Bingo - rankka joulukuu

Finaalissa ennen kuin viikko ehtii loppuun

Torstaina siippa könyää omituisesti sänkyyn aamu kuudelta. "Pyörryttää", hän sanoo. Kyselen varovasti mitä tarkoittaa ja olen lähellä. Mitä pidemmälle aamu saa, sitä pahemmaksi olo muuttuu. Lopulta lähdemme terveyskeskuslähetteen kanssa sairaalaan ja sinne mies jää tutkittavaksi neurologiselle, jonne omaisilla ei ole menemistä. 

Minä istun omaisten odotustilassa katsomassa kuinka ambulanssit tuovat potilaita sisään. Olen istunut tässä jo tunnin ja arvaan, ettei kukaan koskaan tule kertomaan minulle mikä miestä vaivaa. Niinpä päätän soittaa hänelle. Toteamme yhdessä, että voin mennä muualle odottelemaan ja minä siirryn kerrosta ylemmäs kahvilaan, joka on tullut tutuksi jo isän luona sairaalassa käydessä. 

Olen syönyt leivän ja juonut kahvin. Kolme ja puoli tuntia on kulunut ja sinä aikana olen katsellut ihmisiä, niiden erilaisia vaatteita, kävelytyylejä, kuunnellut henkilökunnan keskusteluja ja hiukan potilaiden ja omaistenkin. Olen ihmeellisen tyyni. Minulla ei ole varaa kuluttaa aikaani kännykällä, sillä minun eikä siipankaan puhelimessa ollut akkua kovin paljoa kotoa äkkiä lähtiessä, enkä halua jäädä ilman yhteyttä. 

Taivas on pimentynyt, kun saan soiton: "Lähde vaan kotiin, minä jään tänne yöksi." Ja niin minä lähden kotiin. Laitan ystäville viestiä, että huominen meno jää meiltä väliin ja toisille että ylihuominen glögi-ilta on peruttu meidän osalta. 

Lauantaina toinen on paikattu ja toinen auki ratkottu

Olen saanut miehen kotiin. Olen tyytyväinen. Se voi jo paljon paremmin. Kuten netissä todetaan, viruksen aiheuttama tasapainoelimen tulehdus voi olla dramaattinen kokemus. Sitä se oli meille molemmille. Aivan kamalaa katsoa kuinka toinen vain oksentaa rajusti, silmät tikkaavat villisti vasemmalta oikealle, koko keho tärisee ja vain vahvasti tuettuna kaveri pysyy pystyssä. Käymme tekemässä pientä kävelyä korttelin ympäri. Mies tokenee nopeasti, mutta minun kroppani hirttää taas kiinni. Puukkoa iskee nivuseen ja jalkani pettää. En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa.

Voisin luopua

"Tuohan on ihan hirveää paskaa", sanoo siippani, joka ei koskaan kiroile. Hän katsoo tietokoneeni ruutua, josta näytän miten tekniikka ei kertakaikkiaan toimi työtehtävässäni. 

Hän säälii minua niin paljon, että suostuttelee ulos lounaalle, mikä onkin tarpeen, sillä olen taistellut p#skan kanssa aamu seitsemästä asti. Palattuani klikkaan itseni Teams-kokoukseen, jossa kesken kaiken kysyn: "Mikä päivä tänään oikein on?" Luulen olevan torstai. Mitä tästä voisi päätellä, kun tänään on maanantai ja kello hiukan yli puolen päivän?

Aikansa kutakin

Tiistai-iltapäivänä äiti soittaa. Se puhkuu ilosta, sillä remonttifirman viestin mukaan he pääsevät muuttamaan takaisin kotiin tämän viikon perjantaina. Ja he haluavat muuttaa sinne heti!!!

Yritän ehdottaa että mitäs jos me siirrämme huonekalut ensin paikoilleen ja he muuttavat sen jälkeen, mutta kuulen kuinka puheeni katoaa kaukaisiin galakseihin... Voi jestas sentään, ymmärrän, että oma koti on oma koti, mutta jos siellä kaikki isot ja painavat huonekalut ovat keskellä huoneita, isä on ollut sairas, eikä äitikään mikään nuori voimannostaja ole, niin eikö voitaisi nukkua yksi ylimääräinen yö väliaikaisessa kodissa. 

Huokaan syvään ja sanon, että jutellaan huomenna asiasta. Tullaan teille kunhan pääsen töistä.

Määränpäänä jonkinlainen selviytyminen

Töissä on kertakaikkisen kamalaa. Työtä on hirvittävän paljon. Taistelen edelleen sen ohjelman kanssa, joka jo viime viikolla alkoi ryttyillä minulle. Iltapäivällä laitan koneen aikaisin kiinni. Lähdemme vanhemmille käymään ja saan puhuttua heidät ympäri. Me järjestelemme huonekaluja perjantai-iltana ja he muuttavat lauantaina.

The End - miten mahtaa käydä

Joulukuu, jonka odotin ensimmäisen viikon jälkeen rauhoittuvan, näyttää vain kiihdyttävän otettaan.

Ehkä selviän viikonlopun ylitse. Ehkä muistan käydä ostamassa jouluruokia sunnuntaina tai maanantaina. Ehkä menen nyt vain suihkuun. Pesen tähän astiset tapahtumat nahoistani pois. Suihkautan napaani Chanel vitosta ja rasvaan jalkapohjani ennen villasukkien pukemista. Mitäs jos sen jälkeen kiedon itseni sohvan nurkkaan ja odotan, että joku toisi minulle lasin shampanjaa. Tai kaksi. Se joku saisi myös suudella minua niskaan, sillä lailla lempeästi.

Sammua

Suostuisin vaihtamaan Heilin kanssa osia, vaikka hän sanookin minulle harkitusti artikuloiden: 

"Mä tahdon juoda vain shampanjaa...
Vai vaihdetaanko elämiä?

Otan sun arjen ja huolet

saat Chanelin ja kuoret.

Mut jonain päivänä,

mä lupaan kyllä,

tylsyyteen sä vielä kuolet."

Tästä kaikesta voisi kai päätellä, että olen valmis lopettamaan tämän joulukuun. Haluan vain siirtyä joulupäivään ja aloittaa uuden vuoden. 

Heili - Chanel N:o 5

***

Olisin halunnut vastata vuoden viimeiseen Repolaisen bingoon aivan toisin, mutta näin tässä nyt kävi. Täytin bingokupongin kaikki ruudut eli sanat:  Sammua, Finaali, Aikansa kutakin, Ratkottu, The End, Päätelty, Määränpää, Luopua ja Valmis.

Elämä on suuri kysymysmerkki

Pitäisikö leipoa mustikkapiirakka? Tai ehkä isoäidin bravuuri, ameriikan reissulla opittu munapiirakka, johon ei laitettu kirpeyttä sitruunasta, vaan reilusti makeutta sokerista ja valkuaisvaahdosta. 

Kuuntelin viikolla Antti Aron tilaisuutta, jossa hän pohti selviytymiskeinoja tässä maailman ajassa. Kuinka pari vuotta on sinnitelty pandemian jaloissa. Ja nyt edessämme on toinen, ihmisen aiheuttama kriisi. Miten tästä selviää?

Ei liity mitenkään aiheeseen, muuten kuin
että mediapaaston aikana täytyy tehdä jotain

Olen ollut kohta kuukauden ilman uutisvirtaa. Ensin katsoin ja kuuntelin kaiken mahdollisen, sitten menetin yöunet ja keskittymiskyvyn. Tajusin, että minun kannattaa pistää media tauolle. Näin saisin takaisin toimintakykyni ja olisin tarvittaessa avuksi muille. Minulle kyllä kerrottaisiin heti kun rauha olisi palannut. Tai jos suunta olisi vielä huonompaan, niin siitäkin saisin tiedon. 

Mietin miksi täydelliseen mediapaastoon siirtyminen oli helppoa. Sen alkulähde on parinkymmenen vuoden takana, jolloin lopetin lööppien lukemisen. Ärsyynnyin kerta toisensa jälkeen työmatkallani huutavista otsikoista. Päätin etten enää huomioi niitä, mikä ei todellakaan ollut helppoa. Markkinakaverit ovat nimittäin nokkelia. Niiden mehevät sanat imeytyivät verkkokalvolle, kuin hyttynen metsässä hikiselle iholle, kimmoten aina suoraan tunteisiini. Ja minähän reagoin, joka ikinen kerta, joko järkyttyen (isä löi kirveellä) tai miettiessäni niiden hölmöyksiä (kuka kaatui humalassa, erosi ja meni kolmattatoista kertaa naimisiin tai söi uuniperunoita). Mutta sitkeydellä minä opin mihin työmatkan aikana ei kannattanut katsoa, ja lopulta kaupan kassajonossakaan silmäni eivät enää "nähneet" näitä julisteita. Olen ollut kiitollinen itselleni monen monta kertaa tästä tavastani. Toisaalta olen samalla täysin tietämätön maailman jännittävistä juoruista ;-)

Kaikille mediapaasto ei toimi. Jotkut hallitsevat maailmaansa paremmin, kun tietävät mahdollisimman paljon. Ja toisten täytyy olla työnsä puolesta jatkuvasti hereillä maailman tilanteesta. Eli meitä on moneen junaan ja se on ehdottomasti hyvä asia. 

Oltiinpa minkälaisia tahansa, niin listaan tähän Aron luennolta kirjaamiani asioita:

Ikävä juttu: Elämän tosiasia on, että joudumme elämään epävarmuudessa. Kaikkiin kysymyksiimme ei löydy vastauksia.

Mukava juttu: Kriisit todistetusti vahvistavat yhteisöllisyyttä. Tämä on huomattu sotien aikaan ja kyllä pandemiankin aikana oli selvästi näkyvissä, että me vedämme yhtä köyttä. 

Fantastinen juttu: Ihmisen toipuminen alkaa aina heti kriisin tapahduttua! Eli järkyttävien tapahtumien jälkeen ihmisen sisäinen toipuminen alkaa heti, vaikkemme sitä itse huomaa tunnemyrskyissämme ja kipuillessamme. Meidät on rakennettu selviytymään. Ja selviytymistä edistävät seuraavat asiat: järjestyneisyys, hallittavuus ja mielekkyys. 

Maadoita itsesi

On tärkeää, että maadoitat itsesi. Eli älä elä vain päässäsi ja jää asumaan tunnekuohuun.  Jotta saat mielesi ja kehosi palaamaan rauhalliseen tilaan, sinun täytyy vain istua alas tuolille. 

• laita jalkasi tukevasti maahan
• jos haluat, laita vasen kätesi rintakehällesi ja oikea kätesi vatsallesi, tai pidä vain kätesi sylissäsi
• sulje silmäsi
• hengitä rauhallisesti sisään, ja ennen uloshengitystä kuuntele hetki luonnollista taukoa hengityksen välissä, sitten hengitä normaalisti ulos

Hengittele rauhassa muutama kerta ja huomaa kuinka kehosi ja ajatusvirtasi rauhoittuu. 

Rauhallisuus tarttuu

Pyri siis olemaan rauhallinen lasten, nuorten ja muidenkin seurassa. Jos tunnet itsesi pelokkaaksi, hakeudu turvalliseen, ei panikoivaan seuraan. Me luomme turvallisuuden yhdessä.

Mikä auttoi aiemmin?

Aina voi myös miettiä mitkä keinot ovat toimineet ennen. Voiko ottaa oppia omasta tai toisten historiasta. Yhteys omaan historiaan ja luontoon vahvistaa meitä. Luonto itsessään jo edustaa toivoa ja elämää. Talven jälkeen alkaa aina uusi kevät. Nurmi nousee pystyyn lumikinosten alta, krookukset pilkistävät, silmut aukeavat. Sinä tiedät tämän. 

Eli pitäisikö välillä lähteä ulos? Kuten eilen, tuntemaan yllättävät tuulen puuskat. Ehkä jopa naurahtaa puskiessa vastatuuleen ja fiilistellä kuinka myötätuuli kuljettaa kuin pikakävelijää ilmamatolla. 

Tee jotain hyvää

Voi tuntua hullulta ajatukselta, mutta leipominenkin saattaa auttaa oloon. 

Jos ja kun isoäidin sitkeys maailman taistoissa oli vaikuttavaa. Ja hänen aamiaispöydässäkin tarjoama makea piirakka oli aina suloisen lohduttava ja mieltä ylentävä. Niin, ehkäpä leivon munapiirakan, kunnioitan sillä historiaa ja muistutan itselleni, että asioilla on kaksi puolta. On ikäviä ja mukavia. 

Tästä mukavasta muistosta voin ottaa palan itselleni ja tarjota myös toisille ♥

Sisäinen hiljaisuus

Vaikka minkälaiset vaalit ovat olleet alla tai minkälainen kohkaaminen ennen ja jälkeen, niin vähänpä se minussa tuntuu. Pystyn elämään ilman tuota järjetöntä minä-olen-oikeassa-sinä-väärässä älämölöä.

Sen sijaan, kun tänään kuulin aamulla lauseen: Onneksi Notre Damen palossa ei kuollut ketään, minä hätkähdin, nostin pääni ja pyysin toistamaan lauseen. Menin Ylen sivuille ja katsoin järkyttyneenä kuvia palavasta kaunottaresta, tuosta kansallisesta ikonista.

Niin kuin mieheni jäätyy seisaalleen linnun laulun tai siivenliikkeen kuullessaan, minä jähmetyin tietokoneen ruudun ääreen ja tunsin miten sydämeni muljahti ja tuska levisi kaulalle ja silmiin. Niin kaunis rakennus menetti hetkessä elämänsä, vuosituhannen takaiset tammipuut paloivat parissa tunnissa ja kauniin kapean tornin kaatuminen, se tuntui pahalta.

Onneksi ei tosiaan tullut henkilövahinkoja ja onneksi Pariisilla oli valmiudessa satoja palomiehiä.

Kun Notre Dame symbolisoi ihmiskunnan yhteyttä, niin todellakin toivon, että kaunotar saadaan uudelleen rakennettua. Syvästi toivon niin.

Sattumia

Valo vetää puoleensa
ja ehkä juurin sen vuoksi olen unohtanut kokonaan mitä muuta voisi tehdä kuin kuunnella tämän toukokuun
auringon säteiden liikettä
ja oman sydämeni rauhottumista.

Tässä hengähdykseni aikana on ollut tällaisia hetkiä:

Minä ja tuntematon
Olin viettänyt hidasta lauantain aamupäivää nurmella lukien erinomaista kirjaa herrasmiehestä, nimeltä Joonas Konstig. Koska omat "herrasmieheni" olivat jättäneet minut yksin ja vieneet kaikki suojakertoimet mukanaan, mieleni alkoi olla auringossa levoton. Sisäinen häiriötilani muuttui kuitenkin kotimatkalla, kun näin juna-aseman. Mietin miksen kävisi kaupungilla ostamassa hyvää aurinkorasvaa ja niinpä odotin laiturilla hetken ja astuin seuraavaan junaan. Saapuessamme kaupunkiin katsahdin vastapäisen penkin ja ikkunan väliin. Vaunu tyhjeni kanssakulkijoista, minä työnsin käteni kapeaan rakoon ikkunan ja penkin välissä ja nostin sieltä mitä kauneimman vaaleanpunaisen ruusun. Kukan varteen oli niitattu pieni lappu, jossa luki: Hyvää äitienpäivää!

Kävelin ruusu kädessä kauppaan ja saavuin seuraavalla junalla takaisin kotiin. Tuo kaunokainen on ollut tähän päivään asti terhakkana vaasissa.  Kiitos sinulle tuntematon :)

Minä, he ja ne

Saavuin iltakävelylläni varjoisten puiden jälkeen pellon viertä kulkevalle hiekkatielle. Päivä oli ollut paahteinen ja nurmella istui kaksi miestä, joista toinen oli varovaisen mieleni mukaan ollut jo liian pitkään ilman paitaa.

Jokin liikahti nurmella ja sitten minä pysähdyin. "Mikä käärme tuo on?" pääsi suustani. Katsoin paksua parimetristä matelijaa, joka kuikisteli korkealle ylös komeasti päätään nostaen.

Nurmella istuva mies vastasi ja totesi samalla, että pienempi käärme tulee juuri minua kohti. Aivoni muistikeskus tilttasi (joten laji unohtui samantien) ja jäin seuraamaan lähestyvää puolimetristä poikasta. Rupattelin aikani kavereiden kanssa ja pienen houkuttelun jälkeen suostuin silittämään Elviksen peräpäätä. Olen siis koskettanut Elviksen jalkaa tai pyllyä tai jotain ;-) Käärmeen iho tuntui oikein mukavalta, mutta päätin kuitenkin olla antamatta sille kaulaani tai olkapäätäni, vaikka se tyttö olikin.

Minä, hän ja nuo
siellä missä on "Rakkauden polku", minä raukeana sunnuntai-aamuna nousin kalliolle. Taivas ja meri koskettivat toisiaan, minä otin miestä kädestä ja siihen jäimme istumaan. Mietin miten upea toukokuu onkaan ollut, aurinkoinen, lämmin ja kaunis. Ja kun aikani olin merta katsellut, käänsin katseeni rannalle. Siellä oli edelleen valkoisiin pukeutunut nainen istumassa lootusasennossa. Näytti, että hänen oli hyvä olla sisäisesti ja ulkoisesti. Emme kuulleet mitä nainen sanoi, mutta kaukaakin katsottuna vaikutti siltä, että hän sai mukavan tunnelman leviämään ympärillä oleville ihmisille :)

Olen ajatellut jatkaa tätä rauhallisempaa otettani. Kuuntelen edelleen tuulen suhinaa puissa, herkistyn ihanalle tervapääskyn huudolle. Tuoksuttelen kukkia ja katselen niiden kauneutta. Teen sen mikä on välttämätöntä, jonka jälkeen olen niinkuin ellun kana voi olla.

Mutta kyllä, jotain asioita vailla voin olla vain hetkisen. Nyt on myös aika taas sosiaalistua ja tulla takaisin kirjoitusten ääreen :)

Pidetään itsestämme hyvää huolta ♥

Olen kiitollinen!

Sain Leenalta kiitollisuushaasteen, joka osui kuin nenä päähän ajankohtana, jolloin syksyn lomani päättyy. Tarkoituksena on kertoa viikon kiitollisuuden aiheista ja haastaa kolme bloggaajaa.

Minun viikkoani täyttivät mm. seuraavat kiitollisuuden aiheet:

Maanantain herääminen

Olen eilen laskeutunut Saariselän aurinkoiseen syksyyn. Istun vieraassa pöydässä. Katselen ulos ikkunasta, naava roikkuu puussa, maa peittyy puolukan ja mustikan varpuihin. Ei ole kiire minnekään ja aamukin on vasta alkanut.

Minä syön eilen poimimiani variksenmarjoja aamuherkussa. Miten meheviä, miten raikkaita. Miten upeaa on, että meillä on metsät täynnä vitamiinipommeja vapaasti poimittavaksi. Tämä maa tekee minut niin iloiseksi.



Tiistain rakkausmuisto

Minä olen kävellyt pitkään. Kiipeän tunturille ja laskeudun sieltä alas. Otan valokuvan tuulen tuivertaessa hiuksemme pystyyn ja lähetämme sen rakkaallemme etelään.

Muistan kuinka juuri tässä paikassa vuosi sitten söimme eväitä ja kuinka leikkisästi nakkelit minua puolukoilla. Nautimme toisaalla puron varrella kuukkelin vierailusta ja olimme yhtenä (pienenä) suurena perheenä samoilemassa.

Ja minä olen niin onnellinen kun sinä olet olemassa, vaikket olekaan täällä luonamme juuri nyt.


Keskiviikon väsymystä

Teemme taas pidempää päivämatkaa. Tänään tuijottelen jo kolmatta opastaulua, jonka mukaan perille on matkaa 5,2 - 5,6 km. Onhan se kummallista, kun kilometrejä kuluu ja aina vaan perillepääsyyn on vitonen jäljellä ;-).

Olemme huomanneet, että jokaisena päivänä viimeisillä kilometreillä jalkamme alkavat painaa, ja ryhdymme huvittavasti kehittelemään kiertoreittejä viimeisen ylämäen ohittamiseksi.

No, kun lopulta näen sen ylämäen, minä päätän että suoraan ylös vaan, pitkällä ja voimakkaalla askeleella. Ei yhtään kompurointia ja minä olen perillä reilusti ennen sinua. Sitten näen, kuinka sinä olet oikaissut aidan alitse. Senkin rontti ;-)

Ja kuten jokaisena päivänä minä olen kiitollinen, että kehoni jaksaa kävellä eteenpäin. Että saan raikasta ulkoilmaa ja varsinkin täällä ja nyt: minä pääsen saunaan. Mikä ihana keksintö sauna onkaan.

Torstain herkuttelua

Tänään on päivä, jolloin olemme vain. Ei yhtään hikistä kävelyä, vain höntsää. Tiedäthän sen kävelytavan, jossa edetään hitaasti nautiskellen. Höpötellään niitä näitä ja pysähdytään heti kun siltä yhtään tuntuu.

Päivän kohteemme on tunnelmallinen Cafe Porotupa, jonka isäntä Marko tarjoaa meille ensin poro- ja lohitäytteiset letut. Jälkiruuaksi mieheni ottaa herkullisen omenatoscapiirakan ja minä saan makean letun, johon on levitelty isosti ja paksusti lakkasydän. Marko ja syyskuun "apulainen" rupattelevat kanssamme, aurinko paistaa upeasti terassille, porontaljat lämmittävät penkin päällä ja elämä on täydellistä.

Minut täyttää onnen tunne, kun maailmassa on ihmisiä, jotka pitävät pieniä kahviloita, tarjoavat siellä rakkaudella tehtyjä asioita ja elävät juuri sitä elämää, jota kaipaavat.

Perjantain yhteenvetoa

On reissun viimeinen päivä. Olen levännyt. Olen ollut onnellinen täällä. En tiedä miksi levottomuus iskee niin usein. Täällä, poissa uutisten ja älämölön ääreltä, kuukkeleiden kanssa keskustellessa ja revontulien loimotellessa maailma muuttuu heti helpoksi.

Olen suojellut omaa napaani ja kohdellut sitä rakkaudella. Olen antanut sille hyvää ruokaa, ravintoa, josta suolisto pitää. Silitellyt sitä, jotta mieli rauhoittuu ja stressi kaikkoaa. Olen rakastanut sen ympärillä olevaa pyöreyttä, sillä olinpa millainen tahansa, niin tämä keho liikuttaa minua ja hengittää puolestani.

Ja hengittäessä mieli rauhoittuu. Silloin näen sen mikä toimii.

Mille ajatukseni annan, se kasvaa.

Kun olen levollinen on maailmani levollinen. Jos voin ohittaa mieleni jatkuvan haluan-enhalua-tykkään-entykkää ja olla vain, huomaan, että asiat on hyvin juuri nyt.

Olen kiitollinen että taas kerran muistan ja ymmärrän, vaikka tämä hetki kestäisi vain lyhyenkin aikaa.

Lauantain hauskaa

Olen herännyt ja noussut ylös. Talo on hiljainen, niin kuin kerrostalo vain joskus osaa olla. Olen pari tuntia tässä paikallani. Katselen pihaa, tutkailen kukkasia, jotka ovat selvinneet hyvin hengissä -ehkä jopa paremmin kuin läsnäollessani :). Olen yksin, vaikka oikeasti meitä on enemmän. Ensin herää nuorempi ja sitten vanhempi mies. Me istumme aamiaispöytään ja rupattelu jatkuu kuten eilen illalla. Ja kuinka minä nautin. Nautin tästä arjesta.

Päivälla teemme yhtä jos toista. Kuka menee minnekin, mutta lopulta palaamme taas yhteen. Välillä sohvailemme kaksin Vain elämää -tallenteen seurana ja jossain toisessa vaiheessa kolmisin teemme jotain aivan muuta.

Olen niin kiitollinen, että loman jälkeen tulee arki ja se tuntuu hyvältä. Tavallinen eläminen on arvokasta.


Sunnuntain lepoa

Kokoan tätä kiitollisuushaastevastausta. Mietin, etten ehtinyt vastata luovan lauantain haasteeseen, mutta näin tällä kertaa.

Kuuntelen radiota ja vaikka nostalgia soi, en tunne itseäni vanhaksi. Tunnen olevani samanlainen kuin ennen, samat toiveet, unelmat matkoista ja yhdessäolosta, odotukset siitä mitä pitäisi ehtiä tehdä ja ymmärrys ettei kaikkeen aina taivu. Tänään tulen tekemään pieniä kotitöitä ja odotan äidin tupsahtavan käymään.

... niin se äiti pistäytyi ja jatkoi matkaansa...  miehetkin tulivat kotiin ja toivat ystävältämme kaksi isoa kesäkurpitsaa.

Ja minä olen kiitollinen että olen, että musiikki täyttää elämäni sopukat, taide rikastuttaa mieltäni, äidiltä saamani villasukat lämmittävät jalkojani, ystävän tarjoamat kasvikset ravitsevat meitä ja uuni valmistaa ruuan loppuun helposti ja vaivattomasti.

Tämä viikko näyttää olevan taputeltu valmiiksi :)

* * *

Kuten haasteessa pyydetään, laitan sen eteenpäin kolmelle henkilölle. Vapaasti vastaten ja ilman pakkoa tietenkin, osoitan tällä kiitollisuushaastella:

Marjaanaa blogiin Marjaanan maja
Marikaa osoitteeseen Kinttupolut
Jaelia sinne aurinkoiseen Appelsiineja ja hunajaa maahan

Syyskuu on alkanut. Nautitaan meidän rauhallisesta luonnosta ja värikkäistä hetkistä :)

Aamuinen hetki veden ääressä

Olin ollut jo pitkään hereillä

lämpimässä peiton alla

oikoillen jalkoja ja harotellen varpaita.

Kuuntelin lintujen liverrystä ja

mietin kuinka hiljaista muuten olikaan. Täältä kun puuttui liikenteen äänet, autot, lentokoneet, rappukäytävässä kuuluvat askeleet ja muut kaupungin äänet.

Katselin hetken toisen tuhinaa,

vedin villasukat jalkaani, jotta askeleeni olisivat äänettömät ja hipsin pois vetäen oven perässäni kiinni. Suljin pojankin huoneen oven ja lorotin isoon kattilaan reilusti vettä, jotta saisin aamuisen sitruuna-inkivääriteehetkeni.

Käännyin sitten ympäri ja jäin tuijottamaan edessä näkyvää järveä, veden tyyntä pintaa ja aamuista olotilaa.

Hyvää huomenta, se tuntui sanovan minulle.

Ja minä hengitin pitkään sisään.

Lisäsin puseroita päälleni ja sen enempää ajattelematta sukelsin upeaan ulkoilmaan. Astuin kivelle, siitä nurmelle, pitkien rappusten kautta alas jyrkän rinteen laiturille ja päästin syvän huokauksen.

Ilma oli totisesti lämmin, se suorastaan siveli olollaan. Taivas näkyi veden pinnassa ja metsä peilautui täydellisesti. Laituri keinahti liikkeistäni kunnes lopulta vaimeni. Lokit leijailivat keveästi veden pinnan yläpuolella. Nekin olivat vielä aamutunnelmissa, hiljaa, liidellen... Vaikka järven pinta oli tyyni, niin veden raikkaus tuntui nenässä ja iholla. Pienoinen sumu leijaili ilmassa kun katselin itään ja minun oli istahdettava sen edessä.

Kerrassaan kaunista, suorastaan taivaallista. 

Minä istuin ja maistelin päivän alkua:

Hyvään huomeneen,

sellaiseen on hyvä herätä. Voi kerta kaikkiaan, kun tällaisia aamuja saisi kokea usein...

Siinä minä ihailin maailmaa, kunnes muistin sen kattilan. Salamana nostin kylkeni pitkiksi, venytin harppaukseni rappusissa loikiksi ja kiirehdin sisään.

Kun astuin mökkiin, kattilan kansi pulpahteli vesikuplien kera jännittyneen mieleni.  Teeveteni oli valmis (onnea on hitaat mökkihellat), se oli ollut sitä jo jonkin aikaa. Ja kiehuvaa vettä riitti useaan aamukuppiin... rauhalliseen sellaiseen ;-)

Viikkoa on vielä sopivasti jäljellä, joten oikein hyviä huomenia sinun viikkoosi =)









ps.
katsokaa mitä mustarastas katsasti tänään pesäpaikaksi. Kaveri mylläsi koko narsissiruukun läpi, mutta ei tainnut olla kuitenkaan tyytyväinen... aika kranttu...

Päivät kuluvat

Olen ollut

ollut töissä, kotona, tietokoneella, sohvalla,
istunut lattialla, kävellyt polkua kuusien alaoksien alla,
valokuvannut puuta pellolla ja
väistänyt villiintynyttä hevosta hiekkatiellä.

Olen saattanut enkelin matkalleen
olen kastellut paitani vyötäröä myöten
olen silitellyt jalkaa ja pidellyt kättä
olen koskettanut olkaa ja halannut taas...

Olen ollut läsnä
ollut tässä ja nyt
olen kuunnellut ja katsonut ilman omaa mielipidettä.
Olen huomannut miten murhe tai paheksunta tulee sanoissamme ulos,
mutta nähnyt ja tuntenut myös paljon, todella paljon hyvää.

Minä jaksan lukea kirjaa vain pari sivua kerrallaan, en saa syntymään kynällä kuvia. Minä käännän kanavaa uutisten kohdalla tai sen mikä ei tunnu juuri nyt oikealta.

Kävin sanomassa hei työkaverille,
toivotin sille kaikkea hienoa ja hauskaa eläkepäiville,
eihän ihanalle ihmiselle muuta voi toivottaakaan.
Yksi aika on taas ohi
ja yksi halaus tuli kokemukseeni lisää.

Minä olen ollut kirjoittamaton valkoinen pohja,
läsnä hiljaa ja sanatonna.
Olen katsonut tuntikausia näppäimiä
välillä harson läpi, toisinaan ihmetellen tai vienosti hymyillen.
Sormeni ovat kirjoittaneet monen monta luonnosta
enkä yhtään ole saanut lähetettyä maailmalle. Ne vain eivät halua nyt irrota.

Mutta olen läsnä
ja olen täällä
George Harrisonin vieressä.

Kaikki on hyvin ♥

Hitaita päiviä

Olen istunut loputtoman kauan paikallani, varjossa auringon alla. 

Rouva O on suunnannut lauttansa taas mereen. Minä mieluummin käyn kerran hitaasti uimassa ja palaan takaisin omaan maailmaani.

Täällä minä istun, joka ainoa päivä. Joskus kolme tuntia, toisinaan kaksi taikka neljä. Minulle ajalla ei ole nyt väliä, sillä maisema on henkeäsalpaava ja käsittämättömän rauhoittava. Minä ainoastaan olen, katselen merta, seuraan O:ta lautallaan, luen hymyillen ja itkien kirjaa: "Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville" tai kirjoitan mielessäni sinulle.

Huomaan usein hetkien säkenöivän kauneuden. Laajenen välillä rajattomaksi, kun katson taivaalla lipuvia pilviä. Valkoisia pehmeitä muotoja, pumpuleita, jotka irtoilevat toisistaan sulaen pikkuhiljaa siniseen. Sama sini vastaa pisaroina meressä. Meren laineilla ui yhtenä suurena perheenä lokkeja (ne laulavat toisin kuin siellä kotona). Linnut nousevat ilmaan kiertämään suurta ympyrää aina kun vene irtoaa rannasta, mutta palaavat hetken kuluttua takaisin keinumaan aalloille. 

Kun ystäväni lautta palaa rantaan ja hetki tuntuu oikealta me nousemme rinnettä ylös isolle talolle. Lopulta istahdamme terassin valkoisille tuolille, rouva O aurinkoon ja minä varjoon. Joskus edessämme on kuuma kahvi, mutta useimmiten kylmä valkoviinilasi. Meri häikäisee kauneudellaan täälläkin, samoin tuo kaunis lahdenpoukaman vastaranta. Siellä talot häviävät vehreisiin puihin, rinne kumpuilee ylös, alas ja kirkko loistaa kirkkaan valkoisena pikku saarellaan. 

Päivittäin minä seuraan pientä seuruetta, en mitenkään julkeasti vaan ennemminkin lempeällä rakkaudella. Tämä seurue koostuu miehestä ja kolmesta naisesta. He siirtyvät joka päivä lounaan jälkeen tälle samalle terassille. En tiedä ovatko he sisaruksia vaiko vanhemmat ja tyttäret, mutta vanhoja he ovat, pieniä, lyhyitä ja suloisen vanhoja. Yksi naisista on varsamaisen laiha lyhyissä shortseissaan, luulin häntä ensikerran takaapäin katsoessani nuoreksi tytöksi. Ohitse kävellessäni huomasin paksun mustan tukan peitossa olevat suloiset syvän ryppyiset kasvot. Toinen nainen pitää päällään aina tyttömäistä hametta, hän on isosilmäinen, jollain tavalla hauras, kuin valkoista harsoa. Miehellä on suloiset höröttävät korvat ja vanhimmalla naisella kaunis isokiharainen kampaus. Jos englannin nummilla olisi pieni talo, näkisin heidät siellä istumassa ja syömässä samalla hitaalla hartaudella aterioitaan. Nyt nämä neljä kaunista ja vanhaa istuvat Korfun saarella, valkoisilla tuoleilla, jutellen hiljaa päät yhdessä toisiaan kohti sekä kulkevat pareittain, joku aina tyttömäistä naista hellästi tukien. 

Tällä valkoisella terassilla, rinteellä kauniin meren äärellä tunnen siirtyneeni kuin Hercule Poirotin maailmaan, jonnekkin vanhaan ja hohdokkaaseen. Minä tunnen olevani pieni kupla meressä, ja samalla olen syvä juonne silmäkulmassa. Olen huomaamaton ja kuitenkin huomaan. Olen osa jotain isompaa, jotain sellaista, jota ei kuvaa nämä kirjoitetut rivit tai hetkien kuvaukset.

Oikeasti me olemme yhtä suurta energiaa, loistavaa sädettä, jonka loimussa on vain hyvä olla.

Kiitos rouva O, joka toit minut tähän hetkeen ja näihin vapauttaviin ilmanaloihin. 

Take my hand

En odota keskiyön kellonlyömää,

eikä kenenkään tarvitse luvata minulle taivaankappaleita

sillä maailmankaikkeus on ympärilläni.

Minun ei tarvitse kuin

olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan

ja se paikka on juuri tässä ja juuri nyt.

Tulisitko mukaani?

Voisitko kokeilla?

Katsotaan siis avoimin silmin

annetaan sielun laulaa

kuunnellaan sydän sykähdellen

tähän yhteiseen tahtiin.

Kuuletko?

Huomaatko tämän?

Tiedätkö että olet upea?

Mahdatko oikeasti ymmärtää sen?

Jos jotain voisin pyytää maailmankaikkeudelta,

niin pyytäisin meille kaikille sen peilin,

josta näkee miten upea ihminen,

jokaikinen,

on.

Meistä moni näkee toisen kauneuden ja hienouden, mutta omaan peiliin joko unohtaa katsoa tai ei katso rakkauden silmin.

Nauttikaa tästä viikonlopusta. Nauttikaa kirkkain silmin ja avoimin sydämin. Luottakaa hyvään. Luottakaa huononakin päivänä siihen, että "tästä täytyy seurata jotain hyvää". Me olemme paljon enemmän kuin itse luulemme.

Mahtavaa viikonloppua siis sinulle =)

t. hän joka lensi kuuhun

Yksi asia kerrallaan

Olin ulkona
kirkkaassa auringonpaisteessa,
niin häikäisevässä, että laitoin aurinkolasit silmilleni,
kunnes tulivat talojen varjot ja nostin ne ylös.

Kylmä sanoi yksi. Jano komppasi toinen. Ja minä annoin askeleiden viedä ja huomasin käteni siirtyvän oven kahvaan.

Sisällä
oli vastassa lämmin ja kodikas kahvila. Paikan lasinen kaarivitriini oli houkutteleva ja sen takana meitä katsoi uteliaan näköinen tarjoilija.

Vieraana
siirryin pyöreiden puupöytien välissä huoneen takimmaiseen nurkkaan. Olin yksin vain sen pienen hetken, kun peilasin nuoreen mieheen, joka oli kumartuneena muistikirjan ääreen kirjoitaen pienellä käsialalla mustaa tasaista kirjoitusta aukeaman loppuun. Miten mielenkiintoista, ajattelin. Siinäpä on ajatuskuvioita ja lauseita toisensa jälkeen. Ei yhtään tyhjää kohtaa tai vajaata riviä. Ollapa tuo kynä, joka kirjoittaa kaikki nuo tärkeät sanat...

Uteliaana
istuuduin sinne nurkkapöydän ääreen, josta näki kaikkialle ja saattoi tuntea koko tilan. Katselin miestä, joka ikkunajakkaralla istui kenollaan. Vain lapaluut osuivat nojaan ja jalat olivat pitkänä ikkunaa vasten. Vino mies, joka nautiskeli kahvia ja luki lehteä. Kuulokkeet korvissa hän siirteli viikkolehden sivuja ja nosti tasaisesti kahvikupin huulilleen. Monitoimimies ;-) Sekä nainen ja mies, siinä vieressä istuskellen ja jotenkin hauskasti keskustellen. Kääntyneinä kevyesti toisiinsa päin ja kuin satunnaisesti muistaen maistelivat kenties jo kylmenneitä juomiaan. Ei pari, ei ainakaan vielä...

Hymyillen seurasin kuinka mieheni etenivät tarjottimet käsissään ja herkulliset mieliteot ajatuksistaan. Katselin heidän kiemurtelevaa tuloaan pienien pöytien ja tuolien lomitse. Kuinka voi olla näin tunnelmallinen paikka. Kerrassaan hurmaava.

Onnellisena
ja kiitollisena otin vastaan tuomiset. Tuoksuttelin juomaa ja maistelin. Katselin omiani ja rupattelin mitä nyt mieleen sattui. Mietin miten matkalla olo on tärkeää. Olla matkalla joka hetki. Kotona ja muualla. Arjessa ja vapaalla.

Olin kaikkea
mikä oli mahdollista
ja mahdollista oli kaikki.

Sillä elämä muuttui taas.

Me nousimme.  Laitoimme päällysvaatteet päällemme. Sanoimme Kiitos ja Hei.
Ja jatkoimme matkaamme

ulos ja uuteen suuntaan =)

Vastustuksen murtaminen

Voisinkohan mä pitää vähän lyhyempiä päiviä, kun +saldot on aivan tapissa?
Joo, tottakai.

Ja miten kävi. Aika kului, pinot eivät kadonneet ja minun päiväni olivat yhtä pitkiä. Kohtuullisen hurjan työviikon jälkeen sammutin valot perässäni ja astelin ulkoilmaan. Kävelin merelle päin ja hiljensin vauhtiani. Olisin voinut repiä olkani irti, niin tympääntynyt olin kivun kanssa rimpuiluun. Muutenkin kiivas työtahti oli ottanut osansa, sillä kahdelta iltapäivällä olin lähellä haamutilaa. Tiesin, ettei se näy ulospäin, mutta sisäisesti olin kuin läpikuultavaa kuollutta velttoa hämähäkinseittiä.

Siinä kuljeskellessani vastaani käveli mies, se katsoi maahan ja tuli suoraan kohti. Tein väistöliikkeen ja hän yllättäen oman liikkeensä samaan suuntaan. Pukumies nosti katseensa ja sovimme kohtaamisemme hymyllä. Minua ei kuitenkaan huvittanut tanssi kadulla tuntemattoman kanssa, joten katsoin mihin suuntaan hänen silmänsä kävivät, ja niin tiesin kummalta puolelta hän minut ohittaa ja jatkoimme matkaamme.

Katsahdin sitten taivaan ja ihmisten sijaan minäkin maahan ja näin siellä leppäkertun kaupunkikävelyllä. Liekö ollut turistikerttu, mutta jotenkin sen kivikadulla eteneminen sai minut hyvälle tuulelle. Muutin suuntaani leppäkertun ohjaamana ja menin istumaan Suurkirkon portaille.

Reilun tunnin jälkeen huomasin vieläkin istuvani lämpimällä rapulla. Olin katsellut elämää, hengittänyt lomalaisten, turistien ja läsnäolevien tunnelmaa niin pitkään, että energiani oli virkeä ja oloni levännyt.

Ja sitten huomasin ajattelevani miten upeita työkavereita minulla on. Miten hienoa on, että voin tehdä työtä. Kuinka mahtavaa on päättää tämä työviikko tällä tavalla ja miten ihanaa on, kun on perjantai.

Kaikesta huolimatta =)

Vähemmän on enemmän

Istun. Hengitän. Hiljennän päässäni pyörivän ikuisen ajatusmyrskyn.

Minulle tällaiset pysähtymiset tekevät hyvää. Jokaisen kerran jälkeen katson ihmisiä kuin sumu olisi pyyhitty silmieni edestä pois.

Me ihmiset olemme oikeasti todella upeita. On hienoa, että olemme jokainen erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia. Meissä kaikissa on sellaista, mikä tekee meidät arvokkaaksi. Meillä kaikilla on jotain omaa annettavaa tälle maailmalle, omat taitomme ja lahjamme.

En ole nyt kuitenkaan henkistynyt, tullut uskoon tai muuten hurahtanut. Olen vain taas nähnyt sen mikä tasapainottaa minua ja meitä. Tämä on kuultu niin monet kerrat ennenkin, mutta ihminen tarvitsee joissain asioissa toistoa toiston perään.

Tehkää vähemmän sitä mitä teette luontaisesti enemmän!

Elämästänne tulee nautinnollisempaa. Olette ihanampia ihmisiä itsellenne ja läheisillenne.

Siis vähemmän sitä mitä teet normaalisti enemmän. Ja enemmän sitä mitä normaalisti teet vähemmän!

Kiireenkesytystä

Nuori mies mietti Helsinkiläisten kiirettä. Minne niillä on kiire ja miksi ne ei katso silmiin? Niinpä, itsekin välillä menen samaan vauhtiin mukaan, mutta pienen keinon olen itselleni kehittänyt aamuiseen älä-juokse-muiden-vauhdissa kiireimuun.

Juuri ennen töihin lähtöäni olen istunut kotonani vähintään kolme minuuttia (siis vain 181 sekuntia) ja päästänyt irti ajatuksistani. Hiljentymiseksi sitä voi sanoa tai meditoinniksi. Kolme minuuttia on todella vähän ja yleensä olen venyttänyt sitä kymmeneenkin ;-)

Junalle kävellessäni olen katsellut mitä matkalla näkyy. Ihmisiä tulee vastaan tai kulkee edellä, autot suhaavat, tuuli kuiskii, aurinkokin pilkahtelee tai sitten ripottelee vettä. Niin kauan kun sateelta olen suojassa varjon alla, kävely on lähes aina mukavaa. En vielä mieti työtäni, sillä olen vasta matkalla sinne.

Päästyäni junalla perille keskustaan olen yrittänyt kävellä omalla tahdillani. Minulla on kyllä pitkät jalat ja askelkin, mutta voin siltikin kiinnittää huomiotani siihen kenen tahdissa menen. ”Kenen joukossa seisot” laulettiin joskus, minä toivottavasti kuljen omissa joukossani (pääni, sydämeni ja kehoni).

Muiden kiireimuun voi siis olla tempautumatta mukaan. Se vaan pitää huomata ja miettiä haluaako juosta päättömänä vai juosta oman pään mukaan =) Kun pitää oman päänsä kirkkaana niin osaa katsoa hymyillen muita silmiinkin.

Ja miten monesti olenkaan sitten hämmentänyt joitakuita, kun olen saanut heidän katseensa kiinni ja pitänyt katseeni heissä. Jos se hämmennys syntyy niin sen saa yleensä aina murrettua lempeällä hymyllä.

Nautinnollisia ja kevyitä työmatkoja myös muille kiireenkesyttäjille =)

Do-be-do-be…

Reilut 10 vuotta sitten tapasin Laurin, joka opetti hiljentymistä ja tässä hetkessä elämistä. Heh heh, sitäkin pitää käydä nykyajan ihmisen opettelemassa, siis tässä hetkessä elämistä. Koetapas olla hetki vain tässä ja nyt, olla vain ja tuntea aistimuksesi avoinna ja tilanteen hyväksyen, ilman ajatuksia eilisestä tai mietintää huomisesta. Rentouttavaa ja välillä ärsyttävän haastavaa.

No, Lauri opetti tässä vuosien varrella tasapainoisesti ja tasapaineisesti elämistä. Eli sitä, miten maailman menossa, ja siitä huolimatta, elo olisi helppoa, rentoa ja toiminnallista. Kaikkihan muuttuu jatkuvasti, kehityksen mukana on parempi pysyä ja vauhdikkaasta menostakin pitää nauttia.

Tästä pohdinnasta ja ehkä myös hiljentymisen tuomasta etuaivolohkon toiminnasta kerran nousi ilmaan lause: do - be - do - be - do - be. Eli toimi - ole - toimi - ole - toimi… Suoraan kuin Frank Sinatran laulamana "duubiduubiduu"

Tasapaino ja tasapaine on oikeasti hyvä asia. Mieti miten paljon enemmän saat aikaan, kun olet välillä vain ollut. Tehokkuutta, jota työelämässä painotetaan, ei saa painamalla pitkää päivää tauotta. Ilman taukoja tekeminen kärsii pidemmän päälle.

Do - be toimii töissä, kotona ja vapaa-aikanakin. Oleminen tekemättä mitään, päästäminen irti ajatuspyörästä päässä, tauko sitä tarvittaessa antaa aivoille ja keholle suuremman mahdollisuuden tuottaa virkeää ja uutta ajatusta sekä toimintaa.

Siis duubiduubiduuuuuuuuuu…. =)