Mikä olisi todennäköinen hylkäämisen syy

Katselin kuinka Joshua aloitti videon kävellen kohti kameraa. Hän oli väsyneen näköinen ja sanoi: "takana on todella vaikea päivä." samantien hän jatkoi: "mutta ajattelen, että valittaminen on vain säälin pyytämistä." Minä mietin, että ainakin omalta osaltani asia on juurikin noin. 

Jos Joshuan päivä oli ollut vaikea, oma kokemukseni on, että koko alkuvuosi on ollut sitä. Kuulevana korvana on ollut puoliso (ikävä juttu) ja läheltä katsottuna asia näkyy myös puolimuumioituneesta olomuodostani. Blogi on hiljainen, sillä alunperin päätin, että mieluummin tänne hyvää kuin muuta. 

Saan sentään haasteisiin hiukan otetta, kunhan aivot onnistuvat osumaan keskittymismoodiin. Niinpä tartun Satun keväiseen haasteeseen, vaikka etukäteen mietin, että kylläpä onkin vaikean positiivisia kysymyksiä. Mutta juuri sellaisiinhan kannattaisi paneutua silloin, kun kaikki näyttää toisenlaiselta. Joten... tässäpä tätä.

1. Miten hemmottelet itseäsi?

Onpas erityisen vaikea sana tuo hemmotella. Tietäisin millä lohdutan itseäni, mutta hemmottelu ei voi olla sama asia. 

Olisiko hieronnassa käynti on hemmottelua? Minulla vain useimmiten käy niin, että käsittely tekee kipeää, eli kävisin masokismihemmottelussa? Ei käy. 

Entä täydellinen pieni leivos tai konvehti... mmmm se on kuitenkin herkuttelua. 

Ehkäpä toisen kosketus on hemmottelua minulle vetovoimaiselle, joten vastaan, että kun toinen ottaa kainaloonsa olemaan ja hipsuttelee.

En siis taida itse hemmotella itseäni, mutta joku toinen kyllä.

2. Mitä kivaa joku on sanonut tai tehnyt sinulle viime aikoina?

Viime viikolla siippa taisi kuunnella, kuinka aamulla lähdin huokaisten töihin ja mietti, että nyt nainen kaipaa jotain erityistä. Kun tulin kotiin näin ensimmäiseksi keittiön pöydällä keltaiset kukat vaasissa. Ne olivat juuri sellaisia, jotka piristävät mieltäni.

3. Millainen matkailija olet?

Olen aika harvakseltaan matkusteleva tyyppi. Mieluiten haluan jo etukäteen tietää missä yövyn. Eli jos majapaikka on tiedossa ja siellä on siisti sisävessa, niin asiat on jo todella hyvin. Kevyet matkatavarat on myös kiva juttu matkalle lähtiessä. 

Reissussa ollessa on hyvä nähdä miten paikalliset elää ja mitä touhuavat. Voin olla yksin vuokramökillä taikka kaupungissa ihmisten keskellä. Käyn mielelläni paikallisten pesäpallomatsissa ja katsomassa kuuluisaa taulua ulkomailla museossa. Voin kävellä kilometrikaupalla tai olla paikoillani.

Mitä lyhyempi matka kohteeseen on, sitä iloisempi olen ja mitä suoremmin sinne pääsee, vielä parempi. Kulttuurikohteet ovat ihania ja luonto on tärkeää. Eli ota tästä nyt selvää :)

Harvoin lähden yksin minnekään. Seuralaiseksi useimmiten haluan siipan, mutta reissut ystävien kanssa ovat myös antoisia. Muistelen lämmöllä aikoja, jolloin lähdimme huvilaan aikamoisella porukalla, kaikilla oli omat hyvät tilat, isolla pihalla valtava uima-allas ja lähistöllä uskomattoman hyviä ruokapaikkoja.

4. Mikä kodissasi on parasta?

En asu suuressa huvilassa, vaikka sellainen mansardikattoinen puutalo oli nuorena loistavin idea minkä tiesin. 

Pienestä koostaan huolimatta kotini on avara ja valoisa. Isot ikkunat viehättävät minua erityisesti. Pidän siitä kuinka aurinko aamulla valaisee idästä ja illalla laskeutuu länteen muuttaen kodin värisävyt erilaisiksi. 

Tämä koti tuntuu turvalliselta ja juuri minulle sopivalta. Naapurit ovat tuttuja ja taloa ympäröivät pihat puineen ovat kauniita sekä talvella että kesällä.

5. Ketä haluaisit kiittää?

Kyllä nyt ensimmäisenä tulee mieleen siippa ja nuorimies. Ensimmäinen pitää minut järjissäni pahoina hetkinä ja jälkimmäinen tuo piristystä aina tavatessa. 

Täällä blogimaailmassa kiitän kaikkia kommentoijia ja lukijoita. Jollet täällä kävisi, niin en ehkä viitsisi boteille kirjoitella. Eli sinä siellä ruudun toisella puolella, kiitos ♥

6. Mikä naurattaa?

Tämä kohta on ollut pisimpään tyhjänä vastauksesta. Viimeksi nauroin Teatteri Jurkassa taitavien näyttelijöiden esittämää näytelmää katsoessani. Jokin aika sitten sain nauruhepulin kotona aivan aiheetta. Lienenkö ollut jossain rajamailla, mutta hyvää teki. Ehkä hauskat sanalliset sutkautukset naurattavat parhaiten ja tilannekomiikka. Olen vähän kiero mieleltäni, joten useimmat asiat vähintäänkin hymyilyttivät aiemmin.

7. Jos voisit palkata henkilökuntaa, kenet palkkaisit?

Jonkun, joka kävisi kylpyhuoneen saumat lävitse, putsaisi ja laittaisi uudet sellaiset joita minun ei tarvitse hinkata jatkuvasti. Ei sillä niin väliä kuka työn tekee, kunhan olisi ammattilainen ja tekisi hyvää jälkeä niin olisin onnellinen. 

Ja olisi kiva, jos joku tulisi ja kantaisi hirveän painavan keittiön pöydän jonnekin hyvin ilmastoituun tilaan, jotta voisin vihdoin käsitellä sen. Nyt vain katselen pöytäliinaa josta en oikeastaan pidä ja odottelen kesää, jolloin voin avata kaikki ikkunat ja ovet ja laittaa pöydän pinnan kuntoon.

Eli putsausta ja voimaa tänne, kiitos :)

8. Mikä on vetänyt sinua viime aikoina puoleensa?

Sohvan nurkka. Olen vetäytynyt sinne työpäivän jälkeen. Katselen ulos, seuraan auringon valoa ja pilvien kulkua elämäni ohitse. Näen samalta paikalta myös keittiön tulppaanit ja pihamaalla koivuissa avautuvat pienet vaaleanvihreät silmut. 

Siippa vetää minut konkreettisesti sohvalta pois ja vie ulkoilemaan. Se on tehokkaampaa mielen putsausta kuin sohvailu, mutta tällä tekniikalla nyt mennään ;-) 

9. Mikä saa sinut hyvälle tuulelle?

Musiikki, vaikkapa kunnon funky ja salsa. Nauravat ihmiset. Teekkarivitsit ja sen sellaiset. Jos jaksaisin, niin etsiytyisin jonnekin tanssikurssille tai ryhmään. Laulaminen nostaisi tunnelmaa.

10. Millaisia ajatuksia kevät sinussa herättää?

Kevät on hyvää aikaa. Linnut palaavat ja laulelevat. Päivät pitenevät. Värit vahvistuvat ja syvenevät. Siippa siirtyy retkeilymoodiin ja minua yleensä himottaa kodin tavaroiden vähentäminen. Nyt kotisiivous on jäissä ja odottelen kesälomaa. Toivottavasti sitä ennen osaan nauttia alkukesästä ja vaalean vihreästä ajasta, joka on käsillä. Puhumattakaan kirsikankukista sekä omenapuun kukinnoista. 

Bonuskysymys: Jos olisit auto etkä pääsisi katsastuksesta läpi, mikä olisi todennäköinen hylkäämisen syy?

Tämä on helppo.

Moottorivalo hehkuu punaisena ja kone yskii, renkaiden urat ovat sakotusta vailla, tuulilasi on halki, nastojen aiheuttamat kolot on korjaamatta ja viimevuotiset hyönteisetkin on pesemättä pois, antenni on irronnut liian kovassa ajovauhdissa, vain jarruvalot palavat ja luulenpa että tankkiin on laitettu bensan sijaan dieseliä... 

Mutta eikös tämän takia ole Toyota-huolto olemassa?

Myrsky ja luovan ihmisen ponnistus

Oli synkkä ja myrskyinen yö!

Kajahti laukaus ja pientäkin pienemmässä teatterissa, ylimmällä eli kolmannella penkkirivillä minä kuuntelen kuinka myrsky pauhaa ja entinen Milanon herttua Prosperos tyttärensä Mirandan kanssa papattavat Shakespearen tekstiä. Sitä tulee paljon ja nopeasti. Prosperos pysähtyy kesken kaiken ja katsoo eturivin istujaa. "Pysytkö mukana? Ei ihme jollet, sillä käännös on Cajanderin tekstiä vuodelta 1913." ja sitten taas jatketaan näytelmää. 

Pääsin kuin pääsinkin ystävien kanssa katsomaan Teatteri Jurkkaan Shakespearen näytelmää Myrsky. Siinä neljä huippunäyttelijää Martti Suosalo, Minttu Mustakallio, Marc Gassot ja Tuukka Leppänen esittävät varmasti hauskimman teatteriesityksen mitä olen nähnyt. Näytelmässä on alunperin noin 15 henkilöroolia ja nämä neljä taiteilijaa suoriutuvat lennossa henkilövaihdoksista.

Puvustus on herkullinen. Aivan kuin joku olisi käynyt isoäidin liinavaatekaapilla. Ottanut sieltä kaikki valkoiset pitsilakanat ja -tyynyliinat, jotka kestävät 90 asteen pyykkipesun, ja ommellut niistä suloiset alusasut. Päähineinä on välin isot tyynyt taikka vauvan nuttu, ja roolin asemasta riippuen hartioilla laskeutuu arvokkaan viitan tyyliin isoäidin punaiset täkit tai sitten ei paljon mitään. 

Tiesin heti kun näin nämä asut, että haluan käydä ostamassa kirpputoreilta näitä vahvaakin vahvempia tyynyliinoja, ja ommella itselleni oman herkullisen pitsikotiasun :)

Jos puvustus olikin hieno ja aiheutti ihania väristyksiä, niin iloa tuotti myös se, että olin etsiytynyt taaimmaiselle riville istumaan. Välillä ihmiskunnan sakka oli sen verran huonossa hapessa, että kaikki oli riisuttu ja Suosalo luojan luomassa nahkassaan, ehkä noin kuuden neliön lavalla puuarkulle nousseena, hetkutteli itseään vimmaisesti juovuspäissään. Tunnelma on hurja. Siellä takarivillä asia nauratti kovasti, mutta ehkä ensimmäisellä rivillä olisin joutunut katsomaan hiukan jo sivuun ;-). 

Lisäriemua näyttelijöiden huippusuorituksissa (näki että heillä oli todella hauskaa tätä näytelmää esittäessään) lisäsi se, että he poistuivat ja palasivat lavalle toisinaan Vironkadulle avautuvan sivuoven kautta. Näin kuinka joku ohikulkija hämmentyneenä kääntyi katsomaan mitä ihmettä avautuneen oven takana tapahtui, kun näyttelijät vilahtivat sisään ja ulos.

Jos näytelmä Myrsky ei ole ennestään tuttu, niin suosittelen sitä kovasti. Se on komedia, joka kertoo ihmisen vallanhimosta, sivistymättömyydestä ja kostonhimosta, lopulta myös anteeksiannosta. Varsinkin tähän maailman aikaan näytelmän sanoma osuu kuin nenä naamaan. 

Vielä hetken näytelmä menee Teatteri Jurkassa (16.5. asti). Joten jos oikein hyvin käy, niin voit mennä ovelle tuntia ennen esityksen alkua ja saada peruutuspaikan (tai sitten et). 

***

Tällä postauksella osallistun Repolaisen haasteeseen: Hurjaa :D

Ja kaikki asiat joita teet

Sä seisot mun vieressä ja katsot kirjan sisusta.

"Mikä oli meidän ensimmäinen matkamme?", luet.  Tai "missä suutelimme ensi kertaa", muistatko sitä? Hauska kirja. Lasket sen käsistäsi, otat seuraavan ja minä selaan vieressä toista yhtä hassua. 

Kotona saan, ehkä vuoden tai muutaman jälkeen, hepulin. En kertakaikkiaan voi lakata hihittelemästä ja puhumasta puutaheinää. 

Ajatuksiani on ravisteltu kuukauden aikana pariin rajuun otteeseen. Nyt ne ovat yllättävän hiljaa ja lakanneet toimimasta. Tilalla on tunne naisesta vuosikymmenten takaa. Siitä joka ensimmäisenä kesänä hihhuloi festarikeikan jälkeen merenrannalla kalliolla ja lauleskeli kovalla äänellä Nuoruustangoa. 

Ja ensimmäinen suudelma, kyllä minä tiedän, tietysti se oli kolmantenatoista helmikuuta, päivänä ennen kuin lähdit junalla pohjoiseen ja minä jäin ihmettelemään mikä minuun iski.

Olit kuin kirkas tähti taivaalla, mies joka kirjoitti runoja ja katsoi syvälle sisimpään niin, että varpaani menivät kippuraan. Kaikki sitruunat maistuivat makeilta ja ulkona paistoi ikuinen aurinko.

Hepulin, taidenäyttelyiden ja lempeän yhdessäolon vaikutus alkaa näkyä. Kahden päivän nollaus saa sielun lievästi pilkahtelemaan. Kenties vihdoin tapahtuu jotain, joka palauttaa tunnon ihon pintaan. Tuo nostetta jonnekin kasvojen korkeudelle. 

Ja niinpä nyt, kun katson sinua keltaisessa nojatuolissa istumassa mietteliään näköisenä, minä kysyn:

Mitä sä kirjoitat? 
  Kirjoitatko mulle rakkausrunoa?

Se nostaa katseen ja hymyilee vinosti. Ei se tietenkään kirjoita. Tiedän, että se tekee jotain aivan muuta. Siitäkin huolimatta aina on yhtä kivaa udella samaa kysymystä.

Siirrän katseen ikkunasta ulos. Ehkä haluaisin narsisseja tänne. Niitä pieniä tete-aurinkoja. 

Voisin antaa keväälle mahdollisuuden muuttua herkullisen vihreäksi ja kirkkaan keltaiseksi. Ja tietysti tartun rakkauteen, joka vieressä edelleen on.

***

Gumbostrandin näyttelystä Helmi Valkolan teos Sturenkatu - Maalaus 4 sekä myynnissä olevat sitruspusertimet.

Tällä postauksella osallistun Kristiinan haasteeseen: Keltainen ja vihreä.

Nouskoon vihreä ruoho ja aurinko pilven takaa!

Tragedioita tiimalasin äärellä

Matkalla pakolaisen kanssa

Istun Tampereen junassa. Pellot ja puut juoksevat ohitseni. Näen ne vain liikkeenä, valon ja varjon vuorotteluna. Olen avannut jo rautatieasemalla kirjan Aino Kallaksesta, enkä saa silmiäni siitä irti. Ihailin teoksen taittoa ensimmäisestä kappaleesta asti. Kirja on kuin pitkä runo, jossa lauseet juoksevat ajatuksen lailla riviltä toiselle, välin sisennettynä, ja kohta taas rivin alkuun palautuen. 

Suvi Ratisen kirja Pakolainen on riipivä, se puhkoo ihoni jo alkutaipaleella. Maamme ei ole enää turvallinen paikka Suomessa syntyneelle Aino Kallakselle, ja sen vuoksi hän on lähtenyt pois, pakolaiseksi ulkomaille. 

Katoan välillä ajatuksissani isoäidin elämään samana ajankohtana. Tunnen tuskan, jota katkerat sanat kertoivat: Jouduimme antamaan omaisuutemme niille. Aivan kaiken. Vain sen minkä pystyimme kantamaan, saimme ottaa mukaan. Sinne menivät maat, talo ja kaikki omaisuus. Ja kuinka he piikkilankojen takana pelkäsivät alati, että mitä jos meidät lähetetään Siperiaan. Sama pelko joka päivä, puolentoista vuoden ajan. 

Mutta nopeasti palaan takaisin Aino Kallaksen elämään. Häneltä vietiin elämästä paljon enemmän, menetykset olivat vielä rajumpia. Syntyä suomalaiseksi, avioitua virolaisen kanssa ja sen vuoksi paeta synnyinmaataan ja myös avioitumisen myötä uutta kotimaataan Viroa. Olla pakolainen, olla ääni, joka osasi ilmaista taitavasti tunteita ja tietoa, mutta jonka elämää synkensi pelko joutua karkoitetuksi. Niin, sinne Siperiaan. Kirjan jokainen lause, toive ja murhe pakottavat jatkamaan lukemista. Tuntuu kuin se ei haluaisi antaa laskea itseään käsistä, ja mieluiten lukisinkin sen yhdellä kertaa. 

En enää vuosiin ole lukenut rankkoja kirjoja, sillä tunnistan sen, kuinka tieto lisää tuskaa. Siitäkin huolimatta tämän minä luen. Tiedän sulkevani kannet rakkaudella viimeisen sivun jälkeen, enkä enää koskaan avaa uudelleen. Niin vahvaa kirjan teksti on ja niin paljon se vaikuttaa nahoissani.

Suvaitsemattomuuden äärellä

Kun olen perillä, astun toisenlaiseen murheeseen. Kaikkien aikojen tragediaan, eli rakkaustarinaan Romeosta ja Juliasta.

Tampereen teatterin punaisella penkillä katson edessäni vetovoimaista näytelmää, jossa lavasteet ja valaistus saavat huokailemaan. Ensin ihmettelen hetken Capulet ja Montague perheiden riitaisaa koreografiaa, iänikuista vihanpitoa sukupolvesta toiseen, mutta mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän ihastun liikkeisiin, puvustukseen ja koko näyttämön monipuoliseen käyttöön. Tässä rikotaan perinteiset Veronan parvekkeelle kiipeämiset ja luodaan uutta vanhan rinnalle.  

Dialogi on herkullista ja paikoin erityisen hauskaa. Tekstiä on tuotu lähemmäs meidän aikaamme, mutta mukana on alkuperäinen tunne.

Nuorten näyttelijöiden työ saa silmäkulmat kostumaan, niin ilosta kuin surustakin. Sekä Romeo että Julia ovat parasta näytelmässä, se kiihko ja usko rakkauden voimaan. Irtipäästäminen vanhasta, uudelle mahdollisuuden antaminen. Upeiden pääroolien lisäksi pisteet erinomaiselle imettäjälle sekä Veli Lorenzolle.

Kuva: Emil Virtanen (Romeo: Meri Luukkanen ja Julia: Anna Böhm)

Kuoleman rakkauden jälkeen kohti kiimaa

Kun murhenäytelmän jälkeen kyyneleet on pyyhitty poskilta, niin minun kuin vieressä istuvan korskean ystäväni, me haluamme jakaa ajatuksiamme jossain uudessa paikassa. Yhtenä pienenä kuuden hengen ryhmänä mietimme, mikä kohottaisi mieltämme ja ystävämme ehdottaa, että: "Mennään (nielaisee alun sanastaan ja jäljelle jää vain) ...iimaan."

"Ai Kiimaan", kysyy siippani, ja purskahdamme nauruun. Siinäpä nopea tunnelman nostatus :) No, jos haluat, niin sovitaan, että mennään Kiimaan, sanoo herra K. Ja niin me lähdemme kävelemään pikkuruiseen Tiima-nimiseen baariin. 

Onneksemme paikassa on juuri ja juuri meille sopiva pikku sohva parilla jakkaralla, joten istahdamme paikoillemme cocktail-listan äärelle. 

Tiima tarjoaa jännittäviä drinkkejä. Ystäväni kokeilevat mustikkapiiras -drinkkiä, Central Perk -juomaa ja juustokakku-cocktailia. Minua houkuttelee Mary Clementine, joten tilaan sen. 

Täällä ei kannata olla kiire kannoilla, sillä drinkkien loihtiminen on taidetta ja aidon käsityön tekeminen vie aina aikaa. 

Mutta kun tarjoilija lopulta palaa luoksemme, saan mitä virkeimmän ja piristävän oranssin juoman eteeni kauniissa korkeajalkaisessa lasissa. Reunassa keikkuu rosmariini ja suussani hyvä maku. 

Ajatukset vaihtuvat, juomat kirvoittavat kielemme ja aika kuluu nopeaan. Yhtäkkiä onkin jo jatkettava matkaa. Saatamme ystävämme seuraavaan rientoon ja lähdemme itse juna-asemalle kohti kotia. 

Kaivan taas esiin Aino Kallaksen viimeiset vuodet. Edessäni ovat kauniit kirjan rivit ja ihanasti muotoillut kappaleet, joissa arkielämän toimet vuorottelevat jatkuvien ikävien tapahtumien välillä. Tämä tarina loppuu kohta, sillä matka Helsinkiin ei kestä kuin pari tuntia.

Kotona illalla kello on jo paljon, mutta se ei nyt haittaa. Sain tänään paljon rakkautta, surua, piristystä, ystäviä ja rauhallista matkaamista.

Kiitos ystäväni, joka houkuttelit matkalle Tampereelle, siinä oli sopivasti tuskaa ja kiimaa ;-)

Maaliskuun alun makuja

Istun pikkuruisen pöydän äärellä. 

Siippa edessäni kysyy: "Ovatko ne vinossa?"

Mietin hetken, että mistä on kyse, mutta tajuan, että silmälaseista hän puhuu. Vastaan että hyvin ovat ja hymyilen, sillä en katsellut laseja ollenkaan. Katselin siipan takana ikkunasyvennyksessä vielä pienemmän pöydän ääressä istuvaa nuorta pariskuntaa. Nainen selailee kännykkäänsä intohimoisesti ja puoliso on kaivanut muistikirjan ja kynän, ja piirtää naista tai maisemaa hänen takanaan. 

On pysähtynyt hetki. Sellainen, josta pidän eniten. 

Tunnistan, kuinka paljon haluaisin olla kuin tuo mies. Piirtää muistikirjaani tilanteita ja antaa algoritmien kännykässä olla vaikuttamatta itseeni mitenkään. Miten suuri autuus on siinä, että tekee käsin asioita, käyttää silmiään arvioimassa etäisyyksiä, kaaria, varjoja ja liikettä. Ero kädessä olevaan laitteeseen, josta irtipäästäminen voi vaatia mielen suurta lujuutta, on sanoin kuvaamaton. 

Huomaan siinä piirtäjää katsellessani kuinka koko alku vuoteni on mennyt jotenkin sekaisin. Ensimmäisen viikon loma sai minut nukkumaan pitkään ja viritti pitkästä aikaa jonkinlaisen luovan innostuksen. 

Sitten se lopahti.

Olen tuon tammikuun alun jälkeen vain pyörinyt ympyrää. Ajatuksissani olen miettinyt mikä mättää? Miksen saa rauhoitettua mieltäni? Mitä haluaisin tehdä, jos voisin tehdä mitä vaan? Miksen harrasta sitä, mikä tuo minulle iloa? Miksen tyydy siihen mikä nyt on? Huomaan vahvan turvallisuuden tunteen puristavan minua kuin kireä kalvo lihaksen ympärillä, enkä uskalla edes ajatella minkäänlaisen rohkeamman siirron tekemistä.

En tunnu saavan selville, mikä tekee minulle hyvää, mikä oikeasti on ongelmani ja miten ratkaisen sen. 

Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa jälkiruokaa, kuten siippa sanoo. Otan tarjotun viinirypäleen ja puraisen sen puoliksi. Mehukasta.

Kuorin puolisolle makean mandariinin, valitsen siitä itselleni yhden lohkon. Annan palan räjähtää suussani.

Ehkä huomenna löydän vastaukset kysymyksiini...

***

Tällä postauksella osallistun Repolaisen maaliskuun haasteeseen: Maaliskuun makuja. 

Helmikuussa koskettaa halaus

Helmikuun ystävät

Kuukauden ensimmäisenä päivänä sunnuntaina näen kuinka neljä ystävääni astelevat Hakasalmen huvilaan pukeutuneina niin, että vain nenä ja silmät näkyvät toppausten alta. Talvipäivä on kylmä, aurinkoinen ja viimainen. Tunnen neljät kylmät posket, kun halaan heitä. 

Kiertelemme katsomassa Stefan Bremerin Helsinki by Night -näyttelyä. Valokuvat vievät vanhoihin vuosikymmeniin, jossa musiikki sulautui suoraan vaatteisiin joita käytimme, sekä paikkoihin, joissa vietimme aikaa. Vaikka olen piirun verran nuorempi kuin valokuvien nuoret, niin kuitenkin paikat ja tunnelma kutittavat sisuksiani. Tuolla minäkin olin. Ei hitsit, muistatteko tuonkin ravintolan? Mikä se oli vaatekauppa, missä oli maailman kuivin asiakaspalvelu? Dekadenz! Hahaa, niinhän se olikin. Jos sieltä kysyi mitään, niin vastaus oli tasaisen tyly :D

Samalla kaikki eläimet

Eilen lauantaina lähdimme ystävien luokse. Ulkovaatteet pois, isäntäväen lämpimät halaukset ja heti perään kaksi koiraa, jotka eivät anna mahdollisuutta minkäänlaiseen ohittamiseen. Hännät heiluvat villisti, iloiset äännähdykset kiertyvät ympärilleni ja kun vihdoin laskeudun alas saan pusuja ja toiselta olkapäähalauksenkin ;-) Ja tietysti kun ilta pimenee ja on aika lähteä kotiin edessä on tuttu halaus ja koirien loppurapsutus. Toinen niistä ei enää jaksa kuin makoilla ja heilauttaa vähän häntäänsä, toinen sen sijaan kieppuu iloisesti ympärillä koko takapuoltaan vispaten.

Ja tietysti omat

Kun saavutaan kotiin, pötköttelee nuorimies sohvallamme. Niin kuin aina, ensimmäinen asia on pienen äidin halaus juuri kainalon alle mahtuneena ;-) Sitten rupattelu päivän asioista, pienet pelit ja lopulta niiden asioiden etsiminen, mitä hän tuli meiltä hakemaan sekä isoäidin ruokaostosten lataaminen reppuun. Kun kaikki on selvitelty ja hoideltu annamme halauksen ennen kuin hän jatkaa matkaansa. 

Ensiviikolla menen vanhempieni luokse. Olin miettinyt vuosia miksi heidän kanssaan ei halailla. Se ei vain ollut koskaan meillä tapana. Ehkä vuosikymmen sitten, vaiko paljon aikaisemmin, ajattelin muuttaa asiat päälaelleen. Jännitin etukäteen miten mahtavat suhtautua tällaiseen uuteen touhuun. Mutta sehän menikin aivan mallikkaasti. Isä aina naureskelee, mikä on hieno asia ja äitikin jo automaattisesti levittää kätensä :)

Siippaa lähestyn halailumielellä jo aamusta, jotta se tietää, että tässä minä olen ja minäkin, että se on läsnä. Ainahan on mahdollista lähennellä tällä tavalla muinakin päivän aikoina. Miksipä ei, kysyisin niiltä, jotka epäröivät tällaista toimintaa :D

Unohtuiko joku?

Ehkä vähiten jää unohduksiin oma itse. Tiedän, että kehoni on välillä kovilla kaiken tekemisen, turhanpäiväisen ja joskus aiheellisenkin stressaamisen vuoksi. Senpä vuoksi voisin ottaa itseäni välillä lempeästi olkapäistä kiinni tai silitellä hellästi olkavarttani todeten, että olet nainen tehnyt riittävästi, olet yrittänyt parhaimpasi ja voisit nyt vähän ladata akkujasi.

***

Tällä postauksellani osallistun Repolaisen kuukauden haasteeseen, jonka aiheena on Halaus. Käy lukemassa muidenkin vastauksia :)

Touhun keskellä 70-luvun paperinukkeja

Kaivoin äidin ja isän komerosta vanhoja maalauksiani viedäkseni ne pois. Siellä kaapin nurkassa oli myös pieni muovipussi, josta pursui epämääräisiä papereita. 

Purskahdin nauruun, kun näin Kari Tapion vain pikku pöksyt, sukat ja kengät jalassaan. Kaveri ei ilmeisesti ollut lempityyppejäni 70-luvulla, sillä sitä eikä sen päivävaatteita oltu leikattu irti sivusta. 

Miksi ihmeessä tämä kaveri oli jäänyt komeroon? Sitä minä ihmettelin. 

Karin seurana pussin pohjalla oli kaksi hehkeää mimmiä, Marianne Åström ja Barbara Karsten. Enhän minä heitä tunnistanut, mutta olin viisaasti kirjoittanut nimet paperin takapuolelle. (Tiesin jo varmaan silloin, että muistissani saattaa olla tulevaisuudessa isoja aukkoja.) Minulla ei siis ole mitään muistikuvaa naisista, mutta selvittelin, että olivat vuoden 1977 missikisojen perintöprinsessoja. 

Jotenkin minusta tuntuu, etten ollut aivan paperinukketyyppiä. Sillä 70-luvulla löysin Shokki-lehdet, jotka veivät pimeän ja jännityksen puolelle. Lisäksi 70-luvun lopulla maailmaani tupsahti pellemiljoonat ja sexpistolsit ja sen sellaiset ;-)

Isän ja äidin komeron tyhjennyksen jälkeen olen siivoillut omia nurkkiani. Pistin roskikseen kuivuneet tussit ja paperinkeräykseen vanhentuneita papereita. Katselin sillä silmällä myös yhtä mappia, jossa oli postikortteja nuorelta puolisoltani ja yhtä nuorilta ystäviltäni. Kortteja oli ihana lukea ja tulin niistä erityisen iloiseksi. En raaskinut heittää yhtäkään pois, niin suloisia ne olivat. Ehkä kaapissani voi olla yksi mappi ihanille postikorteille :)

Sarjakuvien suhteen olen ollut kahden vaiheilla. Vienkö ne jonnekin divariin vai vieläkö haluan säilytellä näitä? Tällaiset tunne puolen asiat on vaikeimpia siivottavia. Ei näistä muille paljoa iloa ole, mutta etsinkö itsekään näistä enää piirustusideoita taikka kuvakulmia. Onko aika ajanut nostalgiasta ohitse? Siinäpä pähkinä purtavaksi.

Mutta paperinuket lähtevät pois. En muista leikkineeni niillä, enkä varmasti leiki nytkään. Ehkä Tapio, Marianne ja Barbara haluaisivat, että heidät muistetaan muuten kuin alusvaatteisillaan :)

* * *

Tämä siivousintoiluni osallistuu Repolaisen tammikuun haasteeseen, jonka aiheena on Touhu.