Harakoita kattokruunussa ja ongelmista iloitseminen

Tiedän kokemuksesta, ettei asioita kannata verrata. Olin täällä kaksi vuotta sitten, samaisena kesäkuun ensimmäisenä viikkona. Sää oli uskomaton, aurinko paistoi ja järvivesi oli lämmintä. Arvelen, että yhtä ihanaa lomaa tuskin tulee, joten en osaa odottaa täydellistä lomaa.

Esivalmistelut

Ennen mökkeilyä otamme kotona itseämme niskasta kiinni ja suunnittelemme koko lomaviikon ruoka-asiat kerralla kuntoon. Mikään ei ole nimittäin niin ihanaa, kuin se, ettei tarvitse miettiä useampana kertana päivässä mitä ihmettä sitä söisi. Ja jos ideoita tuleekin mieleen, niin kaapista puuttuu jotain oleellista ja kauppaan on matkaa 15 kilometriä. 

Kotituomisten lisäksi täydennämme ruokatarvikkeet perillä kyläkaupassa, mutta koska tulomatkalla meidän tekee kovasti mieli iltapäiväkahvia, niin pysähdymme ensiksi Heinolaan. 

Täältä abc-kompleksin vierestä löydämme Heilan, kivan taukopaikan, joka tuntuu lämpimältä ja juurevalta :) 

Ensin kahvittelemme ja sen jälkeen ostamme myymälästä herkullista leipää ja pikkusuolaista viikon tarpeisiin (eikös olekin kiva leipäpussin kuvitus). Suosittelut paikalle, jos pysähdyt Heinolan kohdalla. 

Tulopäivän jälkeen kaikki alkaa hitaasti

Mies katsoo lätkäpelin illalla ja ehkä sen vuoksi vispaa jalkaansa läpi yön. Jokainen liike keinuttaa patjaa, olen kuin kelluvassa vesisängyssä. Herään siis silmät ristissä, nousen ylös aikaisin ja hipsin laiturille. 

On viileä, mutta tyyni sää. Istun penkille ja katselen veden pintaa. Pääni tyhjenee huonosti nukkuneen mutinoista ja kuulen enää metsurin moottorisahan äänen ja vielä sitkeämpien lintujen aamupulinat. 

Olen kai ollut tässä jo kauan, sillä vesimittareiden elämäntyyli on selvinnyt: Liiku kevyillä jaloilla pitkin veden pintaa - haista kaveria - ei, sähän oletkin uros - jatka matkaa - törmää seuraavaan maskuliiniseen tyyppiin - jatka matkaa - naaras! - hyppää selkään - kellukaa päällekkäin ja olkaa kuin muita vesimittareita ei olisikaan. Tuo se on yksinkertaista elämää, ajattelen. Sitten näen pienen kuplan, joka ei voi olla vain vettä. Se liikkuu nopeasti, kaartelee kuin ferrari Monacon teillä. Aivan kuin sen halua kieppua ympäri maailmaa ei voisi kieltää mikään. Kun siippakin vihdoin tulee ulos ja tuo kiikarit laiturille minä saan tietää, että pikakiitäjät vedenpinnalla ovat hopeaseppiä. Kylläpä ovatkin hauskoja viipeltäjiä.

Illalla siippa katsoo taas lätkää. Nytkin peli sujuu mallikkaasti ja kaverit voittavat MM-kisat. Minä nukun autuaasti mistään mitään tietämättä. 

Pistäytyminen sivistyksen parissa

Koska alkuviikon sää on aika tuulinen ja viileähkö, päätämme lähteä Mikkeliin. Siellä aurinko paistaa vähän lämpimämmin ja Naisvuorelle kiipeämisessä jo sisus lämpiää. 

Vuorella on vaeltajapatsas, jota jostain syystä emme viime kerralla käydessämme huomanneet. Sekin taitaa olla vähän neuvoton säätilanteen vuoksi. 

Kaverilla ei ole rihman kiertämää päällään ja kädellään hän suojaa joko kasvojaan tai kuikuilee tulevaisuuteen. Minä mietin, että toivoisiko kaveri huivia kaulalleen. 

Katselen hetken samaan suuntaan vaeltajan kanssa. Ihailen alkukesän värikkäitä tulppaaneja ja lopulta totean, että eiköhän lähdetä kaupunkikävelylle ja jätetään tämä tyyppi patsastelemaan itsekseen.

Ja niin siinä käy, että kirkon sekä torin ympärikierroksen jälkeen toteamme, että paikallinen museo ei olekaan auki ja päätämme lähteä tutustumaan Mikkelin puistoon ja käväisemään Kenkäverossa.

Kenkäveron putiikeissa on kansainvälinen meininki. Kaupassa ihaillaan vaaterekin tarjontaa. Ystävättäret keskustelevat kahdella kielellä mikä sävy sopii kenellekin ja mikä kuosi on ihanin. Meitä houkuttaa kuitenkin eniten pihamaat sekä ravintola, josta saisi päiväkahvia. Niinpä etsiydymme Pappilaravintolaan tilaamaan cappuccinot. Tiedän, ettei iltapäivä ole cappuccinon oikea nauttimisaika, mutta onneksi emme ole Italiassa ;-)

Pappilan vanha rakennus on todella hieno. Kierrän sisätilat ensin kokonaan ja kun olen saanut juomani, astelen saliin flyygelin vieressä olevalle sohvaryhmälle. 

Edessäni on valtava kattokruunu. Mietin olenkohan ollut entisessä elämässäni harakka, sillä jostain syystä kattokruunu vaikuttaa minusta todella hienolta. 

Toivon, että joku taitava pianisti tulisi paikalle, istahtaisi flyygelin eteen ja laulaisi 1920-luvun rempseitä kappaleita. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahdu, joten huvitan itseäni seuraamalla muita saliin saapuvia asiakkaita. 

Ensimmäiseksi huomaan kuinka ystävätär sanoo toiselle: istun tähän vastapäätäsi, jotta näen silmäsi :) Jätän salakuuntelun samantien, ja katson kuinka toisaalla kolmella rouvalla on paljon asiaa ja heidän ostoskassinsa vievät yhtä paljon tilaa kuin naiset, eli yhden pöytäpaikan verran. Nuoripari menee rohkeasti ulkoterassille, mutta palaa nopeasti takaisin sisään hakemaan lämmintä teetä. Ja yhdessä pöydässä vanhemman pariskunnan mies juo kahvinsa niin nopeasti, ettei rouva ehdi pullastaan puraista. 

Minä olen selvästi jo lomamoodissa, sillä huomaan miettiväni, että jos olisin se harakka, niin ehkä olisin tehnyt pesäni kattokruunuun ja seuraisin sieltä hiljaa kaikkea mitä salissa tapahtuu... Onneksi en kuitenkaan ole, vaan haluan täältä jo takaisin mökille linnunlaulun pariin.

Kun tekeminen ei kiinnosta

Olen pakannut reppuuni tietokoneen, sillä tavoite oli tehdä omia juttuja, joita en jaksa töiden jälkeen tehdä. Mutta aivot eivät kestä ajatustakaan datailusta.  Sen sijaan huomaan katselevani kuinka siippa pelaa pasianssia -ihminen voi siis lepuuttaa itseään katsomalla, kun toinen pelaa korttia ;-) Yhtenä päivänä piirrän pienen ukkelin muistikirjaan, toisena päivänä kirjoitan aukeaman verran muistiinpanoja Atomic Habit -teoksesta. Siinäpä ne tekemiset onkin.

Eniten olen istuskellut ulkona, tuolla pitkän laiturin päässä, terassilla katoksen alla sohvalla makoillen taikka korituolissa keinuen. Olen lukenut kirjoja ja ratkaissut ristisanoja siipan kanssa. Vielä olen kuunnellut kehomeditaatiota ja katsellut rentouttavia videoita. Olen miettinyt ja kuunnellut omaa itseäni, mikä ei ole aivan kevyttä tekemistä.

Olen myös keskustellut monesta asiasta siipan kanssa. Lukenut hänelle hauskoja kohtia Napoleon Hillin kirjasta Menestykseen positiivisella asenteella. 

Kuten: "Onko sinulla ongelma? Sepä Hyvä!", siinäpä vasta keskustelun aihe kenen kanssa tahansa ;-)

Lisäksi juttelimme aiheesta: Puute on keksintöjen äiti ja rikosten isä. Eli voit edetä ja saavuttaa asioita sen vuoksi, että sinulla on jokin puute, jonka ratkaisemiseksi alat toimia. Voit myös käyttää puutetta tekosyynä epäeettisille tekemisillesi. 

Kirjan kolmannessa luvussa on mainio otsikko: "Pyyhi pölyt mielestäsi". Siellä todetaan yksiselitteisesti, että kun käsillä on ongelma, joka liittyy toisen ihmisen ymmärtämiseen, täytyy ensin tutkia omaa itseä. 

Mitä enemmän olen istunut jossain päin mökkipihaa, kuunnellut lintujen laulua taikka tuulen vienoa ääntä, ollut tekemättä kertakaikkisen mitään, sitä enemmän sisältäni on kummunnut tuntemuksia, tunteita ja huomioita. Ehkä olen välillä ollut samassa tilassa kuin kirjan Tohtori Elmer Gates, joka usein ongelman kohdatessaan istui pimeään huoneeseen, oli siellä ja ajatteli luovasti niin pitkään, kunnes ideoita syntyi ja hän pääsi konkreettisesti testaamaan niitä.

Minä nyt en testaa täällä konkreettisesti kuin olemista, en kertakaikkiaan mitään tekemistä, mutta sellainenhan loma saa kai ollakin.

Loppumetrit

Mökkielämän kiivain taistelu käydään aivan viimeisinä päivinä, kun otamme esiin Muistatko -korttipakan. Siinä on 54 korttia, jossa jokaisessa on kuusi kysymystä menneiltä vuosilta. 

Huomaan, että saisin olla hitusen verran vanhempi, jotta minulla olisi mahdollisuus voittaa siippa tässä pelissä. Toisaalta, joskus osaan miehelle esitettyjen kysymysten vastaukset paremmin kuin hän, joten korttionnestakin olisi apua.

Lopputulos on todella tiukka. Siippa voittaa pelin 71 vs 68,5 eli pärjäsinkin aika mukavasti. Myönnän kyllä, että sain puolikkaita pisteitä armosta ;-)

Viimeisenä päivänä pakatessani tavaroita katson ruokapöydällä olevaa pitkää ruusua. Siippa kävi hakemassa sen kirkonkylän kukkakaupan edestä, josta niitä sai ottaa ilmaiseksi. Ruusu on täydellinen ja se on ilahduttanut minua aina sen nähdessäni. 

Koska kukka on edelleen upea mietin saisinko kuljetettua sen ehjänä kotiin. Mitään maljakkoa meillä ei tietenkään ole mukana, mutta sentään yksi juomapullo, jolle keksin autossa hyvän telineen.

Tälläkin hetkellä keittiössäni on täydellinen ruusu muistuttamassa rauhallisesta ja palauttavasta mökkireissusta, joka ei ollut samanlainen kuin kaksi vuotta sitten, mutta joka siitäkin huolimatta tuntuu aivan täydelliseltä!

Karaokelaulajan iltapala

Yhtään ei huvita mikään.

On torstai, työviikko takana ja kuudelta pitäisi jo olla ystävien luona. Lähden kuitenkin. Yhtään ei tee mieli mitään, ei kuohuvaa eikä munkkia. Mutta juonpa kuitenkin yhden vaiko kaksi kuplivaa ja päälle otan vähän suolaista. 

Kahdeksalta tunnen kuinka haukotus alkaa nousta. Toiset ovat pirteitä, sillä nyt ollaan lähdössä tansseihin. Ja niin minäkin laitan narikkalapun taskuuni ja sukellan muiden mukana ihmisjoukkoon. Näen ison hallin takaseinällä tutun kankaan, jossa pyörii mustavalkoelokuvakohtauksia ja kuulen vanhan tanssikappaleen. Siippa ottaa kädestä kiinni ja kiemurtelemme dj:n kupeeseen keinumaan. 

Herpaantuminen I

Kymmeneltä siirrymme salakapakkaan swingin ja kieltoajan villiin tunnelmaan. Voisin olla täällä koko illan ja katsoa kuinka upeasti toisten jalka nousee eteen ja sivulle ja kädet viuhuvat toiseen suuntaan. Muttei se käy, sillä yhdeltätoista lähdemme discoon, jossa kaikki katoaa. Keho sykkii kappaleiden tahtiin, pää on ihanan tyhjä, ei ajatusta töistä, eikä yhtään mistään muustakaan. En ole ehkä koskaan tanssinut näin, täysin vailla minkäänlaista kontrollia. Ja tämä tekee tosi hyvää.

On kai puoli yö, kun siirrymme leffasaliin yhteiskaraokeen. Istumme kaikki samalle penkkiriville. Ehkä ehdin laskea pyllyni tuolille tai sitten en, joka tapauksessa aloitan heti laulamisen. Minun kirkas lauluääneni katosi yskän myötä muutama vuosi sitten, mutta nyt vesilasi apulaisenani en jätä yhtään kappaletta laulamatta, en finnhits potpuria enkä sateessa putoilevia miehiä. Kun muut kyllästyvät yhteiskaraokeen, me palaamme takaisin discoon hillumaan ja vielä kerran ensimmäiseen tanssisaliin. 

Olo tuntuu mahtavan tyhjältä kun kävelemme yöllä kotiin. En tiedä minne väsymys on kaikonnut, mutta siitä ei ole tietoakaan. Luulen, että sisuksissani on asunut yhdeksän jälkeen joku omituinen tyyppi, sellainen jonka haluaisin tavata toistekin :) 

Uusi päivä

Aamulla ehdin herätä ennen ylioppilaiden laulua Kaivopuistossa. Kuuntelen heitä tunnustellen kuuluuko omasta kurkustani varista vaiko harakkaa. Lauluperinteen jälkeen hilaudumme itsekin kaupungille, mutta vasta puolenpäivän jälkeen. Löydämme tähtitorninmäeltä sopivan piknikpaikan, mikä onkin täydellinen valinta, sillä myöhemmin lähtiessämme eteenpäin huomaamme, että Helsingin nurmet ovat täynnä ihmisiä aina tähtitorninmäeltä Karuselliin asti. 

Koska kumpaakaan ei ole kiinnostanut lähipäivinä ruuanlaitto, ei kotona ole kunnon ruokaa. Niinpä päätämme jatkaa aamu- ja lounaspiknikin jälkeen myös iltapiknikillä. Keräämme pientä sitä sun tätä tarjottimelle. Kurkistan vielä kaappiin ja näen siellä myös maissitortillalettuja, jotka pienennän sopiviksi suupaloiksi ja laitan uuniin hiukan rapeutumaan.

Herpaantuminen II

Siippa katsoo uuniin, sanoo jotain hämärää ja avaa luukun. Ilmaan pöllähtää sankka savu. Minä suljen oven eteiseen. Mies laittaa luukun takaisin kiinni ja minä riennän olkkariin avaan parvekkeen oven. Sitten kiiruhdan sulkemaan makkareiden ovet. Siippa päättää kuitenkin viedä pikimustat tortillakolmiot partsille ja avaa uudestaan uunin luukun. Se ei ole koskaan ollut nopea, mutta nyt kuitenkin aika hyvä liikkeissään. Sitkeä harmaa savu leviää keittiöstä olkkariin. En keksi kuin avata keittiön ison ikkunan levälleen. Katselen tilannetta hämmentyneenä ja kuuntelen kuinka liesituuletin huutaa yskien vieressäni.

Eilinen lämmin kevätyö tuntui ihanalta, nyt mietin olisiko kylmä sää parempi savun poistaja. Pikkuhiljaa savu kuitenkin laimenee ja me istahdamme olkkariin herkkutarjottimen äärelle.

Se oli sitten sellainen vappupiknik, toteamme.

Jostain syystä meitä ei huvita paahtaa kauraleipää. Kuiva cream cracker riittää hummuksen kanssa :D

Mikä olisi todennäköinen hylkäämisen syy

Katselin kuinka Joshua aloitti videon kävellen kohti kameraa. Hän oli väsyneen näköinen ja sanoi: "takana on todella vaikea päivä." samantien hän jatkoi: "mutta ajattelen, että valittaminen on vain säälin pyytämistä." Minä mietin, että ainakin omalta osaltani asia on juurikin noin. 

Jos Joshuan päivä oli ollut vaikea, oma kokemukseni on, että koko alkuvuosi on ollut sitä. Kuulevana korvana on ollut puoliso (ikävä juttu) ja läheltä katsottuna asia näkyy myös puolimuumioituneesta olomuodostani. Blogi on hiljainen, sillä alunperin päätin, että mieluummin tänne hyvää kuin muuta. 

Saan sentään haasteisiin hiukan otetta, kunhan aivot onnistuvat osumaan keskittymismoodiin. Niinpä tartun Satun keväiseen haasteeseen, vaikka etukäteen mietin, että kylläpä onkin vaikean positiivisia kysymyksiä. Mutta juuri sellaisiinhan kannattaisi paneutua silloin, kun kaikki näyttää toisenlaiselta. Joten... tässäpä tätä.

1. Miten hemmottelet itseäsi?

Onpas erityisen vaikea sana tuo hemmotella. Tietäisin millä lohdutan itseäni, mutta hemmottelu ei voi olla sama asia. 

Olisiko hieronnassa käynti on hemmottelua? Minulla vain useimmiten käy niin, että käsittely tekee kipeää, eli kävisin masokismihemmottelussa? Ei käy. 

Entä täydellinen pieni leivos tai konvehti... mmmm se on kuitenkin herkuttelua. 

Ehkäpä toisen kosketus on hemmottelua minulle vetovoimaiselle, joten vastaan, että kun toinen ottaa kainaloonsa olemaan ja hipsuttelee.

En siis taida itse hemmotella itseäni, mutta joku toinen kyllä.

2. Mitä kivaa joku on sanonut tai tehnyt sinulle viime aikoina?

Viime viikolla siippa taisi kuunnella, kuinka aamulla lähdin huokaisten töihin ja mietti, että nyt nainen kaipaa jotain erityistä. Kun tulin kotiin näin ensimmäiseksi keittiön pöydällä keltaiset kukat vaasissa. Ne olivat juuri sellaisia, jotka piristävät mieltäni.

3. Millainen matkailija olet?

Olen aika harvakseltaan matkusteleva tyyppi. Mieluiten haluan jo etukäteen tietää missä yövyn. Eli jos majapaikka on tiedossa ja siellä on siisti sisävessa, niin asiat on jo todella hyvin. Kevyet matkatavarat on myös kiva juttu matkalle lähtiessä. 

Reissussa ollessa on hyvä nähdä miten paikalliset elää ja mitä touhuavat. Voin olla yksin vuokramökillä taikka kaupungissa ihmisten keskellä. Käyn mielelläni paikallisten pesäpallomatsissa ja katsomassa kuuluisaa taulua ulkomailla museossa. Voin kävellä kilometrikaupalla tai olla paikoillani.

Mitä lyhyempi matka kohteeseen on, sitä iloisempi olen ja mitä suoremmin sinne pääsee, vielä parempi. Kulttuurikohteet ovat ihania ja luonto on tärkeää. Eli ota tästä nyt selvää :)

Harvoin lähden yksin minnekään. Seuralaiseksi useimmiten haluan siipan, mutta reissut ystävien kanssa ovat myös antoisia. Muistelen lämmöllä aikoja, jolloin lähdimme huvilaan aikamoisella porukalla, kaikilla oli omat hyvät tilat, isolla pihalla valtava uima-allas ja lähistöllä uskomattoman hyviä ruokapaikkoja.

4. Mikä kodissasi on parasta?

En asu suuressa huvilassa, vaikka sellainen mansardikattoinen puutalo oli nuorena loistavin idea minkä tiesin. 

Pienestä koostaan huolimatta kotini on avara ja valoisa. Isot ikkunat viehättävät minua erityisesti. Pidän siitä kuinka aurinko aamulla valaisee idästä ja illalla laskeutuu länteen muuttaen kodin värisävyt erilaisiksi. 

Tämä koti tuntuu turvalliselta ja juuri minulle sopivalta. Naapurit ovat tuttuja ja taloa ympäröivät pihat puineen ovat kauniita sekä talvella että kesällä.

5. Ketä haluaisit kiittää?

Kyllä nyt ensimmäisenä tulee mieleen siippa ja nuorimies. Ensimmäinen pitää minut järjissäni pahoina hetkinä ja jälkimmäinen tuo piristystä aina tavatessa. 

Täällä blogimaailmassa kiitän kaikkia kommentoijia ja lukijoita. Jollet täällä kävisi, niin en ehkä viitsisi boteille kirjoitella. Eli sinä siellä ruudun toisella puolella, kiitos ♥

6. Mikä naurattaa?

Tämä kohta on ollut pisimpään tyhjänä vastauksesta. Viimeksi nauroin Teatteri Jurkassa taitavien näyttelijöiden esittämää näytelmää katsoessani. Jokin aika sitten sain nauruhepulin kotona aivan aiheetta. Lienenkö ollut jossain rajamailla, mutta hyvää teki. Ehkä hauskat sanalliset sutkautukset naurattavat parhaiten ja tilannekomiikka. Olen vähän kiero mieleltäni, joten useimmat asiat vähintäänkin hymyilyttivät aiemmin.

7. Jos voisit palkata henkilökuntaa, kenet palkkaisit?

Jonkun, joka kävisi kylpyhuoneen saumat lävitse, putsaisi ja laittaisi uudet sellaiset joita minun ei tarvitse hinkata jatkuvasti. Ei sillä niin väliä kuka työn tekee, kunhan olisi ammattilainen ja tekisi hyvää jälkeä niin olisin onnellinen. 

Ja olisi kiva, jos joku tulisi ja kantaisi hirveän painavan keittiön pöydän jonnekin hyvin ilmastoituun tilaan, jotta voisin vihdoin käsitellä sen. Nyt vain katselen pöytäliinaa josta en oikeastaan pidä ja odottelen kesää, jolloin voin avata kaikki ikkunat ja ovet ja laittaa pöydän pinnan kuntoon.

Eli putsausta ja voimaa tänne, kiitos :)

8. Mikä on vetänyt sinua viime aikoina puoleensa?

Sohvan nurkka. Olen vetäytynyt sinne työpäivän jälkeen. Katselen ulos, seuraan auringon valoa ja pilvien kulkua elämäni ohitse. Näen samalta paikalta myös keittiön tulppaanit ja pihamaalla koivuissa avautuvat pienet vaaleanvihreät silmut. 

Siippa vetää minut konkreettisesti sohvalta pois ja vie ulkoilemaan. Se on tehokkaampaa mielen putsausta kuin sohvailu, mutta tällä tekniikalla nyt mennään ;-) 

9. Mikä saa sinut hyvälle tuulelle?

Musiikki, vaikkapa kunnon funky ja salsa. Nauravat ihmiset. Teekkarivitsit ja sen sellaiset. Jos jaksaisin, niin etsiytyisin jonnekin tanssikurssille tai ryhmään. Laulaminen nostaisi tunnelmaa.

10. Millaisia ajatuksia kevät sinussa herättää?

Kevät on hyvää aikaa. Linnut palaavat ja laulelevat. Päivät pitenevät. Värit vahvistuvat ja syvenevät. Siippa siirtyy retkeilymoodiin ja minua yleensä himottaa kodin tavaroiden vähentäminen. Nyt kotisiivous on jäissä ja odottelen kesälomaa. Toivottavasti sitä ennen osaan nauttia alkukesästä ja vaalean vihreästä ajasta, joka on käsillä. Puhumattakaan kirsikankukista sekä omenapuun kukinnoista. 

Bonuskysymys: Jos olisit auto etkä pääsisi katsastuksesta läpi, mikä olisi todennäköinen hylkäämisen syy?

Tämä on helppo.

Moottorivalo hehkuu punaisena ja kone yskii, renkaiden urat ovat sakotusta vailla, tuulilasi on halki, nastojen aiheuttamat kolot on korjaamatta ja viimevuotiset hyönteisetkin on pesemättä pois, antenni on irronnut liian kovassa ajovauhdissa, vain jarruvalot palavat ja luulenpa että tankkiin on laitettu bensan sijaan dieseliä... 

Mutta eikös tämän takia ole Toyota-huolto olemassa?

Myrsky ja luovan ihmisen ponnistus

Oli synkkä ja myrskyinen yö!

Kajahti laukaus ja pientäkin pienemmässä teatterissa, ylimmällä eli kolmannella penkkirivillä minä kuuntelen kuinka myrsky pauhaa ja entinen Milanon herttua Prosperos tyttärensä Mirandan kanssa papattavat Shakespearen tekstiä. Sitä tulee paljon ja nopeasti. Prosperos pysähtyy kesken kaiken ja katsoo eturivin istujaa. "Pysytkö mukana? Ei ihme jollet, sillä käännös on Cajanderin tekstiä vuodelta 1913." ja sitten taas jatketaan näytelmää. 

Pääsin kuin pääsinkin ystävien kanssa katsomaan Teatteri Jurkkaan Shakespearen näytelmää Myrsky. Siinä neljä huippunäyttelijää Martti Suosalo, Minttu Mustakallio, Marc Gassot ja Tuukka Leppänen esittävät varmasti hauskimman teatteriesityksen mitä olen nähnyt. Näytelmässä on alunperin noin 15 henkilöroolia ja nämä neljä taiteilijaa suoriutuvat lennossa henkilövaihdoksista.

Puvustus on herkullinen. Aivan kuin joku olisi käynyt isoäidin liinavaatekaapilla. Ottanut sieltä kaikki valkoiset pitsilakanat ja -tyynyliinat, jotka kestävät 90 asteen pyykkipesun, ja ommellut niistä suloiset alusasut. Päähineinä on välin isot tyynyt taikka vauvan nuttu, ja roolin asemasta riippuen hartioilla laskeutuu arvokkaan viitan tyyliin isoäidin punaiset täkit tai sitten ei paljon mitään. 

Tiesin heti kun näin nämä asut, että haluan käydä ostamassa kirpputoreilta näitä vahvaakin vahvempia tyynyliinoja, ja ommella itselleni oman herkullisen pitsikotiasun :)

Jos puvustus olikin hieno ja aiheutti ihania väristyksiä, niin iloa tuotti myös se, että olin etsiytynyt taaimmaiselle riville istumaan. Välillä ihmiskunnan sakka oli sen verran huonossa hapessa, että kaikki oli riisuttu ja Suosalo luojan luomassa nahkassaan, ehkä noin kuuden neliön lavalla puuarkulle nousseena, hetkutteli itseään vimmaisesti juovuspäissään. Tunnelma on hurja. Siellä takarivillä asia nauratti kovasti, mutta ehkä ensimmäisellä rivillä olisin joutunut katsomaan hiukan jo sivuun ;-). 

Lisäriemua näyttelijöiden huippusuorituksissa (näki että heillä oli todella hauskaa tätä näytelmää esittäessään) lisäsi se, että he poistuivat ja palasivat lavalle toisinaan Vironkadulle avautuvan sivuoven kautta. Näin kuinka joku ohikulkija hämmentyneenä kääntyi katsomaan mitä ihmettä avautuneen oven takana tapahtui, kun näyttelijät vilahtivat sisään ja ulos.

Jos näytelmä Myrsky ei ole ennestään tuttu, niin suosittelen sitä kovasti. Se on komedia, joka kertoo ihmisen vallanhimosta, sivistymättömyydestä ja kostonhimosta, lopulta myös anteeksiannosta. Varsinkin tähän maailman aikaan näytelmän sanoma osuu kuin nenä naamaan. 

Vielä hetken näytelmä menee Teatteri Jurkassa (16.5. asti). Joten jos oikein hyvin käy, niin voit mennä ovelle tuntia ennen esityksen alkua ja saada peruutuspaikan (tai sitten et). 

***

Tällä postauksella osallistun Repolaisen haasteeseen: Hurjaa :D

Ja kaikki asiat joita teet

Sä seisot mun vieressä ja katsot kirjan sisusta.

"Mikä oli meidän ensimmäinen matkamme?", luet.  Tai "missä suutelimme ensi kertaa", muistatko sitä? Hauska kirja. Lasket sen käsistäsi, otat seuraavan ja minä selaan vieressä toista yhtä hassua. 

Kotona saan, ehkä vuoden tai muutaman jälkeen, hepulin. En kertakaikkiaan voi lakata hihittelemästä ja puhumasta puutaheinää. 

Ajatuksiani on ravisteltu kuukauden aikana pariin rajuun otteeseen. Nyt ne ovat yllättävän hiljaa ja lakanneet toimimasta. Tilalla on tunne naisesta vuosikymmenten takaa. Siitä joka ensimmäisenä kesänä hihhuloi festarikeikan jälkeen merenrannalla kalliolla ja lauleskeli kovalla äänellä Nuoruustangoa. 

Ja ensimmäinen suudelma, kyllä minä tiedän, tietysti se oli kolmantenatoista helmikuuta, päivänä ennen kuin lähdit junalla pohjoiseen ja minä jäin ihmettelemään mikä minuun iski.

Olit kuin kirkas tähti taivaalla, mies joka kirjoitti runoja ja katsoi syvälle sisimpään niin, että varpaani menivät kippuraan. Kaikki sitruunat maistuivat makeilta ja ulkona paistoi ikuinen aurinko.

Hepulin, taidenäyttelyiden ja lempeän yhdessäolon vaikutus alkaa näkyä. Kahden päivän nollaus saa sielun lievästi pilkahtelemaan. Kenties vihdoin tapahtuu jotain, joka palauttaa tunnon ihon pintaan. Tuo nostetta jonnekin kasvojen korkeudelle. 

Ja niinpä nyt, kun katson sinua keltaisessa nojatuolissa istumassa mietteliään näköisenä, minä kysyn:

Mitä sä kirjoitat? 
  Kirjoitatko mulle rakkausrunoa?

Se nostaa katseen ja hymyilee vinosti. Ei se tietenkään kirjoita. Tiedän, että se tekee jotain aivan muuta. Siitäkin huolimatta aina on yhtä kivaa udella samaa kysymystä.

Siirrän katseen ikkunasta ulos. Ehkä haluaisin narsisseja tänne. Niitä pieniä tete-aurinkoja. 

Voisin antaa keväälle mahdollisuuden muuttua herkullisen vihreäksi ja kirkkaan keltaiseksi. Ja tietysti tartun rakkauteen, joka vieressä edelleen on.

***

Gumbostrandin näyttelystä Helmi Valkolan teos Sturenkatu - Maalaus 4 sekä myynnissä olevat sitruspusertimet.

Tällä postauksella osallistun Kristiinan haasteeseen: Keltainen ja vihreä.

Nouskoon vihreä ruoho ja aurinko pilven takaa!

Tragedioita tiimalasin äärellä

Matkalla pakolaisen kanssa

Istun Tampereen junassa. Pellot ja puut juoksevat ohitseni. Näen ne vain liikkeenä, valon ja varjon vuorotteluna. Olen avannut jo rautatieasemalla kirjan Aino Kallaksesta, enkä saa silmiäni siitä irti. Ihailin teoksen taittoa ensimmäisestä kappaleesta asti. Kirja on kuin pitkä runo, jossa lauseet juoksevat ajatuksen lailla riviltä toiselle, välin sisennettynä, ja kohta taas rivin alkuun palautuen. 

Suvi Ratisen kirja Pakolainen on riipivä, se puhkoo ihoni jo alkutaipaleella. Maamme ei ole enää turvallinen paikka Suomessa syntyneelle Aino Kallakselle, ja sen vuoksi hän on lähtenyt pois, pakolaiseksi ulkomaille. 

Katoan välillä ajatuksissani isoäidin elämään samana ajankohtana. Tunnen tuskan, jota katkerat sanat kertoivat: Jouduimme antamaan omaisuutemme niille. Aivan kaiken. Vain sen minkä pystyimme kantamaan, saimme ottaa mukaan. Sinne menivät maat, talo ja kaikki omaisuus. Ja kuinka he piikkilankojen takana pelkäsivät alati, että mitä jos meidät lähetetään Siperiaan. Sama pelko joka päivä, puolentoista vuoden ajan. 

Mutta nopeasti palaan takaisin Aino Kallaksen elämään. Häneltä vietiin elämästä paljon enemmän, menetykset olivat vielä rajumpia. Syntyä suomalaiseksi, avioitua virolaisen kanssa ja sen vuoksi paeta synnyinmaataan ja myös avioitumisen myötä uutta kotimaataan Viroa. Olla pakolainen, olla ääni, joka osasi ilmaista taitavasti tunteita ja tietoa, mutta jonka elämää synkensi pelko joutua karkoitetuksi. Niin, sinne Siperiaan. Kirjan jokainen lause, toive ja murhe pakottavat jatkamaan lukemista. Tuntuu kuin se ei haluaisi antaa laskea itseään käsistä, ja mieluiten lukisinkin sen yhdellä kertaa. 

En enää vuosiin ole lukenut rankkoja kirjoja, sillä tunnistan sen, kuinka tieto lisää tuskaa. Siitäkin huolimatta tämän minä luen. Tiedän sulkevani kannet rakkaudella viimeisen sivun jälkeen, enkä enää koskaan avaa uudelleen. Niin vahvaa kirjan teksti on ja niin paljon se vaikuttaa nahoissani.

Suvaitsemattomuuden äärellä

Kun olen perillä, astun toisenlaiseen murheeseen. Kaikkien aikojen tragediaan, eli rakkaustarinaan Romeosta ja Juliasta.

Tampereen teatterin punaisella penkillä katson edessäni vetovoimaista näytelmää, jossa lavasteet ja valaistus saavat huokailemaan. Ensin ihmettelen hetken Capulet ja Montague perheiden riitaisaa koreografiaa, iänikuista vihanpitoa sukupolvesta toiseen, mutta mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän ihastun liikkeisiin, puvustukseen ja koko näyttämön monipuoliseen käyttöön. Tässä rikotaan perinteiset Veronan parvekkeelle kiipeämiset ja luodaan uutta vanhan rinnalle.  

Dialogi on herkullista ja paikoin erityisen hauskaa. Tekstiä on tuotu lähemmäs meidän aikaamme, mutta mukana on alkuperäinen tunne.

Nuorten näyttelijöiden työ saa silmäkulmat kostumaan, niin ilosta kuin surustakin. Sekä Romeo että Julia ovat parasta näytelmässä, se kiihko ja usko rakkauden voimaan. Irtipäästäminen vanhasta, uudelle mahdollisuuden antaminen. Upeiden pääroolien lisäksi pisteet erinomaiselle imettäjälle sekä Veli Lorenzolle.

Kuva: Emil Virtanen (Romeo: Meri Luukkanen ja Julia: Anna Böhm)

Kuoleman rakkauden jälkeen kohti kiimaa

Kun murhenäytelmän jälkeen kyyneleet on pyyhitty poskilta, niin minun kuin vieressä istuvan korskean ystäväni, me haluamme jakaa ajatuksiamme jossain uudessa paikassa. Yhtenä pienenä kuuden hengen ryhmänä mietimme, mikä kohottaisi mieltämme ja ystävämme ehdottaa, että: "Mennään (nielaisee alun sanastaan ja jäljelle jää vain) ...iimaan."

"Ai Kiimaan", kysyy siippani, ja purskahdamme nauruun. Siinäpä nopea tunnelman nostatus :) No, jos haluat, niin sovitaan, että mennään Kiimaan, sanoo herra K. Ja niin me lähdemme kävelemään pikkuruiseen Tiima-nimiseen baariin. 

Onneksemme paikassa on juuri ja juuri meille sopiva pikku sohva parilla jakkaralla, joten istahdamme paikoillemme cocktail-listan äärelle. 

Tiima tarjoaa jännittäviä drinkkejä. Ystäväni kokeilevat mustikkapiiras -drinkkiä, Central Perk -juomaa ja juustokakku-cocktailia. Minua houkuttelee Mary Clementine, joten tilaan sen. 

Täällä ei kannata olla kiire kannoilla, sillä drinkkien loihtiminen on taidetta ja aidon käsityön tekeminen vie aina aikaa. 

Mutta kun tarjoilija lopulta palaa luoksemme, saan mitä virkeimmän ja piristävän oranssin juoman eteeni kauniissa korkeajalkaisessa lasissa. Reunassa keikkuu rosmariini ja suussani hyvä maku. 

Ajatukset vaihtuvat, juomat kirvoittavat kielemme ja aika kuluu nopeaan. Yhtäkkiä onkin jo jatkettava matkaa. Saatamme ystävämme seuraavaan rientoon ja lähdemme itse juna-asemalle kohti kotia. 

Kaivan taas esiin Aino Kallaksen viimeiset vuodet. Edessäni ovat kauniit kirjan rivit ja ihanasti muotoillut kappaleet, joissa arkielämän toimet vuorottelevat jatkuvien ikävien tapahtumien välillä. Tämä tarina loppuu kohta, sillä matka Helsinkiin ei kestä kuin pari tuntia.

Kotona illalla kello on jo paljon, mutta se ei nyt haittaa. Sain tänään paljon rakkautta, surua, piristystä, ystäviä ja rauhallista matkaamista.

Kiitos ystäväni, joka houkuttelit matkalle Tampereelle, siinä oli sopivasti tuskaa ja kiimaa ;-)

Maaliskuun alun makuja

Istun pikkuruisen pöydän äärellä. 

Siippa edessäni kysyy: "Ovatko ne vinossa?"

Mietin hetken, että mistä on kyse, mutta tajuan, että silmälaseista hän puhuu. Vastaan että hyvin ovat ja hymyilen, sillä en katsellut laseja ollenkaan. Katselin siipan takana ikkunasyvennyksessä vielä pienemmän pöydän ääressä istuvaa nuorta pariskuntaa. Nainen selailee kännykkäänsä intohimoisesti ja puoliso on kaivanut muistikirjan ja kynän, ja piirtää naista tai maisemaa hänen takanaan. 

On pysähtynyt hetki. Sellainen, josta pidän eniten. 

Tunnistan, kuinka paljon haluaisin olla kuin tuo mies. Piirtää muistikirjaani tilanteita ja antaa algoritmien kännykässä olla vaikuttamatta itseeni mitenkään. Miten suuri autuus on siinä, että tekee käsin asioita, käyttää silmiään arvioimassa etäisyyksiä, kaaria, varjoja ja liikettä. Ero kädessä olevaan laitteeseen, josta irtipäästäminen voi vaatia mielen suurta lujuutta, on sanoin kuvaamaton. 

Huomaan siinä piirtäjää katsellessani kuinka koko alku vuoteni on mennyt jotenkin sekaisin. Ensimmäisen viikon loma sai minut nukkumaan pitkään ja viritti pitkästä aikaa jonkinlaisen luovan innostuksen. 

Sitten se lopahti.

Olen tuon tammikuun alun jälkeen vain pyörinyt ympyrää. Ajatuksissani olen miettinyt mikä mättää? Miksen saa rauhoitettua mieltäni? Mitä haluaisin tehdä, jos voisin tehdä mitä vaan? Miksen harrasta sitä, mikä tuo minulle iloa? Miksen tyydy siihen mikä nyt on? Huomaan vahvan turvallisuuden tunteen puristavan minua kuin kireä kalvo lihaksen ympärillä, enkä uskalla edes ajatella minkäänlaisen rohkeamman siirron tekemistä.

En tunnu saavan selville, mikä tekee minulle hyvää, mikä oikeasti on ongelmani ja miten ratkaisen sen. 

Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa jälkiruokaa, kuten siippa sanoo. Otan tarjotun viinirypäleen ja puraisen sen puoliksi. Mehukasta.

Kuorin puolisolle makean mandariinin, valitsen siitä itselleni yhden lohkon. Annan palan räjähtää suussani.

Ehkä huomenna löydän vastaukset kysymyksiini...

***

Tällä postauksella osallistun Repolaisen maaliskuun haasteeseen: Maaliskuun makuja.