Kesätouhut - toiveikasta musacornerin tekoa

Joskus suustani lipsahtaa lause, joka resonoi samantien siippaan. Haavelen ääneen vuosia vanhan toiveeni saada vinyyleille ja levarille uusi paikka (parempi kuin jalkalistan tasolla lattialla, jossa en jaksa enää kökkiä). Mies siis innostuu ja alkaa heti etsiä ratkaisua. 

No minähän olen selvitellyt vuosikausia erilaisia vaihtoehtoja, joten yllätyn kun mies löytää Ikeasta hyllyn (Mitä! Voi hyvä tavaton!). Kaivan mittanauhan esiin ja pohdin voisiko tuo pikkuisen liian leveä hyllykkö sopia kapealle seinälle. No, ei, tai ehkä joo, no kai se voisi onnistua. Niin ja onhan tuo ihan kivan näköinen. Eli autolla valtavaan halliin, lounas ensin yläkerrasta alle ja jälkiruoaksi alakerran väliköstä 11 paketti mukaan. 

Kotona kasataan hyllykkö. Ihan kivan näköinen. Tuupataan vinyylitaso metrin verran sivummalle. Siirretään vahvistimet ja muut vermeet toiselta tasolta pois. Laitetaan uusi tulokas paikalleen ja todetaan, että Joo-o. Asennan vahvistimet, kaiuttimet, vinyylit ja muut paikalleen ja sitten iskee totuus eteen: No ei tosiaankaan!

Siirretään kamat takaisin paikalleen ja mietitään, että Ikeassahan oli tästä mallista matalampikin versio. Kävisköhän se? Ja niin seuraavana päivänä ajetaan takaisin kauppaan lounaalle ja sen jälkeen välikköön 11 hakemaan matalampi hyllykkö. Kotona kasataan se jo tottunein ottein ja modataan hiukan korkeamman version yhdellä hyllyllä.

Joo, kyllä tämä on hyvä! 

Siirretään vahvistimet, kaiuttimet, levysoittimet ja levyt paikalleen. Ja arvaat varmaan. Kun kaikki tavarat on paikallaan, tulos näyttää aivan kamalta. Sanon voimakkaan HITON ja siirrän hiki pinnassa ja todella rivakasti kaiken takaisin vanhoille sijoilleen. Kokeilemme hyllykköä toiselle seinälle, muttei se sielläkään tuota iloa, kaikkea muuta. Argh!

Ikean ostosparatiisihan on siitä kätevä, että sinne voi palauttaa itselleen sopimattomat ostokset, mutta vain alkuperäisessä pakkauksessa tai koottuna. Koska olin etukäteen innostunut matalasta versiosta, olin heivannut pakkaukset pahvinkeräykseen. Joten nyt kokoamme toistamiseen korkeamman hyllyn ja käymme palauttamassa sen ja matalan version. 

Höh!

Mutta. Ei tässä vielä luovuteta. Ikean vieressähän näyttää olevan kierrätyskeskus ja meillä on mukana unelmien hyllykön tarkat mitat. Keskuksesta löytyy aika kiva systeemi, mutta koska se ei ole täydellinen, niin se saa jäädä paikalleen. Lopulta kierrämme parin päivän aikana kaikki lähistöllä olevat Kierrätyskeskukset sekä SPR:n Kontit. Kilometrejä kuluu, silmiäkin jo vähän kirveltää, mutta "sitä oikeata" ei löydy näin.

Menemme takaisin nettiin. Torissa näyttäisi olevan yksi sopiva kohtuu hinnalla. Niin, onko tämä nyt meidän? Mitä jos hyllykkö on vähän korkea, mutta leveys on täydellinen? Se on kuitenkin kevyen näköinen, minähän en halunnut mustaa möhkälettä. Seuraan muutaman päivän myyntivaihtoehtoja, mutta lopulta päätämme ottaa härkää sarvista, ei kun itseämme niskasta ja soitamme myyjälle ja lähdemme kaupantekoon. 

Kotona kasaamme hyllyä aika rauhallisin tunnelmin. Tuunaamme levysoittimelle välitason, maalailemme kiinnikkeet ja ruuvit ilmeeseen sopivaksi. Minä virittelen taas kerran mieli toivoa täynnä piuhoja ja systeemejä. Otamme valtavan loikan taaksepäin asennusten jälkeen ja voitko uskoa miten iloisia olemme. Täydellinen hylly :D

Vieläkin näiden kaikkien päivien jälkeen tulen hyvälle tuulelle, kun näen uuden musiikkipisteen, jota hellittelemme nimellä musacorner. Nyt musiikkia tulee soitettua lähes päivittäin. Kaiuttimille minun täytyy kehitellä vielä uudet paikat, mutta siihen asti elämässäni on uusi sivu kääntynyt. Enää en köki lattian rajassa vinkkelissä, vaan ainoastaan hiukan nojaan etukenoon ja valitsen kaapin sisältä juuri sen levyn, jonka haluan.

Kauan eläköön musiikki ja musacorner ♥

Rakkaudelliset aakkoset

Olen aikoinani tehnyt Elämäni ääkköset -postauksen ja se onkin edelleen voimassa, eli yhtään asiaa en vaihtaisi tuosta listasta. Nyt Satulta napattu kilpailevana ja vähän eri asenteella tuleva listaus kokoaa asiat, joita rakastan. 

Rakastan. Siinäpä sana. Onko vastaukseni luokkaa ystävyysrakkaus, romanttinen rakkaus, maailmaa syleilevä rakkaus, vanhemman ja lapsen välinen rakkaus vaiko sellainen tykkään-tosi-paljon-rakkaus, niin ota siitä nyt sitten selvää. Varaan kaikki muutosoikeudet itselleni heti ensi hetkestä alkaen ;-)

Aamut, hiljaiset ihanat aamut. Mikä sen upeampaa kuin herätä uuteen päivään. Olla vielä elossa. 

Bowie, en tajunnut aikoinaan kuinka syvä suhteeni häneen oli, mutta miehen kuoleman jälkeen meni yli viisi vuotta, etten itkemättä voinut kuunnella hänen musiikkiaan. Nuoruuden rakkaus, johon liittyy voimakkaita musiikkikokemuksia ja tunteita ei minussa ole kadonnut mihinkään.

Chia-vadelmahillo.

Dance, pientä venyttämistä kielipolitiikalla ;-) Danssiminen on mahtavaa, se virittää kehon johonkin taivaallisen ihanaan tilaan ja saa hymyn väkisinkin huulille.  

Elokuvia olen katsonut aivan pienestä asti, eikä tämä taidemuoto ole irrottanut otettaan minusta vieläkään. Voin sanoa rakastavani tiettyjä elokuvia, olen katsonut niitä kymmenen tai kymmeniä kertoja.

FuckIt, rakkaudellinen teko itselle, antaa vapaus olla välittämättä paskasta asiasta/tilanteesta, kun itse ei voi tehdä mitään tai kun asiaan ei voi vaikuttaa millään tavalla.

Groteskius. Vaikka elinympäristöni on yksinkertainen ja selkeä, niin sisäinen maailmani, varsinkin nuorena rakasti anarkistista juttuja, kaikkea eriskummallista ja luonnottomasti liioiteltua. Liittyipä se sitten leffoihin, kuvataiteisiin, omiin piirustuksiin, mutta myös omien rajojen laajentamiseen. Liekö syy tähän rakkauteen liiassa kiltteydessä. 

Halaaminen. 

Innostuminen saa kehon tuntemaan sellaista säkenöintiä, että sitä voi verrata mielestäni rakkauden kipinään. Innostua voi mistä tahansa, kuten nyt talvisesta maisemasta, kun lumen pinnalla kimmeltää miljoona pientä timanttia auringonvalossa. Innostua kannattaa olipa syy siihen aineetonta tai materiaa. 

Järjestys. RRrrrakastan sitä, että asioilla on omat paikkansa. Elämän tekee superhelpoksi, kun laittaa tavarat heti sinne minne ne kuuluvat. Mikään ei ole hukassa, kaikki löytyy aina tarvittaessa. (Tämä järjestysrakkaus myös tasapainottaa sitä, että mielessä ja ajatuksissa voi vapaasti pyöriä liikaa ja liian nopeasti kaikkea mahdollista universumin äärestä omaan yksittäiseen hiuskiehkuraan :D)

Kirjat, kirjojen lukeminen ja kirjoittaminen. En pääse yli enkä ympäri kirjoista. Luen päivittäin, luin jo pienenä. Joskus alakoulu-ikäisenä päätin kirjoittaa oman kirjan. Otin sinikantisen ruutuvihon ja lyijykynän ja kirjoitin kaunokirjoituksella kaksi tai kolme sivua ja sitten tuli stoppi. Luin tekstin ja se oli kökkö. Piirsin loppuvihon täyteen kuvia ja päätin kirjailijan urani. Mutta paljon myöhemmin, kymmenien vuosien jälkeen, löysin blogialustan ja huomasin, että sisäinen ääneni osaa kuitenkin tulla ulos kirjoittamisen muodossa. 

Liike. Kehon liikuttaminen tekee erittäin hyvää keholle ja tietysti myös mielelle. Terve sielu terveessä ruumiissa :)

Musiikki. Aina mielessä, aina jalkapohjassa, aika usein myös lantiossa.

Nauraminen on ihmisten sydämien kohtaamisen tulos. Nauraminen rentouttaa ja tekee keholle ja mielelle todella hyvää.

Onnistumisen tunne! Se on ihana fiilis, jota satunnaisesti koen silloin tällöin. Viimeaikaiset kokemukset ovat näyttötilanteista, joista olen tullut ulos voittajan fiiliksin ja näyttänyt varmaan naantalin auringolta :D 

Poika, joka on jo kasvanut mieheksi.

Rakkaat, läheiset ja ystävät.

Siippa. En varmaan olisi yhtä hyvä ihminen ilman puolisoa, joka on niin upea kuin siippani on. 

Taide kaikissa olomuodoissaan, ihmisen tai luonnon tekemänä.  

Uni. Rakastan herätä aamulla hyvin nukutun yön jälkeen. Jos vielä muistan mitä unta olen nähnyt niin sitä parempi. 

Usein aamiaispöydässä kysyn mieheltä mitä unta hän on nähnyt. Miehen unet on ihmeellisiä. En tajua miten sillä on niin hauskoja tai hassuja unia.

Vinyylit, soitan niitä yksin kotona ollessani ja koen ihania väristyksiä soluissani. 

Wc. Mikään ei ole niin ihanaa, kun löytää tarpeen tullen paikka, jonne pääsee vapauttamaan itsestään turhat asiat pois. 

X - tuntematon muuttuja. Elämä on täynnä muuttujia ja vaikka pelkäänkin usein tuntemattomia asioita, niin olen oppinut, että muutoksia on parasta rakastaa :D

Yuutuubi, ei ehkä ole aivan rakkausasia, mutta minusta on hienoa, että ihmiset voivat jakaa ideoitaan, ajatuksiaan, opettaa ja ohjeistaa kaiken maailman asioissa, henkisistä jutuista tekniikan syövereihin ja sieltä vielä edemmäs. Mikä helpotus onkaan ollut joskus löytää ohje, jolla saa asennettua läppärin sisälle jonkin oleellisen lisäosan. Tein ihan itse! -tunne ja vielä taloudellinen säästö kaupanpäälle.

Äänioikeus. Vapaus sanoa oma mielipiteensä. Rakastan vapautta, mutta tunnistan samalla sen tuoman vastuun.

Öljyvärimaalaukset, miten ihanaa onkaan katsoa taitavien taiteilijoiden öljyvärimaalauksia. Kuinka ohuet päällekkäiset kerrokset päästävät vuosisatojen jälkeenkin valon ja värisävyt loistamaan. 

* * *

En keksinyt rakkaussanaa Z, Q ja Å -kirjaimille. Zoomaus -toiminto kamerassa ja näytöllä on toki kiva juttu, muttei se ihan rakkaustasolle yllä. Jos rakastaisin jokia, niin voisin valita Ån, mutta tunnustan, etten ole niin jokifani. Q-kirjaimelle tulee vaihtoehdoksi mieleen vain Queen, enkä koe olevani tämän talon kuningatar, sillä olen liian hupakko ja hassuttelija siihen hommaan. Eli jääköön nuo kirjaimet käyttämättä.

Että tällaista tällä kertaa :D

Systeemivirhe - joo ei

Olin päättänyt kirjoittaa. Tasaisella rytmillä, sillä rytmi pitää raiteella ja uuden luonti onnistuu helpommmin. Viikko sitten kuitenkin monen monta kertaa istuin tyhjän sivun eteen. Sain lauseen tai pari ulos, mutta joka kerran tuijottelin niitä hetken ja pyyhin pois. Ei syntynyt mitään, ei järkevää eikä edes järjetöntä.

Niinpä tänään sunnuntaina yritän paremmalla onnella.

Maanantain systeemivirhe

Raskas päivä. Herätys, pesulle, aamujooga, vaatteiden vaihto ja autolla huristelemaan. Istun koko päivän sisällä tietokoneen ääressä ja kerään aineksia tulevaan tehtävään, lopulta väsyneenä siirryn autoon ja kotiin. 

Perillä odottaa rento lomalainen, joka kysyy juodaanko iltapäiväkahvit. Mikäs siinä, ne onkin päivän ensimmäiset minulla. Olen siinä keittiön pöydän ääressä ja mietin, ettei tällainen toimi. Ajaudun kevään tapaan istumaan läpi päivien ja kuntoni rapautuu. 

Kahvi ei vaikuta kovin pitkään ja siirryn sohvalle muka lepäilemään. Siippa katselee minua ehkä säälien ja houkuttelee kävelylle. Mutta minä, joka yleensä jaksan kävellä ihan hyvällä tahdilla en tänään pysy miehen rinnalla, ainoastaan teen pienenä haamuna hänelle varjoa takaoikealla. Mietin, että systeemissäni on virhe. Tarvitsisin kunnon koodarin hoitamaan ongelmani. Mieluummin nopeammin kuin pian.

Tiistain korjausidea

Etäpäivä. Herään normaaliin aikaan, vaikkei kello ole soimassa. Ilman ajatusta, joka ehtisi torpata ideani, vedän heti ulkoiluvaatteet päälleni ja lähden sängynlämpimänä ulos. Sää on täydellinen. Vähän kirpeä ja raikas. 

Aamiaisen jälkeen alan hommiin ja mietin video-CV:n käsikirjoitusta. Että tällainenkin pitää tehdä. Helpointa olisi vain puhua kameralle, mutta eihän se käy. Enemmän himottaa tehdä animointia ja kehitellä video, jossa näkyy mitä olen tähän mennessä oppinut. Kesken kiihkeän suunnittelun mies tulee viereeni, käskee pitämään taukoa ja houkuttelee syömään. Niinpä kävelemme puolen tunnin matkan lounaspaikkaan. Siinä kulkiessa tajuan, että ehkäpä minun pitäisi normipäivänä herätä vain vähän aikaisemmin kuin olen tottunut ja lähteä aamukävelylle joogan sijaan. 

Käsikirjoitus valmistuu päivän aikana. Teen myös storyboardin ja taputtelen itseäni olalle. Hyvä hyvä, vielä tästä yksi video saadaan aikaiseksi. 

Illalla ennen nukkumaan menoa laitan ulkoiluvaatteet valmiiksi ja siirrän herätyskellon soimaan aiemmin.

Keskiviikon testaus

Aikainen herätys. Joku lintu huutaa oudosti ulkona ja sanon asiasta miehelle. Se nousee yhtä oudon nopeasti ylös sängystä ja menee ikkunan ääreen. Laitan ulkovaatteet pinosta päälleni ja mies päättää lähteä mukaani.

"Kuuletko sen", kysyn siipalta. "Minkä?" Mies höristelee korviaan, mutta lintu päättää olla hiljaa. Annan linnun puolesta ääninäytteen. "Olisko harmaapäätikka", se sanoo ja piipittää tikkaa. Minä totean, että väärä laulu, tämä linnun huudossa ei sävel laske lopussa. Lintu jää arvoitukseksi.

Ilma on täydellinen, yhtä hyvä kuin eilen. Minä kuitenkin katselen levottomana kelloa eikä mene kauaakaan kun totean, että pitää kääntyä takaisin kotiin, muuten tulee liian kiire. Kotona aikataulu vaan tiivistyy ja lopulta olen kiukkuinen, koska aamustani tulee kellotettu moniottelusuoritus. Olen kireä enkä rentoutunut. 

Paska idea! Pitäisi herätä melkein kolme varttia aikaisemmin kuin normaalisti, jotta ehtisin tehdä mukavan kävelyn, käydä suihkussa, laittautua ihmisen näköiseksi ja lähteä liikenteeseen ajoissa. 

Joo ei! Päätän palata takaisin vanhaan malliin. Aamulla aamujooga, mutta iltapäivällä heti kotiin tultua ulos reippailemaan ja vasta sitten kahvittelemaan! 

Suhailen autolla opiskelemaan. Teen aikakausilehtimainosta. Varsinaisen opiskelun jälkeen näytän vastuuopettajalleni miehen kirjaan tekemääni kirjankantta ja sitten kotiin.

Lopen väsyneenä avaan kotioven. Mies kysyy otanko kahvia vai lähdetäänkö kävelylle. Minne lie tahtotilani jäikään, sillä haluan ainoastaan kahvia ja lepoa ;-) Levennän koko päivän istuttamaani takapuolta keittiön tuolilla ja kuuntelen kun mies kertoo, että naapurin lintukaveri oli tunnistanut aamuisen linnun nuolihaukaksi. Jaa-a. Nyt minä sitten tiedän miltä sellainenkin lintu kuulostaa. Ihminen kehittyy omituisissa asioissa, eikä aina niissä mitä itse haluaisi ;-)

Torstaina veivataan eri kuvioilla

Etäpäivä. Kuulen heti herättyäni avoimesta ikkunasta nuolihaukan huudot. En raaski herättää miestä, sillä se on nukkunut yön huonosti. Jätän kaverin koisimaan, pistän vaatteet päälleni ja heti rapun ulko-ovella kuulen linnun uudestaan. Se on jostain syystä nyt tykästynyt tähän paikkaan. On kirpeä ja ihana aamu. Tunnen kuinka hyvä olo leviää sisuksiini. Näin aamut pitäisi aloittaa. 

Teen päivän ulkomainosta, hion sitä, väännän still-kuvasta kolmiulotteista tunnetta ja animoin tekstejä. Käyn lounaalla ulkona ja palaan taas tietokoneen ääreen. 

Illalla lähdemme ensimmäistä kertaa yhdessä laitepilates-tunnille. Ohjaaja tuntuu tosi mukavalta. Tunti menee kuin hujauksessa ja olen innoissani ajatuksesta, että kenties saamme tästä uuden yhteisen harrastuksen, kun parisalsa ei saanut miestäni liekkeihin...

Paluu vanhaan systeemiin

Noniin, vanha tuttu herätys, aamujooga ja niin edelleen. Päivän suunnittelen ja teen sanomalehtimainosta ja olen onnellinen, että on perjantai. Kotona vaihdan vaatteet, laitan ruokaa, syön, otan 15 minuutin tirsat ja sitten vaihdan taas vaatteet. Tänään on työpaikan juhlat, ja tiedän, että tarjolla on ystäviä, hyvää musiikkia ja tanssilattia. Kutsussa ilmoitettiin, että juhla on cocktail-tilaisuus ja jalkaan kannattaa laittaa mukavat kengät. 

Bändi on hyvä ja tennarit ovat mainiot tanssiessa. Koska lähden juhlista mieluiten silloin kun ne ovat parhaimmillaan, niin teen tuhkimot puolen yön maissa. Vaikka ollaan jo syyskuussa, on sää yöllä ihanan lämmin. Olen iloinen saamastani kutsusta viettää yhteistä aikaa työkavereiden kanssa ja nyt saan nauramisesta ja tanssimisesta nauttineena tepastella pimeässä illassa kevein askelin kotiin. 

Vaikka viikko on ollut raskas ja tunkkainenkin, niin lopulta sekin päättyi letkeään menoon.

Jään odottamaan sitä hemmoa, joka koodaisi päiviini istumisen ja liikunnan tasapainon. Sitä kaveria odotellessa pitää varmaan kokeilla erilaisia versioita päivä toisensa perään. 

Hallitsematon kukkahimo

Olen palannut kotiin.

Ensin ovella vastaan tulee tuulettamaton ilma, mutta saman tien onnellisuus tulvahtaa ylitseni. Tällainen paikka minulla on palata. Pikkuruinen koti, jossa on kaikki tarpeellinen ja vähän enemmänkin. Yksinkertaisen reissuelämän aikana luksusta oli maisemat, suihku ja ruoka. Kotona luksusta tuntuu olevan kaikki. Tai ainakin melkein.

Tulen parvekkeelle usean kerran päivässä. Lattialla on talven jäljiltä ruukku ja siinä sinnittelee viimekesäinen köynnöskasvi. Paljon muuta täällä ei olekaan. Tunnen kuinka kevääseen kuuluva kukita parvekkeesi -himo kasvaa sisälläni ja houkuttelen miehen lähtemään kanssani puutarhaliikkeeseen.

No miten käy ihmiselle kesäkuun lopulla taimitarhalla? Näky on lohduton. Eihän siinä mitään, jos olisi puutarha, jonne hankkia pensaita tai perennoja, mutta hullun-kuuman-parvekkeen omistajalle tarjolla on viimeiset irtokappaleet, kuten täällä: yksi - siis yksi - kesäneilikka. Hämmentyneen kiertelyn jälkeen kannamme kassalle sen yksinäisen neilikan, yhtä yksinäisen köynnöskasvin sekä kuusi pelargoniaa. Että näin vähälläkö ihmisen pitäisi kukittaa ympäristönsä?

Ehdotan käväisyä toisessakin kukkapaikassa. Sinne siis.

Kävelen pitkin käytäviä. Katselen mykkänä tarjontaa. Osa on homeessa, osa muistuttaa nahistunutta ylivuotista porkkanan naattia. En taida saada täältäkään yhtään mitään. Pysähdyn kulmaukseen ja totean kovalla ja lannistuneella äänellä: "Voi hiton hiton hitto!" Mietin miksei siippa vastaa mitään lohduttavaa ja katsahdan häneen. Mutta edessäni onkin aivan tuntematon heppu. Tikkusuorana tuo vakavailmeinen mies tuijottaa minua. Ilme ei värähdä, eikä mies sano mitään.

Säikähdän ensin, mutta sitten alkaa naurattaa: "Anteeksi! Mä luulin sua mun mieheksi." Melkein taputan kaveria olkapäähän, mutta onneksi tajuan olla ahdistelematta häntä enempää. Mies on edelleen kuin seipään niellyt. Seisoo kivettyneenä aivan nenäni edessä. Pyydän uudestaan anteeksi, ohitan hänet pienestä tilasta ja hipsin omani luokse. Alan kertoa siipalle tapahtunutta ja ennenkuin olen päässyt tarinan loppuun nauran niin, ettei asiasta meinaa saada selvää. Samalla näen kuinka tuntematon mies kääntyy ympäri, vilkaisee kulmansa alta ja lähtee puutarhaosastolta pois. Senkin suupieli jo vähän nykii.

Saldona hiton hiton hitosta tuli vain neljä lobeliaa (tiedän, nämä ei kestä meidän partsia) ja yksi neilikka, joka täälläkin odotti pelastajaansa.

Nyt parvekkeella on kukat ruukuissa ja jossain päin pääkaupunkia kulkee viaton mies, joka ei ehkä ikinä palaa tiettyyn puutarhakauppaan ;-)

No niin. Pieni tutkimuskäynti kaupungilla kertoo,
että kukat onkin juhlistamassa monimuotoisuutta :D

Melkein joulukalenteri - täydellinen lahjapaperi

Joulukuun hommiini kuuluu paketit ja niiden kanssa suhaaminen. Yritin jokunen vuosi sitten saada aikuisia ihmisiä rajoittamaan lahjojen antoa, jopa lopettamaan sen, mutta huomasin ettei toiset olleet yhtä innostuneita ehdotuksestani. En ehkä lopulta minäkään ;-)

Jotta lahjat saa aattokuntoon, niille pitää saada kauniit lahjapaperit ja narut. Viimeiset viitisen vuotta olen pärjännyt ihanilla lahjapapereilla, joita silloin löysin kaupasta ja ostin mielestäni riittävästi. Yllättäen viime vuonna viimeisetkin kääreet oli käytetty. Ja sehän tarkoittaa, että tänä vuonna olen ollut pulassa, jos en suorastaan suossa sukeltaessani esim. netin ilmeelliseen maailmaan ja löytäessäni kauniita, mutta tajuttoman kalliita yhden arkin papereita. 

Mieluisimmat paperit ovat minun mielestäni sellaiset vahvat mielellään kaksiväriset puna-vihreä-beige väriyhdistelmillä. Kuviona voisi olla tähtiä taikka vinoviivoja, ehkä myös varovaisen graafisia kuusia. Arvaapas vaan löysinkö yhtään tällaista paperia järkevällä hinnalla? No en löytänyt. Lopulta tällä viikolla löysin kuitenkin yksivärisiä vahvoja pakkauspapereita sekä muutamaan hillittykuvioisen mallin. 

Jos olisin tosi ahkera, mitä en ole, niin voisin perunapainaa yksivärisiin pakkauksiin kivoja kuvioita. Tai jos olisin näppärä, niin askartelisin tai ostaisin pakettien päälle irtokoristeita. Nyt jo arvaatkin: en ole ollut näppärä enkä muistanut. 

Sen sijaan minä muistan miten paljon aikoinaan pidin siitä, kun keräsin itselleni vanhoja Financial Times -lehtiä ja käärin niihin lahjoja. Olenko siis kadonnut liian kauas? Pitäisikö minun palata takaisin sanomalehtimaailmaan. Se kaunis vaaleanpunainen sanomalehtipaperi teksteineen tai kuvineen oli mielestäni erikoisen kaunis ja kenties lahjan saajan puolesta aivan kamala ;-)

Että tiedä sitten kuitenkaan onko lahjapaperilla niin väliä. Eikö antamisen ilo ollut kuitenkin tärkeintä. Vai mitä :D

Melkein kaikki on nyt paketoitu!

Marraskuun selätys - hikeä, hedaria ja tanssilattian huumaa

Marraskuun kahdeksastoista

onkohan tyylikkäällä Sofi Oksasella
koskaan vaateongelmia

Tänään edessä on tavoite ja pelkästään sen ajatteleminen nostaa hikeä pintaan. Minulla ei ole ollut kahteen vuoteen kunnollista talvitakkia, toinen on jäänyt pieneksi (mikä tuntuu täysin absurdilta, miten takki voi pienentyä) ja toinen on on mennyt huonoon kuntoon. 

Kaupassa numero 1 minä löydän melkein heti sopivan takin. Malli on hyvä, mutta koko vähän arveluttaa. Kysyn myyjältä mielipidettä: Mahtaakohan lantioni mahtua tänne, jos päällä on toppahousut? 

"Tämä on hyvä malli. Se laskeutuu kauniisti ja näin pitkänä peittää erinomaisesti. Ei tuonne alle tarvitse toppahousuja. Erittäin kaunis leikkaus." 

(Jep, muistan kuinka eräs myyjä vakuutti miehelleni, että kyllä kaupan imuri mahtuu meidän siivouskomeroon, vaikka itse totesin vastaan, ettei se sinne mene. Ostimme vekottimen ja se piru ei mahtunut siivouskomeroon kuin järjettömän taistelun kanssa.) 

Kiitän myyjää avusta ja jään kiertämään ympyrää vaaterekkien väliin.

Vaihdan kauppaan numero 2. Kokeilen useita eri kappaleita. Takki päälle, takki pois, etsi parempi koko, laita takki päälle, ota takki pois, etsi toinen malli... Sitten! Löydän yhden hyvältä vaikuttavan mallin. Kun myyjä kävelee ohitse kysyn mahtaako heiltä löytyä isompaa kokoa. Voit ehkä arvata vastauksen. Kiitän avusta.

Suuntana liike numero 3. Sovitan ensin viittä tai kuutta mallia. Mutta lopulta löydän ykköskaupan kivan takin ja jään kahden kokoluokan loukkuun. En tiedä onko pienempi liian pieni tai suurempi liian suuri. Jossain vaiheessa tajuan, että olen veivannut takkeja täällä jo yli tunnin. En kestä. Mä en tykkää vaatteiden ostosta. 

Istahdan nojatuolille ja huokaisen. Luulen, että lähistöllä ollut myyjä on seurannut minua jo pidemmän aikaa, sillä hän tulee omituisesti kohti kuin mennäkseen johonkin. En vain keksi minne. Otan katsekontaktin, nousen, laitan takin päälle ja kysyn: Voitko vähän auttaa mua? Miltä tämä susta näyttää? Onko selässä liikaa tilaa, tai onko lantion kohta hyvä? Myyjä suosittelee sitä isompaa. Lopulta olen samaa mieltä itseni ja myyjän kanssa ja ostan takin. 

Nyt minulla on takki kylmiä päiviä varten. Kyllä tätä päivää onkin odotettu. Kauppakierros kesti neljä tuntia eikä välimatkakävelyt vienyt siitä aikaa kovinkaan paljoa. Voi hyvänen aika sentään :D

Marraskuun yhdeksästoista

Päivä sujuu leijaillen. Aamulla katselen ulkoista hiutalointia ja myöhemmin lumisadetta, kotona kuunnellaan pehmeää jazzia ja ollaan vaan. Kaikki on pehmeää ja suloista. Jossain vaiheessa talossa leijailee mausteiden sekoitus. Mies loihtii aivan tajuttoman hyvää kalaa curryjuustokuorrutteella. Tämä on suurta herkkua. 

Kun yleisfiilis on näin hyvä tartumme illalla tomerana toimeen. Meidän ihana puinen ruokatuoli on irronnut liitoksistaan jo aikapäiviä sitten. Irroitin ehkä kuukausi sitten sen ostat toisistaan. Tänään pakon edessä otamme vanhat liimaukset pois, hiomme pinnat kuntoon, iskemme uudet liimat tilalle ja yhdistämme osat toisiinsa. 

Niin, meillä ei ole mitään puristinta. Ilman sitä joudumme tekemään koko homman uudestaan, ehkä jo ensivuonna. Osaisinkohan ostaa tarpeellisen puristimen meille nopeammin ja helpommin kuin minkä tahansa tarpeellisen vaatekappaleen? 

Marraskuun kahdeskymmenes

On maanantai. Kello soi seitsemältä, nousen istumaan, otan parit pilsut ja sitten käynkin takaisin petiin. Puolen tunnin päästä kaivaudun siipan kainaloon. Viidentoista minuutin päästä mies nousee ylös ja minä vetkuttelen vielä hetken. Ei yhtään tee mieli nousta ylös. 

Nousen kuitenkin ;-)

Marraskuun kahdeskymmenesensimmäinen

Illalla mennään miehen siskon luokse kylään. Juodaan teetä, jutellaan lapsista, suhteista, töistä ja opiskeluista. Mietitään mitä ihminen tässä elämänvaiheessa oikein haluaa? Jos tässä iässä ei tiedä vielä tarkoitustaan niin kuinka nuorilta voisi sitä odottaa.

yönäkymät 16. kerroksesta

Marraskuun kahdeskymmenestoinen

Koko yön särkee päätä. 

Menen aamulla labraan ja sieltä suuntana pitäisi olla toimisto, mutta käännyn kamoineni takaisin kotiin etätöihin. Perun iltapäivän menon ystävien kanssa. Plaah!

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas

Saatananmoinen päänsärky jatkuu...

Marraskuun kahdeskymmenesneljäs

Tänään on firman juhlat ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, odotettavissa on kiva ilta. 

Matkaan töiden jälkeen toimistolle kohottamaan lasin kuohuvaa työkavereiden kanssa. Sieltä lähdemme yhdessä juhlapaikalle. Näissä kekkereissä on ollut yleensä superhyvää ruokaa ja minulla onkin jo aikamoinen nälkä kun juonnot ja alkupuheet on käyty läpi. 

Joudun aina etsimään henkilökuntaa ennen ruokailua, niinpä nytkin menen ja kerron ilmoittaneeni etukäteen allergiastani. Saan vastauksen, että kaikissa lämpimien ruokien kastikkeissa on selleriä ja, että he tekevät minulle oman lautasen kunhan tulen pyytämään sitä. Jees, ihanaa! Niinpä alkuruoan jälkeen käyn kysymässä itselleni lämmintä ruokaa ja hetken odoteltuani talo tarjoaa minulle ankean näköisen kalapalan lautasella. Kysyn eikö heillä ole siihen kastiketta? Ei ole. Ei ole, totean hämmästyneenä. Ei ole, tulee vastaus takaisin. Jaa-a, katson lätyskää lautasellani, haen sen seuraksi pari perunaa ja lopulta löydän alkupalapöydästä kulhon pohjasta katkarapuhässäkkää. Syön ja päätän olla tyytyväinen, että ylipäätään sain ruokaa. Kyllähän sitä ihminen pärjää pelkällä perunallakin tosi pitkään.

Odotellessani herra Leppilampi bändin soiton alkamista huomaan entisen pomoni ja työkaverini. Riemastun, sillä nyt minun ei tarvitse hillua yksin tanssilattialla. Heistä saan hyvää seuraa, sellaista, joka osaa antaa mennä vaan, eikä mieti turhia miltä näyttää. Niinpä loppuilta meneekin pääosin tanssien ja vähän laulaenkin.

Kun lähimmät työkaverit lähtevät kotiin päätän minäkin lähteä nukkumaan. Otan takkini ja reppuni narikasta ja hipsin omaan huoneeseeni. Täällä on hiljaista kaakkoon käännettyjen vahvistinnappuloiden jälkeen. Jalkani ovat aivan möhjönä, mutta mieltäni piristää, kun nostan ne ylös nojatuolin käsinojalle ja katson ulos merelle tuuliseen säähän. Perun ajatukseni, että olen turhamainen ja nössö, kun jään hotelliin yöksi enkä matkaa viimassa ja kylmässä yön pikkutunteina taistelemaan taksijonoon. Tai seiso yksin jossain miettimässä milloin viimeinen tai ensimmäinen yö-aamubussi mahtaa kulkea.

Marraskuun kahdeskymmenesviides

Päänsärky on jatkunut lähes taukoamatta keskiviikosta asti. Se jyski läpi yön, vaikka toivoin tanssin ja hyvän musan vievän sen mennessään. No, ei vienyt.

Minä siis nousen ylös 6:20 (ei hitto sentään) ja yritän saada silmät paikalleen päänsäryn alta (ei, tämä ei johdu juomista, sillä otin vain 1,5 lasia kuohuvaa ja kaksi kulausta viinilasistani). Seitsemältä aukeaa aamiaispuoli ja minun kaverinani siellä on isompi italialainen seurue sekä parissa pöydässä muutama muu. 

Istun puolitoista tuntia ja pelkästään olen. Taustalla soi hiljainen musiikki, pöydässä heiluu ledivalon liekki pikkuruisessa "tuikussa" ja yleistunnelma on sopivan hämyisä. Italialaiset nousevat vuorotellen hakemaan mitä milloinkin, palaten aina juttelemaan pöytään. Välillä nauru raikaa, mutta kädet heiluvat koko ajan. Yksi käy valokuvaamassa ruokia ja toinen taas videoi talon antimia. Olisi varmasti kiva olla italialainen. 

On rentouttavaa vain olla tässä omassa hämärässä mutta lempeässä taskussa ja katsella ihmisten aamuisia tunnelmia. Kun käännän katseeni ikkunaan näen harmaan taivaan ja meren sekä valkoisen maan, ja reippaat koirien ulkoiluttajat, jotka tekevät päivän ensimmäisiä jälkiä lumipeitteeseen.

Kun olen ollut itsekseni tarpeeksi kauan, palaan pakkaamaan tavarani. Kotimatkalla näen tulevan vastaan mahdottoman komean miehen. Se on omani, joka on matkalla joulumyyjäisiin. Ai niin. Sinnehän meidän pitikin tänään mennä. Ostamaan herkkuja huomisia ystäviä varten. 

* * *

Viikon sää: Lunta!
Viikon paras hankinta: Talvitakki
Viikon paras toteutus: Älä-osta-mitään-perjantai ;-)

Muuten tämä viikko on ollut pääosin hedaria ja sen vuoksi matalapaineista. Mutta tämäkin shitti menee joskus ohitse ... tai sitten se jatkuu ;-)

Muutoksen vaiheessa

Aika on kulunut. Olen kirjoittanut useita sanoja tähän alle. Katsonut niitä, nostellut hartioitani, pudistanut päätäni ja poistanut kaiken. Tässä välillä on tapahtunut paljon, mutta kaikesta en ole voinut kirjoittaa. Tämä on alkurypistys, jotta pääsen vauhtiin. Ensiviikolla tulee lisää :)

Paluu menneisyyteen

Kahden ja puolen vuoden jälkeen olen palannut pikkuhiljaa toimistolle. Testattu on. Tuntuu oudolta, kivalta ja totta puhuen myös aikaa vievältä.

Paluu muistutti, kuinka hyvältä tuntuukaan seistä työpöydän äärellä ja naputella näppistä. Ryhti on parempi ja pääkin suoremman niskalenkin varassa. 

Vierineet kuukaudet ja vuodet ovat kuitenkin aiheuttaneet nuhjuuntumista. Sen tajusin heti ensimmäisenä lähipäivänä. Tarvoin samoin tein ostoksille. Siinä sovituskopissa lahkeita jalkaani vetäessäni päätin, että helpotan toimistopäiviin (kahdesti viikossa) liittyviä aamujani ja käytän jokaikinen toimistopäivä samoja siistejä housuja. Kuka sitä katselee, onko minulla aina samat vaatteet. Ei kukaan. 

Kotona avasin vaatekaapin ja testasin mitkä puserot toimivat uunituoreiden housujen kanssa. Löysinpä kaapistani hyvän hameenkin, johon voin pujahtaa aamuina, jolloin mieleni tekee hameilla. Eli minulla on yhdet housut ja yksi hame, sekä neljä siistiä puseroa ja pari neuletakkia. Jakku saa jäädä hankkimatta, se olisi kyllä hyvä juttu, mutta... nyt en viitsi. Näillä mennään. 

Nyt työhönlähtöaamuni ovat erittäin helppoja, kun minun ei tarvitse miettiä miltä minusta tuntuu ja mitä haluaisin pukea päälleni tänään. Yhdessä tangossa odottavat vähäiset vaihtoehtoni ja ne kaikki sopivat yhteen toistensa kanssa. Tadaa!

Hakuammuntaa

Olen tässä miettinyt miten muutun erakoituneesta kotikonttorilaisesta sosialisoituneeksi toimistolaiseksi. Ensin ajattelin, että peräkkäiset päivät toimii parhaiten ja menin työpisteelleni keskiviikkona ja torstaina. Illalla olinkin sitten täysin käkenä tai ehkä paremminkin kuolleena lahnana lattialla. Viikonloppuna laskin nopeasti yhteen yksi plus yksi ja sain tulokseksi seuraavalle viikolle lähipäiviksi maanantain ja perjantain. Idea tuntui toimivan. Paitsi, että perjantaina olin taas raatona koko illan. Tällä viikolla olin toimistolla maanantaina ja torstaina. Ja nyt perjantaina tuntuu perjantailta, sillä lailla kivasti. 

Siinä sivussa

Ehkä parasta tässä konttorielämässä on palaaminen kaupungin sydämeen. Kävellessäni eilen auringon paisteessa hammaslääkärille näin valtavan mainoslakanan peittämässä rakennustelineitä. Näkymä Espanjassa vaelluksella olevasta naisesta antoi minulle mahtavan virtapiikin. 

Ansaitsen tosiaankin :)

Olin niin hyvällä fiiliksellä tuosta mainoksesta, että puristin vain 80 prosenttisesti kynsiäni kämmeniini hammaslääkärin sukeltaessani suuhuni. 

Mietin tulevaa suunnitelmaamme ja laskin, että näillä haaveilla ja toiveilla selviän mainiosti tämän syksyn ja talven. 

Ja kyllä tosiaankin, toiveita kannattaa heittää ilmaan. Joskus elämä yllättää niin nopeasti, ettei ehdi edes ajatuksissa sanoa "Häh!"

Kirsikkapuun kukat

Viikonlopun aamiaishetket on erityisen maukkaita, silloin pöytä on katettu arkipäivistä poiketen. Ei sillä, että kaurapuuro marjoilla ja jugurtti siemensekoituksella olisi huonoja valintoja viikonloppuna, ei todellakaan. Mutta rauhallinen istuminen värikkäiden hedelmien, vihannesten ja muiden herkkujen kanssa saa meidät usein keskustelemaan pitkään kaikenlaisista asioista.

Eilen puhe palasi taas kerran elokuvaan Everything everywhere all at once, jota kävimme viikko sitten katsomassa. Mietimme kuinka helposti ihminen jämähtää vanhaan tuttuun, ei ota askelta sivuun tai katso mitä vaihtoehtoja maailma tarjoaa. On ihmisiä, jotka pääsääntöisesti menevät pelkoa kohti, niitä jotka silloin tällöin tekevät yllättävän hypyn tuntemattomaan ja heitä jotka valitsevat aina tutun ja turvallisen. Kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia ja kaikki ovat yhtä oikein. Päätös on aina oikea, niin kauan, kuin syvällä sisimmässä siltä tuntuu. Joudumme joka tapauksessa tekemään valintoja joka hetki, eli mikään ei ole kallioon hakattua. Aina voi valita toisin. Jos ei muuta, niin oman asenteensa.

Ahmiaisen jälkeen mietittiin päivän muita anteja. Koska kirsikkapuut kukkivat juuri nyt, päätimme lähteä Roihuvuoreen. Huomenna paikassa vietetään hanamia, mutta silloin me olemme muualla. 

Suuntaamme siis kirsikkapuiden alle ihailemaan vaaleanpunaista maailmaa. Tunnelma on yhtä suloinen kuin omenapuutarhassa käynti niiden kukinta-aikana. 

Ajatukset päässä hiljenevät ja katse kiinnittyy kuhmuraisiin pieniin oksiin sekä herkkiin vaaleanpunaisiin kukkiin ja nuppuihin. Mereltä puskee kylmää ilmaa, muttei se tunnu haittaavan ihmisiä, jotka levittävät filttejä nurmelle ja avaavat termospullojaan. 

Me ihailemme japanilaistyylistä tunnelmaa, kauniita kaarevaksi haravoituja hiekkakenttiä, kallioseinän pienestä kolosta puskevaa saniaista, sekä sammalpeittoa, joka kumpuilee aaltoilevasti kuhmuraisten puunjuurien päällä. Nuoret ovat pukeutuneet keskiaikaisiin pukuihin ja poseeraavat ison puumiekan kanssa. Aikuiset asettavat isoäidin kirsikkapuun alle ja ottavat hänestä valokuvia. Kun isoäiti huomaa hymyni hän hämmentyneenä toteaa: "me herätetään huomiota". Toisaalla nainen istuu nurmella t-paita päällään ja heilauttaa pitkiä hiuksiaan kuvaajalle. Se, että taustalla näkyvien ihmisten pintaa peittää paksut takit, ei haittaa kuvattavaa tai kuvaajaa. Täällä ovat sulassa sovussa lapset ja aikuiset, nuoret ja vanhat. Todella mukava tunnelma. 

Paluumatkalla autolle näemme leikkipuiston edessä pöydän, jossa myydään kotitekoisia herkkuja. Päätämme ostaa iltapäiväkahville mokkapalat ja saan ne mukaani paperilautasilla. Koska matkaa on vielä jonkin verran, sujautan palat samalle lautaselle ja laitan toisen "kanneksi". Leivoksessa on kaunis kirsikkakukkakuorrutus, joten suojelen sitä erittäin hennolla otteella, niin ettei tuuli vie kansilautasta, muttei se oikein kosketa kuorrutustakaan.

Paikan kauneus vetää kameraa puoleensa, ja kun otan valokuvaa, sanoo mies pitelevänsä herkkuja puolestani. Kun lähden kävelemään taas miehen perään tajuan huudahtaa hänelle, ettei purista kansilautasta, jottei kuorrutus ei tartu siihen. Mies sanoo jotain, mutta olen liian kaukana kuullakseni vastausta. Seuraavaksi huomaan, kuinka mies kääntyy edessäni ja ottaa kameran esiin. Sillä on toisessa kädessä mokkapalalautanen pystysuorassa ja ote on tiukka. Voi s***ari sentään. Olen nyt miehen kohdalla ja otan mokkapalat sen sormien puristuksista. Lautaset on niin tiukasti kiinni toisissaan, että tiedän tuhon tapahtuneen.

Kotiin päästyä mies lähtee kirjanjulkkareihin ja minä keitän iltapäiväkahvit. Katson surkeasti paperilaustasta, joka on liiskattu kiinni mokkapalakuorrutukseen. 

Varovasti nostan kansipahvilautasta. Varovaisuus ei ole tarpeen, sillä siinä on koristekirsikankukka ja puolet kuorrutuksesta. Leivos on niin surkuhupaisan näköinen, että syön sen oikein hartaasti herkutellen. Eihän se ulkonäkö, vaan maku totean jo hymyillen. 

Jos ehditte, niin käykää ihailemassa lähistöllänne olevia kirsikkapuita. Puiden kukinta-aika on lyhyt, mutta juuri näistä pienistä ja lyhyistäkin asioista kannattaa nauttia. 

Tänään iloitsen myös uudesta euroviisuvoittajasta. Kaikki tuki on tärkeää heille, joilta vapaus rauhalliseen eloon yritetään riistää. 

Oikein hyvää viikonlopun jatkoa sinulle ♥

Marraskuun selätys - tilanteet ja tunnelmat vaihtuu

Taas kerran on aika marraskuun selätyksen. Nappasin idean SusuPetalilta muutama vuosi sitten, eli seuraavat postaukset kertovat marraskuustani sellaisena kuin se tänä vuonna näyttäytyy.

Marraskuun ensimmäinen

Uusi kuukausi ja uusi ajanlasku. Kehoni ei tiedä, että joku määräsi siirtämään kelloja. Niinpä herään omituisen aikaisin, laitan ulkovaatteet päälleni ja lähden kävelemään aamureittiäni. Matkalla tulee pari pyöräilijää vastaan, joella on ihmeellisen valoisaa ja joku tirppa laulelee. Muistan sen laulelleen viime viikollakin, mutten saanut silloin enkä saa nytkään lajista selvää. Kun tulen kotiin esittelen eteisessä seisovalle, tyynyn kuva poskessa olevalle siipalle pikkulinnun sirkutusta: "sellaista nopeaa lirulöriturisiritsirtsitrstdrsit". Mies herää hetkessä, kävelee hakemaan kännykäänsä ja laittaa soimaan lurituksen kysyen: tämäkö? No eihän se osunut mun mielestä oikeaan, mutta syyslaulut voi kai erota kevätlirkutuksista. Unohdan linnun, mies ei. Lähden pesulle, aamupuurolle ja lopulta sivuhuoneeseen etätöihin.

Illalla näen Mariah Careyn videon It's time ja alan hymyillä salaa. Hän on oikeassa, nyt on juuri oikea aika murskata turhat mutinat ja keskittyä oleelliseen ;-) 

Marraskuun toinen

Asiat sähköistyvät. Olen ollut tänään kolmessa palaverissa, josta viimeinen kestää kaksi tuntia ilman hengähdystaukoja. Naapuripihalla kaksi miestä on huudattanut lehtipuhaltimia koko päivän. Päätäni kipinöi ja särkee. Kun työhanskat tippuvat ja laitan työkoneen kiinni saan samantien vetää kengät jalkaan. Minä astun kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja ihmettelen mikä kumma ilmiö tuo on. Kävelen vanhempien luokse, autan varaamaan heille influenssarokotukset ja pian näen tyytyväiset ilmeet molempien kasvoilla. 

Kotimatkalla mietin kuinka itse selviän vanhana asioitteni hoitamisesta. Toivottavasti silloin riittää, että sanelen kännykälleni kaikki toiveeni ja kuin alladinin taikalamppu se toteuttaa ne mukisematta. En ole taikalamppu, kaukana siitä, mutta isä ja äiti tulee taas mieleen ja muistan heidän ilmeensä. Hyvä fiilis leviää kroppaani ja huomaan, ettei päätäni enää kivistä.

Marraskuun kolmas

Olen ollut vähän hämmentynyt, kun lempi-ihmiskoeohjelmani BB venyy tänä vuonna marraskuun loppuun. Suunnittelin viettää televisiotonta marraskuuta, mutta ei, en voi, koska haluan nähdä koko kauden. 

Halu ja todellisuus kiskoo kuin terrierit sidostesukkaa (muistatko tätä mainosta), joten joudun tekemään sopimuksen itseni kanssa: vuorokauteeni voi kuulua yksi BB:n tuijotteluhetki.

Tänään siis tuijottelen isoveljeä tunnin ja sen jälkeen siivoan kaapistani kesävaatteet ylähyllyn laatikkoon. Homma hoituu hetkessä ja päätän samalla valita itselleni pikkujouluvaatteet. Minä nimittäin ilmoittauduin juhliin heti kun se oli mahdollista. Nyt seurailen huvittuneena itseäni, sillä tiedän, ettei mene kauaa kun alan vitkutella ja viime metreillä suorastaan jarrutella. Juhlissa on kuitenkin mahdollisuus päästä tanssilattialle heilumaan kahden vuoden tauon jälkeen. Luulen, että parketin vetovoima voittaa kaikki mieleni esteet ;-) 

Marraskuun neljäs

työporukan mietteitä paluusta toimistolle

Työpäivä alkaa paskasti ja jatkuu samalla hajulla ja tunnelmalla lounaaseen asti. Ruokailun lomassa tunnepurkaus lipsahtaa suustani ja siippa joutuu sijaiskärsijäksi. Pyydän anteeksi mieheltä ja kun palaan töihin on pakko miettiä miten saan fiiliksen tasaantumaan. Laitan juutuubista rentouttavaa taustamusiikkia, ja kun iltapäivällä on videopalaveri, jossa näen työkavereitani, tunnelmani on jo paljon parempi. 

Illan pelastaa ystävä, jonka kanssa käymme syömässä ja rupattelemassa elämän eri kulmista. Hänen tekee mieli tehdä ostoksia. Minulla taas ei ole mitään tarpeita, koska olen tottunut olemaan läpi korona-ajan mustassa bambuasussani ;-)

Koska minusta on kiva kierrellä ja löytää hänelle jotain kivaa, lähdemme kaupoille. Ja kuinkas sitten käykään. Etsimme ystävälle jotain kaunista, oranssia ja piristävää, ja minä hipelöin ohimennen vaaleanpunaista neuletakkia. Ystäväni sovittelee vaatteita, mutta vain minun pehmeä neuletakkini siirtyy kassalle. Seuraavat liikkeet toimivat vähän samaan tyyliin, en etsi mitään ja löydän neulemekon. Kenkäkaupassa ystävä sovittelee yksiä kenkiä ja katselee toisia. Yhtäkkiä hän ottaa puhelun, kysyy äidiltään tykkääkö tämä konjakin värisistä ja varmistaa oikean koon, ja ostaa äidille kengät. Todella tehokasta ajattelen siinä vieressä seisoessani. Seuraavassa kenkäkaupassa minä ostan itselleni kerrassaan täydelliset talvikengät. 

En ymmärrä mitä oikein tapahtuu, mutta kenties tässä on kyse siitä, että joskus ilmaan heitetyt ajatukset menevät sekaisin. Se joka haluaisi ostaa ei löydä itselleen mitään, ja se joka ei halunnut löytää vaikka mitä. 

Illalla myöhään mietin kuinka tärkeitä ystävät ovat. Ystävien kanssa voi puhua mistä vaan, heittää ilmaan ajatuksia, joita ei ehkä itse tiennytkään olevan sisällään. Kysyä mielipidettä ja kuunnella omituisiakin vastauksia. Olla raivorehellinen ja samalla vapaa kaikesta. Ja nauraa, nauraa paljon.

Kuun alku on heilunut oikealta vasemmalle ja ylhäältä alas. 

Tuntuu hyvältä että edessä on viikonloppu :)

Kohtaus mokkakuppi

Perjantaina iltapäivällä mies silittelee ihastuneen oloisesti pussia, jossa kaverin pienpaahtimon vastapaahdetut pavut odottavat kahvitteluhetkeä. Mulla on meneillään jokin kitupiikkihetki ja mietin, että on varmaan arvokkaita papuja.

"Pitäisiköhän ostaa mutteripannu?"

"Ja mitäköhän vielä", sanoo ääni hiljaa pääni sisällä. Vasta muutama vuosi sitten meille ostettiin moccamaster enkä kaipaa yhtään lisähärpäkettä kotiin. Torpeedoin ehdotuksen. (Joo tunnustan, olen kamala.) 

Pian tuoksu leviää kotiin ja minä istahdan keittiön pöydän ääreen. Mies nuuhkii ja nautiskelee autuaana kahvia. Pehmeää. Ei yhtään kitkerää. Sanoisiko pallomaisen pyöreää. Kyllä, kyllä se on hyvää. 

"Meidän pitää hankkia mokkakupit!"

Katson häneen. Okei, kun en myönny mutteripannuun, niin kentis kahteen pieneen mokkakuppiin. Muistan samalla äitini ja sanon ennenkuin ehdin ajatella kahdesti:

Hilda-täti ei ollut turha täti ;-)

"Me voidaan hakea äidiltä isotädin mokkakupit. Se on yrittänyt monta kertaa tarjota niitä mulle, mutten ole suostunut."

Siis se vain lipsahti suustani. Noin vain. 

Mies hymyilee, joten mietin, että okei, se tuli iloiseksi, ehkä ilostutan äitiäkin. Soitan puhelun ja sovin, että tulemme käymään ja otamme mokkakupit lähtiessämme. 

Tulee lauantai ja seison vanhempieni keittiössä. Edessäni on kuusi kuppia, niiden alle tassit, joita varjelee isotädin virkkaamat pitsiliinat. Ja kahvikannu! Kermanekka! Sokerikko!

"Mä otan vain nuo kupit", yritän sanoa äidille, mutta hän ei tunne armoa. Ja niin minä kannan kotiini kahden mokkakupin sijaan kahviastiaston ja tunnen puristusta rintapielessäni. 

Seison lauantai-iltana nojailemassa ruokapöytään moneen otteeseen ja mietin mihin hittoon laitan uudet astiat. Meillä kun on pieni keittiö, todella pieni. Sitten menen olohuoneeseen ja avaan toisen kirjahyllyn oven ja tungen kahvikannun ja kupit tasseineen sinne. Sokerikon ja kermakon tuuppaan keittiön ylähyllyn kauimpaiseen koloon piiloon. Ahdistaa aivan sikana.

Sunnuntaina avaan taas keittiön kaappien ovet ja yritän järkeillä. Jos otan tuon tuolta pois, niin saan ehkä tilaa. Mutta sitten mulla ei ole paikkaa pois otetulle. Mies tulee nojailemaan viereeni. Ei siinä mitään, se tykkää auttaa aina kun on mahdollista, mutta kun olen valmiiksi äkäinen, niin sen ideat tuntuvat tulevan maailman kaikkeuden toiselta laidalta. Ne ei pelitä tässä keittiötodellisuudessa. Mulla menee kerta kaikkiaan hermo koko tilanteeseen ja alan äksyillä miten tyhmä olen, kun en tajunnut olla hiljaa Hildan perintökalleuksista. Luulin ilostuttavani miestäni ja äitiäni, mutta sain itse vain ison ongelman eteeni. En enää ikinä, ikinä, ikinä, ikinä enkä senkään jälkeen koskaan, milloinkaan, kuuna päivänä ehdota mitään hankittavaksi kotiin!! 

Sitten hengitän syvään. Alan murehtia miten ikävä ihminen olen. Katson kaappeihin, totean kylmästi mistä pitää päästä eroon. Ladomme kamat pinoon, mies toimittaa ne kellariin laatikkoon, jonka viemme jonain päivänä Konttiin kiertoon. Kannan olohuoneen kirjahyllystä kupit ja kannun keittiön kaappiin. Suljen oven. Ja totean, että sisälläni asuva minimalisti ei tule toimeen tämän maailman tavaroiden kanssa. 

Noh, tänään minä taas kerran istun töiden jälkeen iltapäiväkahville. Hyllyltä otetaan pari pientä kuppia ja niille tassit. Mies on vieläkin innoissaan kahvikannusta. Mokkakuppihylly näyttää tilavalta. Kupit on hauskat ja suloiset. Ja kyllä, kahvi maistuu erittäin hyvälle.

Ehkä minusta sukeutuu joskus ihan zen-tyyppi. Mutta ei ehkä tässä elämässä ;-)

Vitkuttelun mestari

Tiedätkö tunteen aamulla, kun koko keho vapisee hiljaa väsyneenä. Kun yöllä uni kiersi kaukaa ja ajatus pyöri kehää. Juoksupyörässä vietetty pimeä, jossa ahdistava asia kilpistyy kolmeen lauseeseen, joita toistat itsellesi läähättäen: Samaa, samaa, samaa, samaa, samaa... Nyt on uitu syvällä. Mutta katsotaan onko naisessa enää kipinää...

To do -lista on lista asioista, joita et halua tehdä. 

Näin eräs nuorimies kuiskasi korvaani ohimennen podcastissaan yhtenä päivänä.

Pysähdyin kesken kävelyn. Siihen jäin seisomaan keskelle tietä. Ei jumankauta, juuri noin se on. Tiedän tarkistamattakin, että kaikki to do -listani asiat ovat olleet koskematta pitkään. Minä vain toljotan kädet suorina ja siirrän tehtävän seuraavalle kuukaudelle. 

No, pitkäperjantaina talossamme oli niin hiljaista, ettei pääni keksinyt yhtään tekosyytä. Otin bujoni ja avasin huhtikuun aukeaman, jonka toisella sivulla on tehtävälistani. Mietin, että miksi roikutan asioita listallani. 

• Jos ne ovat turhia, niin miksen yliviivaa merkintää ja viisveisaa asiasta. 
• No, koska ne ovat tärkeitä, sanon itselleni. 
• Älä puhu sontaa. Jos ne asiat olis oikeasti tärkeitä, niin sä hoitaisit ne! totean takaisin itselleni.

Katsoin siis muistikirjaani ja hoidin puolentoista tunnin sisällä viisi lääkäriasiaa listaltani. Viisi?!?

Valaistuinko? Huomasinko, että nyt osaan ja kykenen? Lähinnä nousi mieleeni, että juuri nyt eniten v***ttaa oma itse! Sekä fyysisesti että henkisesti. Miksi? Koska vitkuttelemani asiat liittyvät omaan hyvinvointiini. Olen ikävällä tavalla lyönyt itseäni ensin toiselle poskelle ja vielä toisellekin. Minä karttelen totuutta ja vastuutani, koska en jaksaisi jutella enää itseni, saati sitten jonkun lääkärin kanssa siitä, mikä kaikki minussa on vialla. 

Samalla kuitenkin tiedostan, että jaksaminen pitää hoitaa kuntoon. Sillä mitä tänään valitsen, sen näen edessäni joskus myöhemmin. Jos jaksaminen takkuaa, menee muutkin asiat pieleen, menetän yöunet, sitten syömiseni ja liikunnan, jo puoliksi menetetystä vartalosta puhumattakaan. Herätys Birgitta!

Noh, jos jaksoit lukea tänne asti valivalia, niin olet aika sissi. Joko sinua kiinnostaa aihe, tai juuri nyt ei ole muuta tekemistä ;-) Otetaan siis tähän loppuun pieni vitkuttelukevennys :D Listallani on nimittäin ollut myös tehtävä nimeltä: 

Osta matkaliinavaatteet.  

Minullahan ei konmarituksen jälkeen ole ollut kuin yhdet petiliinavaatteet. Toissa vuonna huomasin, että matkaliinavaatteet, joita myös on vain yhdet, ovat menneet jo rikki. Viime vuonna totesin, että riekaleinahan nämä ja kirjoitin tehtävän listalleni. Olen katsellut netistä m o n t a kertaa, että Finlaysonilla olisi kauniit pussilakanat ja niissä olisi varmasti satumaista nukkua vuokramökeillä lomaillessa. Jokainen kerta olen jättänyt tilaamatta, niinkin vaikean asian vuoksi, etten tiedä minkä väriset ostaisin. Voi jestas sentään. 

Nyt kävin tekemässä tilauksen ja mietin edelleen valitsinko oikean värin, hehee. 

Mä vedin huhtikuun bujon to do -otsikon tussilla yli ja kirjoitin sen tilalle: 

Asiat, jotka haluan oikeasti hoitaa

... ja viime yön valvomisen jälkeen kirjoitin listan toiseksi hoidettavaksi asiaksi: soita hammaslääkärille

Sinulle toivon oikein letkeää pääsiäisen jatkoa. Minä menen nyt ottamaan päiväunet :)

Jeah

Viikon päivät hurahtavat vauhdilla. Huomasin jo maanantaina, että pitkä loma oli ollut pään tyhjentävä, sillä kutsuin työkaveriani väärällä etunimellä.

Kun lomalla ollessani taivalsin viikkoja parin vaatekerran, saippuapalan, kolmen rasvatuubin sekä petivaatteiden kanssa, huomasin jälleen kerran miten vähällä sitä ihminen tulee toimeen. Kun määrää on vähän ja mieli suuntautuu hiljaisuuteen, ympärillä olevat asiat kirkastuvat. Yksinkertainen elämä ei ole tylsää tai karua, se tuntuu tekevän asioista helpompia.

Tämä fiilis on kantanut minua vieläkin, mutta samalla vapauden tunne ja tai sen puute se saa minut miettimään mihin ylipäänsä haluan ottaa osaa. Tämä probleema korostautui eräänä aamuna näin:

Eräs kaveri, jonka tiedän pintapuolisesti, kytkeytyi minuun kävellessäni junalle. Ensimmäinen sana oli tervehdys, mutta sen jälkeen alkoi valitus. Ensimmäiseen ongelmaan totesin, että toivottavasti asia järjestyy. Toisessa kiukussa hän arvosteli työkaveriaan niin rumasti (en ollut koskaan kuullut sellaista nimitystä kenestäkään), että menin aivan mykäksi. Tämän jälkeen olinkin hiljaa pitkään, sillä valitus toisensa jälkeen narahti hänen suustaan. Juna tuli, menin istumaan, hän istui samaan loossiin. Sama viulun vingutus jatkui asemalle asti ja lopulta olin viettänyt parisen kymmentä minuuttia aikaani haluamalla poistua paikalta ja miettien, että onko minun pakko osallistua tällaiseen.

Minä ajattelen aika samoin kuin tuossa kuvassa sanotaan: In a world where you can be anything... be kind.

No minä olen yleensä ystävällinen. Mutta ystävällisyys menee metsään jos tuntee itsensä yliajetuksi. Minä en nimittäin halua olla kenenkään roska-astia, johon voi oksentaa kaikki elämän sulamattomat shitit. Haluan olla ystävällinen itseänikin kohtaan.

Pitänee siis harjoitella lause, jonka avulla voin poistua takavasemmalle, ja/tai opetella sanomaan oman totuuteni siten etten ole samalla kusipää.

Siinäpä onkin minulle pala purtavaksi. Puren sen kokonaan ja toivottavasti selviän ensikerralla ehjin nahoin ;-)

Mutta se siitä. Nyt ajattelin loihtia meille aamupalan talon aineksista. Tuoksutella kahvin houkuttelevaa aromia, puhdistaa mansikoista kannat ja siivutella niitä leivän päälle. Puraista mehevää tomaattia ja kurkkua, ja ehkä jotain muutakin. Sitten uusi päivä voi alkaa.

Oikein mahtavaa sunnuntaita sinulle. Jos on mahdollista, niin mene ulos, ole kiltti itsellesi ja tee jotain mistä pidät erityisen paljon :D

Kahvikissa

Laitoin aamiaista. Pistin munat kiehumaan, pesin pienet punaiset tomaatit ja ryppään viinirypäleitä, otin leivät esiin ja salaatit siihen päälle. Leikkasin hedelmiä ja rupattelin keittiöön ilmestyneen siipan kanssa, kunnes huomasin, ettei kahvi tuoksu nenään.

Käännyin ja näin, että punainen virtanappula paloi. Olin siis laittanut kahvia tulemaan, mutta kahvipannussa ei kuitenkaan ollut tummaa aamukultaa.

Minä napsutin virtakytkintä, sen valo syttyi ja valo sammui. Sytytin sen vielä kerran ja kuuntelin hiljaisuutta, joka ei kuulunut keittimen ominaisuuksiin. Otin kannun pois levyltä ja laitoin tilalle sormen. Ja kyllä, levy oli kylmä.

Kiskaisin keittimen töpselin pois seinästä. Laitoin sen takaisin. Napsuttelin virtanappulaa. Joo, sen valo edelleen syttyi ja sammui. Ja kuin tollo ihminen konsanaan minä toistin toimimatonta asiaa kunnes laite huusi minulle: Herää nainen, olen kaput! Rikki!

Keitettiin sitten pikakahvia.

Seuraavalla viikolla tein laajan mikä-on-paras-keitin-meille -tutkimuksen internetin ihmeellisessä maailmassa. Löysin meille kahvinkeittimen, mutta se oli mielestäni kallis.

Tuli pääsiäinen ja joimme onnellisena vuokramökin emännän kahvia. Kotona taas palattiin Nescafen muruihin.

Aikaa kului ja minä mietin päivittäin, että minkä arvoinen voi olla kahvinkeitin. Inhoan huonoa ja rilua mekaniikkaa, ylihinnoiteltua en halua, saati sitten monimutkaista tai piippailevaa. Haluan hyvän, järkevän, yksinkertaisen ja kestävän.

Kolmen viikon vieläkö-me-juodaan-tätä-murukahvia jälkeen lähdimme kauppaan ostamaan "sitä oikeaa". Kun näin laitteen aloin epäröidä: Että tuollainen vempele. Otettiin nettiarvioiden sijaan neljä silmää ja kahdet aivot ja sormituntumat käyttöön ja lopulta päädyttiin ihan toiseen keittimeen, sellaiseen 60 euroa halvempaan.

Oli kuulkaa hyvä valinta. Enää ei pistetä muruja kuppiin -kuin ehkä metsäretkillä :D

Eipä tässä sitten muuta, kuin oikein makoisaa viikonloppua sinulle ♥

Mikä laskeutuminen jouluun?

Elämä huiskii eteenpäin. Ja minä siivittelen siinä sivussa.

Alkuviikon hitautta

Kaikista omista lupauksistani huolimatta en ollut kirjoittanut joulukortteja marraskuun puolella. Mutta koska hätäilemällä tulee vain pissapäitä (vai miten se nyt meni) niin maanantaina lähden töiden jälkeen harjoittelemaan täydellisen punajuuricarpaccion tekemisestä. Nautin opettelusta, herkullisten ruokien maistelusta, juomista ja erinomaisesta seurasta.

Ennen iltamyöhää palaan kotiin vain huomatakseni, että joulukortithan ne piti kirjoittaa. No onneksi olen hyvin ravittu, joten kynä huiskii kirjaimia vauhdikkaalla otteella :)

Keskimatkan kiri
Keskellä viikkoa käyn uimahallissa ystävien kanssa. Nauramme vesijuostessa ja juttelemme vakavia ja hellyyttäviä asioita saunoessa. Ihailemme jouluvaloin ja joulukuusin koristeltua uimahallia ja on kuin meidät olisi tipautettu satumaailmaan. Tunnin päästä kävelen kirpeän tummansinisen taivaan alla Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan punaisena kimmeltävää Kinky Boots esitystä. En meinaa pysyä penkissä, kun tanssijalkaa vipattaa ja olka heilahtelee musikaalin innoittamana. Sykähdyttävä esitys. Suosittelen!

Täydellisyyttä kohti
Loppuviikolla herään aamulla anivarhain käydäkseni ystävän kanssa runoaamiaisella ja seuraavana päivänä vaalin ystävyyttä lounaalla.

Työviikon päätteeksi kuljen jouluvaloin koristellussa Helsingissä ja tunnen kuinka suunnaton rakkaus täyttää minut. Sellainen kokonaisvaltainen, joka johtuu tästä kauneudesta ympärilläni sekä upeista ihmisistä lähelläni, mutta myös siitä, että olen opetellut olemaan ihmisten äärellä, olemaan oma itseni, rennommin ja lempeämmin.

Ennenkuin poksahdan onnesta kuplaksi avaruuteen, minä päätän lähteä kotiin ja muistan, että jos haluan loihtia viikonlopuksi vadelmachiahilloa, minun pitää käydä ruokakaupassa.

Niinpä minä suuntaan isoon markettiin. Löydän chiansiemenet heti kassojen läheisyydestä, mutta kuorelliset mantelit, joita alan himoita kesken kaiken, ovat toisessa päässä kauppaa. Ostoskärryt ovat kaistottaneet käytävät, ne tuuppivat hermostuneina toistensa kylkiin ja tekevät äkkijyrkkiä käännöksiä. Minä pääsen lopulta ehjänä pähkinähyllyjen luokse ja tutkiskelen mantelipusseja kärryjä edelleen väistellen. Viereeni tulee nainen, joka kysyy osallistuisinko pähkinäkyselyyn. Yleensä en osallistu mihinkään, mutta nyt huomaan kaipaavani jotain rauhoittavaa miljoonien kärryjen ahdistamana. Niin minä sitten astun sivukäytävälle vastaamaan mitä, missä ja milloin. Kun kysymykset loppuvat, nainen ottaa tarran arkista ja kertoo, että hänellä on antaa minulle pieni lahja.  Ajattelen saavani valitsemani pähkinäpussin lahjaksi, mutta ei... Nainen kumartuu lattialla olevan kassin ylle, ottaa sieltä suklaalevyn ja laittaa tarran siihen merkiksi. Kiitän lahjasta jota en osannut odottaa ja lähden sukkuloimaan vastaantulevan kärrylauman ohitse kassalle.

Kotona katson tekstiä suklaalevyn päällyspaperissa. Mietin miten ihmeellinen maailma on. Joskus ei tapahdu mitään. Toisena päivänä tapahtuu vaikka mitä.

No, tähän päättyy päiväni tapahtumat, sillä nyt minun sosiaalisuusviikkoni sulkeutuu ja loppuillan aion viettää ihan vain yksin kotona.

Minä keitän teetä itselleni, istahdan lattialle, avaan suklaalevyn ja pistän yhden jokavuotisesta jouluhömppäelokuvistani pyörimään.

* * *

ps. päärynä jäi ostamatta, joten vadelmachiahillokin jäi tekemättä

... mutta ehkä pala Rakkautta auttaa tähänkin asiaan ;-)

Ikuisen maton metsästys

Olen himoinnut mattoa. Ollut jo parisen vuotta silmät killillään tietokoneella ja etsinyt sitä oikeaa. Piirun verran isompaa kuin tämä nykyinen ja kaikki ne entiset. Oikeaa, pitkäikäistä ja niin - täydellistä.

Olen nähnyt kauniita paimentolaismattoja,
allergisoivan villaisia,
suloisen kirjavia uusiokäyttöisiä palamattoja, matalanukkaisia,
kalliita, mauttomia, halpoja,
ihanan puuvillaisia, herkän silkkisiä, keskinkertaisia, uusia, käytettyjä ja silleen...
Olen uhrannut tunteja tietokoneella. Olen hipelöinyt ohimennessäni sitä sun tätä. Välillä olen halunnut unohtaa koko asian, vain palatakseni uudestaan etsinnän pariin.

Kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi mies ehdotti lounasulkoruokintaa. Minä mietin: ehkäpä, jospa, mitäs jos kuitenkin yrittäisin vielä. Suostuin ehdotukseen ja supatin korvaan voisimmeko aterian jälkeen käydä yhdessä, vain yhdessä, sisustusliikkeessä. Mies oli hövelillä tuulella ja lupasi lähteä kaverikseni. Navat täynnä hyvää ruokaa ja olo raukeana me lopulta suuntasimme huonekalukauppaan. Liike oli upea, täynnä valtavia huonekaluja, aivan uskomattoman hienoja. Mutta niille minulla ei ollut tarvetta, en tarvitse kotiin hyllyä, lipastoa, sohvaa, ruokapöytää, tasoa, en kerrassaan mitään muuta kuin sen maton... Juttelimme innokkaan isännän kanssa ja totesin "mattoja et sitten myykään". "En myy, mutta voisitte käydä aivan lähistöllä olevassa mattomyymälässä", sanoi kaveri ja antoi meille osoitteen käteen.

Mattokaupassa oli kauppias valmiina odottamassa. Hän uteli mihin huoneeseen matto tulee, minkä kokoinen olisi toiveissa ja sitten alkoi sellainen mattohuiske, ettei paremmasta väliä. Lopulta sormemme osoittivat kahta mattoa. Ei ole totta. Todellakin meitä molempia miellytti kaksi aivan erilaista mattoa. Ihmeitä tapahtuu, ajattelin...

Saimme molemmat matot kotiin testattavaksi. Levitimme ensin toisen lattialle ... ihan ok ... katsotaan vielä tuo toinen ... Ja silloin rakkauteni syttyi. Oli kuin meri olisi saapunut kotiimme, matto aaltoili sormien alla, tuntui paljaalla jalalla kuin hienon hieno hiekka rannalla, siihen makaamaan käydessä keho leijui pilvien päällä vai kelluinko meren aalloilla.

Kannoimme matot takaisin kauppaan. Tilasimme oikean kokoisen itsellemme. Nyt odotamme viestiä uuden valtamerimaton saapumisesta. Sitä ennen loikoilen nykyisellä karvalankamatolla, sanon sille monet kauniit hyvästit, kiitän sitä hyvästä palveluksesta ja alan valmistautua kierrätykseen.

Miten helposti asiat joskus tapahtuvatkaan. Hyvällä fiiliksellä ja vastustamattomasti.

Ajattele kulta, nyt me ei enää tarvita sänkyä laisinkaan...

Pakko saada

Miehiin se iskee autojen tai muiden teknisten vempainten muodossa.
Minuun se kolahtaa viherkasvien, yrttien ja mun täytyy-saada-jotain-värikästä-päälle himona.

Kevät nimittäin.

Tänä aamuna en päässyt kunnolla hereille, kun jo mietin miten saisin miehen kanssani viherpiiperryskauppaan. Sitten muistin, että yksi rautakauppatuote on hankkimatta ja aamiaispöydässä käytin tehokkaasti lausetta: mentäiskö bauhausiin hakemaan se saparokoukku?

No johan tepsi.

Miesten taivaassa etsimme koukkua, mutta sopivaa ei löytynyt. Etsimme myös pidempää kaiutinjohtoa, mutten huolinut tarjolla olevia. Seuraavaksi suuntasimme puutarhaliikkeeseen, mutta miten minun himolleni kävikään. Halusin ehdottomasti jotain isoa vihreää kotiin. Minulle ei kelvannut jukka, ei pullo, ei palmut, eivät vehkat, peikonlehdet, ei yhtään mikään. En tiennyt mitä oikein halusin, mutta mikään myynnissä oleva ei ollut juuri sitä oikeaa...

Hidastuneena tallustelin taloa ympäri kaksi kertaa, silittelin timjamia kuin lohtua hakien, mutta sainkin vain kauhean yskänkohtauksen. Lopulta ostin neljä ruukullista narsisseja ja lähdin kotiin ilman koukkua, kaiutinkaapelia tai isoa kukkaa.

Kotona istahdin miehen kanssa kahvipöytään. Tuijottelimme sitä kohtaa, johon kukan oli tarkoitus tulla ja mies sanoi: "huomenna mennään siihen valtavaan kasvikauppaan, kyllä sieltä jotain hyvää löytyy." Napsautin suklaan suuhuni, imeskelin sen sisältä tajuttoman hyvän maun itseeni ja ajattelin jaksaa odottaa huomiseen...

Istutin narsissit ruukkuun parvekkeelle. Menin tietokoneelle, tilasin ja ostin meille uuden tarpeeksi pitkän kaapelin. Etsin kaupan, josta seuraavaksi tarkistetaan saparokoukun halkaisijamitta ja pysähdyin odottamaan huomista.

Kyllä se mieskin osaa vetää oikeasta narusta :)

Ja jäljelle jää vain...

Kun viikkokausia matkalla ollessani käytin samoja vaatteita kerta toisensa jälkeen, oli vaatteiden valinta aamuisin ja keskellä päivääkin erittäin helppoa. Arvelin jo tuolloin, että reissu poikii muutoksia tulevaisuuteen, mutten arvannut miten nopeasti.

Kotiin palattua mies eräänä päivänä luki vaaleanpunakantista kirjaa ja minä ihmettelin, että mikä sillä nyt oli luvun alla. Mies näytti Marie Kondon KonMari -kirjaa (siivouksen elämänmullistava taika) ja selitti mistä kirjassa oli kyse.

tilanne päällä

Seuraavana päivänä minä otin kirjan käteeni ja luin sen himoiten läpi. Jos joku oli saanut mieheni koukkuun ylimääräisen kaman irtipäästämisestä, niin olin haltioitunut. Samalla sain mitä hurjimman vision, jossa kaapeissani olisi vain mieluisia ja ihania asioita, sellaisia hyviä fiiliksiä tuottavia.

ja kuvasta puuttui vielä alusvaatteet ja sukat
ja osa kengistä

Niinpä reilu viikko sitten perjantaina minä kaivoin kaikki vaatteeni makuuhuoneeseen. Takit, kengät, asusteet, laukut, hatut ja ne muut vaatteet. Läjä oli aivan kamala, vaikka olin mielestäni hoitanut kaksi kertaa vuodessa vaatekaappien läpikäynnin.

Sitten kirjan ohjeiden mukaan otin yksi kerrallaan käteeni vaatteen ja tunnustelin tunteitani.

Jos tämän työn piti tuottaa jotain iloa, niin minun täytyy sanoa, että tuntien jälkeen olin todella ärsyyntynyt ja pahalla tuulella. Minä olin säilyttänyt niin paljon kaikenlaista mahdollista sopimatonta, tylsää, ikävää, puristavaa, hintalapullista mutta käyttämätöntä vaatetta, että ihan hirvitti.

Jäljelle tuntui jääneen vain murto-osa vaatteita ja niistäkin vielä mietin, että osa olisi poisheitettävää...

Toisaalta opin vaatteita kaappiin takaisin laittaessani, että todellakin pidän mekoista. Ja totesin, että jos kaappiini jäikin melkein vain heiluvia hapsuja, niin olkoon niin. Ei minusta saa farkkukansaa taikka jakkupuku-ihmistä, vaikka kuinka päästä puristaisi. Tajusin siis, mikä minulle tuottaa vaatteessa iloa ja päätin nauttia niistä vähistä hepenistä, jotka vielä jäljelle jäivät =)

...tai no
eteiseen olin vienyt jo kolmet kenkäparit

Kun pari päivää oli kulunut tunsin siivouksen jäljet nahoissani. Joka kerta kun avasin vaatekaapin oven koin ilon tunteen:
vaatteilla oli tilaa hengittää -no todellakin oli ;-),
ne oli helppo nähdä yhdellä silmäyksellä ja
päälle pantavaa löytyi alta aikayksikön.

Kirjasta innostuneena luin sen vielä toistamiseen sekä kävin seitsemän päivän aikana läpi kaikki kirjani, paperini, sekalaiset tavarat, keittiön kaapit, vessan kaapit ja liinavaatteet. No vielä on valokuvia liuta jäljellä (ja jotain kamalaa kellarikamaa). Päivät olivat pitkiä ja olo oli kaikkensa antanut, mutta vau miltä tuntuu vapaa tila ja se että turha kama on poissa kotoa.

Minulle kaikista vaikeinta oli vaatteiden läpikäymiset. Paperit ja muut siivosin hyvinkin helposti. Miehellä taas kirjojen ja papereiden läpikäynti on tuskaa.

Kuten Helmi postasi KonMarin viikkauksesta saa kiksit. Miten voikin pienet muutokset vaikkapa sukkien laitossa laatikkoon tehdä ihmiselle virneen naamalle, heh heh.

Mies hankki Marie Kondon kirjan Positiivareilta. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat elää uskossa, että kun kerran siivoaa kunnolla, ei kaaosta synny enää koskaan =D

Siitäkin huolimatta, ettei sinua kiinnosta aihe ollenkaan etkä tiedä mitään ikävämpää kuin siivous, niin toivottelen sinulle oikein ihanaa alkuviikkoa! Muista silittää olkapäätäsi ja taputella itseäsi hellästi. Olet ihana tyyppi ❤️