perjantai 8. lokakuuta 2021

Sydän ei unohda

Yksin. 
Etsin vinyylin, nostan levysoittimen kannen ja lasken neulan kolmannen kappaleen alkuun. Vähän volyymia lisää, ja vielä vähän enemmän. Tahti iskee kaiuttimesta vatsaani, liukuu varpaisiin. Kaikki värisee sisälläni enkä voi estää liikettä, vaikka polvea pitäisi lepuuttaa. Minä pompin ympäri kotia, ylös, ylös, ympäri, ympäri ja koko kehoni herää eloon.

Ja minä muistan, kuinka nuorena, molemmat vielä raakoina, sinä sanoit minulle miltä tuntuu, mitä olet tässä jumalattomassa maailmassa. Pelkäsit ehkä reaktiota? Turhaa se oli, minä rakastin mitä ikinä läpi kävitkään.

Ja kuinka makasimme äitisi keltaisella sohvalla, sivelimme toistemme kasvoille kipsivelliä ja odotimme sen kuivumista yrittäen olla nauramatta. Kuinka kovasti pelkäsin olevani liian lihava tai liian tavallinen, mutta sinä rakastit. Hiljaa ja hyväksyen.

Olit puhdasta kultaa, herkkää riisiposliinia, sellaista pehmeää katsetta, isoja syviä silmiä. Ja tuntui, että mitä kovemmin puristi maailma, tai minua kylmä suhde, sitä korkeammalle me pompimme ilmaan ravintolan tunkkaisessa savussa, pidimme toisiamme pinnalla, vaaleanpunaisten silmälasien ja omituisten drinkkien sekoituksessa.

On pakko lopettaa. Hyppiminen. Minä katson peiliin ja mietin mitä sinulle mahtaakaan kuulua nyt? Sinä mitä ihanin ihminen nuoruuteni herkkinä vuosina.


torstai 30. syyskuuta 2021

Kohtaus mokkakuppi

Perjantaina iltapäivällä mies silittelee ihastuneen oloisesti pussia, jossa kaverin pienpaahtimon vastapaahdetut pavut odottavat kahvitteluhetkeä. Mulla on meneillään jokin kitupiikkihetki ja mietin, että on varmaan arvokkaita papuja.

"Pitäisiköhän ostaa mutteripannu?"

"Ja mitäköhän vielä", sanoo ääni hiljaa pääni sisällä. Vasta muutama vuosi sitten meille ostettiin moccamaster enkä kaipaa yhtään lisähärpäkettä kotiin. Torpeedoin ehdotuksen. (Joo tunnustan, olen kamala.) 

Pian tuoksu leviää kotiin ja minä istahdan keittiön pöydän ääreen. Mies nuuhkii ja nautiskelee autuaana kahvia. Pehmeää. Ei yhtään kitkerää. Sanoisiko pallomaisen pyöreää. Kyllä, kyllä se on hyvää. 

"Meidän pitää hankkia mokkakupit!"

Katson häneen. Okei, kun en myönny mutteripannuun, niin kentis kahteen pieneen mokkakuppiin. Muistan samalla äitini ja sanon ennenkuin ehdin ajatella kahdesti:

Hilda-täti ei ollut turha täti ;-)

"Me voidaan hakea äidiltä isotädin mokkakupit. Se on yrittänyt monta kertaa tarjota niitä mulle, mutten ole suostunut."

Siis se vain lipsahti suustani. Noin vain. 

Mies hymyilee, joten mietin, että okei, se tuli iloiseksi, ehkä ilostutan äitiäkin. Soitan puhelun ja sovin, että tulemme käymään ja otamme mokkakupit lähtiessämme. 

Tulee lauantai ja seison vanhempieni keittiössä. Edessäni on kuusi kuppia, niiden alle tassit, joita varjelee isotädin virkkaamat pitsiliinat. Ja kahvikannu! Kermanekka! Sokerikko!

"Mä otan vain nuo kupit", yritän sanoa äidille, mutta hän ei tunne armoa. Ja niin minä kannan kotiini kahden mokkakupin sijaan kahviastiaston ja tunnen puristusta rintapielessäni. 

Seison lauantai-iltana nojailemassa ruokapöytään moneen otteeseen ja mietin mihin hittoon laitan uudet astiat. Meillä kun on pieni keittiö, todella pieni. Sitten menen olohuoneeseen ja avaan toisen kirjahyllyn oven ja tungen kahvikannun ja kupit tasseineen sinne. Sokerikon ja kermakon tuuppaan keittiön ylähyllyn kauimpaiseen koloon piiloon. Ahdistaa aivan sikana.

Sunnuntaina avaan taas keittiön kaappien ovet ja yritän järkeillä. Jos otan tuon tuolta pois, niin saan ehkä tilaa. Mutta sitten mulla ei ole paikkaa pois otetulle. Mies tulee nojailemaan viereeni. Ei siinä mitään, se tykkää auttaa aina kun on mahdollista, mutta kun olen valmiiksi äkäinen, niin sen ideat tuntuvat tulevan maailman kaikkeuden toiselta laidalta. Ne ei pelitä tässä keittiötodellisuudessa. Mulla menee kerta kaikkiaan hermo koko tilanteeseen ja alan äksyillä miten tyhmä olen, kun en tajunnut olla hiljaa Hildan perintökalleuksista. Luulin ilostuttavani miestäni ja äitiäni, mutta sain itse vain ison ongelman eteeni. En enää ikinä, ikinä, ikinä, ikinä enkä senkään jälkeen koskaan, milloinkaan, kuuna päivänä ehdota mitään hankittavaksi kotiin!! 

Sitten hengitän syvään. Alan murehtia miten ikävä ihminen olen. Katson kaappeihin, totean kylmästi mistä pitää päästä eroon. Ladomme kamat pinoon, mies toimittaa ne kellariin laatikkoon, jonka viemme jonain päivänä Konttiin kiertoon. Kannan olohuoneen kirjahyllystä kupit ja kannun keittiön kaappiin. Suljen oven. Ja totean, että sisälläni asuva minimalisti ei tule toimeen tämän maailman tavaroiden kanssa. 

Noh, tänään minä taas kerran istun töiden jälkeen iltapäiväkahville. Hyllyltä otetaan pari pientä kuppia ja niille tassit. Mies on vieläkin innoissaan kahvikannusta. Mokkakuppihylly näyttää tilavalta. Kupit on hauskat ja suloiset. Ja kyllä, kahvi maistuu erittäin hyvälle.

Ehkä minusta sukeutuu joskus ihan zen-tyyppi. Mutta ei ehkä tässä elämässä ;-)

lauantai 25. syyskuuta 2021

Syyskuu sujuu ... mainiosti

Voisin kertoa kaikkea tylsää mitä syksyn alku toi tullessaan. Mutta, yllätys yllätys, enpäs kerro. En mangu kivuista, töistä, merkityksettömyydestä... Jaa-a, menitkö lankaan? En uskonutkaan. 

Rajaton lainaamisen mahdollisuus

Olen saanut taklattua kirjaston lainat niin, että kaikki tulee luettua ajallaan. Se on jännä miten ihmisen vapaa-ajan harrastukselle pitää laatia lukujärjestys ja opetella olemaan erityisen tarkkana vaikkapa lainausten noutamisessa. Tällä viikolla leffavarauksia tuli sellainen määrä, että olin suunnattoman iloinen, kun unohdin järjestelmäni vain kerran ja sain yhden sanktion noutamattomasta varauksestani. Uups!

Herkät aamun hetket

Mitä kauniimmaksi syyskuu on edennyt, sitä pidempään olen nukkunut aamuisin. Olen nauttinut pehmeästä sängystä aina siihen asti, kunnes terävä aivastelu ja vähemmän terävä tuhina on nostanut minut ylös pöhisemään. On jännittävää laskea montako aivastusta ihminen kykenee tekemään peräkkäin. Olen myös riemulla ottanut vastaan kaupasta tuodut nenäliinapaketit. Varsinkin ne silkkisen pehmeät...

Lihaksista ihanimmat - pakarat ja reidet

Huokaisen aina helpotuksesta, kun löydän itselleni ihmisen, joka voi auttaa minua. Ah, kuinka onnellinen olen ollutkaan maatessani fysioterapeutin pedillä tunnustelemassa miten herkästi kyyneleet nousevat silmiini, kun mies notkeilla sormillaan käsittelee lihaskalvojani. Sanoin sille, että "on se jännä miten tekee mieli potkaista sinua". Kaveri naurahti rennosti. Se tiesi, etten potkaise kuitenkaan. Mies on niin varma, että tulen kuntoon ja pystyn siihen mistä olen kauan haaveillut. Mä olen päättänyt luottaa samaan asiaan, vaikka salaa haaveilenkin jalan terävästä liikkeestä ;-)

Sain isoveljen takaisin

Toivoin pienenä tyttönä usein isoveljeä. Sillälailla salaa. Ja höpsö kun olen, niin tähänkin loveen lankesin. Melkein lupasin itselleni viime vuonna, etten enää katsoisi reality-ohjelmia, jossa "auktoriteetti" pistää ihmistä yhteen asuntoon ja tekee kokeita, vetäen kaikkia mahdollisia naruja saadakseen reaktioita ilosta itkuun. Kuitenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi, minä tallensin tänä vuonna BB:n ensimmäisen jakson. Jos vaikka sattuisi olemaan aikaa katsoa millaiset tyypit taloon on valittu. Ja kyllä siinä niin kävi, että sain sen isoveljen, oikea tai ei, mutta veikan kanssa on mennyt nyt kolme viikkoa. Aivan hullua, mutta samalla mielenkiintoista. Minulla on aina ollut ongelma auktoriteettien suhteen, molempiin suuntiin tottelevuudessa ja tottelemattomuudessa. Jään seuraamaan miten selviän loppusyksystä.

Ystäviä ja halauksia

Nyt se alkaa, ystävien vapaampi näkeminen. Minä olen vihdoin alkanut uskoa helpompaan syksyyn ja ystävien näkemiseen. Itku pitkästä ilosta, sanoo vanha kansa, ja kait sen vuoksi sain tapaamista edeltävillä metreillä aivastusniistotaudin. No niin, eihän tässä mikään kiire ole. Johan olen harjoitellut puolitoista vuotta eristystä, työkavereista, naapureista, ystävistä ja sukulaisista. Vielähän tässä malttaa siirtää asioita muutamalla viikolla eteenpäin ;-)

No, eilen alkoi tapahtua. Otimme yhden ystäväpariskunnan mukaamme ja soitimme toisen pariskunnan ovikelloa. Menimme taloon sisään ja kohotimme kuohuvat yhteiselolle ja riemulle. Matkasimme ravintola Skördiin, jossa oli aivan taivaallisen, sanoinko jo, että siellä oli t-a-i-v-a-a-l-l-i-s-e-n hyvää ruokaa. Palasimme yhdessä kotiin, kuuntelimme maailman parhaimpia biisejä ja suunnittelimme tulevia hetkiä. Tänään on varattiin yhteiset keikkaliput ja ei hitsit: Kyllä nyt tuntuu, että kaikki murheet ja purnat on pientä sen rinnalla, että kosketusetäisyydellä on ystäviä. 

Musta alkaa tuntua, että tästä tulee vielä hyvä syksy :D

lauantai 11. syyskuuta 2021

Maailman lyhin

Mulla on ollut pitkäaikainen kirjahaave. Käsissäni on ollut yli vuoden matkakirja, jossa sivuja on sata valmiina ja ideoitakin riittäisi ympärille, mutta... Mehevyys puuttuu. Ja se on minusta tosi paha jumi. Sellainen, jossa kantapäät painuvat syvälle asfaltin läpi ja jarruttavat etenemistä.

Toinen kirjoitusideani sai alkunsa reilu puolisen vuotta sitten, jolloin aloin haikailla novellikokoelmasta. Minulla olisi muutama novelli valmiina ja ideoita roppakaupalla, mutta mutta, mitään ei tunnu tapahtuvan. En saa työpäivien jälkeen itsestäni irti yhtään sellaista punnerrusta kuin viime syksynä tai talvena, jolloin kirjoituskurssi täytti viikot ja kuukaudet. Sainko silloin yliannostuksen tekemisestä työpäivien jälkeen? Tuskin. Ehkä olen vain nyt patalaiska, koronoitunut paikalleni.

En tunnu saavan aikaiseksi mitään vaikka minulla on tarvittavat konstit käytössä. En käytä kiristystä, uhkailua taikka lahjontaa. En myöskään odota inspiraatiota. Sellaista minussa ei asu, tai jos asuukin, niin se näyttäytyy vain sekunniksi seitsemän vuoden välein. Sen sijaan minulle riittää, kun sanon itselleni, että: "Nyt nainen, kirjoita 10 minuuttia mitä tahansa. Älä rajoita taikka korjaa mitään. Anna ajatuspilvien siirtyä sormien kautta näppäimistölle." Hetken kuluttua irtopilvet kokoontuvat yhteen ja niistä syntyy koiria, pitkänenäisiä miehiä, raketteja tai dinosauruksia. Mutta miksi, oih, miksi minä vain notkun läpi ajan tekemättä mitään? 

Taidan kuitenkin syyttää koronaa, vaikken keksi järkeilyä väitteelleni.

Dinosauruksesta tulee mieleen Helsingin Sanomien lapset kysyvät -palsta. Täytyy sanoa, että lapsilla on ollut tosi hyviä kysymyksiä, paljon kiehtovampia kuin mitä itse keksisin. Kerran Salli 9v kysyi montako sivua on maailman lyhyimmässä romaanissa. Tähän vastaus oli, että joskus lyhyt novelli voi rajoittua vain yhteen riviin, kuten Augusto Monterroson novelli: 

"Kun hän heräsi, dinosaurus oli edelleen siinä."

Kuva: Stanley Kubrick

Voisin pystyä tuon mittaiseen novelliin. Kokoelmakin voisi syntyä seuraavan vuosikymmenen aikana...

Jos vain ottaisin itseäni niskasta kiinni ;-)

perjantai 27. elokuuta 2021

Sametin pehmeää iholla ja kenties suklaatakin

Kuuman polttavan auringon paahteessa minä autuaana puraisin mansikan halki. Mehustin sen huulieni välissä kuin vampyyri ja näytin lapsellisuuteni maailmalle. Näinä hetkinä minä sulin rakkaudesta kesään ja valoon, tietäen kuitenkin, ettei tämä autuus ikuisesti kestä. 

Minä mietin, että kun kesän lapsi olen, niin rento tuuleni saattaa hukkua syksyn vaateisiin. Jossain vaiheessa tuntien ja päivien tietokoneen sisuksiin tuijottaminen aiheuttaa jäykkyyttä ja ähkinää, kenties pahimmillaan takahampaiden kirskuntaa, ehkä jopa niiden näyttämistä julkisesti (se on kuulkaa paha, paha, paha tilanne). Niinpä laitoin kesäloma-anomukseeni ensin sen varsinaisen loman ja kuuden viikon työrupeaman jälkeen vielä huoltovarmuus-loman.

Luulen oppineeni jotain palautumisesta ja jaksamisesta. Kannattaa toimia ennemmin kuin liian myöhään. Vaikka pomo sanoo silmiin tiukasti tuijottaen, että ilmoita ennen kuin olet sippi ja kuitti, niin olen vähän nuhju tekemään niin. Minä olen sitkittelijöiden sukua. Mutta tällainen etukäteen miettiminen, loman ajoissa anominen, se voi toimia. 

Nyt, ennen kuin kukaan ehtii painaa syksyn kaikki-satakymmenprosenttisesti-hommiin nappia, minä pidän viikon itseäni latauksessa. Sujahdan nautinnollisin tunnelmin valtavaan siniseen nojatuoliin. Heitän kannat kattoon, otan kirjan käteen, luen otsa jännityksestä sileänä hurjia kertomuksia ja piirrän välillä pieneen vihkoon omituisia naisia.

Ja kun nojatuoli ei kutsu, niin minä lähden ulos. Toivottavasti poimimaan variksenmarjoja ja katsomaan taivaalle linnunrataa...

Ai niin, eihän lomasuklaata voi unohtaa. Kumpaa suosittelisit, konvehteja vai reilusti suklaalevyjä? 

lauantai 14. elokuuta 2021

Kevyttä keskellä päivää

Arkiaamut kulkevat kuin juna, se tulee laiturille ja lähtee ajallaan. Ei odottele, mutta ottaa kyytiin jos on hereillä. 

Viimeiset kaksi viikkoa ovat hurahtaneet kuin siivillä. Liekö Finskin vai tervapääskyn? Tervapääskyt on kai jo lähtemässä luotani pois. Joskus näen nopean liikkeen taivaalla, mutta hyvin harvoin kuitenkaan. Kriik kriik -huutoja en ole kuullut enää vähään aikaan.

Olen ilahtunut perjantai-iltapäivisin tajutessani, että viikonloppu on edessä. Olo on rento ja hiukan väsynyt, ja ehkä sen vuoksi tämä kuva sai aikaiseksi hihityskohtauksen. Kiitos Turku!

Mutta tosiaan. Tuo jumppaaminen. Tämän vuoden puolella olen vihdoin saanut kaikki Kaik jumppama -listan asiat kuntoon. Kenties olen unissani salaa sotkeutunut tuohon kuvan asentoon, tai sitten omaan napaan tuijottaminen, kehon viestien kuunteleminen, sitkeästi samojen asioiden toistaminen uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan ja vielä vaan uudestaan on saanut elon tuntumaan normaalilta. Mikä ihana fiilis!

Mikä tuo taas mieleen menneen kesän, loman ja ne lämpimät säät. Helle ei ole enää mun juttu, sen opin tänä vuonna. Kylmä uimavesi yllättäen olikin makoisa kokemus. Auringon valossa lekottelu on myös minulta ohitse. Sen sijaan vuokramökeissä tulee olla monta varjoista paikkaa. Moni muu kuitenkin osasi ja ottikin todella ilon irti menneen kesän helteistä. Useampana kertana näin mitä hassuimmissa paikoissa ihmisiä makoilemassa. Tämä mattolaiturin leidi sai kyllä parhaimmat huvittuneisuuspisteet. Jäin miettimään joutuiko hän pitkäänkin odottamaan selänpesijää ;-)

Mattolaiturin leidi vie ajatukset olemiseen. Olen tällä viikolla yllättyneenä ihmetellyt, kuinka paljon työpäivän jälkeen jää aikaa. Se oli keskiviikko, kun muistin, että minähän tein koko viime syksyn ja kevään opintoja iltaisin. Ei ole ihme, että nyt tuntuu oudon vapaalta. 

Pohdin pitäisikö aloittaa uusi harrastus. Mutta kun katson sohvan vieressä olevaa kitaraa, ajattelen miten käteni haluaisivat piirtää ja kirjoittaminenkin houkuttelee... niin eiköhän tässä ole aivan tarpeeksi tekemistä loppuvuodelle.

Pikkuhiljaa haluan aloittaa myös laveamman elämän. Paluun elokuvateattereihin, näyttelyihin ja keikoille. Ja ehkä jonain päivänä pääsen myös takaisin toimistolle lähestymään varovasti työkavereita. 

Sitä päivää odotellessa voin käyskennellä etätyöpäivän jälkeen läheisille viljelypalstoille. Haistella herkkien loppukesän kukkien tuoksuja. Ihmetellä värien syvyyttä ja säihkyä. 

Taikka kävellä lähitienoon hauskaan pikku kahvilaan. Valita vitriinistä joku makoisa leivos sekä kahvia pannusta. Mennä siipan kanssa ulos keikkuville metallituolille istumaan. Siinä kun juttelee hiljakseen mukavia ja maistelee mitä herkullisinta mustaherukkaleivosta ei voi kuin hyristä onnesta.

Ihanaa että kesä jatkuu vielä.
Eikö totta :)


 

tiistai 3. elokuuta 2021

Rento ja rakastettu

Ihan hyvinhän tämä sujuu, ajattelen ensimmäisen työpäivän jälkeen. Toki tiedän, että eilen päättyi viiden viikon kesäloma, mutta mietin tosissani, mikä ihme mulla riipi nuppia koko alkuvuoden työpäivien jälkeen (ja aikana).

Tulee tiistai. Ei mitenkään kiivas työpäivä. Selvittelen edelleen sähköposteja, mitkä vaati heti toimia, mitkä ei. Roskathan tuhosin jo eilen. Mutta, mutta, tuntien kuluessa huomaan miten tappavaa työni tietokoneella on. Iltapäivällä niska on jumissa, päätä särkee ja olen jo aika loppu. Siis kello kahdelta.

Se viikko meni, meni toinenkin. Nyt kolmantena viikkona kuuntelen kehoni viestejä. Pitäisikö tehdä jotain? Karata? 

Erik Johansson: Office Escape

Ajatus vie minut samantien Vaasassa olevaan valokuvanäyttelyyn, jossa ihastuin Erik Johanssonin mahtaville kuvauksille nykyajan elämästä. Samaistun moneen teokseen. Kuten tähän toimistotyöläisen aamupäivän hetkeen. 

Pikkuruisen puhaltimen, monen pienoismallin ja sitkeyden avulla tämä kaveri on rakentanut varman tavan paeta kopperostaan. Musta hahmo odottaa oven takana, mutta onneksi ikkunat saa auki ja vapaus on pienen rohkean hypyn päässä. 

Rohkea hyppy onkin se juttu, josta haaveilen salaa. Toteutus onkin sitten toinen asia. Voisin hypätä, jos selviäisin varmasti, mutta enhän voi sitä tietää. Tai oikeasti tiedän, että selviän kaikesta niin pitkään kunnes kuolen. Ja kuolen todellakin jossain vaiheessa. Eli mikä mättää? Varmastikin ajatusvirtani, joka kulkee vastapäivään, katsoo vain menneisyyteen, etsii sieltä varoittavia esimerkkejä ja merkityksiä, joihin jään roikkumaan. Ja kuitenkin tiedän ajatusteni huijaavan minua. Todellisuudessa ne eivät tiedä mitä kaikkea minulle tapahtuu minuutin, vuoden, kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua. Minun pikkuiset aivoni vain kuvittelevat, ne eivät tiedä. Sen vuoksi olisikin vaan parasta ottaa ilo irti mahdollisuuksista. Tehdä oma lennokki ja hypätä sen selkään :)

Erik Johansson: Go Your Own Road

Tuo avoin ikkuna tuntuu minusta nyt tutulta. Ehkä pitkä kesälomani oli vapaa tuulahdus, kenties lensin hetken lennokillani... 

Olin nimittäin (hämmentävän) onnellinen loman alkupäivistä asti, jolloin pääni irrottautui työn vaatimuksista ja pääsin hitaan ja rauhallisen elämän makuun. Vähän niin kuin tässä Johanssonin kuvassa, vihreiden peltojen äärelle, kuuntelemaan sammakoiden kurnutusta joessa ja astelemaan vapaana omia polkujani. En välittänyt oliko vauhtini hidas, pakeninko hellettä sisälle tai vastustinko verikuppausta tappamalla paarmoja ja hyttysiä. Minä olin kuitenkin rento ja rakastettu. Tunsin sen joka solullani. Ajatella. 

Ja nyt on vasta elokuun alku. Kesää on reilusti jäljellä. Elämääkin on. Tai voihan olla, että se loppuu huomenna, mutta jos voin yhtä hyvin kuin kuvittelen, niin vuosia voi tulla se viisikymmentä vielä lisää. Sitä toivoessa minun kannattaa siirtyä ajatusvirrastani sivuun.

Kun katson tätä eloa. Mennyttä viimeistä puoltatoista vuotta, etätöissä kotona, yksin tietokoneen ääressä, eristyksissä yhteisöstä, eristyksestä melkein kaikesta entisestä. Niin hurjasta ajasta huolimatta olen selvinnyt hyvin. Läheiseni ovat lähellä ja terveinä. Minä olen hoitanut monta henkilökohtaista asiaa parempaan kuntoon kuin mitä ne olivat vuosi sitten. Nämä kirkkaat tähdet pitää vain nähdä. Ja omasta itsestä pitää pitää huolta, että voi antaa valoa sitä tarvitsevalle. Siispä huomenna monta taukojumppahetkeä työpäivän lomassa. Ja soitto jollekin rakkaalle ♥

Erik Johansson: Looking for Stars

Jos tykkäsit valokuvista, niin etsiydy Vaasaan Kuntsin Modernin taiteen museoon: 12.6.- 24.10.2021 tai mene Erik Johanssonin kotisivuille erikjo.com ja ihmettele miten hauska ja inspiroiva hän on.

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Elämän ihmeellisyyksiä - SuperNatural

Pään tyhjennys on onnistunut erinomaisesti. Olen unohtanut viikonpäivät, herännyt silloin kun silmät ovat  avautuneet ja mennyt nukkumaan milloin huvittaa. En olisi uskonut loman alettua nelisen viikkoa sitten, että pelkästään pako pohjoiseen ja sieltä alas laskeutuminen voi vaikuttaa näin vahvasti ja parantavasti.

Matkallani koin upeita juttuja ja tässä sinulle pieni maistiainen Oulun SuperNatural -näyttelystä. Nyt suunnataan ajatukset tulevaisuuteen. Kuljetaan yhdessä elollisten ja ei-inhimillisten olentojen kanssa sekä mietitään tulevaisuuteen liittyviä mahdollisuuksia ja uhkia. Osa tämän näyttelyn taiteilijoista tekee yhteistyötä tiedemaailman tutkijoiden kanssa, työskentelee moniosaavissa tiimeissä tai työpareina. 

Patricia Piccinini: Muistopuhe
Patricia Piccinini, Australia

Seison tämän aidon kokoisen miehen vieressä. Ihmettelen miten täydellinen hän on. 

Kierrän sinut, näen reitesi muodon, kengän pohjat, sormesi kauniit. Kun laskeudun alas ja katson silmiäsi, voin kuvitella, että räpäytät niitä aivan kohta. Onnekseni et kuitenkaan, sillä säikähtäisin kiljuen.

Kädessä miehellä on "Möykkykala", joka on luokiteltu vaarantuneeksi. Kala on vedestä nostettuna omituinen ja aika öllö. 

Piccininin teokset haastavat samaistumaan toisenlaisiin olentoihin kuin ihminen.  Tämä teos on hiljainen kunnianosoitus eriksummallisena pidetyn kalan elämälle. 

Sam Jinks, Australia

Ehkä kylmällä tasolla, taikka ajatuksissani nurmikolla, makaa rennosti retkottaen miehen vartalo. Miten rauhallisesti hän lepääkään, ehkä ottaa aurinkoa taikka nauttii varjossa puun alla elämästään. 

Sam Jinks: Koirapää
Olen hävytön ja tulen aivan likelle. Seuraan linjojasi ja ihon pintaa. Sormiasi rinnallasi ja kylkesi vierellä. Ja sitten tulevat kasvot, kaunis koiranpää. Kettumaisen suloinen ilme, raukean kauniit silmät. Tekisi mieli silittää sinua.

Muinaiskultuureissa on esiintynyt usein koirankuonolaisia. Myös meidän kansanperinteessä kerrotaan kohtaamisista koirankuonolaisten kanssa syrjäisillä metsätaipaleilla.

Tässä teoksessa Jinks pohtii missä määrin ihmiset sijoittuvat samalle jatkumolle eläinten kanssa. Teoksen kyltissä kerrotaan, että nykytutkimuksen valossa eläinten mielen toiminta on paljastunut hyvin samankaltaiseksi kuin ihmisten.


Fabien Mérule, Ranska
Fabien Mérule: Perhoset

Punaista seinää vasten seisoo pienikokoinen mies. Tässä on omakuva Fabien Mérulesta. Jälleen kerran edessäni on täydellinen ihminen, nyt vain kolmannes minun pituudestani. 

Muistan elävästi olleeni (ehkä Kuopiossa?) joskus vuosia sitten  huoneessa, jossa oli maailman isoimpia perhosia. Siellä ne lentelivät, valtavan kokoiset ruskeat kaunottaret tehden oloni epätodelliseksi. 

Myös tänä kesänä nokkosperhoset ovat vallanneet tilaa, ainakin Jämijärvellä ne näyttivät nauttivan olostaan.

Teoksen tekstin mukaan Mérule käsittelee taiteessaan ihmisen ja muiden elollisten välistä vahvaa yhteyttä. Taiteilijan mukaan nykyihmisten kokemus- ja ajattelumaailmassa tuo yhteys on vähintäänkin ohentunut tai lähes kadonnut. 

Olen samaa mieltä taiteilijan kanssa, ja samaan aikaan ymmärrän, että kuulun itse tähän kadonneeseen porukkaan. 

Anna Uddenberg, Saksa

Nousen portaat yläkertaan ja ihmettelen edessäni olevaa hässäkkää. Että mikä ihme tuo oikein on?
Anna Uddenberg:Villi #4

Okei. Nainen. Ja matkalaukku... ja joku liitovarjo? Nainen ratsastaa matkalaukullaan kuin olisi rodeossa. Nauttiiko se tuosta? Luulen, että nauttii.

Uddenbergin taiteessa provokatiivisesti retkottava figuuri on kaikessa liioittelevuudessaan ja groteskisuudessaan sukua somen selfie-poseeraukselle ja kulutusyhteiskunnan vauhtia ja elämyksiä ihannoiville lifestyle-kuville. 

Alun ärsytyksestäni päästyäni alkaa naurattaa. Tätähän elämä nykyään on. Somea ja markkinoiden mukaan elämistä. Ja kuten Uddenberg toteaa teoksen tekstissä: Erityisesti naiskehon eleet ja esitykset on valjastettu myymään ja markkinoimaan milloin mitäkin. 

Siinäpä onkin miettimistä.

Teoksessa on käytetty: vesihartsia lasikuidulle, matkalaukku, muovikynnet, synteettinen hius, tikattu keinonahka, toppatakki, keinoturkis, verkko, kristallit, jäljitelmä UGG-kengät, reput, leija, jäljitelmäfarkut  ;-)

Lina Baltruweit ja Johannes Breuninger, Saksa
Lina Baltruweit ja Johannes Breuninger:
Super Vivaz, Länsimaiset jumalat

Todella moni teos sai ajattelemaan omaa suhdetta luontoon sekä siihen mitä tuleman pitää. Miten toimin ja miten ajattelen. Ei sillä, ettenkö ajattelisi näitä asioita muutenkin, mutta tämä seuraava teos vain vahvisti omia mietteitäni. 

Taiteilijaduo on luonut omakuvan itsestään, sekä samalla kuvan "etuoikeutetusta sukupolvesta, jolle matkustaminen vieraisiin maihin ja kaukaisiin maanosiin on helppoa ja suhteellisen edullista."

Tosiaankin, miten helppoa kaikki onkaan meille länsimaisille. Halpaa, nopeaa ja vaivatonta verrattuna vaikka sata vuotta sitten matkanneisiin. Kun isoäitini suuntasi valtamerilaivalla toiselle mantereelle Ameriikkaan ei halpalentoyhtiöitä ollut. Matkan teko kesti pitkään ja siinä saattoi vatsa kääntyä pariin otteeseen kun aallot löivät laivan kylkeen. Ja tätä reissua varten oli säästettävä pitkän aikaa rahaa ja laivaan pääsi kun oli näyttää, että säästössä oli myös paluurahat takaisin Suomeen. 

Kuljen teoksen ympäri ja voin kuvitella näiden 1990-luvulla syntyneiden taiteilijoiden ristiriidan, kuinka suhtautua sukupolvensa horjumista solidaarisuuden ja rantabileiden, Greta Thunbergin ja suuren vapauden unelman välillä. 

Sveitsiläinen Daniel Glaser (linkissä kuvia hänen teoksistaan) on pakko mainita. Hänen taidettaan ei saanut valokuvata, mutta sentään kertoa voi jotain. Mies tekee elokuvallisia veistoksia, jossa yhdistyy kuvanveisto, tila- ja videotaide sekä perfomanssi. 

Lähestyn ihan viattomasti Glaserin aidon kokoista teosta Jonathan. Jonathan istuu pyörätuolissa silmät kiinni. Minusta  kuitenkin tuntuu kuin jokin teoksessa liikkuisi. Sitten tajuan, että teos elääkin, sillä mies avaa silmät ja sulkee ne kohta taas. Näyttää kuin hän nukahtaisi. Päässä kaverilla on pipo, kaulassa huivi ja päällä paita. Mutta kädet on ristissä kehon edessä kipsattuina sormenpäitä myöten ja muu vartalo myös. Sylissä miehellä on sanomalehti, enkä voi ymmärtää miten hän sitä lukisi, kun vain kasvot ovat kipsaamattomat. Sitten Jonathan alkaa puhua - puhelimeen. Hänellä on korvissa iphonen langattomat nappikuulokkeet. Mies pyörittelee silmiään, puhuu pitkään ja tekee taidekauppaa jonkun kanssa. 

Mietin tätäkö elämä ehkä on, olla sidottuna ja kipsattuna tuoliin, mutta siltikin tärkeintä on bisnes ja tuotto. Elävä kuollut. Elämmekö nyt näin, vai onko tuo kenties tulevaisuuden kuva? Toivottavasti ei ole. 

Katselen aika järkyttyneenä Jonathania, mutta sitten mielenkiinto herää ja alan kiertää sivuun, jotta näen miten hienosti video muokkaa kaverin kasvojen liikkeet aidoksi, vaikka itse ihmishahmo on stabiilina paikallaan. 

* * *

Täytyy sanoa, että olipas aivan tajuttoman hieno ja ajatuksia herättävä näyttelykokonaisuus.

Jos siis asut Oulun seudulla, tai olet menossa sinne ennen lokakuun puoliväliä, niin pistäydy ehdottomasti katsomassa tämä näyttely. Olen varma, että löydät sieltä mielenkiintoista nähtävää. Minä laitoin tähän juttuun vain muutaman itselleni erityisesti kolahtavan teoksen.

Oulun taidemuseo: 29.5. - 17.10.2021

perjantai 25. kesäkuuta 2021

Myrsky hellii kuitenkin romantiikalla ja Toscanalla

Saanan valloitus on peruttu. Ei ole tarpeeksi varusteita tai halua pakkassäähän ja lumi/räntäsateeseen. Nyyh.

Antaudumme luonnon edessä ja jätämme hyvästit upealle Pallakselle. Koska tämä vuorokausi ei ole tarkoitettu ulkoiluun, vietämme ole-suojassa-päivän. 

Ensin kuuntelemme ja katsomme sateen piiskaamaa auton tuulilasia Rovaniemelle asti. Näin helposti auton saa pestyä aivan tuosta vaan :) Perillä hotellin takkatuli tuntuu ihanalta iholla, kahvi maistuu taivaallisen hyvältä... ja huone, se ei kai voi tämän romanttisemmaksi muuttua. 

Myrskyn jälkeen tulee uusi päivä ja tänään lähdemme Ouluun. Paska kaupunki, lauloin joskus herra Röyhkän innoittamana. Toivon, ettei Oulu todellakaan sitä ole.

Perillä naurahdan, kun näen hotellin ikkunasta kirkon. Minun kirkkohimoani taidetaan nyt hyväillä. Olin jo aamulla aikaisin houkutellut miehen Rovaniemellä kirkkoon katsomaan Lennart Segerstrålen alttarifreskoa Elämän lähde, ja nyt täytynee käydä myös kadun toisella puolen olevassa kirkossa. 

Jostain kumman syystä minua kiehtoo kirkkorakennukset ja se miltä niiden sisällä tuntuu. Ja sitäpaitsi joskus sieltä löytyy sellaista tietoa mistä ei ole ollut hajuakaan. En ollut tiennyt, että Oulussa on ollut linna. Se rakennettiin 1590, mutta linna räjähti salaman iskusta vuonna 1793. Siis mitä! Räjähdyksen on täytynyt olla aikamoinen paukku.

Nälkä. Se iskee jokainen päivä, jossain vaiheessa. Tänään se iskee illalla. Suositusten perusteella etsiydymme Ravintola Toscanaan. Huomaamme suojaisan sopen ikkunan vieressä. Siinä riisuutuessani näen kuinka mies seisoo tiskin edessä ja seuraa tilannetta. Kun olen (minusta on tullut nyt hidas) saanut pikkuisen repun, takin ja hupparinkin pois päältäni, ja peruuttanut pyllyni tuoliin, ottanut aurinkolasit päästäni ja huokaissut, astelee mies rauhallisesti luoksemme. Minun ei tarvitse heti osata päättää mitä haluan juoda, vaan mies toivottaa meidät tervetulleiksi, ojentaa ruokalistat, kaataa vettä laseihin ja antaa meidän rauhassa laskeutua Toscanan maailmaan. Ja kyllä tosiaankin, minä laskeudun nyt. Tilaamani munakoisoannos on täydellinen. Täydellinen! 

Ja se mies, ilmeisesti omistaja, on ihana. Hän tulee välillä rupattelemaan kanssamme (turvaetäisyyden huomioiden), ensin ruoka-asioista, sitten myöhemmin vaelluksesta, Lapista ja vähän kaikesta. Mies muistuttaa enoani, sellaista rauhallista, vakaata kaveria, jolle elämä on selkeää. Kun puran sydäntäni Saanan valloituksen peruuntumisesta, mies toteaa, että hänen kaksi ystäväänsä juuri soittivat joutuneensa keskeyttämään Kilpisjärven reissun. Ystävät istuivat nyt jossain pizzeriassa syömässä lohturuokaa. Tämä hiukan piristää mieltäni, sillä olen pari päivää murehtinut niin lähellä ollutta mahdollisuutta. Olemme varmaankin tehneet hyvän päätöksen, kun hylkäsimme Saanan. 

No, nyt on sitten vatsa pullollaan. Herkkua täynnä ja niin pinkeä, että on pakko päästä iltakävelylle - näin täydellä vatsalla ei kukaan pysty nukkumaan. 

Näimme kaupunkiin tullessamme mukavan vehreän puiston ja suuntaamme sinne. Opastaulu kertoo, että olemme Hupisaarilla, alueella joka on täydellinen paikka leikille, romantiikalle, ulkoilulle, teatterille, keinumiselle, kulttuurille ja vaikka mille. 

Me kävelemme valkoisia puusiltoja pitkin saaresta toiseen. Välillä ihailemme suihkulähteitä, sitten kalatietä, jonne meritaimenet syksyllä tulevat kutemaan. 

Aivan perällä on myös vanha lasaretti, jonka vierestä löydämme Oulun vanhimman lehtikuusen. Halailen sitä sylilläni, joka on aivan liian pieni ;-)

Ihana ihana puu, jolle toivon monta sataa elovuotta lisää. 

On iltamyöhä, vaikkei siltä näytä. Me lähdemme takaisin kohti pimennysverhoja, pehmeitä lakanoita ja unten maita.

Päivän suositukset Oulussa kävijöille:

sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Älä kerro äidille

Tänä kesänä en hukkaa hetkeäkään. Perjantaina kun kello lyö kaksi minä suljen tietokoneen. Irrotan johdon seinästä ja siirrän laitteen pois näkyvistä. Pakkaan viimeiset vaatteet kassiin, kastelen kukat ja odotan hetkeä, jolloin pääsen yöjunaan. Minä nukun pää ikkunaan päin, tunnen verhon takaa puskevan ilmavirran ja tuulen hiuksissani. Minua ei häiritse junakisojen äänet. Ei se, että välillä juna seisoo ja välillä vilistää hurjaa vauhtia. Tärkeintä on, että pääsen jonnekin pois. Kauas työajatuksista, lähelle erilaista todellisuutta. 

Aamulla ajamme auton junavaunusta ulos ja lähdemme vielä edemmäs pohjoiseen. Reitti on katsottu kartasta valmiiksi, mutta yhtäkkiä huomaamme hukanneemme tien. Voiko olla niin, että yksi sivutie katoaa? Nauramme tilanteelle, mutta jatkamme eteenpäin, sillä tämäkin tie vie perille. 

Sataa. 

Ennen sade olisi haitannut, mutta nyt ei laisinkaan. Ajomatkaa on vain noin tunti ja pian saavumme Pallastunturille. En ymmärrä oikein, miten eilen illalla olin kotona ja nyt täällä kaukana pohjoisessa. Vastaanotto hotellilla on lämminhenkinen, syömme myöhäisen lounaan ja katsomme Suomen jalkapallo-ottelun. 

Oloni on hutera, en tiedä johtuuko se jostain mitä olen syönyt vai siitä, että vihdoin saan laskettua koko alkuvuoden työrupeaman painon hartioiltani. Yritän olla miettimättä asiaa ja illalla lähden hiljalleen kävelemään Vatikurun luontopolulle. 

Vaikka tuuli piiskaa ja sataa tihuuttaa, niin täällä tuoksuu aivan tajuttoman hyvältä!

Matkalla pysähdyn katsomaan maassa makaavaa vanhaa patteria. Muistan, että isoäidin kotona oli juuri tuollaiset, kauniit. 

Siis patteri, tässä keskellä Lappia ... ja ruostuneita putkia nousemassa maasta ylös. Luen taulusta, että tälle paikalle rakennettiin vuonna 1938 kaunis funkkistyylinen Pallastunturin matkailumaja, mutta saksalaiset räjäyttivät sen vuonna 1944. En osaa suhtautua tähän näkymään, tai oikeasti tunteeni heilahtavat surun puolelle. Joka tapauksessa olen samaa mieltä: nämä rauniot, tämän kauniin talon jäännökset kuuluu näkyä meille jälkipolville. 

Rakennus on ollut valkoiseksi rapattu ja sen on täytynyt olla talvella kuin unelma.

Kuva Pallastunturin hotellin ala-aulasta

Toisena päivänä suuntaamme Palkaskeron kierrokselle. Olo on vielä hutera, mutta nautin ylöspäin etenemisestä, vaikka nousu onkin hidasta. Tuulee edelleen, mutta aurinko suosii säteillään.  Laitan oman kiveni huipun kivikasaan ja istumme katselemaan alhaalla näkyvää Pallasjärveä ja vielä kauempana pientä Raappanan kylää. Paluureitti on vehreä ja aivan retken loppupuolella menemme syrjään tuulen suojaan männyn alle. Avaamme repun ja täytämme kuivamuonapussiin kiehuvaa vettä ja kymmenen minuutin päästä retkiruoka on valmista nautittavaksi. En muista koskaan syöneeni näin hyvää pussiruokaa (vahva suositukseni Summit to eat: Vegetable Chipotle Chilli with Rice).


Illalla käymme kulkemassa pikkuruisen Orava Avenuen, jossa on Mats Wikströmin pronssiveistoksia. Suloisia pikku kavereita.

Sitten on se varsinainen toivematka edessä, Taivaskeron kierros. Sitkeää kipuamista ylöspäin, ensin Pyhäkeron kylkeä pitkin aina Taivaskeron huipulle. Täällä on sytytetty Helsingin olympiatuli vuonna 1952. Me istumme kyltin vieressä pitäen hupusta kiinni. Jos mukana olisi yksikin heliumilmapallo, niin lentäisimme sen ja tuulen voimalla pitkälle. 

Viimeinen kipuaminen Taivaskerolle on taiteilua kiveltä toiselle, jotkut murikat ovat vakaita, mutta osa muljahtelee epämääräisesti jalan alla. Alaspäin lähtiessämme muistan kuinka ystävämme Jari oli naureskellut miehelleni Lapin reissulla:

"Tästä ei sitten kannata kertoa äidille", kun he juoksentelivat pitkin kuruja kivenmurikalta toiselle päästäkseen eteenpäin. En kerro kyllä minäkään, äiti ei tykkäisi ajatuksesta. Avaan teleskooppisauvan täyteen mittaansa ja käytän sitä kolmantena jalkana. Haluan tulla täältä alas nilkat ehjinä ;-)

Löydämme vielä valkoista puhdasta lunta. Mietin niitä kahta kaverusta, jotka näin eilen palaamassa tunturista hotellin pihaan. Toisella oli kädessään laskettelusukset, toisen selässä oli lumilauta. Vielä voi siis löytyä pieniä laskettelupaikkoja, jos oikein himottaa. Minä tunnustelen kaunista lunta vain kädelläni ja jatkan matkaa mitä upeimmissa maisemissa Laukukeron kautta alas tunturihotellille. Aamupäivän reitillä oli nousua noin 440 metriä ja laskua saman verran. 

Kuva Pallastunturihotellin valokuvista
Iltakävelyn jälkeen istumme alas. 

Säätiedotukset eivät ole puolellamme. Myrsky on iskemässä yön aikana maihin, tänne se tuo tullessaan kovat sateet ja Kilpisjärvelle, jonne halusin jatkaa matkaa, on luvattu räntäsadetta, ehkä lunta sekä pakkasta. 

Meidän pitää nyt päättää mitä tehdä.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Yksi, kaksi, kolme ja silleen

Emma, Marjaana ja Marika ainakin ovat osallistuneet numerohaasteeseen, joten hyppään kyytiin ja palaan postauselämään.

Yksi

Milloinkaan, kuuna päivänä, en ole postannut kuukaudessa kuin vaan yhden tekstin. Paitsi, että olenpas, vuoden 2019 vaellusreissun aikana ja juuri edesmenneellä kuulla. 

Omituiset oli nuo menneet viikot, jotka pistivät minut hullunmyllyyn, sai sanomaan esimiehelle, että haluan eläkkeelle. Huomautuksena lukijoille, etten ole tarpeeksi vanha, jotta parhainkaan naisten eliniänodotteen arvuuttelija, voisi vielä kertoa minulle eläkkeellejääntipäivääni. Pomo taisi nielaista lauseeni aikana, kun ei kommentoinut sitä mitenkään. Tai ehkä kuulikin, kun nakitti muutaman päivän jälkeen lisätöitä oikein roimasti loppuvuodelle ja ensivuoden alkuun ja tällä viikolla tupsahti sitten taas lisää. Apua!! 

Olen pahasti sitä mieltä, etten toteuta hyviä lauseita joita luen. Älä myy itseäsi halvalla, mitä mitä? Älä elä jonkun toisen unelmia, oho? Tai lopeta itsesi sättiminen, hmmmm...

Kaksi

Mies on leikannut kahdesti hiukseni viimeisen vuoden ja kolmen kuukauden aikana. Ennen kävin viiden viikon välein kampaajalla, mutta nyt minulla on liehuletti, ponnari tai letitetty tukka kuin pikkutyttönä. En ihan diggaa tätä tyyliä, mutten jaksa oikein välittääkään. Hiukan on hirvittänyt kampaajien tilanne, jos ja kun moni muukin kotiin komennettu on jättäytynyt samanlaiseksi pitkätukaksi kuin minä. 

Toisaalta mä olen ostanut kahdet juoksukengät itselleni. Miksi kahdet? Siinäpä kysymys, varsinkin kun paljastan, etten ole voinut juosta kolmeen vuoteen tällä selällä ja näillä kintuilla. Mutta kova toive on, sillä uusi fysioterapeutti uhkasi saada minut sellaiseen kuntoon, että jossain vaiheessa vielä juoksen. Olenko pienesti yli-innostunut?

Kolme

Meitä oli kolme ihmistä jotka kisasimme tosissamme Eurovision laulukilpailun oikeita sijoituksia, järjestyksiä, maa maata vastaan otteluita. Kuka voittaa, mikä on pohjoismaiden oikea järjestys, kumpi on paremmalla sijalla Ranska vai Malta jne. Lista oli pitkä ja hankala. Mun olisi kannattanut veikata pelkästään omia suosikkeja ja luottaa mielipiteeseeni, mutta ei, aloin miettiä minkälaisia euroviisukuuntelijat ja raadit ovat. Jäin kisassamme kolmannelle sijalle ja jos joku toimittaja olisi tullut mikrofonin kanssa kysymään mielipidettä, olisin todennut murtuneena: pettynyt. Mutta toistaalta, tärkeintä oli, että Italialaiset voitti. Hyvä hyvä Måneskin ja Zitti E Buoni!

Neljä

Numero neljä ei herätä minussa minkäänlaisia tuntemuksia. Eli siirryn seuraavaan numeroon ja totean, että kohta koittaa se päivä, jolloin pääsen neljä plus yksi kesälaidunviikolle. Kyllä tulee tarpeeseen. 

Pari iltaa sitten pyörähdettiin hautausmaalla. Hautausmaan takana kulki tie vanhalle myllylle. Otin viisi tien viereen niitettyä lupiinia. Nyt ne on parvekkeella koiranputkien kanssa suloisesti sekaisin.

Kuusi

entisessä normaalissa heräisin aina kuudelta. Nyt kun toimisto on kotona venytän herätyksen puoli seiskaan ja lähden samantien ulos kävelylle. 

Aamut on parasta aikaa päivästä. Ulkona on rauhallista ja sää usein tuuletonta. Kun kävelyltä palaa takaisin kotiin on keho lämmin ja vertynyt, voi syödä hyvällä fiiliksellä aamupuuron ja sitten alkaa takoa jokapäiväistä muonarahaa.

Seitsemän

on mun miehen onnennumero. Mulla ei ole onnennumeroa tainnut koskaan olla ja ehkä sen vuoksi en voittanut viime eurojackpotissa mitään, vaikka tilasin mielessäni enemmän kuin 20 tonnia mutta vähemmän kuin millin. 

Lottoan ehkä muutaman kerran vuodessa ja odottaisin, että näinkin suurella panostuksella iskisi onni kohdalle, mutta vielä ei ole tärpännyt. Pitää ensikerralla pyytää miestä valitsemaan voittoisampi kuponki, se seitsemäs oikealta laskettuna.

Kahdeksan

Se oli kahdeksan päivää sitten, kun Hangon R-kioskilla pyysin myyjää valitsemaan meille tuon epäonnisen eurojackpotin voittokupongin. 

Samaiseksi päiväksi siippa oli järjestänyt Tähtikujalle majapaikan ja vei meidät rentoutumaan. 

Kävelyiden lomassa istuskeltiin monesti. Iltapäivällä istuttiin pikkuisen kahvilan ulkopöydässä tyhjän kävelykadun varrella, ilta-auringon loisteessa nautittiin vuorostaan makaronitehtaan terassilla maukasta pastaa ja viiniä. Aamiaisella taas oltiin suloisen villan aamiaispöydässä. Samalla ihailin viereisen olohuoneen rauhallista tunnelmaa. Noista mustavalkoisista valokuvista tuli mieleen vuosien takainen matka Pariisiin, jossa asuimme rohkean nuorenmiehen upeassa loft-asunnossa. Se oli täynnä taidetta ja särmää. Oi niitä aikoja. Oi kaikkia ihania puutaloja. Oi oi oi...

Yhdeksän

päivää sitten kävin Meilahden arboretumissa ja näin valkoisen magnolian. 

Tänä viikonloppuna lähdimme uudestaan Meilahteen. Ihmisiä oli tullut piknikille arboretumiin, siellä oli pieniä ja isoja juhlijoita ja kuten arvata saattaa iloinen tunnelma. Me kävelimme Seurasaaren ympäri ja ihailimme Meilahden huviloita. Voisipa asua tuollaisessa pienessä satumaassa, liikenteen metelin tuolla puolen.

Seurasaaren jäätelökioskilla oli jonoa molempina viikonloppuina. Kahvilatkin ovat avoinna. 

Yhdeksän päivää sitten palautin myöskin viimeisen luovan kirjoittamisen perusopintojen lopputyön ja oppimispäiväkirjan. Kyllä oli antoisa vuosi, vaikka työn ohella lukemista ja tehtäviä oli paljon ja zoomluentoihin ja -pienryhmiin meni hirvittävä määrä iltoja. Nyt fiilis on opiskelun osalta todella hyvä ja luulenpa, että anti vaikuttaa jollain tavalla tuleviin kirjoituksiini. Ehkei muutos näy täällä blogissa niinkään, mutta muissa kirjoituksissa. 

Kymmenen

se oli joku mennyt viikonloppu, kun suunnittelin ulos lähtöä ja katsoin lämpötilaa. Ilmatieteenlaitos sanoi, että lämpötila on +10 astetta ja tuntuu kuin +12. 

En ihan tajunnut miten tuo on mahdollista, mutta kai se jonkin mutkan mukaan voi olla noinkin ;-)

* * *

No niin. Kirjoitustauko on nyt rikottu. Oikein mukavaa tulevaa viikkoa sinulle!

torstai 6. toukokuuta 2021

Käsilaukkuostoksilla

Laukku, tuo ilon tuoja ja kaiken mahdollisen tarpeellisen kantaja. Käsilaukkuja ei voi olla koskaan tarpeeksi. Eihän?

Niinpä luen innolla Helsingin Sanomien mainoksen uudesta erikoisliikkeestä, jossa runsas keväinen valikoima odottaa juuri minua. Laatuliike, jonka nimi ei vie harhateille vaan on rehellisesti ja ymmärrettävästi: Laukku

Olen niin himoinnut itselleni piristystä kevääseen. Ja tässä se nyt on, pieni laukku, sellainen romanttisen herkkä ja käteen sopiva. Sekä täydelliset korona-ajan sormikkaat. Tai miten olisi vyö, jolla voin koristaa vyötäröäni, tai näyttää edes missä sen paikka olisi.

Astun innoissani junaan, suuntaan opasteiden mukaan Messukeskukseen. Oven avaa tyylikäs mies, joka pyytää: "henkilöllisyystodistus, kiitos". Ihmettelen kysymystä, mutta etsin kortin ja ojennan sen hänelle. Mies kumartaa ja osoittaa kädellään vasemmalle. 

Astelen tyylikkäänä eteenpäin pohtien, olisiko vaaleanpunaiset nahkasormikkaat kauniimmat kuin helmen väriset. Kenties voisin ostaa myös heleän keltaiset ajohansikkaat kesän avoautoretkille. Matkalle täytyy ehdottomasti ostaa myös uusi huivi pitämään kutrit kurissa, sen verran pitkiksi ovat hiukseni kasvaneet. Ajatukseni katkeavat kesken kaiken, kun edessäni seisoo jo toinen avustaja, joka pyytää minua siirtymään valkotakkisen neidin luokse huoneeseen numero 11. 

Hyrisen mielessäni. Kylläpä täällä ollaan kuin Italiassa, miehiä ohjaamassa parhaimmat päällään eteenpäin ja oma henkilökohtainen myyjä avustamassa. Yksilöllistä palvelua, ihanaa. Istahdan neidin pyynnöstä tuolille, ja katselen ympärilleni. En näe yhtään hyllyä, en käsilaukkua, en koristeltuja vöitä... 

Tunnen nipistyksen vasemmassa olkapäässäni. Käännän pääni ja näen kuinka neiti laittaa pienen laastarin olkaani, hän katsoo minuun ja sanoo pehmeällä äänellä: "No niin. Nyt on kaikki tällä kertaa kunnossa. Tulette sitten toiseen rokotukseen heinäkuun puolivälin jälkeen." Olen hämmentynyt. En osaa sanoa neidille mitään. Otan vain hänen ojentamansa lapun käteeni. Onko se kenties laukkuliikkeen uusi osoite?  Minut viedään istumaan isoon halliin. Koska minua pyydetään istumaan tässä viitisentoista minuuttia, otan laukustani kauniit kultakehyksiset silmälasini, avaan kännykkäni, etsin paikallislehden sivun numero 73 ja luen laukkuliikkeen mainosta uudestaan. 

Voi hyvänen aika! Minähän olen tullut aivan väärään paikkaan. Oikea osoitehan on Messuhallia vastapäätä Mannerheimintiellä. Voi minua hupsua.

Ja kyllähän tässä nyt vielä ihmetyttää, että mitä kummaa täällä Messukeskuksessa äsken oikein tapahtui?

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Kirjahyllyä ja kirjallisuutta haaste

Nappasin Marikalta hauskan lukemiseen liittyvän haasteen. Kysymyksistä mieleeni nousee tumman tuoksuinen ja tunnelmallinen kuva kodistani, eli seiniä kattoon asti peittävistä hyllyistä, ihanista kirjojen selkämyksistä, joissa käyn sormeani kuljetuttamassa etsiessäni haluamaani teosta. Ja juuri tänään, sateisena lauantaina, minä etsin lohtua ja siirrän vahvat kirjastohuoneeseeni rakennetut liukutikkaat lähemmäs eteläsiipeä, ja nousen niitä kolmen metrin korkeuteen ottamaan esiin lempikirjaani, tai kolmattakymmenettä niistä. 

Mutta ei. Harhaa ja toivekuvaa vain. Minulla ei ole kirjastohuonetta, ei edes yhtä seinällistä kirjoja. Ei enää hyllyjä, joissa on kirjarivi toisen takana piilossa. Olen luopunut suurimmasta osasta kirjoja ja se näkyy myös vastauksissani. Siispä haasteen pariin:

Genre, johon et halua tarttua

Poistin lukulistoiltani viime vuosikymmenen aikana liian toden tuntuiset ja ahdistusta synnyttävät murhatarinat, joissa mässäillään väkivallalla. En halua lukea enää teoksia, joissa tuhotaan ihmisiä silmittömästi ja tunnutaan enemmän ihannoivan murhaajaa ja järjetöntä hulluutta. 

Sen sijaan voin lukea vanhan ajan tyyliin kirjoitettuja dekkareita, joissa jotain on tapahtunut (no tässä genressä usein murha) ja sitten pähkäillään kuka, mitä ja miksi. 

Minulla on ollut aiemmin kausi, jolloin en lukenut kotimaista kirjallisuutta. Mutta nyttemmin olen luopunut tuollaisesta kummallisesta toiminnasta. Suomessa on valtava määrä uskomattoman hienoja kirjailijoita!

Tällä hetkellä luen novelleja, ja jotenkin nämä lyhyet tarinat eivät tunnu laisinkaan sopivan minulle. Yllättävää ajatellen, että blogia kirjoittaessani haluan yleensä pitää tekstin lyhyenä. Luultavasti tämä novelliangsti katoaa ennenkuin proosakirjoittamisen kurssi on loppunut ;-)

Kirjahyllysi kirja, jonka lukemattomuutta häpeät

Nyt on paha kysymys, sillä hyllyissäni ei ole kirjaa, jota en olisi lukenut, saati hävennyt. En ymmärrä miksi häpeäisin jotain kirjaa, jos en olisi sitä lukenut. Muiden vuoksiko, paineesta toisten suunnasta? Voisin helpommin ymmärtää kysymyksen: hyllyssäsi oleva kirja jota häpeät. Mutta sellaistakaan teosta täällä ei ole, jota häpeäisin tutun tai vieraan näkevän. Jaa, olisiko tässä ideaa, pitää sellaista kirjaa hyllyssään, joka saisi vierailijoiden sykkeen nousemaan. Jotkut tarttuisivat asiaan innolla, toiset provosoivasti, tiukkapipoisemmat katsoisivat vinoon minuun ja aremmat kenties punastuisivat tai jättäisivät tulematta enää koskaan. Idean toteutus vaatisi kuitenkin liian paljon energiaa, jotta jaksaisin ryhtyä moiseen leikkiin ;-)

Mutta kysymykseen liippaa kyllä yksi muisto. Olin saanut mieheltäni lahjaksi kirjan, josta olin tainnut puhua ohimennessäni, kun nyt yleensä höpöttelen hänelle vaikka mistä. En koskaan lukenut kirjaa. Inventaariota tehdessäni pidin teosta kädessäni ja olin hetken nolona. Sanoin miehelle, että tätä en ole lukenut, mutta ajattelin laittaa kirjan kuitenkin kiertoon. Koska asia ei nostanut miehellä sen enempää kulmakarvoja kuin rypistyttänyt otsaakaan, niin minun tunteeni katosi samantien. 

yöpöytäkirjallisuutta

Pahin lukemiseen liittyvä tapasi

Olen lukenut vuosikymmeniä, kenties aina, illalla sängyssä. Tämä on aiheuttanut Pavlovin teorian mukaisen reaktion. Jos nykyään otan kirjan sohvalle, niin puolen tunnin päästä alkaa armottomasti nukuttaa. Se on aivan kamalaa silloin, kun kirjan laina-aika on tapissa ja 300 sivua pitäisi lukea huomiseksi. Yritä siinä lukea, kun silmät alkavat lupsahdella.

Luetko takakannen

Niinä hyvinä päivinä, kun pääsen kirjastoon hipelöimään kirjoja luen tuntemattoman kirjaehdokkaan takakannen, jotta saan jonkinlaisen kuvan teoksesta. Tämä tapahtuu ainoastaan kirjastossa lukuehdokasta tutkiessani. Kotona en palaa takakanteen enää laisinkaan, sillä haluaisin lukea kirjan aina ilman ennakko-odotuksia. Tämä sama koskee elokuvia. Jos näen innostavan trailerin, yritän unohtaa sen kokonaan. Mennessäni elokuviin tai lainatessani kirjaston elokuvatarjontaa en katso etukäteen mitää tietoja, jotta katselukokemus olisi kuin tyhjästä taulusta alottaisi. En siis pidä juonipaljastuksista. Ne eivät anna mahdollisuutta yllätyksille ja hienoille käänteille. 

Toisaalta jos olen löytänyt hyvän kirjan, niin voin lukea sitä kerta toisensa jälkeen. En kyllästy hyviin kirjoihin, niistä löytää usein hienoja lisävivahteita myöhemmillä lukukokemuksilla. Sama koskee elokuviakin.

Kallein kirja hyllyssäsi

Hinnaltaan arvokkain kirjani on varmaan jokin taidekirjoista, joita minulla ei ole enää kuin pari. Jos kallein tarkoittaisi tässä rakkainta, niin valinta osuisi vanhoihin näytelmiin tai Waltarin Palmu-sarjaan.

Ostatko kirjoja käytettynä

En enää osta kirjoja, paitsi että juuri tänä vuonna ostin kyllä Juhana Torkin Plutarkhos -teoksen, hehee. 

Antikvariaatit on aina olleet ihania paikkoja, sekä kotimaassa että ulkomailla. Siellä on aivan oma tunnelmansa, tuoksunsa ja mystinen maailma, johon on mukava sukeltaa. 

Jo aiemmin mainitun vuoden 2015 kirjoista irtipäästämisen inventaariossani oli yksi ainoa kirja, jota olen kaivannut jälkeenpäin. No yksi kirja siitä määrästä ei ole huono saldo. Eli todennäköisesti laitan itseni joskus antikvariaatin tilaajalistalle ja ostan käytettynä Daniil Harmsin Sattumia. Vaikka aikoinaan mietin, että vanhat klassikot olisi niitä, joiden luopumisesta pitäisi miettiä kahdesti, niin ei, en kaipaa niitä. Mutta Harmsin Sattumia, sen haluaisin omaan pieneen kirjastooni ilostuttamaan päiviäni ja unisia iltoja.

* * *

Jos kirjat ovat sinunkin juttusi, niin olisi kiva kuulla minkälaisia mietteitä kysymykset herätti :)

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Pään irroitusta

Himottaisiko aurinko? Himottaisiko nauraa kuin Hangon keksi?

No todellakin himottaisi. Odotan koko viikon töitä tehden, että perjantai saapuu ja mieheni tulee hakemaan minut toisiin maisemiin, Hankoon, tuohon eteläiseen merenrantakaupunkiin. Aaaahhh!

Kun perjantai saa ja laitan työkoneen kannen kiinni, olen jo pakannut tavarani. Punainen pikkuinen olkakassi on täytetty äärimmilleen. Aurinkovoiteet, myös sävyllinen peittämään eristyksen sinertämät silmänaluset sekä tuoksu napaan on mukana. Olen valmis. Vielä mietin, että pitääkö ottaa pitkä kenkälusikka mukaan, enhän saa kenkiä muuten jalkaani. Niinpä avustan sillä tennarit jalkaan, pujotan lusikan matkakassiini ja joudun sanomaan:

Voisitko kulta vetäistä tuon tennarin läpän ylös, kun se painaa niin ikävästi? 

Mies on ihana, se vetää läpän ja näyttää herkullisen päivettyneeltä. Viikko Hangossa on saanut sen hipiän kesäiseksi ja kasvot hymyyn. Totean ruskettuneelle, että sun täytyy kantaa nää kaikki autoon. Lekuri sanoi, että tikkien takia en saa nostaa mitään painavaa. Ja niin mies laittaa oman reppunsa selkään ja ottaa kassini lattialta. Ovi kiinni ja kohti etelää! Ooohhh!

Sujahdan hissukseen autoon, niin ettei selän tikit kiristä pahasti. Istun ja vaihdan asentoa. Sanon, että täytyy nousta ylös. Nousen autosta varovasti. Ojentelen jalkojani ja kaivelen tyylittömästi housujani nivusen kohdasta – toinen tikkaus sielläkin. Istahdan takaisin autoon. Asettelen perääni. Asettelen uudestaan. Yritän vetää housuja sellaiseen asentoon, että istuminen onnistuisi, mutta ei. Kiristää ja nipistää. Mieleni pysähtyy. Jos mun pitää istua melkein kaksi tuntia autossa, jossa en voi nojata kunnolla selkänojaan ja lisäksi nivusen tikit kiristää näin pahasti, niin matkasta tulee kamala. Ei pelkästään minulle, joka puren hammasta ärsytyksestä ja pelkään tikkien repeämistä, mutta myös miehelle. Avaan suuni: Pitää nousta ylös. Tää ei taida nyt onnistua. 

Mies nousee autosta ulos. Seisomme keskellä pihaa ja juttelemme. Avataan takaluukku, mies ottaa punaisen kassini ja saattelee minut takaisin kotiin. Katselemme toisiamme ja sanomme lopulta heit. Mies lähtee takaisin Hankoon ja minä jään katsomaan ikkunasta. Ööööhhhhhh!

Myrtyneenä teen pesän sohvalle ja päätän kadota uneen. Sekin on parempi kuin olla yksin tässä ja nyt.

Kuin maailma olisi kuullut huutoni nuorimies ilmoittaa illalla, että kun olenkin kotona, niin hän pistäytyy. Koen jotain erityistä tuon ihmeellisen lahjan seurassa, hän piristää minua enemmän kuin tietääkään. Lauantaina äiti soittaa ja toteaa tulevansa käymään. Hän ei ole vuoteen astunut eteistä pidemmälle, mutta nyt me maskit päällä istuimme sohvalla ja rupattelemme.

Miten helposti se perjantai-iltapäivän murhe muuttuikaan valoksi nuoren miehen leppoisassa seurassa ja äidin kanssa ollessa. Sekä hiljaisilla kävelyreissuillani filosofi E. Saarisen tarinoita kuunnellen. Mietin kuinka pieni murheeni voi kasvaa äärimmilleen ja kadota sitten kuin tuhka tuuleen. Ratkaisu on kenties juuri siinä mistä Saarinen on vuosia puhunut: ajattelun ajattelun ajattelusta. Että kuulen pääni sisäisen pöpöttäjän, huomaan oman automaattisen ajattelutapani ja pohdin voisinko muuttaa sitä. Nähdä majakan valon tai katsoa uuteen aamuun. Antaa tsäänssille mahdollisuuden ;-)

Tänään on se päivä jolloin palaisin takaisin Hangon auringonsäteiden lämmöstä. Tänään on myös se päivä, jolloin heräänkin kotoani kuudelta aamukävelylle. Lopulta ei ole väliä mistä heräsin tänään, tärkeintä on että herään ja teen sitä mitä juuri nyt teenkin. 

Että oikeastaan ei yhtään paska viikonloppu, päinvastoin :D

Hangon keksikin tulee kuulemma iltapäivällä kotiin ♥

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Vitkuttelun mestari

Tiedätkö tunteen aamulla, kun koko keho vapisee hiljaa väsyneenä. Kun yöllä uni kiersi kaukaa ja ajatus pyöri kehää. Juoksupyörässä vietetty pimeä, jossa ahdistava asia kilpistyy kolmeen lauseeseen, joita toistat itsellesi läähättäen: Samaa, samaa, samaa, samaa, samaa... Nyt on uitu syvällä. Mutta katsotaan onko naisessa enää kipinää...

To do -lista on lista asioista, joita et halua tehdä. 
Näin eräs nuorimies kuiskasi korvaani ohimennen podcastissaan yhtenä päivänä.

Pysähdyin kesken kävelyn. Siihen jäin seisomaan keskelle tietä. Ei jumankauta, juuri noin se on. Tiedän tarkistamattakin, että kaikki to do -listani asiat ovat olleet koskematta pitkään. Minä vain toljotan kädet suorina ja siirrän tehtävän seuraavalle kuukaudelle. 

No, pitkäperjantaina talossamme oli niin hiljaista, ettei pääni keksinyt yhtään tekosyytä. Otin bujoni ja avasin huhtikuun aukeaman, jonka toisella sivulla on tehtävälistaniMietin, että miksi roikutan asioita listallani. 

  • Jos ne ovat turhia, niin miksen yliviivaa merkintää ja viisveisaa asiasta. 
  • No, koska ne ovat tärkeitä, sanon itselleni. 
  • Älä puhu sontaa. Jos ne asiat olis oikeasti tärkeitä, niin sä hoitaisit ne! totean takaisin itselleni.

Katsoin siis muistikirjaani ja hoidin puolentoista tunnin sisällä viisi lääkäriasiaa listaltani. Viisi?!?

Valaistuinko? Huomasinko, että nyt osaan ja kykenen? Lähinnä nousi mieleeni, että juuri nyt eniten v***ttaa oma itse! Sekä fyysisesti että henkisesti. Miksi? Koska vitkuttelemani asiat liittyvät omaan hyvinvointiini. Olen ikävällä tavalla lyönyt itseäni ensin toiselle poskelle ja vielä toisellekin. Minä karttelen totuutta ja vastuutani, koska en jaksaisi jutella enää itseni, saati sitten jonkun lääkärin kanssa siitä, mikä kaikki minussa on vialla. 

Samalla kuitenkin tiedostan, että jaksaminen pitää hoitaa kuntoon. Sillä mitä tänään valitsen, sen näen edessäni joskus myöhemmin. Jos jaksaminen takkuaa, menee muutkin asiat pieleen, menetän yöunet, sitten syömiseni ja liikunnan, jo puoliksi menetetystä vartalosta puhumattakaan. Herätys Birgitta!

Noh, jos jaksoit lukea tänne asti valivalia, niin olet aika sissi. Joko sinua kiinnostaa aihe, tai juuri nyt ei ole muuta tekemistä ;-) Otetaan siis tähän loppuun pieni vitkuttelukevennys :D Listallani on nimittäin ollut myös tehtävä nimeltä: 

Osta matkaliinavaatteet.  

Minullahan ei konmarituksen jälkeen ole ollut kuin yhdet petiliinavaatteet. Toissa vuonna huomasin, että matkaliinavaatteet, joita myös on vain yhdet, ovat menneet jo rikki. Viime vuonna totesin, että riekaleinahan nämä ja kirjoitin tehtävän listalleni. Olen katsellut netistä m o n t a kertaa, että Finlaysonilla olisi kauniit pussilakanat ja niissä olisi varmasti satumaista nukkua vuokramökeillä lomaillessa. Jokainen kerta olen jättänyt tilaamatta, niinkin vaikean asian vuoksi, etten tiedä minkä väriset ostaisin. Voi jestas sentään. 

Nyt kävin tekemässä tilauksen ja mietin edelleen valitsinko oikean värin, hehee. 

Mä vedin huhtikuun bujon to do -otsikon tussilla yli ja kirjoitin sen tilalle: 

Asiat, jotka haluan oikeasti hoitaa

... ja viime yön valvomisen jälkeen kirjoitin listan toiseksi hoidettavaksi asiaksi: soita hammaslääkärille

Sinulle toivon oikein letkeää pääsiäisen jatkoa. Minä menen nyt ottamaan päiväunet :)

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Siskot!


Heräsin auringon paisteeseen. 
Join lasin vettä 
ja lähdin keräämään kevään säteitä 
varautuneena tietenkin:

  aurinkosuoja ja mustat lasit

Korviini linnunlaulun sijaan otin rytmit, 
oih mitkä rytmit
sekä siskot!

Isku siirtyi rummuista jalkoihini
kitara sytytti lanteeni
ja teki mieli laulaa kovaa ja korkealta mukana!

Jos mul on mekko ja ääni korkee
se ei silti tarkoita
et oisin yhtään sua huonompi
tai jotenkin sun alapuolella




tiistai 16. maaliskuuta 2021

Yrityksen poikasia

Plaa-pla-plap-lap-pap-paa

Olen katsellut monta kertaa tätä tyhjää sivua ja miettinyt, että mistä ihmeestä sitä kirjoittaisi, kun elämässä ei tunnu tapahtuvan mitään. Vaikka, onhan noita yritelmiä:

Ennen kuun vaihtumista katsoin kotiin tullutta kevät-tulee-osta-jotain-kuvastoa. Pääsin aivan viimeisille sivuille, kun huuleni muiskahtivat yhteen, ne muistivat vanhan ihanan pehmeän pyöreän tunteen. Silmäni suurentuivat ja sykkeeni kiivastui: Huulipuna! Tuo elämän väripilkku, jota en ole käyttänyt ... vuoteen (kun kerran mitään ei voi tehdä missään eikä nähdäkään voi ketään). Teki niin mielettömästi mieli juosta heti kauppaan ostamaan ihan minkä väristä punaa vaan. Mutta en sitten jaksanut lähteä. 

Ehkä ensi vuonna.

Viime viikolla ajattelin kauppareissua suunnitellessani, että nyt kyllä ostan parvekkeelle ihania narsisseja, tetejä. Täytän pikkuisen pöydän äärimmilleen auringonsädekukkasilla. Ja ehdottomasti menen päivittäin istuskelemaan niiden äärelle ja kerään kukkaenergiaa itseeni. Me lähdimme matkaan, astuin kauppaan sisään ja siinähän ne odottivat minua, pienet ruukut keltaisine kukkineen. Ai jaa. Ai noin pieniä. Onkohan noi nyt vähän huonon näköisiä, ajattelin. Enkä sitten ostanutkaan. 

Ehkä ensi kerralla.

Monena iltana, jolloin olen istunut tietokoneen äärellä yömyöhään opetellen lyyrisiä asioita kuten ah! ja voih! No ei, ei runous enää ole sellaista ;-) Palaapas nainen nyt takaisin ruotuun. Niin siis, iltana jos toisena olen päättänyt, että heti huomenna aloitan taas aamukävelyt. Hyppään aamulla kellon soitua ulkovaatteisiin ja lähden reippailemaan. Minä tarvitsen sitä, raikasta happea, liikettä ja virtaa, muuten tämä ruumis mätänee paikoilleen. Ja sitten aamulla kello soi, siippa tökkää minua hellästi johonkin pehmeään kohtaan ja avaan silmäni. Ööö, jaa, ulos. En mä taida. Ja niin minä kietoudun sykkyrään peiton alle ja piilotan itseni maailmalta. 

Ehkä huomenna. 

Näetkö elämässäni jonkinlaisen toistuman? Siippakin on huomannut sen. Senpä vuoksi hän toissailtana sanoikin viekkaasti minua katsellen: Huomenna mä lähden aamulenkille. Mä katsoin silmiäni pyöritellen takaisin ja sanoin: Noooh, kai mäkin sitten huomenna lähden. 

Ja arvaatko mitä? Nyt on kävelty jo kahtena aamuna :)

Hitaasti. Asiat etenee nyt tosi hitaasti. 

Ehkä ensi viikolla niitä kukkia? 
Tai kesällä - huulipunaa!? 💋


lauantai 6. maaliskuuta 2021

Runoilua

Runokurssi siirtyi keskiviikosta perjantai-iltaan. Se närästytti minua. Tunnollisena tyyppinä avasin kuitenkin illalla tietokoneen ja istuin kaksi ja puoli tuntia sen edessä. Siinä vilisivät silmissä vertaukset, metaforat, personifikaatiot, metonymiat, menonyymisyydet, synekdokeet ja symbolit. Huomasin piirtäväni luennoitsijan kuvaa muistiinpanojeni tilalle. Kuinka sen otsatukka oli valahtanut taas kerran silmille ja miten se hassusti nojautui alas ja eteenpäin (no mites muutenkaan näinä etäluentoaikoina). 

Tänään runokurssi pyörii edelleen mielessä. Sen eteen pitäisi tehdä työtä. Mutta nyt on lauantai ja mieleni tekee vain laiskotella. Lötjöilyn lomassa tajusin, että jotkut viime aikojen tapahtumat ovat olleetkin aika runollisia. Kuten vaikka:

Kaatuneen puun äärellä

Iltamyöhällä kävelemme huuhkajamaille päin, etenemme kapealla metsätiellä, kuuset notkuvat lumesta molemmin puolin ja mutkainen tie vie eteenpäin. Lopulta tie umpeutuu ja edessämme näkyy nuori mies ja nainen istumassa kaatuneen puun päällä. Mies kaataa termarista juomaa naisen mukiin ja lämmin höyry näyttää houkuttelevalta. Siinä nuo kaksi yhdeksän jälkeen illalla metsän siimeksessä juovat lämmintä mukeistaan ja rupattelevat. Kuinka romanttista, ajattelen samalla kun käännymme kapealle polulle. Olivatpa ystäviä taikka juuri toisensa tavanneita, niin en voi olla pohtimatta, että olisiko ilman tätä korona-aikaa heille tullut mieleen lähteä yhdessä iltaa istumaan lumiseen metsään :)

Punaisen pipon raikas ääni

Tiistaina noustessani korkealle sillalle jokin näkymätön kiinnittää huomioni. Kun kurkistan kaiteen ylitse alas, näen miehen seisomassa ryhdikkäänä keskellä-ei-mitään soittaen trumpettia.

Punainen pipo loistaa auringonpaisteessa. Viereinen Hakamäentien risteys autoineen ei kykene taittamaan soittajan ajatusta, vaan hän puhaltelee soittimestaan sulosointuja. Kerran mies laskee trumpettinsa, hän kääntyy ja näkee minut. Minä vilkutan miehelle. Hän vilkuttaa takaisin ja nostaa taas trumpetin huulilleen. Kuuntelen miestä hetken ja sitten minäkin jatkan eteenpäin.

Kantaa kaunotarta kyljessään

Olemme liikennevaloissa ja katson hämmästyneenä vastaan tulevien jonossa olevaa roska-autoa. Sen kyljessä minua katsoo Vermeerin tyttö helmikorvakorussaan. Syvästi katsoo ja kenties pohtii: vieläkö vain piirtelet vai osaatko myös lajitella? Minä hänelle mielessäni vastaan kauniin lausein miten monet ovat lajitteluastiani ja miten mukavalta niiden käyttö tuntuukaan. Kun ohitamme toisemme mietin miten hieno ajatus on noussut sen ihmisen sisällä, joka yhdistää taiteen näin arkiseen asiaan. Runoutta ja rakkautta, sitä sen täytyy olla. 

Opiskelut on vielä tekemättä. Päivä on edennyt liian pitkälle, vai onko ;-)

Voisin nyt ainakin tehdä yhden yritelmän, jota voin muokkailla myöhemmin paremmaksi. Miltä kuullostaisi runon aloitus:

Kaatuneen puun äärellä
punaisen pipon raikas ääni
kantaa kaunotarta kyljessään

Leppoisaa viikonloppua toivotellen ♥

perjantai 26. helmikuuta 2021

Kissa vieköön

Kohta tulee vuosi siitä, kun olen hommaillut asioita vain kotosalla. Vuosi tuntuu ajatuksena pysähtyneenä, mutta eihän se sitä voi olla. Jotain on myös muuttunut parempaan päin.

Enemmän askeleita

Yhtenä iltana täytellessäni bujoani aloin selailla sitä taaksepäin ja huomasin, että viime maaliskuusta asti olen kävellyt enemmän kuin ennen. Lähes päivittäin on tullut lähdettyä ulos, tampattua tuttuja teitä ja poikettua oudoillekin poluille. Erittäin harvassa oli ne päivät, jolloin vain makasin sairaana sisällä.

Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä useammin ulkoilin. Kesä oli aivan parasta aikaa, kunhan muistin ottaa juomapullon mukaan. Tajusin nimittäin jossain vaiheessa, että välillä tarvitsen huikan vettä. Liekö jokin vaihdevuosijuttu? Kulutin lenkkareitani siihen tahtiin, että mun oli pakko kesken kesää paikata niitä jesarilla. Ajattelin, että kun en kerran ketään näe, ja jos itseäni ei haittaa kauniisti paikatut lenkkarit, niin antaa palaa vaan! Keväällä aloitin myös aamukävelyt, eli hyppäsin suoraan sängystä ulkovaatteisiin ja lähdin raikkaisiin tuuliin. Tätä tapahtui joulukuun alkuun asti, jolloin iski flunssa, tuli joulu, tammikuun lomat, uudet flunssat ja kaikki muut tekosyyt, jotka ajattelin ensiviikolla lopettaa, hehee. Sillä nuo kirpeän aamun hetket, yksin hiljakseen ulkona astellen olivat mitä ihanimmat päivän aloitukset.

Lisäaskeleita vastaan menetin kyllä jotain. Taakse jäi työkavereiden kanssa käynnit Yrjönkadun upeassa uimahallissa. Samalla jäi nautinnolliset saunassa rupattelut, yläkerran pikkupöytien ääressä herkullisen siman nauttiminen uimareita katsellen. Menneisyyden vangiksi jäi myöskin ystäväni kanssa juuri aloitettu salsakurssi. Ai että, juuri kun mun lantio oli lähdössä irti. Tai sitten ei ;-). Noh, nyt se keinuu ainoastaan hulavanteen kanssa. 

Enemmän unihiekkaa

Silloin vanhoina aikoina heräsin kuudelta ja vähän seitsemän jälkeen olin jo matkalla töihin. Vielä marraskuussa heräsin puoli seitsemältä ja aamulenkin jälkeen aloitin työt kahdeksalta. Nyt olen kahtena aamuna herännyt 7:45 ja mennyt suoraan tietokoneelle. Jaahas, ei ole ihan laadukasta tällainen toiminta, mutta tämän viimeisen vuoden aikana olen tajunnut, että ehkä minulle tekee hyvää saada nukkua ainakin puoli tuntia pidempään kuin ennen. 

Se on kyllä hassua, että jos arkipäivänä en nouse salamana sängystä ylös kun kello soi, niin sitten vitkuttelen täkin alla viimeiseen asti. Mutta kun viikonloppuna saa nukkua vaikka kuinka pitkään, niin saatan herätä jo kuudelta. Erikoista :)

Harrastuksille lisäaikaa

Mitä pidemmälle korona-kevät kulki, sitä enemmän ajattelin, että minun on aloitettava jotain uutta mielen virkistämiseksi.

Niinpä ilmoittauduin kirjoittamiskurssille. Ilman kurssia viime syksy olisi ollut varmasti aika musta, mutta nyt en ehtinyt miettiä haluanko olla erossa ihmisistä vai en. Korkeintaan ehdin töiden jälkeen lukea, lukea ja lukea, sekä kirjoittaa kirjoittamisen perään. Joo, tiedän, kysyin usein itseltäni miksei harrastukseni näy blogin puolella, sillä postauksia tulee harvemmin kuin ennen? En voi kuin pyöritellä silmiäni, kenties elämä tuntuu vain makaavan paikallaan ja ehkä myös siksi, että luennot, pienryhmät ja tehtävät veivät yllättävän paljon aikaa. Koetan parantaa tapani, sillä kuten joku muukin bloggaaja on todennut, tällä foorumilla on merkitys meille kirjoittajille. Jokainen meistä kaipaa blogikavereitaan ja kommentteja vaikka taukoja kirjoittamisessa tulisikin. 

Mitä pidemmälle tylsyys iski minuun tänä vuoden aikana, sitä enemmän huomasin paineen myös piirtämiseen. Olen käynyt vuosikausia jotain ihmeellistä sisäistä taistelua itseni kanssa, että kädenjälkeni on aina samanlaista ja että olen supertylsä kaikkinensa. Olen odottanut ihmettä tapahtuvaksi, että pääsisin opiskelemaan kuvataiteiden perusopintoja. Sitten mietin, että "kenties eläkkeellä". Nyt aivan viimeaikoina olen lopettanut ajattelemisen, sen sijaan sanon itselleni "Paskat, älä mieti, vaan tee. Ihan miten vähän tai miten pientä tahansa. Kunhan teet."

Rakkauden puuskia

Rakkaus on pyörinyt mielessäni pitkään viimeisen vuoden aikana. Tunne nousee kehossa esiin ja myös ajatuksissa. Osa ajatuksistani saa pontta ystävän rankasta elämäntilanteesta. Suuren rakkauden menetys ei ole koskaan helppoa, mutta se ikävä kyllä jossain vaiheessa sattuu omalle kohdalle. Jos ei rikkoutuen, niin viimeistään kuoleman kautta. Mutta muuten nämä tunteeni ovat  syventyneet tämän ihmisiä näkemättömän korona-ajan vaikutuksesta. 

Mies sanoi ruokapöydässä eilen, että rakastunut näkee kohteensa täydellisenä, sellaisenaan kuin on, ja tällöin rakkaus leviää myös toiseen. Ja että caminolla voi kokea vahvasti saman rakkauden tunteen. Vaikka aluksi vähän ihmettelisi ihmisiä, niin parin viikon jälkeen sitä siirtää oman itsensä sivuun, näkee ihmisten hyvyyden, ymmärrys laajenee ja tarttuu toisiin. Lopulta syntyy kuin iso rakkaudellinen perhe. Ymmärsin häntä, juuri noin se on. Pitkällä vaelluksella, muiden joukossa, elämä näyttää meidät parhaimmillaan, avuliaisina, rakastavina, täydellisinä ihmisinä kaikkine vikoinemmekin. Jatkoimme kahvin juontia ja paransimme hetkisen aikaa maailmaa. Todettiin, että saman hyvää näkevän rakkauden voi kokea tässä ja nyt, varsinkin jos jättäisi somen mölinät ja valikoisi uutisensa, jos niitäkään haluaa kuulla.

Niin, että, jotta ... tänä kuluneena vuotena luulen, että olen muuttunut pehmeämmäksi, ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, rakastan läheisiäni enemmän kuin ennen, ainakin sisäisesti syvemmin. 

Korvikkeiden keksimistä

Olen ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta töissä keskustassa. Joka ikinen arkipäivä olen kulkenut kaupungin läpi ja ihaillut sen elämää. 

Nyt olen käynyt kymmenisen kertaa pyörähtämässä Helsingissä ja nekin kaikki pikaisia maskipäällä jonnekin sisään ja heti takaisin junaan ja kotiin. Kun katson kaupungista ottamiani valokuvia, niin aivan sydän sykähtää. Miten kaunis Helsinki onkaan. Ne ihanat mukulakivikadut, valoisa Suurkirkon tori, vihreä taikka valkoinen Tähtitorninmäki, meri ja sen houkuttelemat lokit. Kahvilat, ihmiset. Oih, ihmiset. 

No, kaipuuta kaupunkiin ja sen sykkeeseen olen onneksi saanut korvattua lukemalla hyviä kirjoja. Ville Eerolan hieno teos Nuori Waltari vei minut rakkaasta kotikaupungistani Pariisiin ja jotenkin kertakaikkisen puhtaaseen nuoreen rakkauden kokemukseen. Ja nyt aivan viime päivinä pääsin kolmanteenkin upeaan kaupunkiin, Roomaan. Sinne minut kuljetti Jyrki Erra kerrassaan herkullisessa taidedekkarissa Lyijyvalkoinen. Minä hyrisin mielihyvästä, kun pääsin kulkemaan kivisiä Rooman katuja päähenkilön kanssa, kuulin papukaijojen huudot ja tunnelmoin Caravaggion tummien teosten pintaa.

Suositteluni molemmille kirjoille. Ensimmäinen täynnä nuorta rakkauden himoa ja tuskaa, ja jälkimmäinen taidetta, verta ja jännitystä.

Kirjastojen kulutusta

Mistä voinkin sujuvasti siirtyä kirjastoihin. Olen ihaillut näitä meidän kulttuurikehtoja aina, mutta nyt viimeisenä vuotena enemmän kuin ennen. Ajatelkaa, että voit vaan mennä jonnekin taloon sisään ja lainata sieltä kirjoja. Sellaisia, joita tarvitsee opiskelua varten tai joista voi nautiskella vapaa-aikanaan. Tänään näin hyllyssä myös luistimet -niitä en kyllä lainannut ;-)

Kirjastosta löydän aina hyviä teoksia, kuten esimerkiksi viimeksi mainitsemani Plutarkhoksen, joka oli pienen pieni kirjanen, mutta jonka sisältö on suuren suuri taikakattila. En ole ostanut itselleni kirjoja enää vuosiin, en kaipaa hyllyyni sellaista täytettä, mutta nyt tämä makupala täytyy hankkia itselle. Toivottavasti avaan sen useasti jostain sattuman valitsemasta kohdasta ja luen arvokkaita ajatuksia ajatuksen kanssa. 

Tänään katsoin kirjastosta lainaamani elokuvan Jojo Rabbitin. Kun elokuviin ei pääse, niin kotiteatteri pelastaa tilanteen. Mikään ei siirrä minua niin helposti pois tämän päivän uutisvirrasta kuin elokuvat. Ja kirjastostojen ansiosta minun ei tarvitse ostaa niitäkään, tai edes mitään suoratoistopalveluja. 

Että tällaisia huomioita tänään. Nyt alkoi tehdä mieli päästä tanssimaan. Pitäisiköhän ottaa siipasta kiinni ja lähteä pyörittämään sitä kotilattialla? Se istuu aivan viattomana lukemassa tuossa nojatuolissa kirjaa. Mitäs luulet, tekiskö sen jäykälle lantiolle hyvää vetää parit salsat mun seuraksi? Tai edes jokin hidas tango :D