Bingo - rankka joulukuu

Finaalissa ennen kuin viikko ehtii loppuun

Torstaina siippa könyää omituisesti sänkyyn aamu kuudelta. "Pyörryttää", hän sanoo. Kyselen varovasti mitä tarkoittaa ja olen lähellä. Mitä pidemmälle aamu saa, sitä pahemmaksi olo muuttuu. Lopulta lähdemme terveyskeskuslähetteen kanssa sairaalaan ja sinne mies jää tutkittavaksi neurologiselle, jonne omaisilla ei ole menemistä. 

Minä istun omaisten odotustilassa katsomassa kuinka ambulanssit tuovat potilaita sisään. Olen istunut tässä jo tunnin ja arvaan, ettei kukaan koskaan tule kertomaan minulle mikä miestä vaivaa. Niinpä päätän soittaa hänelle. Toteamme yhdessä, että voin mennä muualle odottelemaan ja minä siirryn kerrosta ylemmäs kahvilaan, joka on tullut tutuksi jo isän luona sairaalassa käydessä. 

Olen syönyt leivän ja juonut kahvin. Kolme ja puoli tuntia on kulunut ja sinä aikana olen katsellut ihmisiä, niiden erilaisia vaatteita, kävelytyylejä, kuunnellut henkilökunnan keskusteluja ja hiukan potilaiden ja omaistenkin. Olen ihmeellisen tyyni. Minulla ei ole varaa kuluttaa aikaani kännykällä, sillä minun eikä siipankaan puhelimessa ollut akkua kovin paljoa kotoa äkkiä lähtiessä, enkä halua jäädä ilman yhteyttä. 

Taivas on pimentynyt, kun saan soiton: "Lähde vaan kotiin, minä jään tänne yöksi." Ja niin minä lähden kotiin. Laitan ystäville viestiä, että huominen meno jää meiltä väliin ja toisille että ylihuominen glögi-ilta on peruttu meidän osalta. 

Lauantaina toinen on paikattu ja toinen auki ratkottu

Olen saanut miehen kotiin. Olen tyytyväinen. Se voi jo paljon paremmin. Kuten netissä todetaan, viruksen aiheuttama tasapainoelimen tulehdus voi olla dramaattinen kokemus. Sitä se oli meille molemmille. Aivan kamalaa katsoa kuinka toinen vain oksentaa rajusti, silmät tikkaavat villisti vasemmalta oikealle, koko keho tärisee ja vain vahvasti tuettuna kaveri pysyy pystyssä. Käymme tekemässä pientä kävelyä korttelin ympäri. Mies tokenee nopeasti, mutta minun kroppani hirttää taas kiinni. Puukkoa iskee nivuseen ja jalkani pettää. En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa.

Voisin luopua

"Tuohan on ihan hirveää paskaa", sanoo siippani, joka ei koskaan kiroile. Hän katsoo tietokoneeni ruutua, josta näytän miten tekniikka ei kertakaikkiaan toimi työtehtävässäni. 

Hän säälii minua niin paljon, että suostuttelee ulos lounaalle, mikä onkin tarpeen, sillä olen taistellut p#skan kanssa aamu seitsemästä asti. Palattuani klikkaan itseni Teams-kokoukseen, jossa kesken kaiken kysyn: "Mikä päivä tänään oikein on?" Luulen olevan torstai. Mitä tästä voisi päätellä, kun tänään on maanantai ja kello hiukan yli puolen päivän?

Aikansa kutakin

Tiistai-iltapäivänä äiti soittaa. Se puhkuu ilosta, sillä remonttifirman viestin mukaan he pääsevät muuttamaan takaisin kotiin tämän viikon perjantaina. Ja he haluavat muuttaa sinne heti!!!

Yritän ehdottaa että mitäs jos me siirrämme huonekalut ensin paikoilleen ja he muuttavat sen jälkeen, mutta kuulen kuinka puheeni katoaa kaukaisiin galakseihin... Voi jestas sentään, ymmärrän, että oma koti on oma koti, mutta jos siellä kaikki isot ja painavat huonekalut ovat keskellä huoneita, isä on ollut sairas, eikä äitikään mikään nuori voimannostaja ole, niin eikö voitaisi nukkua yksi ylimääräinen yö väliaikaisessa kodissa. 

Huokaan syvään ja sanon, että jutellaan huomenna asiasta. Tullaan teille kunhan pääsen töistä.

Määränpäänä jonkinlainen selviytyminen

Töissä on kertakaikkisen kamalaa. Työtä on hirvittävän paljon. Taistelen edelleen sen ohjelman kanssa, joka jo viime viikolla alkoi ryttyillä minulle. Iltapäivällä laitan koneen aikaisin kiinni. Lähdemme vanhemmille käymään ja saan puhuttua heidät ympäri. Me järjestelemme huonekaluja perjantai-iltana ja he muuttavat lauantaina.

The End - miten mahtaa käydä

Joulukuu, jonka odotin ensimmäisen viikon jälkeen rauhoittuvan, näyttää vain kiihdyttävän otettaan.

Ehkä selviän viikonlopun ylitse. Ehkä muistan käydä ostamassa jouluruokia sunnuntaina tai maanantaina. Ehkä menen nyt vain suihkuun. Pesen tähän astiset tapahtumat nahoistani pois. Suihkautan napaani Chanel vitosta ja rasvaan jalkapohjani ennen villasukkien pukemista. Mitäs jos sen jälkeen kiedon itseni sohvan nurkkaan ja odotan, että joku toisi minulle lasin shampanjaa. Tai kaksi. Se joku saisi myös suudella minua niskaan, sillä lailla lempeästi.

Sammua

Suostuisin vaihtamaan Heilin kanssa osia, vaikka hän sanookin minulle harkitusti artikuloiden: 

"Mä tahdon juoda vain shampanjaa...
Vai vaihdetaanko elämiä?

Otan sun arjen ja huolet

saat Chanelin ja kuoret.

Mut jonain päivänä,

mä lupaan kyllä,

tylsyyteen sä vielä kuolet."

Tästä kaikesta voisi kai päätellä, että olen valmis lopettamaan tämän joulukuun. Haluan vain siirtyä joulupäivään ja aloittaa uuden vuoden. 

Heili - Chanel N:o 5

***

Olisin halunnut vastata vuoden viimeiseen Repolaisen bingoon aivan toisin, mutta näin tässä nyt kävi. Täytin bingokupongin kaikki ruudut eli sanat:  Sammua, Finaali, Aikansa kutakin, Ratkottu, The End, Päätelty, Määränpää, Luopua ja Valmis.

Kuukauden bingo ja ruusun ostamatta jättäminen

Maaliskuun bingon toteutus on ollut mielelle vaikeaa, sillä samalla kun kuukaudessa on tapahtunut ihania asioita, siihen on kuulunut myös rakkaan läheisen sairastuminen ja ajatusten jatkuva vaeltelu hänen ja läheisten vointiin.

Päätin kuitenkin tarttua Repolaisen kuukausihaasteen. Kirjoitin ensin koko bingotaulukon täyteen, mutta reilun päivän sisäisen ahdistuksen jälkeen olen jälkikäteen editoinut vastaukseni ainoastaan yhteen riviin. Keskityn niissä maaliskuussa tapahtuneisiin kivoihin asioihin. 

Ruudukko menee näin:

A  B  C
P   ?   I
U  F  O

Bulletjournal

Kopioin vuodenvaihteessa siipalta bujooni idean "mitä opin tänään". Kirjoitan siis päivittäin jotain minkä olen huomannut tai oppinut. Tällä hetkellä listan asiat pyörii paljon työjutuissa, mutta myös omissa harrastuksissa tai oletusasetuksissani.

Listalla tässä kuussa on esimerkiksi ollut tällaisia kirjoituksia:

• tee yksi asia kerrallaan, asiat järjestyvät aina jotenkin
• työongelmien ei pidä kuluttaa omaa terveyttä - viis veisaa epäolennaiset jutut
• pidä taukoja, niin virtaa riittää
• aina ei tarvitse tehdä jotain järkevää
• asiat selviää kun niistä puhuu
• ajatukset vaikuttaa kehoon ja kehon kokemukset synnyttää tunteita
• aloita, älä odota inspiraatiota - sitä sinulla ei ole
• itselle kannattaisi antaa aamulla yläfemma
• potutti hirveästi, otin taukoja ja viisveisasin
• sitkeä löytää ratkaisuja
• tee jotain ei-tavanomaista - kurkista uoman ylitse
• itsestä tulee pitää huolta

Filosofiaa

"Esa Saarinen pitää viimeisen luentonsa Filosofia ja systeemiajattelu Aalto yliopistossa. Taas." Tällainen vitsi kuulema kiertää Aallossa ja ehkä juuri sen vuoksi mekin menemme paikan päälle. Tällä, kenties viimeisellä, luentokerralla aiheena on "uomakipitys vs. uloskurkistelu varpaille nousten".

Saarinen kehottaa meitä erilaisten ja uusien vaihtoehtojen näkemiseen, kurkistelemaan omasta tavallisesta toiminnasta ja ajatusmallista, uomasta, ulos ja ylös päin, jopa ehkä varpaille nousten :D

Esa käyttää yhtenä esimerkkinä ruusun ostamatta jättämisen. 

Siis, että tapasi ei ole ostaa ruusua. Mutta kenties voisit ajatella olevan mahdollista, että ostaisit ruusun kumppanillesi. 

Jos ostaminen ei ole ollut tapana, niin voisitko mahdollisesti ajatella, että niin kuitenkin voisi tehdä.
Ostaisit ja kurkistaisit oman tavanomaisen toimintasi ulkopuolelle. Että mitä tapahtuu, kun ostat ruusun? Olisiko ehkä pitänyt ostaa jo kauan, kauan sitten? Ja ehkä tasaisin väliajoin matkan varrella? Ehkä tämän jälkeenkin?

Minulle jää erityisesti mieleen, että kannattaa huomata se mitä en tee ja suunnata toimintaa juuri sinne. Jonnekin uuteen ja eteenpäin vievään, jotten kulje samoja polkuja joita aina tallaan.

Severance

Kysymysmerkin kohdalle valitsen S-kirjaimen. Syynä on Severance -sarja. 

Olen poikkeuksellisesti tuijotellut maksullista tv-kanavaa ainoastaan tämän sarjan vuoksi (AppleTV). Tämä poikkeustila on nyt päättynyt ja kenties jatkuu sarjan kolmannen kauden tullessa eetteriin. Tai ei mitenkään kenties, paremminkin aivan varmasti.

Suosittelen enemmän kuin paljon Severancea (Erotus). En halua spoilata mitään etukäteen, aloitin itsekin sarjan täysin tyhjältä pöydältä, katsoisin vain ja ihmettelin miten upeita alkutunnareita toiset osaavat tehdä ja miten uskomaton mielikuvitus tekijöillä on.

Severancea katsellessa ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu ja olo jakson jälkeen innostunut, hämmentynyt, odottava tai kaikkea samalla kertaa. 

Näyttelijäsuoritukset ovat huippuja :)

Kurkotanko kuuseen vai suksisinko?

Olin maalannut kauniin kuvan töihin paluusta. Vai olinko? Olin ainakin ajatellut kuinka kivaa on nähdä työkavereita ja päästä sosialisoitumaan. 

En osannut kuvitellakaan, että puolitoista viikkoa menee teknisten ongelmien kanssa. Että mulla ei ole oikeuksia yhteen jos toiseen paikkaan, en saa käyttööni kaikkia työvälineitä, en kuulu jakeluryhmiin, tai jos postilaatikossani onkin seurattavia sähköpostilaatikoita, niin ne ovat osin käsittämättömiä ja olen varma, että jotain oleellista puuttuu. Tiedän tämän kaiken vain nahoissani, sillä olen nollannut työmuistini opiskeluaikoina täysin ja kokonaan.

Ensimmäisen kahden päivän jälkeen huomaan, että päätäni puristaa. Etähommia tehdessäni suustani alkaa päästä lauseita, joita murisin ennen päätöstäni opintovapaasta. Tunteeni kiehuvat uusien ongelmien pulpahdellessa ilmaan. Tiedän ettei tämä tee minulle hyvää. Pieni paniikki alkaa pyöriä mielessä.

Juttelen miehelle tunteistani (no onhan se kuullut purkaukseni työhuoneessa jo päivän aikana muutenkin). Mies sanoo, että "sä et voi tehdä noille asioille mitään, ennen kuin ne it-tuessa lukee ja ratkaisee sun viestit". Iltakävelyllä nähdään ystävä ja hän toteaa naureskellen "Kuule, ota nyt rauhallisesti. Teet vain sitä mitä pystyt." Seuraavana päivänä olen tiimipalaverissa ja kerron tilanteen työkavereille. Pomo vastaa siihen, että "ei me odoteta sulta vielä täyttä panosta, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa".

Mietin sanoja. Mietin itseäni. Että pitääkö heti olla täydessä vauhdissa, kun töihin on palattu. Muiden mielestä näköjään ei tarvitse. Mutta minun päässäni on oletus siitä, että jos en ole heti täydellinen ja tuottava, niin en ole... mitä en ole... tarpeellinenko?

Mitä seuraavaksi. On tullut torstai. Aamupäivällä on palaveri, sen jälkeen on lounas ja iltapäiväksi lähden omalle asialle, lääkäriin. Tämä nainen on niitä, jotka ottavat asiakseen asiakkaan kokonaishyvinvoinnin ja varmaankin kuulluksi tulemisen vuoksi tunnen pois lähtiessäni elämäni kevyemmäksi. Lepään illan, en väsyneenä kuten edellisten työpäivien jälkeen, vaan rentoutuneena. 

Perjantaina saan vihdoin työasiat johonkin reilaan. Ja kun päivän jälkeen suljen työkoneen, tunnen hyvää oloa. Ehkä asiat rullaavat pian vanhaan malliin. Sellaiseen rauhalliseen ja oman arvon tuntevaan oloon, ilman kiukkuisia kohtauksia. En halua missään nimessä palata työssäni hetkiin, jolloin puhun rumasti mistään taikka kasvatan sisäistä negatiivista tunnetta valtavaksi pyörremyrskyksi.

Nyt lauantaina tunnistan ilon siitä, että on viikonloppu. Tästä lähtien olen taas normaalirutiinissa, viikot työtä ja viikonloput vapaata.

Arki palaa. Toivon, että hankala alku opettaa minulle kuinka puran negatiivisen kierteen synnyn ja pääsen jaloilleni nopeammin ja rennommin.

* * *

Tähän postaukseen olen käyttänyt Repolaisen bingo-haasteen sanoja maalata, odottaa ja levätä, sillä ne sopivat kuin nenä päähän viimeisen puolentoista viikon töihinpaluuseeni. Kenties toivon samalla, että maalaaminen, odottaminen ja lepääminen jäävät pyörimään elämääni positiivisessa muodossa pidemmäksikin aikaa. Mutta vain siis positiivisessa mielessä ;-)

Herkillä ja heräämistä vailla

Kiltit tytöt kestävät kaiken

Istahdan naisen eteen. Hän katsoo minuun ja tekee kysymyksen. Yritän vastata, sillä lailla kun aikoinaan opetettiin, että anna tulla vaan, reippaasti, mutta jostain navan kohdalta alkaa puskea tunne ylös ja samantien silmät kostuvat. Useamman vuoden paine on nyt nieluni pohjassa, kuin omenan pala ilman, että sitä saa nielastua alas, muttei halua saada ylöskään. Aluksi sanat ovat mykkiä, sitten ne saavat äänen ja valuvat kuin luolasta ulos, vesiputouksen lävitse kauas alhaalla virtaavaan jokeen. 

Nainen kuulee kaiken, hän ymmärtää mistä tulen ja lopulta tiedämme yhdessä minne olen menossa.

Jälkeenpäin minä huokaisen ja olen onnellinen, mutta jatkuvasti kyynelrajalla. Ehkä siksi, että olen tullut kuulluksi tai sen vuoksi, että vihdoinkin toimin.

Herkät pojat kestävät enemmän

Seuraavana päivänä haen kirjastosta Ville Juurikkalan kirjan. On iltapäivä ja mieli tekisi pieniä päiväunia. Jostain syystä otan kuitenkin pöydältä kirjan ja avaan sen. Teksti nappaa minut samantien mukaansa. Silmät käyvät läpi rivejä kuin huumassa. En voi ymmärtää miten mies selviää tästä kaikesta. Iltapäiväkahvien jälkeen jään keittiöön istumaan ja palaan Juurikkalan elämään. Tunnen suunnatonta läheisyyttä, kun mies lähtee caminolle kohti Santiago de Compostelaa. Sydämessäni läikähtää lukiessani hänen sanoistaan Roncesvallesin jälkeen tulevasta satumetsästä. Sillä satumetsäksi minäkin sen alueen nimesin, lapsuuden tarinoiden syntysijoiksi. Huudahdan miehelle kesken lukemisen: "Kuule, se on yöpynyt Cizur Menorissa. Muistatko ne kilpikonnat siellä pihalla?" Ai miten ihanaa! Muttei kaikki ole ihanaa, ei Juurikkalan matka suju kuten omani, siinä on vaiheita, joita en haluaisi kenenkään kokevan, mutta mies se vain kulkee ja kokee. Sivu toisensa jälkeen kääntyy ja kello käy. Kun aurinko on laskenut, minä olen lukenut kirjan melkein loppuun. Olen sanaton ja aika puhki.

Aamulla luen kirjan loppuun. Kiitän mielessäni jotakuta, joka on vinkannut teoksesta. Se olisi jäänyt kirjastoon kirjankannen perusteella, mutta onneksi niin ei käynyt. Kansien sisällä on niin rajuja tapahtumia, että irti on vaikea päästää. Juurikkalalla on taito kirjoittaa, hänen sanansa soljuvat paperilla ja tunteet siirtyvät kehooni hyvässä ja pahassa. Ihmeellinen taika syntyy. Ehkä pitäisi mennä katsomaan netistä miehen valokuvia, sillä jos kaveri osaa kirjoittaa näin vetävästi, niin valokuvien täytyy olla upeita. 

Palaan ajatuksissani usein kirjaan. Mieleni tekee lähteä vaeltamaan Espanjaan. Kuvittelen ajatuksissani selvittäväni itseni suoraksi ja kirkkaaksi kuuden viikon kävelyllä. Ai miten mahtavaa se olisikaan. Mutta ei nyt. Nyt siihen ei ole aikaa eikä tähän aikaan vuodesta oikein järkeäkään.

Onko pakko kestää jos ei halua

On kulunut pari viikkoa. Siippa on alkanut lukea Juurikkalan teosta. Kyselen mieheltä usein: Missä kohti olet menossa? Joko se on lähtenyt vaeltamaan? Onko sillä jo housut kadonneet? Oletko päässyt siihen lentokone-kohtaan? 

Olen siis edelleen kiinni teoksessa sekä vaellushimossani, mutta myös henkisesti. Jo aikoja sitten olen pohtinut, miten mahtavaa olisi jonain päivänä herätä "valaistuneena", kuten Tolle aikoinaan asuntonsa lattialla (oliko se lattialla, vai kuvittelenko). Juurikkalan hetki lentokoneessa on samantapainen. Että yhtäkkiä sitä tajuaa jotain olennaista. 

En tiedä tapahtuuko tuollaisia yhden-hetken-heräämisiä vain silloin, kun takana on raju tilanne/trauma tai syvää mustaa matalapainetta. En tietenkään kaipaa maailmaani järisyttäviä traumaattisia kokemuksia, mutta kuvittelen miten paljon helpompaa olisi "herätä" ja toimia hyväksyen. Millainen olisinkaan jos aina tunnistaisin asiat, jotka tekevät minulle hyvää ja suuntaisin energiani sinne, sen sijaan että huomaan aina asiat, jotka eivät toimi. Menen siis pylly edellä puuhun, todetakseni siellä latvassa, että täällä tuuli heiluttaa minua ikävän kovaa ja pudotus pelottaa.

No tässähän on tietysti se hienous, että kun tiedän mikä ei toimi, niin yksinkertaisen laskuopin mukaan minä tiedän myös päinvastaisen suunnan. Mutta on tylsää aina tehdä asiat pitkän kaavan kautta, elää u-käännöksiä tehden. Olisi paljon kivempaa heti kuunnella isompaa minäänsä ja tunnistaa asiat, jotka tekevät hyvää, ja mennä etuperin niitä asioita kohti, treenata vähän reisilihaksia, laittaa turvavaljaat päälle ja sitten kiivetä vaikka kuinka korkean tolpan päähän tönöttämään.

Mikä pakko nyt kenelläkään on mihinkään

Ollaan taas kävelyllä. Ihan vaan täällä Suomessa. Samaa reittiä tallustetaan kuin monena muunakin iltana. Tällä reitillä ei ole mäkiä eikä tolppia minne kiivetä. 

Siippa vieressä toteaa yhtäkkiä tietävänsä lyhimmän onnen kaavan. Se mene lyhykäisyydessään näin: Läsnäolo, Yhteys, Hyväksyminen, Irtipäästäminen, Nyt

Että mitäs mä tässä mitään heräämisiä tarvitsen. Sen kun otan onnen lyhimmän oppimäärän käyttööni :D

Toukokuu - kuuletko hullun huutoni

Oi mikä ihana toukokuu. 

Se on hurahtanut nopeaan ja olen tuntenut saamattomuutta, kun aikani ei ole muka riittänyt kirjoittamiseen ja rentouttavaan näppäimistöllä revittelyyn. Olen vain ideoinut mainoksia (minä joka välttelen niitä tavallisesti, hehee), tehnyt nettisivuja, piirrellyt tietokoneella kuvia ja loihtinut animaatioita. 

Valon ja vihreän (käärijämäisen heräämisen) äärellä olen tarkastellut itseäni. Luulen, että olen tehnyt samaa juttua jo vuosikymmeniä, enkä näytä valaistuvan kuin hetkeksi, ehkä pariksi päiväksi maksimissaan :D 

Niinpä taas kerran olen kuukauden verran miettinyt ketä oikein pokkuroin. Muitako ja niiden odotuksia? Joo, kyllä. Muttei tuo ole mitään oman sisäisen "neiti-täydellisyys-ei-tee-virheitä" tyyppiin verrattuna. Ehkä egollani on kriisi tai sitten minulla egostani johtuva kriisi, sillä nyt on alkanut ottaa päähän "neiti-täydellisyyden" kuunteleminen ja varsinkin totteleminen. Luulisi, että tämän ikäisenä osaisin ottaa rennosti ja antaisin valohoitoa vähämerkityksellisille ei-kiireellisille asioille. Mutta ei, kumarran edelleen olkapäälläni kaulinta heiluttavaa Justiinaa enkä korvaani lotkauta toisella puolella olevalle Muumimammalle.

Ajattelin ensin, ettei asia koske opiskelujani, sillä nautin suunnattomasti kaikesta uuden oppimisesta ja kivojen asioiden tekemisestä. Tosiasiassa kuitenkin näen itsessäni epäreallistet merkit: en ole jättänyt edes vapaaehtoisia tehtäviä tekemättä ja oletan että pitäisi hallita täydellisesti ohjelmat, joita ei voi oppia kokonaan. Missäköhän määrin olen kadottanut todellisuuden tajun, kun yritän ansaitulla vapaa-ajallani kilpajuosta mahdottomuuden toiselle puolelle.

Noh, ensiviikon jälkeen tähän kaikkeen tulee paussi. Minulla alkaa ansaittu kesäloma. Olen suunnitellut (hehee, ei kai neiti-täydellisyys voi muuta tehdäkään) ensimmäisten viikkojen ohjelmaksi omaan napaan katselua. Jospa löytäisin jostain syvältä todellisen itseni. Sen pehmeämmän ja lempeän tyypin, joka ei hätäile turhia, antaa asioiden olla asioita ja taputtaa itseään hyväksyvästi olkapäälle. 

Mutta sitä ennen... mun pitäisi tehdä vielä yksi ideointi-tehtävä valmiiksi. Mistä löytäisin maailman parhaimman idean ja mitenköhän toteuttaisin sen niin, että vastuuopettaja vapisee innostuksesta ja sen silmät aukeavat hämmästyksestä isommaksi kuin lohikäärmeen kita ;-)

Kuuletko huutoni: Loma! Loma! Missä viivyt! 

Tai vaihtoehtoisen huutoni: Annetaan ilmaiseksi täydellinen valmentaja-ego. Se opastaa sinut maksimitulokseen jokaisessa elämäsi osa-alueessa! Ei palautusoikeutta!

ps. Suomi soi -ohjelmassa oli aivan mahtava Olavi Uusivirran versio Losing My Religion biisistä.

Olavi Uusivirta: Sokkotanssi

Sivupolkuja

Olen matkalla toimistosta kotiin. Kävelen kivikatua ylös, pitkin valtavia laattoja. Ajattelen että jättiläisen paikalleen asettamia. Muuri vieressäni tekee aukon ja tuuli puskee iholleni. Liekö vastus, vastustus vai kutsun kuunteleminen, mutta käännyn aukosta vasemmalle, kiipeän portaat ylös ja siitä ison valkoisen kirkon viertä torille viettävien portaiden reunalle. 

tekivät kerran elokuvaa

Tässä minä seison. Annan tuulen puhaltaa ja reutoa. Nostan katseen ylös ja tuijotan pieneen siniseen länttiin vaaleanharmaiden pilvien keskellä. Tunnen kuinka tasapainoa koetellaan, ja minä painan jalkapohjia vahvemmin alas ja nostan katsettani aina vaan ylemmäs. 

Mietin, että tänne tulen tulevaisuudessa paljon harvemmin. Ylös kirkon rappusille, katsomaan minkälainen taivas on meren yllä, tuuleeko paljon vai vielä enemmän, minkälaisia kukkia torin leijonien ja naisten jaloille asetellaan tai onko talojen ikkunoissa jo kyntteliköt? 

Hiljainen jazz-kappale loppuu ja korvissani vaihtuu laulu. Se on herra Parkkonen joka kuiskaa korviini voimaa ja valoa. Se miettii, että "jos sanon niille et mul on kaikki hyvin, niin sillähän sen tyrin ja ihan kohta kompastun". Minä mietin valitseeko maailma biisit soimaan satunnaisotannolla vai onko jollain universumin taikalampun silittelijällä kiero huumorintaju. 

Tuuli pitää hetken tauon ja minä pyyhkäisen poskeani. Lasken katseen alas, näen turistien nousevan ja laskeutuvan rappuja pitkin. Kuuntelen kappaleen loppuun ja suljen soittimen. Suljen myös ajatukseni, mieleni kaikesta, katson vaan ja nautin mikä juuri nyt on. Ja kun hetki on tullut, minä käännyn kannoillani. Laskeudun kirkon kupeesta pois ja jatkan katua pitkin asemalle ja kotiin.

Käyn läpi pienimuotoista eroa. Läpi kaikenlaisia tunteita, varsinkin sellaisia, jotka saavat hengityksen katkeamaan, rinnan puristumaan ja kurkun pakahtumaan. Kaiken tämän, vaikka tiedän tekeväni oikeita valintoja ja olen varma, että edessäni on valo ja helpotus. 

Ensivuoden alusta en enää nouse tänne rappusille entiseen tapaan. Tai nousenhan minä, jos käyn kauniissa Helsingin keskustassa. En töissä, vaan paikallisena turistina. Minä pidän hetken tauon tavallisesta ja suuntaan opiskelijan erilaiseen elämään. 

Alan jo odotella marraskuuta ja laskeutumista. Odottelen myös sisukseni rauhoittumista ja tunteiden tasaantumista. Tai ehkä kuitenkin toivon, että myllerrys sisällä muuttuu pikkuhiljaa innostumiseksi ja luovuudeksi, sillä sitähän tässä lopulta kaipaan. 

♥

Itsesabotaasiako?

Voiko v***tukseen tukehtua? Mitä en enää ymmärrä?

Kokonainen nainen

Lomailin viisi viikkoa. Viisi. Se on hirveän pitkä aika. Ja se tuntui nahoissani. Olin tyytyväinen. Nautin kesästä. Nautin miehestäni ja tietysti nuoresta miehestä joka palasi Suomeen ja meidän luokse. Nautin ystävistäni, luonnosta, merestä, järvestä, sateen ropinasta ja auringosta. 

Nukuin hyvin, söin hyvin ja tunsin palautuvani elävien kirjoihin. 

Ensimmäisillä viikoilla huomasin, että kivut olivat kadonneet. Ei kipua missään. Ei yhtään. Ihmeellistä.

Puolivälissä lomaa

Olin lupautunut menemään työkoulutukseen. Sen piti kestää kolme tuntia. Siinä meni koko päivä. Aamupäivällä pähkäilin teknisiä ongelmia jotka tietysti jatkui myös koulutuksen alkuosassa. Päivän anti oli kuunnella sujuvasti engantia italialaisella ja saksalaisella aksentilla, mutta portugalilaisen puhe meni kuin vesi hanhen selästä korvieni ohitse. Asiaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta aikaa ei.

Minulle selveni hyvin nopeasti, että syksystä tulee vaativa vain tämän yhden järjestelmän kanssa. 

Mietin miten koulutan toiset, kun oma koulutus on kurkistus jäävuoren huipulle. Hapettomassa tilassa oli aivan liian paljon selviteltävää ja testattavaa itselleni. Puristi rintaa. 

Laitettuani läppärin kannen kiinni hengittelin syvään ja päätin unohtaa koko asian loppuloman ajaksi.

Nollauksen nollaus

Viisi viikkoa tuli täyteen ja oli töihin paluun aika. 
Maanantaina aloin käydä läpi järkyttävää määrää sähköposteja.
Tiistaina sain viestin, josta mulla meni kuppi nurin. En jaksa ihmisiä, jotka ei hoida omia tehtäviään vaan siirtelevät niitä muille.
Perjantaina sain oikein appelsiinin kokoisen tukoksen nenääni. Teki mieli repiä hiukset irti päänahasta ja huutaa äänihuulet riekaleiksi...

Lopetin työt ja suljin suuni. Olin hiljaa.

En tiedä miten jaksan. Vähän lamaantunut olotila. 

Ensimmäinen viikonloppu

Jos olisin saanut valita, en olisi lähtenyt perjantaina mihinkään. Mutta koska kauan aikaa sitten oli sovittu että mennään ystävien mökille viikonlopuksi, totesin että lähdettävähän se on. 

Automatkalla työkuviot pyöri neljä tuntia nonstoppina mielessä, miten selviän syksystä, mitä teen sen tyypin kanssa, miten hoidan tämän työn, mitä, miten, miksi, paska, paska, paska... 

Ja kun oltiin perillä ja istuttiin valmiiseen ruokapöytään päästin suustani tuskaisen ähkäisyn ensimmäisen työviikon tunteista. 

Ystävät

Se mies on jutellut aikaisemminkin työhön suhtautumisesta, omista kokemuksistaan pitkältä ajalta. Kuuntelin kaverin puheita. 

Sunnuntaina kun olimme aamiaisella kiitin miestä. Totesin, että yritän taas vaihtaa asennetta, että aamulla aloitan tyhjältä pöydältä, teen oman osuuteni ja kun kello lyö sopivasti, niin mun työhanskat tippuu kädestä ja yritän olla ajattelematta enää työkuvioita. 

Kotimatkalla mietin nelisen tuntia lauseita jotka ovat pyörineet vuosikausia mukanani: 

• otan oman vastuuni
• voin aina valita asenteeni, toimintatapani ja ajatukseni
• muistan olla kiitollinen hyvistä asioista (hyvän asian lähde ei ole minussa itsessäni vaan toisessa ihmisessä tai luonnossa)
• puhun oman totuuteni, ilmaisen rajani, puhun selvästi ja suoraan (ja tässä törmään seinään, tätä täytyy harjoitella)
• luotan, että asiat järjestyy, ne on aina järjestyneet
• ja muistan, että tämä kaikki johtuu osittain koronasta ja 2,5 vuoden etätöistä

Toinen työviikko

Aloitin maanantain tekemällä sarakkeet:

mikä aiheuttaa negatiivisia fiiliksiä
voinko vaikuttaa, jos voin -  mitä minun pitää tehdä, jos en voi vaikuttaa - viisveisaan koko asiasta

Samana päivänä täytin listaa. Seuraavana unohdin täyttää. Keskiviikkona täytin. Torstaista en muista enää miten päivä meni. Perjantaina sain taas soiton, joka ahdisti pirusti kehossa ja veti lihaksiani kieroon.

Sitten aloin surffailla netissä etsiäkseni vaihtoehtoja päänsärylle ja potutukselle. Ehkä opintovapaa voisi olla pelastukseni?

Onko hyviä ideoita?

ps. kaikki kuvat on Kuhmalahdella olevasta Taidepappilasta, jossa taiteilija Teemu Luoto asuu ja tekee keramiikkaa. 

Palaan kuplaani

Tiistaina oli omituinen päivä. Tunsin itseni pirteäksi. 

Se oli hämmästyttävää ja todella kivaa. Olla virkeä ja katsoa ulos ikkunasta ilman, että luomet laahaavat lörtsyinä silmäkalvon pinnalla. 

Koko piha oli vielä lounasaikaan lumen peittämä. Mietittiin, ettei se ollut tavallista. Talonmies on niin ahkera ja reipas kaveri, että se olisi normaalisti jo putsannut tiet. Kahdelta iltapäivällä leimattiin itsemme ulos töistä ja mentiin pihalle tauolle. Mies otti lapion ja teki kujaa autolle. Minä otin harjan ja yritin huiskutella sillä lumia pois auton päältä. Eihän sillä harjalla mitään tehnyt. Kaivoin käteni syvälle valkoiseen kasaan ja lopulta löysin auton katon. Heiluttelin villisti veltostuneita allejani saaden aikaan lumilohkareita, levyjä, kuin meren laineilla keväisin. Kyllä siinä käsilihakset sai treeniä. Välillä juteltiin naapurin kaverin kanssa harrastuksista, sen nahka- ja ompelutöistä (mies oli ommellut todella upeat farkut itselleen), lukemisesta, kirjoittamisesta ja lapsenlapsista. Siinä kolaan nojatessamme siivousfirman auto ajoi hissukseen pihalle. Sieltä astui ulos hämmentynyt nainen (niin piha oli todellakin poikkeuksellisesti edelleen auraamatta). Hän kysyi varovasti saisiko lainata lumilapiota. Naapurin mies tarjosi sille omaansa. Nainen kaivoi reittiä autosta saunatilaan samalla kun pelkääjänpaikalta nousi nauraen toinen nainen ulos videoimaan työpäivän erikoista hetkeä. No, lopulta väylä saunalle oli luotu, lapio palautui naapurille ja mekin olimme saaneet automme näkyviin. 

Illalla lähdettiin liikenteeseen, ystäville. Syötiin, kahviteltiin ja maisteltiin maukasta kakkua (tällaista en olekaan ennen saanut). Mietittiin tulevaa kesää, yhteistä lomaa ja mitä kukin siellä ehkä halusi tehdä. Totesin, että mulle riittää kunhan pääsen pois. Sama tunne on ollut pitkään. Lähden minne vaan, kunhan se olis kodin ulkopuolella. Vaikka ihan pieneen ja säröiseen paikkaan. Tai ehkä vielä haluaisin, että siellä olisi joku joka kokkaisi puolestani. Eli aika vähällä minut saa onnelliseksi, ystävillä, keskusteluilla, lämpimämmällä säällä ja sillä, että joku muu miettii ja loihtii menun.

Illan keskustelut jatkui ajatuksissa eilen aamuna. Sanoin siipalle, että mitä enemmän ajattelen kesän matkaa, sitä enemmän muistelen kaiholla vanhaa unelmaani. Olen aivan nuoresta tytöstä asti haaveillut asuvani kolme kuukautta jossain pienessä, ehkä kreikkalaisessa tai italialaisessa kylässä, sellaisessa hiljaisessa pienessä paikassa. En ole koskaan päässyt irti tuosta ajatuksesta. Elää hetki erilaisessa tilassa ja toivottavasti oppia uusia asioita itsestä. Mies totesi, että tuohon täytyisi tarttua, että eikö olisi parempi toteuttaa haave ennemmin kuin myöhemmin. Niinpä. Jos en koskaan ajattele asiaa, niin todennäköisesti mitään ei tapahdu. Olisi tylsää jos ehtisi kuolla ennen kuin reissu toteutuisi ;-)

Jos olisin eilen julkaissut tämän viestin, se olisi loppunut aika rennosti. Ehkä Helenan virtuaalimatkoihin. Mutta tänään media ui suojakalvoni lävitse.

En ole koskaan tajunnut syytä tapella tilasta tai vallasta. Mua niin !!! tuollainen järjetön toiminta. Komentaa toisten lapsia hyökkäämään muiden lapsia vastaan. Noh, edellisestä johtuen olen päättänyt taas sulkea itseni uutisvirralta ja etsiydyn omaan vaaleanpunaiseen kuplaani. Teen mieluummin hengitysharjoituksia, vetreytän kehoani joogalla ja kävelyllä. Katselen kaunista talvista maisemaa, sillä se näyttää yhtä rauhalliselta kuin eilen. 

Ja ehkä toivon, että nuo vallanhimoiset heräisivät ajatukseen ja erittäin hyvään mantraan: 

Saatan olla väärässä

Tästäkin huolimatta toivottelen sinulle oikein hyvää loppuviikkoa. Tee jotain hyvää itsellesi, läheisillesi ja ehkä tuntemattomillekin ♥

Myötätuntoisesti sikin sokin ja nurin narin

Jos tavoitteenani oli nautiskella ja hissutella läpi joulukuun, olla rento ja reipas tai kukoistavan kaunis, niin kaikkea kanssa. 

Talvipakkanen tai mikä lie aiheutti niiskuttelu ja aivastusviikon, jolloin yöt kukuin ja päivät olin mörkö. Toisaalta, tulipahan siivottua tosi hyvin nenänpään ja keuhkojen välinen väylä sekä vahvistettua syviä vatsa- ja lantionpohjalihaksia ;-)

Noh, mörkö-tunnelmassa ollessani tajusin olevani muutenkin harmaassa alassa. Elämässäni on todella paljon hyvää ja tiedostan sen, mutta huomasin, että mukavien ja hauskojen päivien alla makaa yllättävän synkkä tunnelma. Siellä asuu tämä kulkutauti, mutta myös monta vanhaa asiaa.  

Alkusysäys havahtumiseeni oli kun pysähdyin Björn Natthiko Lindebladin kirjan ääreen Saatan olla väärässä ja ajattelin lauseita 

• Myötätunto; aloita aina itsestä
• Puutteet; suhtaudu itseen huumorintajuisemmin, anna itselle anteeksi
• Luottaminen; elämää ei voi ohjata, mutta ota vastuu omasta itsestä
• Tietoinen läsnäolo ei koskaan vastusta todellisuutta

Vaikka olen monesti ollut itselleni armollinen, niin useasti olen myös unohtanut sen. Niin on käynyt nytkin, sillä olen puhunut rumasti ääneen ja varsinkin itselleni. 

Aloita itsestä

Yllättäen Adele oli toinen henkilö, joka tökkäsi minua kylkeen katsoessani Adele One Night Only -konserttia (YleAreena ja loppuvuonna TV2 kanavalla). Konsertin välissä on haastattelupätkiä, jossa Adele vastaa Oprahin hiukan päällekäyviin kysymyksiin. Nainen on käynyt läpi tunteitaan tavalla, jonka tiedän toimivaksi. Katson konsertin kahdesti ja samalla mietin ärsyyntyneenä miksen vieläkään elä kuten parhaaksi tiedän: anna tunteen tulla, tunnista se ja päästä irti. Minulla olisi niin paljon helpompaa, jos en säilöisi ikäviä asioita, miinoja, syvälle sisälleni poteroon. Minä siis tiedän mistä on kyse ja minulla on kokemus kuinka helpottavaa tunteiden hyväksyminen on. Mutta voi saamari sentään, tässä minä taas olen, uponnut suohon, kasvattanut kärpäsistä härkäsiä ja antanut käärmeiden pesiytyä sisälleni. 

Tietoinen läsnäolo

Taisi olla seuraava yö, kun valvoessani pyörittelin luupissa synkkiä ajatuksia. Seurasin tilannetta sivusta ja totesin, että nyt saa riittää. Sinä puhut mitä sattuu. Tuo on pelkoa, joka ei perustu tosiasioihin. Minä kuulen mitä sanot ja otan lauseesi huomioon, jos siihen on tarve, mutta juuri nyt tuo ei auta, sillä tarvitsen rauhaa ja levollisuutta. 

Paraninko kertaheitolla? No en, mutta seuraavana päivänä mietin minkälaisia asioita pyörittelen mielessäni. Mikä niiden merkitys on? Voinko heittää naurettavat huolet ja pelot roskakoriin? Ja mitkä huoleni ovat sellaisia, joiden kanssa joudun tekemään töitä. Esimerkiksi nuorenmiehen puolen vuoden reissu ulkomaille. En halua missään nimessä pilata sitä minkäänlaisella huolestumis-pelko-älämölöllä, vaikka päässäni möyrisi mitä ajatuksia. En tiedä toimiiko metodini, mutta sovin itseni kanssa, että tästä ulkomaanmatkasta minä puhun itsellenikin vain positiivisesti ja ratkaisukeskeisesti.

Myötätunto

Toissapäivänä perjantaina, kuuntelin Maaret Kalliota. Kallion läsnäolo oli käsinkosketeltava ja kun hän luennon aluksi sanoi lempeällä äänellään "Pysähdy", kehoni lakkasi jännittämästä. Aika nopeasti ymmärsin, että tuo kolmikko munkki-adele-kallio toistivat minulle samaa asiaa uudelleen ja uudelleen.

Kallio puhui oman kuormittuneisuuden tunnistamisesta. Kuormitus ilmenee olemalla tavallista enemmän vetäytyvä, negatiivinen, kiukkuinen, myötätunnoton tai tunnoton. Nähdessään ennakkomerkkejä kuormittumisesta ei pidä moittia itseään (kuten minä pääsääntöisesti teen: miksi sä kiukuttelet, kiukuttelu ei ole aikuisen tapa toimia, hyi sinua, häpeäisit), vaan olla myötätuntoinen. 

Eli, vaikka tiedän olevani kyvykäs ja pystyvä, niin lisäksi minun pitäisi ymmärtää, että olen myös hauras, herkkä ja tarvitseva. Jos en ole myötätuntoinen itselleni, en kykene auttamaan toisia kuten haluaisin. 

Olemme toistemme turvavöitä, sanoi Kallio. Ihanasti sanottu :) Tiedän sisälläni asuvan ihmisen haluavan olla turvavyö toisille, näköjään minun täytyy antaa muille sama mahdollisuus itseni suhteen.

Luottaminen

Kallio oli saanut minut laskemaan kilvet alas ja kun päivä kääntyi iltaan me lähdimme hakemaan nuortamiestä, jolle olimme ostaneet lahjaksi lipun J. Karjalaisen keikalle. Keskityin kaveriin ja juttelin tulevista kuukausista. Näin innon ja mahdollisuuden, ja se tarttui minuun. Minä ikäänkuin sulauduin hetkeen ja tunsin ilmassa puhdasta rakkautta, sellaista kaikkialla olevaa ja kaiken täyttävää. Nautin suunnattomasti koko illasta ja vaikka keikan aikana talvipakkanen muuttui jäätäväksi sateeksi ja jalkakäytävissä näkyi pääkallon kuvia en osannut olla kuin onnellinen. 

Huumorintaju

Eilen siippa totesi aamukävelylle valmistautuessa (kun tein kuulema jotain holtitonta), että olet hullerombuller. 

Mitä sä sanoit mulle eteisessä, kysyin kesken kävelyn. 

Olet hullerombuller, vastasi mies. 

Hullero bullero?

Ei kun hullerombuller

Täh? Huller och buller?

Nyt sä sekoitat mua, se on huller om buller.

Kotona katsoin sanakirjaa ja kyllä se on niin, että mies tietää: 

minä olen ollut aivan huller om buller, sikin sokin, nurin narin, pitkin poikin ja aivan sekaisin ;-) 

Puutteet

En tule koskaan valmiiksi, muttei se haittaa. Toiveenani on kuitenkin elää mukavammin, ilman turhia kipuja, joten kun pelkkä tietäminen ei riitä, niin ehkä harjoittelu tekee mestarin :) 

* * *

Tämän pitkän ja ehkä oudon postauksen lopuksi toivotan sinulle oikein ihanaa viikonloppua. Pidä itsestäsi huolta ♥ 

* * *

Ps. Maaret Kallion sivuilla mielentila.com löytyy kuulema hyviä äänitteitä ja harjoituksia.

Kohtaus mokkakuppi

Perjantaina iltapäivällä mies silittelee ihastuneen oloisesti pussia, jossa kaverin pienpaahtimon vastapaahdetut pavut odottavat kahvitteluhetkeä. Mulla on meneillään jokin kitupiikkihetki ja mietin, että on varmaan arvokkaita papuja.

"Pitäisiköhän ostaa mutteripannu?"

"Ja mitäköhän vielä", sanoo ääni hiljaa pääni sisällä. Vasta muutama vuosi sitten meille ostettiin moccamaster enkä kaipaa yhtään lisähärpäkettä kotiin. Torpeedoin ehdotuksen. (Joo tunnustan, olen kamala.) 

Pian tuoksu leviää kotiin ja minä istahdan keittiön pöydän ääreen. Mies nuuhkii ja nautiskelee autuaana kahvia. Pehmeää. Ei yhtään kitkerää. Sanoisiko pallomaisen pyöreää. Kyllä, kyllä se on hyvää. 

"Meidän pitää hankkia mokkakupit!"

Katson häneen. Okei, kun en myönny mutteripannuun, niin kentis kahteen pieneen mokkakuppiin. Muistan samalla äitini ja sanon ennenkuin ehdin ajatella kahdesti:

Hilda-täti ei ollut turha täti ;-)

"Me voidaan hakea äidiltä isotädin mokkakupit. Se on yrittänyt monta kertaa tarjota niitä mulle, mutten ole suostunut."

Siis se vain lipsahti suustani. Noin vain. 

Mies hymyilee, joten mietin, että okei, se tuli iloiseksi, ehkä ilostutan äitiäkin. Soitan puhelun ja sovin, että tulemme käymään ja otamme mokkakupit lähtiessämme. 

Tulee lauantai ja seison vanhempieni keittiössä. Edessäni on kuusi kuppia, niiden alle tassit, joita varjelee isotädin virkkaamat pitsiliinat. Ja kahvikannu! Kermanekka! Sokerikko!

"Mä otan vain nuo kupit", yritän sanoa äidille, mutta hän ei tunne armoa. Ja niin minä kannan kotiini kahden mokkakupin sijaan kahviastiaston ja tunnen puristusta rintapielessäni. 

Seison lauantai-iltana nojailemassa ruokapöytään moneen otteeseen ja mietin mihin hittoon laitan uudet astiat. Meillä kun on pieni keittiö, todella pieni. Sitten menen olohuoneeseen ja avaan toisen kirjahyllyn oven ja tungen kahvikannun ja kupit tasseineen sinne. Sokerikon ja kermakon tuuppaan keittiön ylähyllyn kauimpaiseen koloon piiloon. Ahdistaa aivan sikana.

Sunnuntaina avaan taas keittiön kaappien ovet ja yritän järkeillä. Jos otan tuon tuolta pois, niin saan ehkä tilaa. Mutta sitten mulla ei ole paikkaa pois otetulle. Mies tulee nojailemaan viereeni. Ei siinä mitään, se tykkää auttaa aina kun on mahdollista, mutta kun olen valmiiksi äkäinen, niin sen ideat tuntuvat tulevan maailman kaikkeuden toiselta laidalta. Ne ei pelitä tässä keittiötodellisuudessa. Mulla menee kerta kaikkiaan hermo koko tilanteeseen ja alan äksyillä miten tyhmä olen, kun en tajunnut olla hiljaa Hildan perintökalleuksista. Luulin ilostuttavani miestäni ja äitiäni, mutta sain itse vain ison ongelman eteeni. En enää ikinä, ikinä, ikinä, ikinä enkä senkään jälkeen koskaan, milloinkaan, kuuna päivänä ehdota mitään hankittavaksi kotiin!! 

Sitten hengitän syvään. Alan murehtia miten ikävä ihminen olen. Katson kaappeihin, totean kylmästi mistä pitää päästä eroon. Ladomme kamat pinoon, mies toimittaa ne kellariin laatikkoon, jonka viemme jonain päivänä Konttiin kiertoon. Kannan olohuoneen kirjahyllystä kupit ja kannun keittiön kaappiin. Suljen oven. Ja totean, että sisälläni asuva minimalisti ei tule toimeen tämän maailman tavaroiden kanssa. 

Noh, tänään minä taas kerran istun töiden jälkeen iltapäiväkahville. Hyllyltä otetaan pari pientä kuppia ja niille tassit. Mies on vieläkin innoissaan kahvikannusta. Mokkakuppihylly näyttää tilavalta. Kupit on hauskat ja suloiset. Ja kyllä, kahvi maistuu erittäin hyvälle.

Ehkä minusta sukeutuu joskus ihan zen-tyyppi. Mutta ei ehkä tässä elämässä ;-)

Pään irroitusta

Himottaisiko aurinko? Himottaisiko nauraa kuin Hangon keksi?

No todellakin himottaisi. Odotan koko viikon töitä tehden, että perjantai saapuu ja mieheni tulee hakemaan minut toisiin maisemiin, Hankoon, tuohon eteläiseen merenrantakaupunkiin. Aaaahhh!

Kun perjantai saa ja laitan työkoneen kannen kiinni, olen jo pakannut tavarani. Punainen pikkuinen olkakassi on täytetty äärimmilleen. Aurinkovoiteet, myös sävyllinen peittämään eristyksen sinertämät silmänaluset sekä tuoksu napaan on mukana. Olen valmis. Vielä mietin, että pitääkö ottaa pitkä kenkälusikka mukaan, enhän saa kenkiä muuten jalkaani. Niinpä avustan sillä tennarit jalkaan, pujotan lusikan matkakassiini ja joudun sanomaan:

Voisitko kulta vetäistä tuon tennarin läpän ylös, kun se painaa niin ikävästi? 

Mies on ihana, se vetää läpän ja näyttää herkullisen päivettyneeltä. Viikko Hangossa on saanut sen hipiän kesäiseksi ja kasvot hymyyn. Totean ruskettuneelle, että sun täytyy kantaa nää kaikki autoon. Lekuri sanoi, että tikkien takia en saa nostaa mitään painavaa. Ja niin mies laittaa oman reppunsa selkään ja ottaa kassini lattialta. Ovi kiinni ja kohti etelää! Ooohhh!

Sujahdan hissukseen autoon, niin ettei selän tikit kiristä pahasti. Istun ja vaihdan asentoa. Sanon, että täytyy nousta ylös. Nousen autosta varovasti. Ojentelen jalkojani ja kaivelen tyylittömästi housujani nivusen kohdasta – toinen tikkaus sielläkin. Istahdan takaisin autoon. Asettelen perääni. Asettelen uudestaan. Yritän vetää housuja sellaiseen asentoon, että istuminen onnistuisi, mutta ei. Kiristää ja nipistää. Mieleni pysähtyy. Jos mun pitää istua melkein kaksi tuntia autossa, jossa en voi nojata kunnolla selkänojaan ja lisäksi nivusen tikit kiristää näin pahasti, niin matkasta tulee kamala. Ei pelkästään minulle, joka puren hammasta ärsytyksestä ja pelkään tikkien repeämistä, mutta myös miehelle. Avaan suuni: Pitää nousta ylös. Tää ei taida nyt onnistua. 

Mies nousee autosta ulos. Seisomme keskellä pihaa ja juttelemme. Avataan takaluukku, mies ottaa punaisen kassini ja saattelee minut takaisin kotiin. Katselemme toisiamme ja sanomme lopulta heit. Mies lähtee takaisin Hankoon ja minä jään katsomaan ikkunasta. Ööööhhhhhh!

Myrtyneenä teen pesän sohvalle ja päätän kadota uneen. Sekin on parempi kuin olla yksin tässä ja nyt.

Kuin maailma olisi kuullut huutoni nuorimies ilmoittaa illalla, että kun olenkin kotona, niin hän pistäytyy. Koen jotain erityistä tuon ihmeellisen lahjan seurassa, hän piristää minua enemmän kuin tietääkään. Lauantaina äiti soittaa ja toteaa tulevansa käymään. Hän ei ole vuoteen astunut eteistä pidemmälle, mutta nyt me maskit päällä istuimme sohvalla ja rupattelemme.

Miten helposti se perjantai-iltapäivän murhe muuttuikaan valoksi nuoren miehen leppoisassa seurassa ja äidin kanssa ollessa. Sekä hiljaisilla kävelyreissuillani filosofi E. Saarisen tarinoita kuunnellen. Mietin kuinka pieni murheeni voi kasvaa äärimmilleen ja kadota sitten kuin tuhka tuuleen. Ratkaisu on kenties juuri siinä mistä Saarinen on vuosia puhunut: ajattelun ajattelun ajattelusta. Että kuulen pääni sisäisen pöpöttäjän, huomaan oman automaattisen ajattelutapani ja pohdin voisinko muuttaa sitä. Nähdä majakan valon tai katsoa uuteen aamuun. Antaa tsäänssille mahdollisuuden ;-)

Tänään on se päivä jolloin palaisin takaisin Hangon auringonsäteiden lämmöstä. Tänään on myös se päivä, jolloin heräänkin kotoani kuudelta aamukävelylle. Lopulta ei ole väliä mistä heräsin tänään, tärkeintä on että herään ja teen sitä mitä juuri nyt teenkin. 

Että oikeastaan ei yhtään paska viikonloppu, päinvastoin :D

Hangon keksikin tulee kuulemma iltapäivällä kotiin ♥

Annette Hanshaw: Lovable and Sweet

Vitkuttelun mestari

Tiedätkö tunteen aamulla, kun koko keho vapisee hiljaa väsyneenä. Kun yöllä uni kiersi kaukaa ja ajatus pyöri kehää. Juoksupyörässä vietetty pimeä, jossa ahdistava asia kilpistyy kolmeen lauseeseen, joita toistat itsellesi läähättäen: Samaa, samaa, samaa, samaa, samaa... Nyt on uitu syvällä. Mutta katsotaan onko naisessa enää kipinää...

To do -lista on lista asioista, joita et halua tehdä. 

Näin eräs nuorimies kuiskasi korvaani ohimennen podcastissaan yhtenä päivänä.

Pysähdyin kesken kävelyn. Siihen jäin seisomaan keskelle tietä. Ei jumankauta, juuri noin se on. Tiedän tarkistamattakin, että kaikki to do -listani asiat ovat olleet koskematta pitkään. Minä vain toljotan kädet suorina ja siirrän tehtävän seuraavalle kuukaudelle. 

No, pitkäperjantaina talossamme oli niin hiljaista, ettei pääni keksinyt yhtään tekosyytä. Otin bujoni ja avasin huhtikuun aukeaman, jonka toisella sivulla on tehtävälistani. Mietin, että miksi roikutan asioita listallani. 

• Jos ne ovat turhia, niin miksen yliviivaa merkintää ja viisveisaa asiasta. 
• No, koska ne ovat tärkeitä, sanon itselleni. 
• Älä puhu sontaa. Jos ne asiat olis oikeasti tärkeitä, niin sä hoitaisit ne! totean takaisin itselleni.

Katsoin siis muistikirjaani ja hoidin puolentoista tunnin sisällä viisi lääkäriasiaa listaltani. Viisi?!?

Valaistuinko? Huomasinko, että nyt osaan ja kykenen? Lähinnä nousi mieleeni, että juuri nyt eniten v***ttaa oma itse! Sekä fyysisesti että henkisesti. Miksi? Koska vitkuttelemani asiat liittyvät omaan hyvinvointiini. Olen ikävällä tavalla lyönyt itseäni ensin toiselle poskelle ja vielä toisellekin. Minä karttelen totuutta ja vastuutani, koska en jaksaisi jutella enää itseni, saati sitten jonkun lääkärin kanssa siitä, mikä kaikki minussa on vialla. 

Samalla kuitenkin tiedostan, että jaksaminen pitää hoitaa kuntoon. Sillä mitä tänään valitsen, sen näen edessäni joskus myöhemmin. Jos jaksaminen takkuaa, menee muutkin asiat pieleen, menetän yöunet, sitten syömiseni ja liikunnan, jo puoliksi menetetystä vartalosta puhumattakaan. Herätys Birgitta!

Noh, jos jaksoit lukea tänne asti valivalia, niin olet aika sissi. Joko sinua kiinnostaa aihe, tai juuri nyt ei ole muuta tekemistä ;-) Otetaan siis tähän loppuun pieni vitkuttelukevennys :D Listallani on nimittäin ollut myös tehtävä nimeltä: 

Osta matkaliinavaatteet.  

Minullahan ei konmarituksen jälkeen ole ollut kuin yhdet petiliinavaatteet. Toissa vuonna huomasin, että matkaliinavaatteet, joita myös on vain yhdet, ovat menneet jo rikki. Viime vuonna totesin, että riekaleinahan nämä ja kirjoitin tehtävän listalleni. Olen katsellut netistä m o n t a kertaa, että Finlaysonilla olisi kauniit pussilakanat ja niissä olisi varmasti satumaista nukkua vuokramökeillä lomaillessa. Jokainen kerta olen jättänyt tilaamatta, niinkin vaikean asian vuoksi, etten tiedä minkä väriset ostaisin. Voi jestas sentään. 

Nyt kävin tekemässä tilauksen ja mietin edelleen valitsinko oikean värin, hehee. 

Mä vedin huhtikuun bujon to do -otsikon tussilla yli ja kirjoitin sen tilalle: 

Asiat, jotka haluan oikeasti hoitaa

... ja viime yön valvomisen jälkeen kirjoitin listan toiseksi hoidettavaksi asiaksi: soita hammaslääkärille

Sinulle toivon oikein letkeää pääsiäisen jatkoa. Minä menen nyt ottamaan päiväunet :)

Yrityksen poikasia

Plaa-pla-plap-lap-pap-paa

Olen katsellut monta kertaa tätä tyhjää sivua ja miettinyt, että mistä ihmeestä sitä kirjoittaisi, kun elämässä ei tunnu tapahtuvan mitään. Vaikka, onhan noita yritelmiä:

Ennen kuun vaihtumista katsoin kotiin tullutta kevät-tulee-osta-jotain-kuvastoa. Pääsin aivan viimeisille sivuille, kun huuleni muiskahtivat yhteen, ne muistivat vanhan ihanan pehmeän pyöreän tunteen. Silmäni suurentuivat ja sykkeeni kiivastui: Huulipuna! Tuo elämän väripilkku, jota en ole käyttänyt ... vuoteen (kun kerran mitään ei voi tehdä missään eikä nähdäkään voi ketään). Teki niin mielettömästi mieli juosta heti kauppaan ostamaan ihan minkä väristä punaa vaan. Mutta en sitten jaksanut lähteä. 

Ehkä ensi vuonna.

Viime viikolla ajattelin kauppareissua suunnitellessani, että nyt kyllä ostan parvekkeelle ihania narsisseja, tetejä. Täytän pikkuisen pöydän äärimmilleen auringonsädekukkasilla. Ja ehdottomasti menen päivittäin istuskelemaan niiden äärelle ja kerään kukkaenergiaa itseeni. Me lähdimme matkaan, astuin kauppaan sisään ja siinähän ne odottivat minua, pienet ruukut keltaisine kukkineen. Ai jaa. Ai noin pieniä. Onkohan noi nyt vähän huonon näköisiä, ajattelin. Enkä sitten ostanutkaan. 

Ehkä ensi kerralla.

Monena iltana, jolloin olen istunut tietokoneen äärellä yömyöhään opetellen lyyrisiä asioita kuten ah! ja voih! No ei, ei runous enää ole sellaista ;-) Palaapas nainen nyt takaisin ruotuun. Niin siis, iltana jos toisena olen päättänyt, että heti huomenna aloitan taas aamukävelyt. Hyppään aamulla kellon soitua ulkovaatteisiin ja lähden reippailemaan. Minä tarvitsen sitä, raikasta happea, liikettä ja virtaa, muuten tämä ruumis mätänee paikoilleen. Ja sitten aamulla kello soi, siippa tökkää minua hellästi johonkin pehmeään kohtaan ja avaan silmäni. Ööö, jaa, ulos. En mä taida. Ja niin minä kietoudun sykkyrään peiton alle ja piilotan itseni maailmalta. 

Ehkä huomenna. 

Näetkö elämässäni jonkinlaisen toistuman? Siippakin on huomannut sen. Senpä vuoksi hän toissailtana sanoikin viekkaasti minua katsellen: Huomenna mä lähden aamulenkille. Mä katsoin silmiäni pyöritellen takaisin ja sanoin: Noooh, kai mäkin sitten huomenna lähden. 

Ja arvaatko mitä? Nyt on kävelty jo kahtena aamuna :)

Hitaasti. Asiat etenee nyt tosi hitaasti. 

Ehkä ensi viikolla niitä kukkia? 
Tai kesällä - huulipunaa!? 💋

Aurinko nousee joka päivä

Viikon tunne: Häpeä

Sana on noussut viikon varrella monta kertaa sisältäni. Tiedän mistä kaikki sai alkunsa; maanantaina minulle sanottiin lause, joka nyt hiertää kuin myllynkivi. Miten voi olla niin, että yksi lause, sen lausujalle aivan neutraali, voi tipauttaa minut polvilleni?

Olen kuvitellut, että häpeän tunne ei nostaisi päätään enää tämän ikäisenä, että se liittyy minun kohdallani enemmän nuoruuteen. Minut saa kyllä vihaiseksi ja kiukkuiseksi tekemällä tyhmyyksiä, mutta häpeä, sen juuren täytyy olla jossain todella syvällä sisälläni. Piilotettu miina, jota joku kävi koskemassa ja nyt minä koen olevani jättiläisen isolla sormella tökitty. 

No, katsotaan saako tuon purettua.

Viikon voitto: Viuh viuh!

Niin, olen jopa lotonnut. Edellisestä kerrasta on ehkä puolisen vuotta, en voittanut silloin enkä viime viikonloppunakaan, siis rahapalkintoa. Mutta on toisenlaisiakin voittoja. Ja tämä on oman tekemisen palkinto. En ole koskaan ollut urheilijatyyppi. Koululaisena hiihdin viimeisen kerran ehkä yhdeksänvuotiaana. Toistakymmentävuotta sitten oli ostettava sukset, jotta pystyi olemaan mallina lapselle kuinka niillä suihkitaan. Ja nyt keskiviikkona reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen, minä sitten kävelin suksipaketti kädessäni ladun varteen. Napsautin monot kiinni hiihtimiin, mietin pimeässä illassa sauvojen kätisyyttä ja sanoin "hitto" repiessäni tarranauhaa sormikkaistani irti. Mutta sitten asettauduin keskelle latu-uraa ja lähdin menemään. Kyllä luisti hyvin, sillä tavalla huiskis, huiskis. Olkavarren lihakset kertoivat jo sadan metrin jälkeen syntymisestään ja arvelin, että tästä kuulen vielä parin päivän päästä uudestaan. Mutta ihan näin tiivistettynä: Kyllä oli tosi kivaa! Menen toistekin! 

Se on kuulkaa niin, että aina voi yllättää itsensä. 

Viikon harrastukset: Ajatteleminen

Muistan ajatelleeni, että harjoittelen kitaransoittoa kolmesti viikossa. Ja? Viime viikolla harjoittelin kerran ja vielä on mahdollista päästä kahteen kertaan tällä viikolla. Olenko huono ihminen? En suostu olemaan. 

Katselin yhtenä päivänä vanhoja kuvisvihkojani, sukelsin lähes 1800 -luvulle, niin lempeät nostalgiafiilikset leijuivat ympärilläni. Myöhemmin otin taas kerran lyijykynän käteen ja aloin hahmotella ihmiskehoa ja sensellaista. Olen luvannut itselleni ainakin tuhat kertaa, että sitten joskus, jos hengissä olen, ja eläkkeelle päässyt, minä alan taiteilla oikein tosissani. Opettelen ajan kanssa tekniikkaa ja jatkan maalaamistakin. 

Silloin joskus kelasin, että pidän harrastuksen erillään työstä. Nyt ajattelen, että olisi pitänyt miettiä kolme kertaa nuorena ammatinvalintaa. 

* * *

Tässäpä oli pientä makua viikoltani. Pahoittelut pitkästä tauosta, voisin kertoa monta hyvää syytä, muttei niistä kenellekään mitään iloa ole. Sen sijaan annan teille maistiaisen Euripiden ja Plutarkhoksen sanoista:

"Ei ole pahaa ja hyvää erillään toisistaan,
vaan ne on mahdollista yhdistää,

niin että lopputulos on kaunis.

Siksi meidän ei pidä masentua eikä luovuttaa kun jotakin sattuu, vaan toimia kuin muusikot, jotka kajauttavat kauniin soinnun viemään terän kehnolta, ja verhoavat rumemman aineksen hienompaan. Näin meidänkin tulisi tehdä elämämme seoksesta sopusointuista ja itsemme mukaista."

* * *

Näihin kuviin ja tunnelmiin :)

Oikein auringonpaisteista viikonloppua sinulle!

Sekoitellen

Edellisestä kerrasta on tosi pitkä aika, mutta toissaviikolla suuntasin alkoholiliikkeeseen ja ostimme pienen pullon juomaa. Jotenkin silloin tuntui, että jotain kurkkua toisella tapaa lämmittävää olis kiva saada. (Ja onko tästä varoitettu uutisissa?!?)

Aurinkoisina päivinä
Etätyö ja kotoilu, ihmiset ja tämä härdelli, ja ehkä myrskyävät hormoonitkin nostattivat keskiviikkona minulle armottoman potutuksen, jollen nyt suoraan sanoisi v.tutuksen. Ehkäpä juuri sen vuoksi kiirastorstain iltana kaadoin skumppalaseihin kylmää The Original Irish Cream -tuotetta, heilautin sen kurkkuuni ja nuolaisin huuliani lopuksi. Siinä istuessani sohvalla alkoi selkäpiitä nousta tunne, se siirtyi niskan kautta leukaperiin ja huomasin paniikin iskevän. Se ei ollut lämpimän rennon illan tunnelma, vaan hermosärky nappasi otteeseensa oikein olan takaa. Tämä on kyllä jo liian paksua, mietin. Yritin olla rento, verrytellä, ajatella muuta, mutta lopuksi oli pakko siirtyä keittiön kulmakaapille ja napata lääke naamariin.

Meni hetki ja tajusin, että otin näköjään lääkkeen ja "lääkkeen" aika samoihin aikoihin sisuksiini. "Must on nyt sitten tullut sekakäyttäjä!", totesin sohvakaverilleni. Ei olis varmasti pitänyt sanoa, sillä kohta hermosäryn lisäksi kroppaa alkoi jomottaa muutenkin ... ja loppuilta ja yö kärvisteltiin.

Pilvisenä päivänä
Monen aurinkoisen päivän jälkeen heräsin harmaaseen aamuun. Ehkä juuri se sai minut miettimään, ettei meillä ole ollut mitään pääsiäismäistä. Tai, että oli kiirastorstai ja pitkä vapaa perjantai, mutta ei mitään sellaista keltaista. Katselin nahistuvia appelsiineja kulhossa ja muistin isoäidin kulhon, jossa oli aina omenaa, appelsiineja ja banaaneja ("koska joka päivä tulee syödä ainakin yksi hedelmä"). Omenoista mummo osasi leikata kuoren niin ohuelti pois, ettei hedelmää mennyt yhtään hukkaan. Ja kun appelsiini ei enää muuten houkutellut ulkomuodollaan, siitä puristettiin mehua. Niin päätin minäkin nyt tehdä. Kolmesta pienestä ahdistuneen näköisestä appelsiinista tuli lasilliset kahdelle.

Katselin aamiaispöytää ja huomasin, ettei pääsiäisväritys niin kaukana meidän kodista olekaan. Vahingossa viikko sitten katkaisemani orvokin oksa on sopivasti vielä hengissä. Kananmunan keltuainenkin loisti hienosti kera taikajuoman.

Päätän samalla, että kun seuraavan kerran menen siihen liikkeeseen, niin ostan vain kuusenkerkkäkuohuvaa, se taitaa sopia sisuksilleni yhtä hyvin kuin vastapuristettu mummonmuistelujuoma, eikä kummastakaan saa mitään ikäviä sekakäyttövaikutuksia ;-)


* * *

ps. Jälkisanoiksi ihan muuta asiaa.
Jos tykkäät ekologisemmasta ruuasta, kauniista luonnosta, eläimistä ja mielesi tekee sukeltaa juuri nyt toisenlaiseen maailmaan, niin voisit katsoa dokumenttielokuvan nimeltä The Biggest Little Farm.

Siinäpä aivan mahtava leffa. Suosittelen. Viime vuonna tehty dokkari löytyy Areenasta nimellä Unelmien maatila.

Kera keksiystävien

Kannattaako pyykkäys laisinkaan
Toissapäivänä pesin poikkeuksellisesti työaikana pyykkiä: liinavaatteet mukaanlukien tempur-tyynyjen välityynyliinat. Muutaman tunnin päästä palasin kylppäriin, avasin luukun ja sain silmilleni aimo annoksen jotain pienen pientä kangasmuruhilettä. Voi myrkky! huudahdin. Samalla mietin, että miehen skypekaveri kenties kuuli manaukseni. Otin pyykit pois koneesta, ravistin ne saaden vessan valkoiseksi. Yskin ja köhin pölystä. Olin pilkuttanut samalla mustan kissanaistyöasuni pilalle. Imuroin vessan, putsasin pesukoneen ja menin parvekkeelle ravistelemaan itseni.

Äsken mies pesi mustat vaatteet. Arvaa mikä odotti kun otin ne koneesta pois. Se saamarin vanhan tyynyliinan pintapuru. Hengitin syvään, ravistelin vaatteet yksitellen ja köhäisin muutaman kerran oikein olan takaa. Toivottavasti tuo pesukone ei hajoa siihen shittipuruun.

Kun mies haluaa pikkusormen
Kaipaan kampaajaani, sitä rauhallista naista, joka taikoo minusta viiden viikon välein vuosia pois. Paitsi nyt ei taio, nyt odotellaan.  Mies sensijaan osti kotiparturin, siis vehkeen, ja varasi minut vehkeen käyttäjäksi. Nyt se latautuu, ei mies, vaan se kone. Minä yritän latautua mielessäni, sillä yhden kesäparturointikeikan jälkeen vannoin, etten ikinä-koskaan-never-ever tee vastaavaa touhua. Parturi on parturi, minä en. Saa nähdä kuka voittaa, kunhan vaan einstein -tyyli lähtee.

Anna kaikki anteeksi ja syö keksiä yhtenä suurena kaveriperheenä

Koska nyt ei enää nähdä livenä ketään, sovittiin ystävien kanssa iltapäiväkahvit videoyhteydellä. Ystäväni lähetti minulle keksiohjeen, jotta voimme makustella ja arvostella toistemme luomukset.

Niinpä menin keittiöön leipomaan. Otin kaikki ainekset esiin ja olin jo lähes täydessä tohinassa, kun mies seurasi innoissaan perääni: Kiva tehdä jotain yhdessä. Mä leivon tässä samalla meille kääretortun. Katsoin kaveria ja totesin mielessäni, että yksi uuni, kaksi eri paistolämpötilaa, kaksi höslää samassa neliössä, ei tule onnistumaan. Sen kääretorttu on kriittinen (oikeasti se on maailman paras kääretorttu), joten siirryin tähän koneelle kirjoittamaan, jotta hän saa loistaa.

No niin, nyt kääretorttukuningas levittää rennolla otteella hilloa, joten minä palaan keittiöön. Nähdään hetken kuluttua...

... ja sillä aikaa tapahtui...

että mies meni kylppäriin ja koneen surina alkoi
uunin kello kilahti ja vaimo poisti leipomukset uunista
talon täytti makoisa tuoksu
kaverin mies lähetti kuvan uunissa olevasta banaanikakusta
aurinko paistoi ulkona

paskat k o r o n a s t a, tänään teen vain kaikkea kivaa

Kyl tästä hyvä tulee ♥

Viikon top 4 draamat

Maanantain kolmiodraamaa
Mies houkuttelee illaksi hautausmaalle katsomaan ulkoilmaelokuvaa. Olen tehnyt kahden tunnin kotimatkan jalan ja mietin, että aikainen nukkumaanmeno kyllä houkuttaa. Mutta mutta, haluan tehdä yhdessä jotain kivaa ja suustani pääsee myöntyvä lause, sillä elokuva alkaa yhdeksältä ja pääsisin kohtuullisen ajoissa nukkumaan.

Hautausmaalla ei kuitenkaan ajalla ole merkitystä, taivas pimenee verkkaiseen ja elokuvan aloitusaikaa siirretään pariin otteeseen. Vihdoin kymmeneltä mykkäelokuva alkaa. Se on vuodelta 1927, uskomattoman hieno taideteos täynnä huumoria, surua, rakkautta, iloa ja kauhua. Emme rienaa ketään, mutta opimme rakkaudesta paljon. Hiukan ennen kahtatoista avaan kotioven ja ajattelen nukkuvani kuin tukki. Oikeasti yö on kevyttä harsoa ja liian lyhyt.

Keskiviikon tragikomediaa
teen hengitysharjoituksia ennen optikolle menoa. Tämä on kahdeksas kerta. Joudun lähtemään töistä kamalan aikaisin tämän näytelmän vuoksi. Tiedän, ettei itku tai hammasten kiristys auta. Nyt auttaa huumori tai irti päästäminen. Istun ja odotan vuoroani. Hengitän. Menen huoneeseen sisään, annan itseni taas tutkittavaksi. En kurista optikkoa, vaan sanon kirjaimia peräkkäin. Lupaan jaksaa vielä kaksi viikkoa. En näytä kieltä, minä hymyilen. Sanon heit ja lähden kotiin. Hyvä! Minä hengitän vieläkin.

Torstain vuoropuhelua
Mies sanoo seitsemältä aamulla jotain ihmeellistä. Se sekoittaa minun mielestäni aiemmin sovittua pakkaa oikein olan takaa. Minun ääneni nousee, seuraavaksi nousee kyyneleet ja tilanne on valmis. Päivä kuluu ja luulen asian jo selvinneen, kunnes iltapäivällä saan oudon viestin mieheltä. Soitan, olen hämmentynyt, ärtynyt ja virttynyt. Näen miten alkuviikko alkaa painaa käytöstäni ja suljen suuni. Etsiydyn sinne minne mies haluaa ja odotan. Sitten näen sen tulevan, annan suukon ja hän sanoo: voidaanko unohtaa kaikki mitä tätä ennen tapahtui. Olen täydellisen valmis unohdukseen. Tyhmiä asioita ei kannata vatvoa.

Perjantaina taivaan täydeltä
Herään sateeseen, kovaan sellaiseen. Kun loikin keskustan mukulakiveltä toiselle näen järviä ja pieniä kapeita saarekkeita. Sateenvarjo päästää pisaroita läpi ylhäältä eivätkä jalkani pääse sen helpommalla alhaalla. Töissä kuivaan ensiksi kengät, yritän irrottaa märkiä housuja ihostani ja otan litimärät sukat pois jaloistani. Huomaan: ei ongelmaa, ei häiriötä. Housut ovat kuivat kymmeneltä ja sukat ennen yhtätoista.

Illalla sade yltyy taas ja minä iloitsen tästä luonnon näytelmästä. Tämä täyspesu saa taltuttaa viikon draaman kaaret. Minä laitan lämpimät sukat jalkaani, katson ikkunasta ulos ja nautin perjantai-illasta ilman jälkipuintia.

ps. Videossa huonolaatuista hautuumaakuvaa, mutta rakkauden kolmiodraama tulee selväksi ;-)

Jeah

Viikon päivät hurahtavat vauhdilla. Huomasin jo maanantaina, että pitkä loma oli ollut pään tyhjentävä, sillä kutsuin työkaveriani väärällä etunimellä.

Kun lomalla ollessani taivalsin viikkoja parin vaatekerran, saippuapalan, kolmen rasvatuubin sekä petivaatteiden kanssa, huomasin jälleen kerran miten vähällä sitä ihminen tulee toimeen. Kun määrää on vähän ja mieli suuntautuu hiljaisuuteen, ympärillä olevat asiat kirkastuvat. Yksinkertainen elämä ei ole tylsää tai karua, se tuntuu tekevän asioista helpompia.

Tämä fiilis on kantanut minua vieläkin, mutta samalla vapauden tunne ja tai sen puute se saa minut miettimään mihin ylipäänsä haluan ottaa osaa. Tämä probleema korostautui eräänä aamuna näin:

Eräs kaveri, jonka tiedän pintapuolisesti, kytkeytyi minuun kävellessäni junalle. Ensimmäinen sana oli tervehdys, mutta sen jälkeen alkoi valitus. Ensimmäiseen ongelmaan totesin, että toivottavasti asia järjestyy. Toisessa kiukussa hän arvosteli työkaveriaan niin rumasti (en ollut koskaan kuullut sellaista nimitystä kenestäkään), että menin aivan mykäksi. Tämän jälkeen olinkin hiljaa pitkään, sillä valitus toisensa jälkeen narahti hänen suustaan. Juna tuli, menin istumaan, hän istui samaan loossiin. Sama viulun vingutus jatkui asemalle asti ja lopulta olin viettänyt parisen kymmentä minuuttia aikaani haluamalla poistua paikalta ja miettien, että onko minun pakko osallistua tällaiseen.

Minä ajattelen aika samoin kuin tuossa kuvassa sanotaan: In a world where you can be anything... be kind.

No minä olen yleensä ystävällinen. Mutta ystävällisyys menee metsään jos tuntee itsensä yliajetuksi. Minä en nimittäin halua olla kenenkään roska-astia, johon voi oksentaa kaikki elämän sulamattomat shitit. Haluan olla ystävällinen itseänikin kohtaan.

Pitänee siis harjoitella lause, jonka avulla voin poistua takavasemmalle, ja/tai opetella sanomaan oman totuuteni siten etten ole samalla kusipää.

Siinäpä onkin minulle pala purtavaksi. Puren sen kokonaan ja toivottavasti selviän ensikerralla ehjin nahoin ;-)

Mutta se siitä. Nyt ajattelin loihtia meille aamupalan talon aineksista. Tuoksutella kahvin houkuttelevaa aromia, puhdistaa mansikoista kannat ja siivutella niitä leivän päälle. Puraista mehevää tomaattia ja kurkkua, ja ehkä jotain muutakin. Sitten uusi päivä voi alkaa.

Oikein mahtavaa sunnuntaita sinulle. Jos on mahdollista, niin mene ulos, ole kiltti itsellesi ja tee jotain mistä pidät erityisen paljon :D

Sisäinen hiljaisuus

Vaikka minkälaiset vaalit ovat olleet alla tai minkälainen kohkaaminen ennen ja jälkeen, niin vähänpä se minussa tuntuu. Pystyn elämään ilman tuota järjetöntä minä-olen-oikeassa-sinä-väärässä älämölöä.

Sen sijaan, kun tänään kuulin aamulla lauseen: Onneksi Notre Damen palossa ei kuollut ketään, minä hätkähdin, nostin pääni ja pyysin toistamaan lauseen. Menin Ylen sivuille ja katsoin järkyttyneenä kuvia palavasta kaunottaresta, tuosta kansallisesta ikonista.

Niin kuin mieheni jäätyy seisaalleen linnun laulun tai siivenliikkeen kuullessaan, minä jähmetyin tietokoneen ruudun ääreen ja tunsin miten sydämeni muljahti ja tuska levisi kaulalle ja silmiin. Niin kaunis rakennus menetti hetkessä elämänsä, vuosituhannen takaiset tammipuut paloivat parissa tunnissa ja kauniin kapean tornin kaatuminen, se tuntui pahalta.

Onneksi ei tosiaan tullut henkilövahinkoja ja onneksi Pariisilla oli valmiudessa satoja palomiehiä.

Kun Notre Dame symbolisoi ihmiskunnan yhteyttä, niin todellakin toivon, että kaunotar saadaan uudelleen rakennettua. Syvästi toivon niin.