. Minä nukun pää ikkunaan päin, tunnen verhon takaa puskevan ilmavirran ja tuulen hiuksissani. Minua ei häiritse junakisojen äänet. Ei se, että välillä juna seisoo ja välillä vilistää hurjaa vauhtia. Tärkeintä on, että pääsen jonnekin pois. Kauas työajatuksista, lähelle erilaista todellisuutta. 

Aamulla ajamme auton junavaunusta ulos ja lähdemme vielä edemmäs pohjoiseen. Reitti on katsottu kartasta valmiiksi, mutta yhtäkkiä huomaamme hukanneemme tien. Voiko olla niin, että yksi sivutie katoaa? Nauramme tilanteelle, mutta jatkamme eteenpäin, sillä tämäkin tie vie perille. 

Sataa. 

Ennen sade olisi haitannut, mutta nyt ei laisinkaan. Ajomatkaa on vain noin tunti ja pian saavumme Pallastunturille. En ymmärrä oikein, miten eilen illalla olin kotona ja nyt täällä kaukana pohjoisessa. Vastaanotto hotellilla on lämminhenkinen, syömme myöhäisen lounaan ja katsomme Suomen jalkapallo-ottelun. 

Oloni on hutera, en tiedä johtuuko se jostain mitä olen syönyt vai siitä, että vihdoin saan laskettua koko alkuvuoden työrupeaman painon hartioiltani. Yritän olla miettimättä asiaa ja illalla lähden hiljalleen kävelemään Vatikurun luontopolulle. 

Vaikka tuuli piiskaa ja sataa tihuuttaa, niin täällä tuoksuu aivan tajuttoman hyvältä!

Matkalla pysähdyn katsomaan maassa makaavaa vanhaa patteria. Muistan, että isoäidin kotona oli juuri tuollaiset, kauniit. 

Siis patteri, tässä keskellä Lappia ... ja ruostuneita putkia nousemassa maasta ylös. Luen taulusta, että tälle paikalle rakennettiin vuonna 1938 kaunis funkkistyylinen Pallastunturin matkailumaja, mutta saksalaiset räjäyttivät sen vuonna 1944. En osaa suhtautua tähän näkymään, tai oikeasti tunteeni heilahtavat surun puolelle. Joka tapauksessa olen samaa mieltä: nämä rauniot, tämän kauniin talon jäännökset kuuluu näkyä meille jälkipolville. 

Rakennus on ollut valkoiseksi rapattu ja sen on täytynyt olla talvella kuin unelma.

Kuva Pallastunturin hotellin ala-aulasta

Toisena päivänä suuntaamme Palkaskeron kierrokselle. Olo on vielä hutera, mutta nautin ylöspäin etenemisestä, vaikka nousu onkin hidasta. Tuulee edelleen, mutta aurinko suosii säteillään.  Laitan oman kiveni huipun kivikasaan ja istumme katselemaan alhaalla näkyvää Pallasjärveä ja vielä kauempana pientä Raappanan kylää. Paluureitti on vehreä ja aivan retken loppupuolella menemme syrjään tuulen suojaan männyn alle. Avaamme repun ja täytämme kuivamuonapussiin kiehuvaa vettä ja kymmenen minuutin päästä retkiruoka on valmista nautittavaksi. En muista koskaan syöneeni näin hyvää pussiruokaa (vahva suositukseni Summit to eat: Vegetable Chipotle Chilli with Rice).

Illalla käymme kulkemassa pikkuruisen Orava Avenuen, jossa on Mats Wikströmin pronssiveistoksia. Suloisia pikku kavereita.

Sitten on se varsinainen toivematka edessä, Taivaskeron kierros. Sitkeää kipuamista ylöspäin, ensin Pyhäkeron kylkeä pitkin aina Taivaskeron huipulle. Täällä on sytytetty Helsingin olympiatuli vuonna 1952. Me istumme kyltin vieressä pitäen hupusta kiinni. Jos mukana olisi yksikin heliumilmapallo, niin lentäisimme sen ja tuulen voimalla pitkälle. 

Viimeinen kipuaminen Taivaskerolle on taiteilua kiveltä toiselle, jotkut murikat ovat vakaita, mutta osa muljahtelee epämääräisesti jalan alla. Alaspäin lähtiessämme muistan kuinka ystävämme Jari oli naureskellut miehelleni Lapin reissulla:

"Tästä ei sitten kannata kertoa äidille", kun he juoksentelivat pitkin kuruja kivenmurikalta toiselle päästäkseen eteenpäin. En kerro kyllä minäkään, äiti ei tykkäisi ajatuksesta. Avaan teleskooppisauvan täyteen mittaansa ja käytän sitä kolmantena jalkana. Haluan tulla täältä alas nilkat ehjinä ;-)

Löydämme vielä valkoista puhdasta lunta. Mietin niitä kahta kaverusta, jotka näin eilen palaamassa tunturista hotellin pihaan. Toisella oli kädessään laskettelusukset, toisen selässä oli lumilauta. Vielä voi siis löytyä pieniä laskettelupaikkoja, jos oikein himottaa. Minä tunnustelen kaunista lunta vain kädelläni ja jatkan matkaa mitä upeimmissa maisemissa Laukukeron kautta alas tunturihotellille. Aamupäivän reitillä oli nousua noin 440 metriä ja laskua saman verran. 

Kuva Pallastunturihotellin valokuvista

Iltakävelyn jälkeen istumme alas. 

Säätiedotukset eivät ole puolellamme. Myrsky on iskemässä yön aikana maihin, tänne se tuo tullessaan kovat sateet ja Kilpisjärvelle, jonne halusin jatkaa matkaa, on luvattu räntäsadetta, ehkä lunta sekä pakkasta. 

Meidän pitää nyt päättää mitä tehdä.

Lauantaina lomalle Kreikkaan

Ajatella, me laskeudutaan Haniaan 5 minuutin päästä!

Niinhän me laskeuduttaisiin, jos paria mutkaa ei olisi tullut matkaan. Sen sijaan, että jäisimme itkemään lentokentän laidalle, päätämme järjestää ystäväperheen kanssa heti matkan alkuun ole-kuin-olisit-kuitenkin -päivän.

Aurinko paistaa lähes tavanomaisen kuumasti.  Rouva O:n upean lierihatun reuna keinahtelee hänen esitellessään villan muutoksia. Terassituolit on uusittu. Ja katsos, pihan ruokapöytäkin on erilainen kuin viime reissulla. Uima-allas on laitettu remonttiin, sen tilalla on tänä vuonna tarjolla vastaleikattua nurmea.

Laseihin kaadetaan kylmää retsinaa ja näin tämä iloinen jälleennäkeminen voi alkaa. Koska ulkomailla sää on aina suotuisa, olemme tänäänkin lähes koko päivän ulkona - turvavälit tietenkin muistaen. Poikkeuksellisesti nyt reissullamme on mukana koirat, jotka unohtavat koronan ja tulevat iholle häntää heilutellen ja rapsutuksia toivoen.

Alkudrinkkien jälkeen keittiö loihtii taivaallisen maukkaat kreikkalaiset salaatit. Paikalle on roudattu kilokaupalla suomalaista tomaattia, kurkkua, vihreää paprikaa. Kaikki tarjotaan isoksi paloiksi lohkottuna. Punasipuli sentään on ohuina suikaleina, makeana niin kuin täällä päin aina on. Päälle on aseteltu vielä tummia kivellisiä kalamata oliiveja, valtava pala fetajuustoa, oregaanoa sekä tietysti Kreetalaista oliiviöljyä. Lisukkeeksi tsazikia, valkosipulileipää ja olutta kaipaaville Mythosta.

Ruoka maistuu niinkuin aito ruoka vain voi. Huokaamme onnesta kuin parhaatkin lomalaiset ja kohta huomaan, että rouva O. on käynyt vaihtamassa toisen kesämekon päälleen (ja mietin miten vähän pakkasinkaan matkalaukkuuni vaatteita).

Siirrymme hetkeksi varjoon. Minäkin otan ison vihreän aurinkohattuni päästä ja annan 14 viikkoa ylipitkien hiusteni heilua kuin shampoomainoksessa konsanaan.

Koska matkaan on aina kuulunut tiukkoja kilpailuja, vetää rouva O. tänään meille tietovisan Kreikan -matkoistamme kautta aikojen. Yllättäen minä voitan kisan, mutta unohdan kokonaan kysyä mikä mahtaa olla palkinto.

Toinen kisa onkin jo sen verran kinkkisempi, että jään kuivakkaasti jälkeen kärkisijoista, mutten ehdi harmitella sitä, sillä seuraavaksi nälkä on taas iskenyt meihin ja päätämme tilata paikallisesta ravintolasta kaikille pork souvlakit. Niin, sitä se kaiho tekee, että tällainen lihasta luopunutkin päättää repäistä ihan vaan muistojen vuoksi. Tunnin kuluttua keittiö tuo ruuat pöytään ja pian huomaan, että olen tyhjentänyt lautasellisen lämmintä lihavarrasta lisukkeineen.

Koska matkoilla emme koskaan harmittele tehtyjä tyhmyyksiä, vaan otamme kaiken rennosti turvaväli-etäyläfemmoilla häpeät nollaten, kerron aamuisesta valmistautumisestani. Se kävin näin: katselin eteisessä miestä, joka tuijotteli hiljaa ja pitkään aurinkovoidepulloa.
Mitä sä nyt ihmettelet? kysyin.
Että mistä suunnasta se voide oikein tulee, vastaa mies.
Naureskelin hänelle ja kävin auttamassa voiteen levittämisessä. Sitten olikin minun vuoroni. Suihkuttelin voidetta jaloille ja levitin sen. Seuraavaksi kädet. Vasen käsivarsi meni hienosti, mutta sitten vaihdoin kättä ja yhtäkkiä ruiskautinkin voidetta suoraan silmään. Että ketä täällä oikein pitää ohjailla? Ei se mies mikään kummallinen otus sitten ollutkaan.

Naureskeltiin siinä minulle ja monille vanhoille tapahtumille. Vaihdeltiin paikkaa auringon säteiden mukaan. Ihmeteltiin kuinka merituuli osuu niin kaukaa tänne villaan. Eihän reissuilla ennen näin kovaa tuullut? Rouva O. käy vaihtamassa karderoobinsa (jumankauta se on hyvin varustautunut!) ja minäkin vaihdan mukavat roosan väriset kesähousut jalkaani.

Loma jatkuu... Iltakahvit keitetään, tarjotaan sen kanssa makoisaa baklavaa ja jos vielä viini maistuu, niin sellaistakin on tarjolla.

Ja kun ilta saa ja tuhkimoiden aika koittaa, me toteamme, että meidän on palattava Kreetalta kotiin. Niin minä otan koiralta tennarini pois ja laitan ne jalkaani. Mahat täynnä herkkuja ja sielu täynnä iloista yhdessäoloa me palaamme arkeen.

Jos hyvin käy, niin ehkä taas ensikesänä matkaamme Kreikkaan. Toivottavasti silloin illalla laulaa kaskaat ja villa on yhtä hehkeä ja romanttinen kuin aiemminkin :)

Lidlissä on kuulema Kreikka-päivät. 

Taidan hakea sieltä loppuviikon ruuat ;-)

Pikkuisen hupia kuuppaan

Olen maksanut laskut.
Olen kävellyt kolme pientä kierrosta korttelin ympäri.
Olen löytänyt keinon helpottaa penikoita.
Olen katsellut punarinnan hyppelyä ja pienen kanin juoksua auton alta toiselle.
Olen laittanut viestiä enolle.
Olen suunnitellut tulevaisuuttani.
Olen nähnyt ystävän.
Olen tullut paremmalle tuulelle.
Olen laittanut papiljotit päähän.

Ja juuri nyt tunnen olevani onnellinen :D

Että mitä?

Sä olet ollut ihanan seesteinen,
sanoi mies sunnuntai-iltana ruokapöydässä.

En tajunnut yhtään mistä se puhui. En mielestäni ollut tehnyt mitään. Mutta sitten mua alkoi huvittaa, ehkä juuri siitä olikin kyse ;-)

Mun kanssa ei ole varmaan kovin helppo elää. Olen temperamenttisempi kuin mies, olen myös nopeampi ja sanavalmiimpi. Se taas nokittaa mut mennen tullen rauhallisuudella, hiljaisuudella ja järjettömällä määrällä tietoa sekä tyylikkäällä pätemisellä.

Mutta että seesteinen... melkein nousi pissa päähäni ;-)

Mietin pitkään ja pieniä vihjeitä nousi mieleen:

Jotain uutta
Olen lopettanut kinan itseni kanssa siitä, että en tykkää ruuanlaitosta ja huomannut yllätyksekseni pitäväni siitä enemmän. Laitan nykyään erilaisia pöperöitä. Käytän uusia mausteita ja täytän tasaisesti murisevan napani rennommalla mielellä.

Päiväunet - ne jatkuu näköjään aina vaan.

Työpisteen siivous
Olen pistänyt tuhottavat paperit omaan laariinsa. Vienyt tyhjät mapit uudelleen käytettäväksi. Olen päivittänyt ohjeita, jotta seuraava tietää mitä, missä, milloin ja miksi. Kotikonmarin jälkeen huomaan töiden uudelleen järjestelyn olevan superhelppoa. Turhat pois, hyvä kiertoon ja loput iloiseen järjestykseen.

Hihittely
Toin kotiin siivouksessa löytämäni cd:t, jossa oli valokuvia vanhasta työpaikastani. Avasin kuvat kotikoneella ja katsoin kuinka me vietimme pikkujouluja vuonna 2008.

Ohjelmaan kuului mm. muotinäytös, jossa esittelyssä oli
lenkkipuku - makkarapötköt puvun takin koristeina
pillifarkut - juomapilleillä koristellut tiukkikset
nahkatakki - mies housuissa ja yläosa komeasti aatamin asussa
mukana oli myös: puolihame, alushame, liivit, verkkopaita, kansitakki, pumpulimekko, tupakkatakki, kellohame, t-paita ja pussihousut.

Meillä oli silloinkin huipputyyppejä töissä. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen ja juhlissa pidettiin superhauskaa yhdessä ohjelmia tehden.

Ehkä hihittelyn ja muiden asioiden yhteisvaikutus näkyi viime viikonloppuna. Tämän viikon tapahtumat ovatkin olleet sitten aivan toista luokkaa... Jottei elämäni shitit peittäisi mieltäni huomaan keskittyväni tänään kaariin. Syökää hyvät ihmiset hedelmiä ja jos uskallatte niin menkää vaikka avantoon. Sellainen hurjapäisyys tekee kuulemma ihmiselle hyvää :)

Ankeuttajia vastaan

Se tulee
Olen iloinen tammikuusta, sen virkistävästä sanomasta: tämä on se oikea talvikuukausi, aika jolloin lumi peittää maan, valon määrä lisääntyy ja jolloin minä olen taas valmiimpi taistoon!

Kun viime keskiviikon lumimyräkkäuutiskynnys saavutti tietoisuuteni, olin onnellinen. Antaa tuiskuta vaan, pistäkää pakkasta peliin ja laittakaa kaupungin miehet tekemään luisteluratoja lapsille ja lapsenmielisille. Minä en valita, lupaan ainoastaan nauttia. Minä tarvon mielelläni pehmeän valkoisessa kinoksessa.

Ne lähtee
Olen myös seurannut lähtijöitä, niitä työkavereita, jotka katoavat läheltäni. Kuka eläkkeelle, toiseen työpaikkaan, vaihtaa talon sisällä uuteen tehtävään tai siirtyy takaisin omalle paikalleen työkierron jälkeen. Muiden liikettä seuratessa olen kuunnellut sisäisiä tuntemuksiani. Onko oloni levollinen, miten kaipuu syntyy, haluanko saada tartunnan vaiko jäädä vielä tähän. Ehkä suurin huomio on ollut, miten ilo toisen liikkeestä eteenpäin voimaannuttaa itseä. Sillä katsos, toisen eteenpäin meno ei voi olla kuin hyvä asia. Elämä muuttuu jatkuvasti ja se on tämän jutun idea. Mikään ei säily sellaisenaan ikuisesti.

Ja kyllä mäkin haluan!
Olen lukenut montaa kirjaa samanaikaisesti, mutta tietokirjoista nyt Anders Hansenin Aivovoimaa. Selailin teoksen toistamiseen läpi ja mietin miten yksi kirja saa himon iskemään.  Juuri niin, tätä kirjaa lukiessa tulee himo -nähdä itsensä vuosikymmenten(kin) päästä supermummona - ihan todella!

Jos olet miettinyt miten saisit mielen kirkkaammaksi, muistin terävämmäksi, kehon terveemmäksi, olotilan kevyemmäksi ja elämäsi yksinkertaisesti vain  paremmaksi, niin tässäpä sinulle kirja.

Tule mukaan
Olen ymmärtänyt, että itseäni piristää parhaiten muiden hyvät älynväläykset ja esimerkit. Jos joku on löytänyt hyvän idean, joka toimii hänelle, huomaan juhlivani sisäisesti. Jos idea jää kutkuttamaan mieltäni ja saa kehossani kipinöintiä, alan sulatella koekaniini ajatusta tyyliin: Testaan kuukauden - jos se toimii, niin sitten voin vaikka jatkaa.

Näin olen saanut jonkun toisen esimerkin kautta upeita uusia elämyksiä. Esimerkiksi aikoinaan mieheni kirjoitti pienessä ryhmässä julkista blogia. Ensin ihmettelin: "miksi ihmeessä", seuraavaksi: "miksen minäkin". Blogimaailmaan tupsahdettuani löysin upeita tyyppejä, jotka olivat kiinnostuneet kuka mistäkin. Innoittamananne laajensin maailmankuvaani, löysin mielenkiintoisia paikkoja maailmankartalta, aloin lukea erilaisia kirjoja, kokata uusia makuja ja jopa askarrella. Vinkistä huomasin Luovan lauantain ja muistin miten hyvältä luovuus tuntuu. Blogin ulkopuolelta YOU-appsin kautta sain erinomaisia ideoita oman elämän parantamiseen pienillä askeleilla. Mieheni kautta löysin Miracle morningin, joka on muuttanut aamuni täysin.

Olen siis ehdottomasti antautunut ajatukselle, että ihmisten innostusta kannattaa juhlia. Niin myös omaa ja varsinkin lasten ja nuorten. Älä tapa kenenkään tulevaisuutta, iloitse, juhli ja kannusta mieluummin. Hauskinta on ihailla toisten taitoja, ja sitten miettiä olisiko niistä iloa tai hyötyä itselle. Älkää antako periksi tylsyydelle. Elämän tarkoitus ei ole pitää käsiä kylmentyneessä tiskivedessä.

Sen vuoksi käykin hetimmiten kirjaston sivuilla, varaa itsellesi yksi kirja. Tämä kirja voi muuttaa elämäsi ratkaisevasti. Et tarvitse tähän rahaa, et muuta kuin avoimen mielen. Lue Anders Hansenin Aivovoimaa :)

Kauniiden asioiden äärellä

Tiedätkö sen hetken kun loma on tulossa, mutta et oikein ehdi ajatukseen mukaan? Minulle kävi juuri näin. Työt painoivat päälle, ystävän tapaaminen oli sovittu ja vielä grönlantilaisen Niven keikka oli tulossa. Perjantai-iltana kuitenkin pakkaan pikkuruiseen matkalaukkuun kevyitä vaatteita. Ja sitten huokaisen...

Vähän kymmenen jälkeen aamulla astelen Rooman ikiaikaisilla kaduilla, ensikertaa elämässäni. Sää on aurinkoinen ja lämmin. On kuin olisin tipahtanut keskelle kesää :)

Minulla on neljä toivetta matkaltani, mutta kesäsäätä en osannut toivoakaan. "Eikä tässä vielä kaikki" sanoo Rooma minulle ja alkaa näyttää ihmeitään.

Museo e Cripta dei Frati Capuccini, Via Veneto 27 

Eräänä päivänä tutustumme kapusiinimunkkien kryptaan. Ulkoapäin ei arvaa yhtään mitä rakennuksen sisältä löytyy. Katselen munkkien upeita kirjoituksia ja piirroksia kirjoissa, jotka on saatu kuin taikomalla entisöityä ehjiksi.

Seuraavaksi astun kryptaan. Tunnelma on huumaava, rauhallinen ja kaunis. Ympärillämme on tuhansien munkkien luista tehtyjä kuvaelmia. Mikä taito onkaan asunut sen/niiden ihmisten sisällä, jotka ovat kryptan tähän asuun luoneet.

Katosta laskeutuu päällemme olkavarsista ja nikamista tehtyjä lamppuja tai meitä katselee pääkallo lantioluut enkelinsiipinä. Huoneissa lepää vielä muumioituneita munkkeja, heitä ympäröi pinotut pääkallot, koristellut seinät sekä katto.

Jossain lukee: "Mitä te olette nyt, me olimme kerran; mitä me olemme nyt, te tulette olemaan." Ja minä nyökkään myöntävästi.

Viale Tor Marancia 63, 00147 Roma

Toinen toiveeni on käydä katsomassa korttelia, jonka talojen päätyseiniin eri taiteilijat ovat tehneet upeita muraaleja.

Istahdamme bussin kyytiin, matka ei kestä kauaa ja kohta pyörimme korttelin jokaisen talon ympäri. Mahtavia taideteoksia. Suorastaan hurmaavia.

Olen niin iloinen, että muraalit ovat tulleet meillekin. Turussa bongasin kaksi upeaa muraalia. Helsingissä olen nähnyt jo useita, mutta ehdottomasti tällaista taidetta soisi joka puolelle maailmaa runsain mitoin. Miksei jopa jokaiseen kortteliin vähintään yksi työ.

Mitä enemmän kiemurtelen näiden talojen väleissä, sitä enemmän hymyilyttää :)

Olin varautunut etukäteen nuoruuden kaipuuseeni, Michelangelon maalauksiin, Sikstuksen kappelissa. Varasin ajoissa opastuksen ja ilokseni saamme erinomaisen taidehistorioitsijan vetämään kierrosta.

Etenemme Vatikaanissa kolme tuntia ja aika on juuri sopivan pituinen. Ympärillämme on mieletön määrä muitakin turisteja, mutta oppaamme on todella taitava ja pääsen sukeltamaan taideaarteiden saloihin. Lopulta tulemme kappelin ovelle ja opas jättää meidät hetkeksi itseksemme...

Paikka on lumoava, se on enemmän kuin osasin odottaakaan. Astun pienestä ovesta sisään ja seisahdan kappelin keskilattian etuosaan ja jään kuin naulittuna siihen. Sisälläni kulkee kummallinen värinä ja ihokarvat nousevat pystyyn. Niska kenossa minä näen vihdoin ne maalaukset, joita jo nuorena mietin Michelangelon maalanneen. Nuo kuvat, nuo värit, tuo tunnelma, mikä taito ja mikä voima. Ja miten ihmeessä tuo kaikki on edes mahdollista.

Kotona kaivan esiin muistiinpanot, jotka noin viisitoista vuotiaana kirjasin kuvaamataidonopettajani kertomuksesta. Näin Michelangelo kirjoitti maalatessaan Sikstuksen kappelin kattofreskoa:

Tunnen partani osoittavan taivaaseen ja takaraivoni tarttuu selkärankaani kun taas kylkiluuni kasvavat ilmassa yläpuolellani kuin harppu, siveltimeni tiputtaa kasvoilleni muuttaen minut koristelluksi katukäytäväksi.
Lanteeni kaivautuvat vatsaani ja vastapainoksi työnnän pyllyni ylös kuin hevosen takapuolen; jalkani joita silmäni eivät vartioi, liikkuvat turhaan.
Nahkani venyy edestä pitkäksi kun taas takaa se on laskoksilla ja kutistuu ja olen taipunut kuin Syyrialainen jousi.
Vääriä ja outoja ovat sen vuoksi mieleni muodostavat arvostelut, sillä on vaikea tähdätä suoraan vääntyneellä hernepyssyllä.
Puolusta kuollutta kuvaani, Giovanni, ja kunniaani. Tunnen oloni pahaksi tässä paikassa enkä ole mikään maalari.

"Enkä ole mikään maalari" - miten käsittämätöntä puhetta... Onneksi freskot on saatu restauroitua. Värit ovat häikäisevät ja kappeli on kerrassaan upea.

Jätämme lopulta Vatikaanin ja tuhannet turistit taaksemme. Syömme pienessä perheravintolassa, käymme kaupassa ostamassa juotavaa ja herkkupalaa ja jatkamme matkaa tavalliseen tapaan kävellen. Ensin ohitse talojen, jalkakäytävän loputtua varovaisesti vilkkaan autotien viertä edeten ja jännittävien mutkien kautta tulemme puistoon.

Etsimme hetken mihin asettua, levitämme filtin ja istahdamme puiden alle. Kohta potkaistaan kengät jaloista, heilutellaan varpaita ja poksautellaan pulloista korkit ilmaan. Siellä täällä joku paikallinen tekee juoksulenkkiään. Papukaijat lentävät ja huutelevat mennessään.

Kun makaa ja katsoo ylös, ei silmissä näy enää kirkkaat maalatut tarinat, vaan huimat pitkät puiden rungot ja jossain taivaan kannella heiluvat vihreät havut. Jos lapissa onkin kauniita maata hiveleviä koivuja, niin täällä puiden rungot todellakin kiipeävät taivaaseen.

Koska kelloa ei tarvitse katsoa lomalla, niin loppupäivä lipuu puistossa kierrellen. Räpsyttelemme luomiamme ja kameran linssiä. Kun olemme haaveilleet tarpeeksi, lähdemme astelemaan kohti Trasteveren houkuttelevia ravintoloita.

Vaikka Pariisi on eräällä tavalla vienyt sydämeni, niin nyt myönnän, että Rooman historia, kaikki tämä luomisvimma ja nämä ystävälliset ihmiset ovat nyt asettuneet minuun. Olen saanut taas yhden uuden pisteen sydämeeni tässä maailmassa.

Monta hienoa paikkaa jäi näkemättä, mutta sehän on matkustamisen suola. Pieni nälkä, joka pitää ihmisen vireessä ja mielen virkeänä.

Nyt on ollut hyvä olla useampi päivä kotona. Katsella keltaisia ja punaisia lehtiä puissa. Nauttia tästä ajasta ja paikasta. Sillä kohta tulee marraskuu ja siltä odotan jo jotain todella suurta.

Ole utelias - jotain ihmeellistä tulee varmasti tapahtumaan :)

Olen ajatellut, että marraskuusta tulee uusi rakkauteni kohde. Enää en jaksa mutista mustasta maasta tai tihkusateesta. Jos valo onkin ulkona vähissä, niin sisälläni on alkanut polttaa taiteen sytyttyttämä palo.

Ah, tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun jokin luova pistos neulaantuu minuun ;-).

Saa tulla - olen valmis :)

Olen kiitollinen!

Sain Leenalta kiitollisuushaasteen, joka osui kuin nenä päähän ajankohtana, jolloin syksyn lomani päättyy. Tarkoituksena on kertoa viikon kiitollisuuden aiheista ja haastaa kolme bloggaajaa.

Minun viikkoani täyttivät mm. seuraavat kiitollisuuden aiheet:

Maanantain herääminen

Olen eilen laskeutunut Saariselän aurinkoiseen syksyyn. Istun vieraassa pöydässä. Katselen ulos ikkunasta, naava roikkuu puussa, maa peittyy puolukan ja mustikan varpuihin. Ei ole kiire minnekään ja aamukin on vasta alkanut.

Minä syön eilen poimimiani variksenmarjoja aamuherkussa. Miten meheviä, miten raikkaita. Miten upeaa on, että meillä on metsät täynnä vitamiinipommeja vapaasti poimittavaksi. Tämä maa tekee minut niin iloiseksi.



Tiistain rakkausmuisto

Minä olen kävellyt pitkään. Kiipeän tunturille ja laskeudun sieltä alas. Otan valokuvan tuulen tuivertaessa hiuksemme pystyyn ja lähetämme sen rakkaallemme etelään.

Muistan kuinka juuri tässä paikassa vuosi sitten söimme eväitä ja kuinka leikkisästi nakkelit minua puolukoilla. Nautimme toisaalla puron varrella kuukkelin vierailusta ja olimme yhtenä (pienenä) suurena perheenä samoilemassa.

Ja minä olen niin onnellinen kun sinä olet olemassa, vaikket olekaan täällä luonamme juuri nyt.


Keskiviikon väsymystä

Teemme taas pidempää päivämatkaa. Tänään tuijottelen jo kolmatta opastaulua, jonka mukaan perille on matkaa 5,2 - 5,6 km. Onhan se kummallista, kun kilometrejä kuluu ja aina vaan perillepääsyyn on vitonen jäljellä ;-).

Olemme huomanneet, että jokaisena päivänä viimeisillä kilometreillä jalkamme alkavat painaa, ja ryhdymme huvittavasti kehittelemään kiertoreittejä viimeisen ylämäen ohittamiseksi.

No, kun lopulta näen sen ylämäen, minä päätän että suoraan ylös vaan, pitkällä ja voimakkaalla askeleella. Ei yhtään kompurointia ja minä olen perillä reilusti ennen sinua. Sitten näen, kuinka sinä olet oikaissut aidan alitse. Senkin rontti ;-)

Ja kuten jokaisena päivänä minä olen kiitollinen, että kehoni jaksaa kävellä eteenpäin. Että saan raikasta ulkoilmaa ja varsinkin täällä ja nyt: minä pääsen saunaan. Mikä ihana keksintö sauna onkaan.

Torstain herkuttelua

Tänään on päivä, jolloin olemme vain. Ei yhtään hikistä kävelyä, vain höntsää. Tiedäthän sen kävelytavan, jossa edetään hitaasti nautiskellen. Höpötellään niitä näitä ja pysähdytään heti kun siltä yhtään tuntuu.

Päivän kohteemme on tunnelmallinen Cafe Porotupa, jonka isäntä Marko tarjoaa meille ensin poro- ja lohitäytteiset letut. Jälkiruuaksi mieheni ottaa herkullisen omenatoscapiirakan ja minä saan makean letun, johon on levitelty isosti ja paksusti lakkasydän. Marko ja syyskuun "apulainen" rupattelevat kanssamme, aurinko paistaa upeasti terassille, porontaljat lämmittävät penkin päällä ja elämä on täydellistä.

Minut täyttää onnen tunne, kun maailmassa on ihmisiä, jotka pitävät pieniä kahviloita, tarjoavat siellä rakkaudella tehtyjä asioita ja elävät juuri sitä elämää, jota kaipaavat.

Perjantain yhteenvetoa

On reissun viimeinen päivä. Olen levännyt. Olen ollut onnellinen täällä. En tiedä miksi levottomuus iskee niin usein. Täällä, poissa uutisten ja älämölön ääreltä, kuukkeleiden kanssa keskustellessa ja revontulien loimotellessa maailma muuttuu heti helpoksi.

Olen suojellut omaa napaani ja kohdellut sitä rakkaudella. Olen antanut sille hyvää ruokaa, ravintoa, josta suolisto pitää. Silitellyt sitä, jotta mieli rauhoittuu ja stressi kaikkoaa. Olen rakastanut sen ympärillä olevaa pyöreyttä, sillä olinpa millainen tahansa, niin tämä keho liikuttaa minua ja hengittää puolestani.

Ja hengittäessä mieli rauhoittuu. Silloin näen sen mikä toimii.

Mille ajatukseni annan, se kasvaa.

Kun olen levollinen on maailmani levollinen. Jos voin ohittaa mieleni jatkuvan haluan-enhalua-tykkään-entykkää ja olla vain, huomaan, että asiat on hyvin juuri nyt.

Olen kiitollinen että taas kerran muistan ja ymmärrän, vaikka tämä hetki kestäisi vain lyhyenkin aikaa.

Lauantain hauskaa

Olen herännyt ja noussut ylös. Talo on hiljainen, niin kuin kerrostalo vain joskus osaa olla. Olen pari tuntia tässä paikallani. Katselen pihaa, tutkailen kukkasia, jotka ovat selvinneet hyvin hengissä -ehkä jopa paremmin kuin läsnäollessani :). Olen yksin, vaikka oikeasti meitä on enemmän. Ensin herää nuorempi ja sitten vanhempi mies. Me istumme aamiaispöytään ja rupattelu jatkuu kuten eilen illalla. Ja kuinka minä nautin. Nautin tästä arjesta.

Päivälla teemme yhtä jos toista. Kuka menee minnekin, mutta lopulta palaamme taas yhteen. Välillä sohvailemme kaksin Vain elämää -tallenteen seurana ja jossain toisessa vaiheessa kolmisin teemme jotain aivan muuta.

Olen niin kiitollinen, että loman jälkeen tulee arki ja se tuntuu hyvältä. Tavallinen eläminen on arvokasta.


Sunnuntain lepoa

Kokoan tätä kiitollisuushaastevastausta. Mietin, etten ehtinyt vastata luovan lauantain haasteeseen, mutta näin tällä kertaa.

Kuuntelen radiota ja vaikka nostalgia soi, en tunne itseäni vanhaksi. Tunnen olevani samanlainen kuin ennen, samat toiveet, unelmat matkoista ja yhdessäolosta, odotukset siitä mitä pitäisi ehtiä tehdä ja ymmärrys ettei kaikkeen aina taivu. Tänään tulen tekemään pieniä kotitöitä ja odotan äidin tupsahtavan käymään.

... niin se äiti pistäytyi ja jatkoi matkaansa...  miehetkin tulivat kotiin ja toivat ystävältämme kaksi isoa kesäkurpitsaa.

Ja minä olen kiitollinen että olen, että musiikki täyttää elämäni sopukat, taide rikastuttaa mieltäni, äidiltä saamani villasukat lämmittävät jalkojani, ystävän tarjoamat kasvikset ravitsevat meitä ja uuni valmistaa ruuan loppuun helposti ja vaivattomasti.

Tämä viikko näyttää olevan taputeltu valmiiksi :)

* * *

Kuten haasteessa pyydetään, laitan sen eteenpäin kolmelle henkilölle. Vapaasti vastaten ja ilman pakkoa tietenkin, osoitan tällä kiitollisuushaastella:

Marjaanaa blogiin Marjaanan maja
Marikaa osoitteeseen Kinttupolut
Jaelia sinne aurinkoiseen Appelsiineja ja hunajaa maahan

Syyskuu on alkanut. Nautitaan meidän rauhallisesta luonnosta ja värikkäistä hetkistä :)

Hengähdyspaikka

Minä vihdoin näen unia öisin
Ja päivisin kirkkaita kuvia

Uppoan usein kirjaimien väliin

kuuntelen sanoja tai jätän ne ilmaan leijumaan
Yhtä kevyesti avaudun katsomaan aavalla valkoista purjetta ja meren hiljaista liikettä

Kun puraisen kirsikan murskaksi
väritän sillä huuleni ja sieluni

Ja kun astun korkealle kivelle horjuen

kättäsi tiukasti puristan

yhdessä elämän kanssa

Niin kuin meri kutittaa kiven vatsapuolta
minun rauhallisen kuoreni alla kuplii
varsinkin kun huvitan itseäni katsomalla meitä

Olen elossa taas.

Vuosihuoltoa päästä varpaisiin

Kaiken maailman vaivat ovat saaneet minut allergiseksi lääkärissä juoksemiselle, mutta olen sopinut itseni kanssa jonkinlaisesta vuosihuollon pakosta...

Harmaat aurinkolasit
Ne peittivät silmiäni kun ensin hoidin jokavuotisen hammaslääkärikäynnin. Ennen puristelin tuoliin sidottuna silmälaseja rusinaksi käsissäni. Nyt kaivelin kynnenpaloja kämmenistäni ja toivoin, ettei lääkäri soita viikon sisällä ja totea röntgenkuvissa mitään toimenpiteeseen viittaavaa... Mitään soittoa ei onneksi kuulunut.

Nostin siniset aurinkolasit silmiltäni, kun astelin gynen vuositarkastukseen. Uups, edellisestä kerrasta olikin kolme ja vanhan lääkärini tilalle oli tullut vähän tiukempi tyyppi. Se sanoi minulle: Rouvan pitää mennä mammografiaan. Teillä on sellaiset rinnat, ettei saa millään selvää onko näiden muhkuroiden seassa mitään ei-toivottavaa. Laitoin lasit takaisin päähän ja painuin kotiin...

Seuraavana päivänä etenin mustissa laseissa omalle lääkärilleni. Se avasi oven ja kysyi heti samantien: Mikä Patti? Esittelin muutamaa viikkoa sitten löytämääni kyhmyä, mies tutki minut ja sanoi: Rouva pieni, tämä on @€°§%* ja harmiton. Varaat seuraavaksi toimenpideajan ja minä poistan tämän. Astelin reippaana ulos talosta, nakkasin aurinkolasit laukkuun, annoin auringon loistaa helpottuneen hymyni kaverina. Jäin kuuntelemaan katusoittajia ja maksoin hyvästä kappaleesta kengän kannat katukivellä tahdissa napsahdellen.

Nukuin välissä yön ja sitten astelin mammografiaan. Olin puserruksessa sekä vieraan miehen käsittelyssä ultrassa. Se oli pitkään hiljaa ja lopulta sanoi: Rouvalla on kaikki hyvin. Tästä lähtien tulette säännöllisesti käymään. Melkein suukotin sairaanhoitajaa, jonka kanssa juttelin vieraan miehen lähdettyä. Vaihdoin vaaleanpunaiset aurinkolasit silmilleni. Mietin, että ostan tämän viikon lopputulosten kunniaksi jotain kivaa itselleni... En löytänyt mitään, joten juhlin säästöjäni ja päätin mennä kotiin tekemään omenapiirakkaa.

Aurinkoisella parvekkeella istuessani tajusin vielä: ihotautilääkäri. Johan mä ajattelinkin, että jotain puuttui. Päätin syödä toisenkin omenan. Eikös omenoiden pitänyt pitää lääkärit loitolla. Vaikka toisaalta, ne on antaneet minulle tällä viikolla ainoastaan hyviä uutisia ;-)

Pullaviipaleelle mustikkaa ja metsämansikkaa

Pihakeinussa keikkuen luen kirjaa

Mietin miten kahvinkeitto valmistuu siltä joka aikaa sitten sitä lähti valmistamaan

Astun tupaan

Kuulen pelkkää tuhinaa

Tiskaan

Laitan purut ja veden ja jään odottamaan tuoksua

Katson kuinka taivas repeää

Muistan miehen aamuiset sanat: kuulitko kuinka taivas rakasteli maata?

Niillä on tänään kiihkeää, ajattelen...

  Ja minä olen järjettömän onnellinen

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

You Do Something To Me

Maailman napa, minun pienen elämäni suunta,
kapeni parin viime viikon kohti juhlahumua.

Istuin useana päivänä töiden jälkeen pikku parvekkeelle lukemaan kirjaa, syömään pakkasmansikoita sekä pohtimaan mitä kaikkea pitääkään tehdä ennen tulevia kekkereitä.

Minä tuijottelin kynsilakan hehkua varpaissani, oravan hyppelyä nurmella, katselin kuinka talonmies levitti nurmensiementä ja sepelkyyhkyt söivät ne pois, seurasin syreenin kukan syntymistä, lumouduin tervapääskyn lennosta ja suunnittelin samalla ajatuksissani kaiken paremmin kuin koskaan ennen.

Minä, joka en koskaan ole ollut emäntä tai kodin hengetär, sain jostain sellaisen tyyneyden, että Dalai Lamakin olisi ollut iloinen (tai hänhän on aina iloinen). No, olin siis rento, leppoisa ja kaukaa viisas. Tein pikkuhiljaa tarpeelliseksi kuvittelemani asiat ja lopulta lauantaina huomasin seisovani kotona lasi kädessä, hymy huulilla katselemassa sukulaisia, ystäviä ja perhettäni.

Ymmärsin olevani onnellinen kaikesta mahdollisesta. Olin iloinen upeista nuorista, jokaisesta uudesta ajatuksesta joita he suunnittelevat ja kaikista toimista, jotka ravistelevat ja hämmentävät meitä vanhempia. Näin tämän kaiken pitää mennäkin, minä mietin.

Päässäni syntyi myös outo kupla: Voisin järjestää joskus isot juhlat itsellenikin. Seuraavalla sekunnilla huvittuneena tajusin, että tuo hullu ajatus ehtii kuivua kokoon ennen eräpäivää...

Juhlat on siis nyt onnellisesti ohi. Ja minä olen onnellisesti taas myös selkä- ja jalkavaivainen. Liikun kuin vanha mummo, vaikka henkisesti nuorruin viime viikonloppuna vuosia. Ensiviikon lämmittelen kolottavia luitani ja kutistuneita lihaskalvojani lämpimässä auringonpaisteessa. Annan meren suolan kastella hiukseni ja varpaiden hautautua hiekkaan. Jos näet vaaleanpunaisen hattuni pilkistävän rannalla, niin tule tökkäisemään kylkeeni. Lupaan sinulle lämpimän halauksen ja leveän hymyn ♥.

Skool kesäkuulle ja pienelle kesälomalle!

Jälkipyykkiä kesän suursiivouksesta

Viime kesänä kävin vaeltamassa Espanjan pyhiinvaellusreitillä ja tajusin matkalla miten vähällä ihminen oikeasti pärjää. Kotiinpaluun jälkeen katselin pitkään kotiani ja sain vahvistuksen ajatukselleni, että minulla on liikaa tavaraa ja vaatteita.

Sattumalta kotiin oli tullut samoihin aikoihin KonMari -kirja ja sen innoittamana kävin reilun viikon aikana kaikki tavarani lävitse. Minä tyhjensin asuntoa itselleni tarpeettomista tavaroista ja kirjoitin innoissani asiasta pienen postauksenkin. Kirpputorit, hyväntekeväisyys, paperinkeräyspiste ja roskis saivat minulta materiaa sekä roskaa ja vastineeksi kotiini tuli aimo annos vapaata tilaa hengittää.

Olen nyt kohta kahdeksan kuukautta seurannut miten yhden kerran tehty totaalinen siivousvimma on vaikuttanut olemiseeni ja tulokset ovat todella virkistävät.

Vaatekaappini on edelleen sellainen, josta minulle tulee hyvä olo. Jaksan aina viikata sukat ja alusvaatteet, vaikka aiemmin se olisi minusta ollut mitä typerintä ajanhaaskausta. Olen muokannut hiukan vaatekaappiani ja saanut sinne jopa oman paikan saappaille, jotka ennen olivat vaatteiden alla piilossa. (Joo, olet oikeassa, laatikoille pitää tehdä vielä pientä pintaremonttia)

Joitain vaatteita olen kahdeksan kuukauden aikana ostanut, mutta harhaosumia ei enää ole tullut ;-)

Vaikka kuulun niihin tyyppeihin, jotka haluavat laskunsa paperisina, niin minulla ei ole pinoja lojumassa missään. Mapeistani lähti suurin osa kiertoon ja tuhosin sisältöä aika tavalla. Nyt jos postiluukusta tipahtaa säilytettävää postia (monikaan paperi ei ole), niin laitan sen suoraan paikalleen, eikä mitään tylsiä jälkitöitä enää tule. Roskat lähtee samantien talosta eikä yksikään paperi ei leijaile väliaikapisteeseen kasautumaan suureksi pinoksi.

Keittiön kaapeissa on väljempää ja kaikille tavaroille on aina oma paikka (no oli ennenkin, mutta kaikennäköistä turhaa härpätintä oli laatikossa ja kaapeissa). Kylpyhuoneessa ei pyöri vanhoja tuubeja tai purnukukoita. Kaikki on tuoretta ja käytössä.

Vielä ei ole tullut eteen asiaa, jota kaipaisin takaisin. Ei papereita, ei melkein onnistuneita valokuvia, nuoruuden ihania punk-farkkuja, jotka eivät mahdu päälle. Nostalgialle on kyllä jäänyt sijansa, vinyylit soivat ja valokuva-albumit ovat päässeet ansaitusti enemmän esille ja aikaa omiin mielenkiinnon kohteisiin on kasvanut.


Kotona on aivan selvästi mukavampi olla, kun ikäviä, tilaa vieviä tai turhia tavaroita ei pyöri ympärillä.

Suosittelen tällaista kertaheitolla tehtyä siivousta kaikille, jotka haluavat päästä eroon epämääräisestä huonosta olosta, sotkusta ja ylitse tursuavista kaapeista. Kun kerran tekee kunnolla siivoustyön, niin sen jälkeen ylläpito on enemmän kuin helppoa =)

Marie Kondon Konmarista on hyvä video juutuubissa. Mutta idea toimii erittäin tiivistettynä näin:

• käy läpi tavarasi ja vaatteesi aihealueittain (ei tilan/huoneen mukaan)
• aseta itsellesi aikaraja mihin mennessä siivous on tehty (mielellään lyhyt aika, jotta työ tulee ylipäätänsä tehtyä loppuun)
• ota esine, valokuva, vaate käteesi ja tunnustele miltä sinusta tuntuu. Jos käsissäsi oleva asia ei tuota iloa tai ole ehdottomasti käytössä ja ole tarpeellinen, niin päästä siitä irti.
• etene tässä järjestyksessä: vaatteet, kirjat, paperit, sekalaiset tavarat, muistoesineet.
• ota kategorian mukaan kaikki siihen liittyvät asiat esille yhdellä kertaa ja käy ne läpi: esim. aivan kaikki vaatteet (myös kellarista tai varastosta)
• laita jäljelle jäävät omalle paikalleen
• kiitä niitä tavaroita, joita et enää pidä, sillä ne ovat antaneet aikoinaan sinulle iloa tai muuta apua. Toimita irtipäästettävät tavarat pois mahdollisimman pian (hyväntekeväisyys on mitä nopein tapa päästä eroon itselle tarpeettomista tavaroista ja samalla voit auttaa ja tuottaa hyvää mieltä jollekin toiselle)
• nauti elämästäsi, nyt sille ja uusille ideoille on tilaa 

Ja jos siivous ei yhtään kiinnosta, niin ei se mitään. Oikein ihanaa viikonloppua sinulle jokatapauksessa =)

Myönnän kaiken

Mikä siinä on, että illalla, kun oma aivotoiminta on jo lakannut, kovalevy on täynnä, mitään järkevää ei kannattaisi enää kysyä, niin mies alkaa jankata asiasta, josta tietää minun olevan eri mieltä?

En ymmärrä. Mutta kohta minä huomaan irtautuneeni itsestäni ja seuraan sivusta, kuinka se nainen, joka asuu tässä asunnossa, päästää suustaan lauseita, jotka kannattaisi nielaista omaan suolistoon.

Seuraavassa hetkessä pohdin: Miten päästä ilmaantuu sanoja, jos aivotoimintaa ei pitänyt enää olla ;-)

Myönnän siis:
en ole täydellinen
 no ei ole mieskään täydellinen

mutta ainahan sitä voi toivoa
  että se oppisi lentämään ;-)


Mitäköhän tuo siippa oikein toivoo? En uskalla ajatellakaan...

Tästäkin huolimatta torstai on toivoa täynnä!

Pitäkää lippu korkealla =D

Maasta se pienikin ponnistaa

Onnellinen?

Olinko? No olin kyllä, mutta   

(pssst. tiedätkö aina kun joku sanoo "mutta" se tarkoittaa, että sanojalla on jonkinlainen sisäinen vastustus) 

... mutta minulla on kesästä asti ollut mielessäni työ, jonka haluaisin tehdä. En ole löytänyt tekemiseen sopivaa aikaa taikka jaksamista, joten nyt päätin ottaa muttaa korvista kiinni.

Anoin töistä pätkän vapaata. Palkatonta kylläkin. Tänään on ensimmäinen vapaapäivä takanapäin ja olen innoissani siitä, että olen vihdoin voinut keskittyä itselle mielekkääseen tekemiseen.

Kolme päivää vielä jäljellä. Mitä kaikkea kivaa ja hyvää siihen mahtaakaan mahtua =)

Ihmiset tarvitsevat hyvin erilaisia asioita ollakseen onnellisia, joten kaikille riitää aineksia.  Joskus onnellisuus on kiinni vain siitä, että huomaa mitä ympärillä on. Toisinaan onnellisempi olo on vain pienen askeleen päässä. Ja pienestä on aina helpompi ponnistaa eteenpäin ;-)

Ihan näin marraskuussakin =)

Ihan himona

Viimeaikoina olen

Ihan himona istunut väärinpäin tuolilla
Olotila on huvittuneen petollisen naisen, kun paikassa jos toisessa nostan tuolin toisinpäin ja istahdan siihen reteästi lepuuttamaan itseäni.

... ja vain koska kaikki muunlainen istuminen sattuu kamalasti selkään.

Ihan himona seisonut
sillä se tuntuu olevan kävelemisen jälkeen toiseksi paras vaihtoehto elää.

Mikä mahtaa olla makaamisen jälkeen paras vaihtoehtoasento nukkumiseen? Eihän asia tietysti minulle kuulu, mutta olis ihan kiva jos joku voisi vihjasta helpotusta tähänkin ongelmaani...

Ihan himona tuoksutellut kahvia ja salmiakkia
ja tänään ensimmäisen kerran viikkoon join
kupin kahvia, aah
salmiakkiin olen hulluna muuten vaan, uuh...

Ihan himona ajatellut pieniä paloja
sillä varovaisuus on valttia ja maut tuntuvat nyt taivaallisen hyvältä. Opin myös, että jos suupala maistuu pahalta toista ei kannata ottaa ;-)

Ihan himona juonut
kun luovutin kaiken juoksevana tajusin vihdoin, että vesi maistuu minulle. Vesikannuni ei enää ainoastaan korista kauneudellaan, vaan myös ravitsee sisällöllään kehoani. Ja tietysti, onhan vessan pesu on helpompaa kun on vettä käytössä.



Ihan himona manifestoinut ja kokenut vatsavirustautia
olinhan nimittäin juuri edellisviikolla valitellut työkaverille, että pitäisi saada muutama kilo pois ennen joulua. No nyt kaksi kilogrammaa on kadonnut näköjään pysyvästi minusta. Kyllä viikon verran kestäneestä kuume-vatsatauti-ihottuma-selkähermokivusta voi näköjään olla yllättäviä hyötyjäkin...

Vielä ihan himona olen ollut omaan työpaikkaan
onhan neljän seinän sisältä poistuminen tosi mahtavaa. Ja minun työkaverini ovat kertakaikkisen hauskoja ja taitavia. Työnteko tekee minulle hyvää ja palkkiokin sieltä kilahtaa säännöllisesti. Tänään työpaikkani hankki minulle vielä hyvät päätelasit, jotta voin katsella kukkakärpäsen kokoisia fontteja näytöstäni. Eikä tässä vielä kaikki, ikänäkölaseilla omat silmät näyttävät suurilta, joten voin räpsytellä ripsiäni kuin Liza konsanaan ;-)

Eniten himona olen kuitenkin nyt
vapaaseen olotilaan,
jossa ei tarvitse varoa vaarallisten pöpöjen
siirtymistä kehosta toiseen...

Näillä mietteillä kohti viikonloppua:

Mitä ikinä himoitsetkin

nauti siitä =D

Parasta lääkettä

Kerrankin mainos
jonka tuote on halpa
joka voi auttaa masennuksen oireisiin
v...tukseen, tylsyyteen tai oikeastaan ihan mihin vaan.

Siispä laitankin nyt koneen kiinni ja nappaan annoksen tätä lääkettä, sanoi lääkäri ihan mitä vaan ;-)



Kaikkea hyvää sinun sunnuntaihisi =)

Höntsäkävelyllä tapahtui...

"Enpä ole nähnyt pitkään aikaan Supermiestä", ajattelin kun hiekka rahisi sandaalien alla ja kuikistelin taivaalle valkoposkihanhien ylilentoa ihaillen.

Olin höntsäkävelyllä, sellaisella mihin ei laiteta hikivaatteita päälle ja jolloin toivotaan, ettei kroppa innostu liikaan vauhtiin tai ilma saa nihkeää oloa aikaiseksi.

Siellä minä hiekkatiellä kävelin hiljakseen. Haistelin heiniä ja niiskutin allergisena. Mietin miten kivaa oli päivällä kirjoittaa omaa pientä kirjaa. Pohdin myös suurena ongelmana mitkä vaatteet pukisin aamulla lenkkikenkien seuraksi, jotta voisin kävellä töistä kotiin kunnon kengillä sekä näyttää töissä edes hiukan edustavalta. Olipas siinä probleemaa kerrakseen ;-). Lopulta päätin olla ajattelematta ja katsoa aamulla mitkä vaatteet kroppaa peittää...

Arvelin tallustelleeni jo liian pitkälle ja laskeskelin mistä loppureittini tulisi kulkea, jotta olisin synkronissa juoksulenkille lähteneen mieheni kanssa. Halusin näet kohdata miehen tietyllä valotolpalla (kuinka romanttista, heh heh). Niinpä minä oikaisin puukujalle. Siellä nuorimies kiristi kahden puun väliin asettamansa nuoran vaijeria ja kohta hän käveli ilmassa käsillään tasapainotellen. Minä seurailin taiteilua niin pitkään kun pystyin ilman että törmäsin puuhun tai vastaantulijoihin.

Sitten käänsin pääni ja näin taivaalla kuumailmapallon. Koska tuulta ei ollut nimeksikään pallo tuntui olevan paikallaan. Muistin miten ihanalta taivaalla leijailu tuntuikaan ja toivottelin matkalaisille hyviä tuulia ja pitkää valoisaa iltaa. Valotolpalle oli enää kilometri eikä mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Kunnes yksi vastaan tuleva pariskunta hämmästytti minut. Käsikädessä he somasti kävelivät kohti minua, Supermies ja nainen! (En tiedä oliko se Supernainen, kun sillä ei ollut Super-paitaa päällä.)

Pariskunta varmasti kuvitteli minun olevan joku kylähullu, kun virnuilin niin leveästi heitä ohittasessani. Mutta ei se minua haitannut, päinvastoin, taisin huvittua vielä enemmän...

Lopulta olin valotolpalla ja käännyin 180 astetta ja katselin näkyisikö miestä lähimailla. Ja sieltähän hän viipottikin, ehkä jo hiukan väsynein askelin ja totisesti hikisenä.

Ja kohta me kävelimme loppumatkan yhdessä kotiin, hikinen mies ja sen ei-hikinen mutta höpsö nainen ;-)

Että sellaista tällä kertaa...

Suloista loppupäivää ja tulevaa viikkoa sinulle =)

Ja jäljelle jää vain...

Kun viikkokausia matkalla ollessani käytin samoja vaatteita kerta toisensa jälkeen, oli vaatteiden valinta aamuisin ja keskellä päivääkin erittäin helppoa. Arvelin jo tuolloin, että reissu poikii muutoksia tulevaisuuteen, mutten arvannut miten nopeasti.

Kotiin palattua mies eräänä päivänä luki vaaleanpunakantista kirjaa ja minä ihmettelin, että mikä sillä nyt oli luvun alla. Mies näytti Marie Kondon KonMari -kirjaa (siivouksen elämänmullistava taika) ja selitti mistä kirjassa oli kyse.

tilanne päällä

Seuraavana päivänä minä otin kirjan käteeni ja luin sen himoiten läpi. Jos joku oli saanut mieheni koukkuun ylimääräisen kaman irtipäästämisestä, niin olin haltioitunut. Samalla sain mitä hurjimman vision, jossa kaapeissani olisi vain mieluisia ja ihania asioita, sellaisia hyviä fiiliksiä tuottavia.

ja kuvasta puuttui vielä alusvaatteet ja sukat
ja osa kengistä

Niinpä reilu viikko sitten perjantaina minä kaivoin kaikki vaatteeni makuuhuoneeseen. Takit, kengät, asusteet, laukut, hatut ja ne muut vaatteet. Läjä oli aivan kamala, vaikka olin mielestäni hoitanut kaksi kertaa vuodessa vaatekaappien läpikäynnin.

Sitten kirjan ohjeiden mukaan otin yksi kerrallaan käteeni vaatteen ja tunnustelin tunteitani.

Jos tämän työn piti tuottaa jotain iloa, niin minun täytyy sanoa, että tuntien jälkeen olin todella ärsyyntynyt ja pahalla tuulella. Minä olin säilyttänyt niin paljon kaikenlaista mahdollista sopimatonta, tylsää, ikävää, puristavaa, hintalapullista mutta käyttämätöntä vaatetta, että ihan hirvitti.

Jäljelle tuntui jääneen vain murto-osa vaatteita ja niistäkin vielä mietin, että osa olisi poisheitettävää...

Toisaalta opin vaatteita kaappiin takaisin laittaessani, että todellakin pidän mekoista. Ja totesin, että jos kaappiini jäikin melkein vain heiluvia hapsuja, niin olkoon niin. Ei minusta saa farkkukansaa taikka jakkupuku-ihmistä, vaikka kuinka päästä puristaisi. Tajusin siis, mikä minulle tuottaa vaatteessa iloa ja päätin nauttia niistä vähistä hepenistä, jotka vielä jäljelle jäivät =)

...tai no
eteiseen olin vienyt jo kolmet kenkäparit

Kun pari päivää oli kulunut tunsin siivouksen jäljet nahoissani. Joka kerta kun avasin vaatekaapin oven koin ilon tunteen:
vaatteilla oli tilaa hengittää -no todellakin oli ;-),
ne oli helppo nähdä yhdellä silmäyksellä ja
päälle pantavaa löytyi alta aikayksikön.

Kirjasta innostuneena luin sen vielä toistamiseen sekä kävin seitsemän päivän aikana läpi kaikki kirjani, paperini, sekalaiset tavarat, keittiön kaapit, vessan kaapit ja liinavaatteet. No vielä on valokuvia liuta jäljellä (ja jotain kamalaa kellarikamaa). Päivät olivat pitkiä ja olo oli kaikkensa antanut, mutta vau miltä tuntuu vapaa tila ja se että turha kama on poissa kotoa.

Minulle kaikista vaikeinta oli vaatteiden läpikäymiset. Paperit ja muut siivosin hyvinkin helposti. Miehellä taas kirjojen ja papereiden läpikäynti on tuskaa.

Kuten Helmi postasi KonMarin viikkauksesta saa kiksit. Miten voikin pienet muutokset vaikkapa sukkien laitossa laatikkoon tehdä ihmiselle virneen naamalle, heh heh.

Mies hankki Marie Kondon kirjan Positiivareilta. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat elää uskossa, että kun kerran siivoaa kunnolla, ei kaaosta synny enää koskaan =D

Siitäkin huolimatta, ettei sinua kiinnosta aihe ollenkaan etkä tiedä mitään ikävämpää kuin siivous, niin toivottelen sinulle oikein ihanaa alkuviikkoa! Muista silittää olkapäätäsi ja taputella itseäsi hellästi. Olet ihana tyyppi ❤️