Syyskuu sujuu ... mainiosti

Voisin kertoa kaikkea tylsää mitä syksyn alku toi tullessaan. Mutta, yllätys yllätys, enpäs kerro. En mangu kivuista, töistä, merkityksettömyydestä... Jaa-a, menitkö lankaan? En uskonutkaan. 

Rajaton lainaamisen mahdollisuus

Olen saanut taklattua kirjaston lainat niin, että kaikki tulee luettua ajallaan. Se on jännä miten ihmisen vapaa-ajan harrastukselle pitää laatia lukujärjestys ja opetella olemaan erityisen tarkkana vaikkapa lainausten noutamisessa. Tällä viikolla leffavarauksia tuli sellainen määrä, että olin suunnattoman iloinen, kun unohdin järjestelmäni vain kerran ja sain yhden sanktion noutamattomasta varauksestani. Uups!

Herkät aamun hetket

Mitä kauniimmaksi syyskuu on edennyt, sitä pidempään olen nukkunut aamuisin. Olen nauttinut pehmeästä sängystä aina siihen asti, kunnes terävä aivastelu ja vähemmän terävä tuhina on nostanut minut ylös pöhisemään. On jännittävää laskea montako aivastusta ihminen kykenee tekemään peräkkäin. Olen myös riemulla ottanut vastaan kaupasta tuodut nenäliinapaketit. Varsinkin ne silkkisen pehmeät...

Lihaksista ihanimmat - pakarat ja reidet

Herkkä tyyppinä huokaisen aina helpotuksesta, kun löydän itselleni ihmisen, joka voi auttaa minua.  Ah, kuinka onnellinen olen ollutkaan maatessani fysioterapeutin pedillä tunnustelemassa miten herkästi kyyneleet nousevat silmiini, kun mies notkeilla sormillaan käsittelee lihaskalvojani. Sanoin sille, että "on se jännä miten tekee mieli potkaista sinua". Kaveri naurahti rennosti. Se tiesi, etten potkaise kuitenkaan. Se on niin varma siitä, että tulen kuntoon ja pystyn siihen mistä olen kauan haaveillut. Mä olen päättänyt luottaa samaan asiaan, vaikka salaa haaveilenkin siitä jalan terävästä liikkeestä ;-)

Sain isoveljen takaisin

Toivoin pienenä tyttönä usein isoveljeä. Sillälailla salaa. Ja kun höpsö olen, niin tähänkin loveen lankesin. Melkein lupasin itselleni viime vuonna, etten enää katsoisi reality-ohjelmia, jossa joku "auktoriteetti" pistää ihmistä yhteen asuntoon ja tekee ihmiskokeita, vetäen kaikkia mahdollisia naruja saadakseen reaktioita ilosta itkuun. Kuitenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi, minä tallensin tänä vuonna BB:n ensimmäisen jakson. Jos vaikka sattuisi olemaan aikaa katsoa millaiset tyypit taloon on valittu. Ja kyllä siinä niin kävi, että sain sen isoveljen, oikea tai ei, mutta sen kanssa on mennyt nyt kolme viikkoa. Aivan hullua, mutta samalla mielenkiintoista. Minulla on aina ollut ongelma auktoriteettien suhteen, molempiin suuntiin tottelevuudessa ja tottelemattomuudessa. Jään seuraamaan miten selviän loppusyksystä.

Ystäviä ja halauksia

Nyt se alkaa, ystävien vapaampi näkeminen. Minä olen vihdoin alkanut uskoa helpompaan syksyyn ja iloinnut ystävien rajaamattomasta näkemisestä. Iloitsin niin paljon tulevista treffeistä, että sain tapaamista edeltävillä metreillä aivastusniistotaudin. No niin, eihän tässä mikään kiire ole. Johan olen harjoitellut puolitoista vuotta eristystä, työkavereista, naapureista, ystävistä ja sukulaisista. Vielähän tässä malttaa siirtää asioita muutamalla viikolla eteenpäin ;-)

No, eilen sitten alkoi tapahtua. Otimme yhden ystäväpariskunnan mukaamme ja soitimme toisen pariskunnan ovikelloa. Menimme taloon sisään ja nostimme kuohuvat yhteiselolle ja riemulle. Matkasimme ravintola Skördiin, jossa oli aivan taivaallisen, sanoinko jo, että siellä oli t-a-i-v-a-a-l-l-i-s-e-n hyvää ruokaa. Palasimme vielä yhdessä kotiin, kuuntelimme maailman parhaimpia biisejä ja suunnittelimme tulevia yhdessäolohetkiä. Tänään on varattiin yhteiset keikkaliput ja ei hitsit: Kyllä nyt tuntuu, että kaikki murheet ja purnat on pientä sen rinnalla, että kosketusetäisyydellä on ystäviä. 

Musta alkaa tuntua, että tästä tulee vielä hyvä syksy :D

Maailman lyhin

Mulla on ollut pitkäaikainen kirjahaave. Käsissäni on ollut yli vuoden matkakirja, jossa sivuja on sata valmiina ja ideoitakin riittäisi ympärille, mutta... Mehevyys puuttuu. Ja se on minusta tosi paha jumi. Sellainen, jossa kantapäät painuvat syvälle asfaltin läpi ja jarruttavat etenemistä.

Toinen kirjoitusideani sai alkunsa reilu puolisen vuotta sitten, jolloin aloin haikailla novellikokoelmasta. Minulla olisi muutama novelli valmiina ja ideoita roppakaupalla, mutta mutta, mitään ei tunnu tapahtuvan. En saa työpäivien jälkeen itsestäni irti yhtään sellaista punnerrusta kuin viime syksynä tai talvena, jolloin kirjoituskurssi täytti viikot ja kuukaudet. Sainko silloin yliannostuksen tekemisestä työpäivien jälkeen? Tuskin. Ehkä olen vain nyt patalaiska, koronoitunut paikalleni.

En tunnu saavan aikaiseksi mitään vaikka minulla on tarvittavat konstit käytössä. En käytä kiristystä, uhkailua taikka lahjontaa. En myöskään odota inspiraatiota. Sellaista minussa ei asu, tai jos asuukin, niin se näyttäytyy vain sekunniksi seitsemän vuoden välein. Sen sijaan minulle riittää, kun sanon itselleni, että: "Nyt nainen, kirjoita 10 minuuttia mitä tahansa. Älä rajoita taikka korjaa mitään. Anna ajatuspilvien siirtyä sormien kautta näppäimistölle." Hetken kuluttua irtopilvet kokoontuvat yhteen ja niistä syntyy koiria, pitkänenäisiä miehiä, raketteja tai dinosauruksia. Mutta miksi, oih, miksi minä vain notkun läpi ajan tekemättä mitään? 

Taidan kuitenkin syyttää koronaa, vaikken keksi järkeilyä väitteelleni.

Dinosauruksesta tulee mieleen Helsingin Sanomien lapset kysyvät -palsta. Täytyy sanoa, että lapsilla on ollut tosi hyviä kysymyksiä, paljon kiehtovampia kuin mitä itse keksisin. Kerran Salli 9v kysyi montako sivua on maailman lyhyimmässä romaanissa. Tähän vastaus oli, että joskus lyhyt novelli voi rajoittua vain yhteen riviin, kuten Augusto Monterroson novelli: 

"Kun hän heräsi, dinosaurus oli edelleen siinä."

Kuva: Stanley Kubrick

Voisin pystyä tuon mittaiseen novelliin. Kokoelmakin voisi syntyä seuraavan vuosikymmenen aikana...

Jos vain ottaisin itseäni niskasta kiinni ;-)

Sametin pehmeää iholla ja kenties suklaatakin

Kuuman polttavan auringon paahteessa minä autuaana puraisin mansikan halki. Mehustin sen huulieni välissä kuin vampyyri ja näytin lapsellisuuteni maailmalle. Näinä hetkinä minä sulin rakkaudesta kesään ja valoon, tietäen kuitenkin, ettei tämä autuus ikuisesti kestä. 

Minä mietin, että kun kesän lapsi olen, niin rento tuuleni saattaa hukkua syksyn vaateisiin. Jossain vaiheessa tuntien ja päivien tietokoneen sisuksiin tuijottaminen aiheuttaa jäykkyyttä ja ähkinää, kenties pahimmillaan takahampaiden kirskuntaa, ehkä jopa niiden näyttämistä julkisesti (se on kuulkaa paha, paha, paha tilanne). Niinpä laitoin kesäloma-anomukseeni ensin sen varsinaisen loman ja kuuden viikon työrupeaman jälkeen vielä huoltovarmuus-loman.

Luulen oppineeni jotain palautumisesta ja jaksamisesta. Kannattaa toimia ennemmin kuin liian myöhään. Vaikka pomo sanoo silmiin tiukasti tuijottaen, että ilmoita ennen kuin olet sippi ja kuitti, niin olen vähän nuhju tekemään niin. Minä olen sitkittelijöiden sukua. Mutta tällainen etukäteen miettiminen, loman ajoissa anominen, se voi toimia. 

Nyt, ennen kuin kukaan ehtii painaa syksyn kaikki-satakymmenprosenttisesti-hommiin nappia, minä pidän viikon itseäni latauksessa. Sujahdan nautinnollisin tunnelmin valtavaan siniseen nojatuoliin. Heitän kannat kattoon, otan kirjan käteen, luen otsa jännityksestä sileänä hurjia kertomuksia ja piirrän välillä pieneen vihkoon omituisia naisia.

Ja kun nojatuoli ei kutsu, niin minä lähden ulos. Toivottavasti poimimaan variksenmarjoja ja katsomaan taivaalle linnunrataa...

Ai niin, eihän lomasuklaata voi unohtaa. Kumpaa suosittelisit, konvehteja vai reilusti suklaalevyjä? 

Kevyttä keskellä päivää

Arkiaamut kulkevat kuin juna, se tulee laiturille ja lähtee ajallaan. Ei odottele, mutta ottaa kyytiin jos on hereillä. 

Viimeiset kaksi viikkoa ovat hurahtaneet kuin siivillä. Liekö Finskin vai tervapääskyn? Tervapääskyt on kai jo lähtemässä luotani pois. Joskus näen nopean liikkeen taivaalla, mutta hyvin harvoin kuitenkaan. Kriik kriik -huutoja en ole kuullut enää vähään aikaan.

Olen ilahtunut perjantai-iltapäivisin tajutessani, että viikonloppu on edessä. Olo on rento ja hiukan väsynyt, ja ehkä sen vuoksi tämä kuva sai aikaiseksi hihityskohtauksen. Kiitos Turku!

Mutta tosiaan. Tuo jumppaaminen. Tämän vuoden puolella olen vihdoin saanut kaikki Kaik jumppama -listan asiat kuntoon. Kenties olen unissani salaa sotkeutunut tuohon kuvan asentoon, tai sitten omaan napaan tuijottaminen, kehon viestien kuunteleminen, sitkeästi samojen asioiden toistaminen uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan ja vielä vaan uudestaan on saanut elon tuntumaan normaalilta. Mikä ihana fiilis!

Mikä tuo taas mieleen menneen kesän, loman ja ne lämpimät säät. Helle ei ole enää mun juttu, sen opin tänä vuonna. Kylmä uimavesi yllättäen olikin makoisa kokemus. Auringon valossa lekottelu on myös minulta ohitse. Sen sijaan vuokramökeissä tulee olla monta varjoista paikkaa. Moni muu kuitenkin osasi ja ottikin todella ilon irti menneen kesän helteistä. Useampana kertana näin mitä hassuimmissa paikoissa ihmisiä makoilemassa. Tämä mattolaiturin leidi sai kyllä parhaimmat huvittuneisuuspisteet. Jäin miettimään joutuiko hän pitkäänkin odottamaan selänpesijää ;-)

Mattolaiturin leidi vie ajatukset olemiseen. Olen tällä viikolla yllättyneenä ihmetellyt, kuinka paljon työpäivän jälkeen jää aikaa. Se oli keskiviikko, kun muistin, että minähän tein koko viime syksyn ja kevään opintoja iltaisin. Ei ole ihme, että nyt tuntuu oudon vapaalta. 

Pohdin pitäisikö aloittaa uusi harrastus. Mutta kun katson sohvan vieressä olevaa kitaraa, ajattelen miten käteni haluaisivat piirtää ja kirjoittaminenkin houkuttelee... niin eiköhän tässä ole aivan tarpeeksi tekemistä loppuvuodelle.

Pikkuhiljaa haluan aloittaa myös laveamman elämän. Paluun elokuvateattereihin, näyttelyihin ja keikoille. Ja ehkä jonain päivänä pääsen myös takaisin toimistolle lähestymään varovasti työkavereita. 

Sitä päivää odotellessa voin käyskennellä etätyöpäivän jälkeen läheisille viljelypalstoille. Haistella herkkien loppukesän kukkien tuoksuja. Ihmetellä värien syvyyttä ja säihkyä. 

Taikka kävellä lähitienoon hauskaan pikku kahvilaan. Valita vitriinistä joku makoisa leivos sekä kahvia pannusta. Mennä siipan kanssa ulos keikkuville metallituolille istumaan. Siinä kun juttelee hiljakseen mukavia ja maistelee mitä herkullisinta mustaherukkaleivosta ei voi kuin hyristä onnesta.

Ihanaa että kesä jatkuu vielä.

Eikö totta :)

 

Rento ja rakastettu

Ihan hyvinhän tämä sujuu, ajattelen ensimmäisen työpäivän jälkeen. Toki tiedän, että eilen päättyi viiden viikon kesäloma, mutta mietin tosissani, mikä ihme mulla riipi nuppia koko alkuvuoden työpäivien jälkeen (ja aikana).

Tulee tiistai. Ei mitenkään kiivas työpäivä. Selvittelen edelleen sähköposteja, mitkä vaati heti toimia, mitkä ei. Roskathan tuhosin jo eilen. Mutta, mutta, tuntien kuluessa huomaan miten tappavaa työni tietokoneella on. Iltapäivällä niska on jumissa, päätä särkee ja olen jo aika loppu. Siis kello kahdelta.

Se viikko meni, meni toinenkin. Nyt kolmantena viikkona kuuntelen kehoni viestejä. Pitäisikö tehdä jotain? Karata? 

Erik Johansson: Office Escape

Ajatus vie minut samantien Vaasassa olevaan valokuvanäyttelyyn, jossa ihastuin Erik Johanssonin mahtaville kuvauksille nykyajan elämästä. Samaistun moneen teokseen. Kuten tähän toimistotyöläisen aamupäivän hetkeen. 

Pikkuruisen puhaltimen, monen pienoismallin ja sitkeyden avulla tämä kaveri on rakentanut varman tavan paeta kopperostaan. Musta hahmo odottaa oven takana, mutta onneksi ikkunat saa auki ja vapaus on pienen rohkean hypyn päässä. 

Rohkea hyppy onkin se juttu, josta haaveilen salaa. Toteutus onkin sitten toinen asia. Voisin hypätä, jos selviäisin varmasti, mutta enhän voi sitä tietää. Tai oikeasti tiedän, että selviän kaikesta niin pitkään kunnes kuolen. Ja kuolen todellakin jossain vaiheessa. Eli mikä mättää? Varmastikin ajatusvirtani, joka kulkee vastapäivään, katsoo vain menneisyyteen, etsii sieltä varoittavia esimerkkejä ja merkityksiä, joihin jään roikkumaan. Ja kuitenkin tiedän ajatusteni huijaavan minua. Todellisuudessa ne eivät tiedä mitä kaikkea minulle tapahtuu minuutin, vuoden, kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua. Minun pikkuiset aivoni vain kuvittelevat, ne eivät tiedä. Sen vuoksi olisikin vaan parasta ottaa ilo irti mahdollisuuksista. Tehdä oma lennokki ja hypätä sen selkään :)

Erik Johansson: Go Your Own Road

Tuo avoin ikkuna tuntuu minusta nyt tutulta. Ehkä pitkä kesälomani oli vapaa tuulahdus, kenties lensin hetken lennokillani... 

Olin nimittäin (hämmentävän) onnellinen loman alkupäivistä asti, jolloin pääni irrottautui työn vaatimuksista ja pääsin hitaan ja rauhallisen elämän makuun. Vähän niin kuin tässä Johanssonin kuvassa, vihreiden peltojen äärelle, kuuntelemaan sammakoiden kurnutusta joessa ja astelemaan vapaana omia polkujani. En välittänyt oliko vauhtini hidas, pakeninko hellettä sisälle tai vastustinko verikuppausta tappamalla paarmoja ja hyttysiä. Minä olin kuitenkin rento ja rakastettu. Tunsin sen joka solullani. Ajatella. 

Ja nyt on vasta elokuun alku. Kesää on reilusti jäljellä. Elämääkin on. Tai voihan olla, että se loppuu huomenna, mutta jos voin yhtä hyvin kuin kuvittelen, niin vuosia voi tulla se viisikymmentä vielä lisää. Sitä toivoessa minun kannattaa siirtyä ajatusvirrastani sivuun.

Kun katson tätä eloa. Mennyttä viimeistä puoltatoista vuotta, etätöissä kotona, yksin tietokoneen ääressä, eristyksissä yhteisöstä, eristyksestä melkein kaikesta entisestä. Niin hurjasta ajasta huolimatta olen selvinnyt hyvin. Läheiseni ovat lähellä ja terveinä. Minä olen hoitanut monta henkilökohtaista asiaa parempaan kuntoon kuin mitä ne olivat vuosi sitten. Nämä kirkkaat tähdet pitää vain nähdä. Ja omasta itsestä pitää pitää huolta, että voi antaa valoa sitä tarvitsevalle. Siispä huomenna monta taukojumppahetkeä työpäivän lomassa. Ja soitto jollekin rakkaalle ♥

Erik Johansson: Looking for Stars

Jos tykkäsit valokuvista, niin etsiydy Vaasaan Kuntsin Modernin taiteen museoon: 12.6.- 24.10.2021 tai mene Erik Johanssonin kotisivuille erikjo.com ja ihmettele miten hauska ja inspiroiva hän on.

Elämän ihmeellisyyksiä - SuperNatural

Pään tyhjennys on onnistunut erinomaisesti. Olen unohtanut viikonpäivät, herännyt silloin kun silmät ovat  avautuneet ja mennyt nukkumaan milloin huvittaa. En olisi uskonut loman alettua nelisen viikkoa sitten, että pelkästään pako pohjoiseen ja sieltä alas laskeutuminen voi vaikuttaa näin vahvasti ja parantavasti.

Matkallani koin upeita juttuja ja tässä sinulle pieni maistiainen Oulun SuperNatural -näyttelystä. Nyt suunnataan ajatukset tulevaisuuteen. Kuljetaan yhdessä elollisten ja ei-inhimillisten olentojen kanssa sekä mietitään tulevaisuuteen liittyviä mahdollisuuksia ja uhkia. Osa tämän näyttelyn taiteilijoista tekee yhteistyötä tiedemaailman tutkijoiden kanssa, työskentelee moniosaavissa tiimeissä tai työpareina. 

Patricia Piccinini: Muistopuhe

Patricia Piccinini, Australia

Seison tämän aidon kokoisen miehen vieressä. Ihmettelen miten täydellinen hän on. 

Kierrän sinut, näen reitesi muodon, kengän pohjat, sormesi kauniit. Kun laskeudun alas ja katson silmiäsi, voin kuvitella, että räpäytät niitä aivan kohta. Onnekseni et kuitenkaan, sillä säikähtäisin kiljuen.

Kädessä miehellä on "Möykkykala", joka on luokiteltu vaarantuneeksi. Kala on vedestä nostettuna omituinen ja aika öllö. 

Piccininin teokset haastavat samaistumaan toisenlaisiin olentoihin kuin ihminen.  Tämä teos on hiljainen kunnianosoitus eriksummallisena pidetyn kalan elämälle. 

Sam Jinks, Australia

Ehkä kylmällä tasolla, taikka ajatuksissani nurmikolla, makaa rennosti retkottaen miehen vartalo. Miten rauhallisesti hän lepääkään, ehkä ottaa aurinkoa taikka nauttii varjossa puun alla elämästään. 

Sam Jinks: Koirapää

Olen hävytön ja tulen aivan likelle. Seuraan linjojasi ja ihon pintaa. Sormiasi rinnallasi ja kylkesi vierellä. Ja sitten tulevat kasvot, kaunis koiranpää. Kettumaisen suloinen ilme, raukean kauniit silmät. Tekisi mieli silittää sinua.

Muinaiskultuureissa on esiintynyt usein koirankuonolaisia. Myös meidän kansanperinteessä kerrotaan kohtaamisista koirankuonolaisten kanssa syrjäisillä metsätaipaleilla.

Tässä teoksessa Jinks pohtii missä määrin ihmiset sijoittuvat samalle jatkumolle eläinten kanssa. Teoksen kyltissä kerrotaan, että nykytutkimuksen valossa eläinten mielen toiminta on paljastunut hyvin samankaltaiseksi kuin ihmisten.

Fabien Mérule, Ranska

Fabien Mérule: Perhoset

Punaista seinää vasten seisoo pienikokoinen mies. Tässä on omakuva Fabien Mérulesta. Jälleen kerran edessäni on täydellinen ihminen, nyt vain kolmannes minun pituudestani. 

Muistan elävästi olleeni (ehkä Kuopiossa?) joskus vuosia sitten  huoneessa, jossa oli maailman isoimpia perhosia. Siellä ne lentelivät, valtavan kokoiset ruskeat kaunottaret tehden oloni epätodelliseksi. 

Myös tänä kesänä nokkosperhoset ovat vallanneet tilaa, ainakin Jämijärvellä ne näyttivät nauttivan olostaan.

Teoksen tekstin mukaan Mérule käsittelee taiteessaan ihmisen ja muiden elollisten välistä vahvaa yhteyttä. Taiteilijan mukaan nykyihmisten kokemus- ja ajattelumaailmassa tuo yhteys on vähintäänkin ohentunut tai lähes kadonnut. 

Olen samaa mieltä taiteilijan kanssa, ja samaan aikaan ymmärrän, että kuulun itse tähän kadonneeseen porukkaan. 

Anna Uddenberg, Saksa

Nousen portaat yläkertaan ja ihmettelen edessäni olevaa hässäkkää. Että mikä ihme tuo oikein on?

Anna Uddenberg:Villi #4

Okei. Nainen. Ja matkalaukku... ja joku liitovarjo? Nainen ratsastaa matkalaukullaan kuin olisi rodeossa. Nauttiiko se tuosta? Luulen, että nauttii.

Uddenbergin taiteessa provokatiivisesti retkottava figuuri on kaikessa liioittelevuudessaan ja groteskisuudessaan sukua somen selfie-poseeraukselle ja kulutusyhteiskunnan vauhtia ja elämyksiä ihannoiville lifestyle-kuville. 

Alun ärsytyksestäni päästyäni alkaa naurattaa. Tätähän elämä nykyään on. Somea ja markkinoiden mukaan elämistä. Ja kuten Uddenberg toteaa teoksen tekstissä: Erityisesti naiskehon eleet ja esitykset on valjastettu myymään ja markkinoimaan milloin mitäkin. 

Siinäpä onkin miettimistä.

Teoksessa on käytetty: vesihartsia lasikuidulle, matkalaukku, muovikynnet, synteettinen hius, tikattu keinonahka, toppatakki, keinoturkis, verkko, kristallit, jäljitelmä UGG-kengät, reput, leija, jäljitelmäfarkut  ;-)

Lina Baltruweit ja Johannes Breuninger, Saksa

Lina Baltruweit ja Johannes Breuninger:
Super Vivaz, Länsimaiset jumalat

Todella moni teos sai ajattelemaan omaa suhdetta luontoon sekä siihen mitä tuleman pitää. Miten toimin ja miten ajattelen. Ei sillä, ettenkö ajattelisi näitä asioita muutenkin, mutta tämä seuraava teos vain vahvisti omia mietteitäni. 

Taiteilijaduo on luonut omakuvan itsestään, sekä samalla kuvan "etuoikeutetusta sukupolvesta, jolle matkustaminen vieraisiin maihin ja kaukaisiin maanosiin on helppoa ja suhteellisen edullista."

Tosiaankin, miten helppoa kaikki onkaan meille länsimaisille. Halpaa, nopeaa ja vaivatonta verrattuna vaikka sata vuotta sitten matkanneisiin. Kun isoäitini suuntasi valtamerilaivalla toiselle mantereelle Ameriikkaan ei halpalentoyhtiöitä ollut. Matkan teko kesti pitkään ja siinä saattoi vatsa kääntyä pariin otteeseen kun aallot löivät laivan kylkeen. Ja tätä reissua varten oli säästettävä pitkän aikaa rahaa ja laivaan pääsi kun oli näyttää, että säästössä oli myös paluurahat takaisin Suomeen. 

Kuljen teoksen ympäri ja voin kuvitella näiden 1990-luvulla syntyneiden taiteilijoiden ristiriidan, kuinka suhtautua sukupolvensa horjumista solidaarisuuden ja rantabileiden, Greta Thunbergin ja suuren vapauden unelman välillä. 

Sveitsiläinen Daniel Glaser (linkissä kuvia hänen teoksistaan) on pakko mainita. Hänen taidettaan ei saanut valokuvata, mutta sentään kertoa voi jotain. Mies tekee elokuvallisia veistoksia, jossa yhdistyy kuvanveisto, tila- ja videotaide sekä perfomanssi. 

Lähestyn ihan viattomasti Glaserin aidon kokoista teosta Jonathan. Jonathan istuu pyörätuolissa silmät kiinni. Minusta  kuitenkin tuntuu kuin jokin teoksessa liikkuisi. Sitten tajuan, että teos elääkin, sillä mies avaa silmät ja sulkee ne kohta taas. Näyttää kuin hän nukahtaisi. Päässä kaverilla on pipo, kaulassa huivi ja päällä paita. Mutta kädet on ristissä kehon edessä kipsattuina sormenpäitä myöten ja muu vartalo myös. Sylissä miehellä on sanomalehti, enkä voi ymmärtää miten hän sitä lukisi, kun vain kasvot ovat kipsaamattomat. Sitten Jonathan alkaa puhua - puhelimeen. Hänellä on korvissa iphonen langattomat nappikuulokkeet. Mies pyörittelee silmiään, puhuu pitkään ja tekee taidekauppaa jonkun kanssa. 

Mietin tätäkö elämä ehkä on, olla sidottuna ja kipsattuna tuoliin, mutta siltikin tärkeintä on bisnes ja tuotto. Elävä kuollut. Elämmekö nyt näin, vai onko tuo kenties tulevaisuuden kuva? Toivottavasti ei ole. 

Katselen aika järkyttyneenä Jonathania, mutta sitten mielenkiinto herää ja alan kiertää sivuun, jotta näen miten hienosti video muokkaa kaverin kasvojen liikkeet aidoksi, vaikka itse ihmishahmo on stabiilina paikallaan. 

* * *

Täytyy sanoa, että olipas aivan tajuttoman hieno ja ajatuksia herättävä näyttelykokonaisuus.

Jos siis asut Oulun seudulla, tai olet menossa sinne ennen lokakuun puoliväliä, niin pistäydy ehdottomasti katsomassa tämä näyttely. Olen varma, että löydät sieltä mielenkiintoista nähtävää. Minä laitoin tähän juttuun vain muutaman itselleni erityisesti kolahtavan teoksen.

Oulun taidemuseo: 29.5. - 17.10.2021

Myrsky hellii kuitenkin romantiikalla ja Toscanalla

Saanan valloitus on peruttu. Ei ole tarpeeksi varusteita tai halua pakkassäähän ja lumi/räntäsateeseen. Nyyh.

Antaudumme luonnon edessä ja jätämme hyvästit upealle Pallakselle. Koska tämä vuorokausi ei ole tarkoitettu ulkoiluun, vietämme ole-suojassa-päivän. 

Ensin kuuntelemme ja katsomme sateen piiskaamaa auton tuulilasia Rovaniemelle asti. Näin helposti auton saa pestyä aivan tuosta vaan :) Perillä hotellin takkatuli tuntuu ihanalta iholla, kahvi maistuu taivaallisen hyvältä... ja huone, se ei kai voi tämän romanttisemmaksi muuttua. 

Myrskyn jälkeen tulee uusi päivä ja tänään lähdemme Ouluun. Paska kaupunki, lauloin joskus herra Röyhkän innoittamana. Toivon, ettei Oulu todellakaan sitä ole.

Perillä naurahdan, kun näen hotellin ikkunasta kirkon. Minun kirkkohimoani taidetaan nyt hyväillä. Olin jo aamulla aikaisin houkutellut miehen Rovaniemellä kirkkoon katsomaan Lennart Segerstrålen alttarifreskoa Elämän lähde, ja nyt täytynee käydä myös kadun toisella puolen olevassa kirkossa. 

Jostain kumman syystä minua kiehtoo kirkkorakennukset ja se miltä niiden sisällä tuntuu. Ja sitäpaitsi joskus sieltä löytyy sellaista tietoa mistä ei ole ollut hajuakaan. En ollut tiennyt, että Oulussa on ollut linna. Se rakennettiin 1590, mutta linna räjähti salaman iskusta vuonna 1793. Siis mitä! Räjähdyksen on täytynyt olla aikamoinen paukku.

Nälkä. Se iskee jokainen päivä, jossain vaiheessa. Tänään se iskee illalla. Suositusten perusteella etsiydymme Ravintola Toscanaan. Huomaamme suojaisan sopen ikkunan vieressä. Siinä riisuutuessani näen kuinka mies seisoo tiskin edessä ja seuraa tilannetta. Kun olen (minusta on tullut nyt hidas) saanut pikkuisen repun, takin ja hupparinkin pois päältäni, ja peruuttanut pyllyni tuoliin, ottanut aurinkolasit päästäni ja huokaissut, astelee mies rauhallisesti luoksemme. Minun ei tarvitse heti osata päättää mitä haluan juoda, vaan mies toivottaa meidät tervetulleiksi, ojentaa ruokalistat, kaataa vettä laseihin ja antaa meidän rauhassa laskeutua Toscanan maailmaan. Ja kyllä tosiaankin, minä laskeudun nyt. Tilaamani munakoisoannos on täydellinen. Täydellinen! 

Ja se mies, ilmeisesti omistaja, on ihana. Hän tulee välillä rupattelemaan kanssamme (turvaetäisyyden huomioiden), ensin ruoka-asioista, sitten myöhemmin vaelluksesta, Lapista ja vähän kaikesta. Mies muistuttaa enoani, sellaista rauhallista, vakaata kaveria, jolle elämä on selkeää. Kun puran sydäntäni Saanan valloituksen peruuntumisesta, mies toteaa, että hänen kaksi ystäväänsä juuri soittivat joutuneensa keskeyttämään Kilpisjärven reissun. Ystävät istuivat nyt jossain pizzeriassa syömässä lohturuokaa. Tämä hiukan piristää mieltäni, sillä olen pari päivää murehtinut niin lähellä ollutta mahdollisuutta. Olemme varmaankin tehneet hyvän päätöksen, kun hylkäsimme Saanan. 

No, nyt on sitten vatsa pullollaan. Herkkua täynnä ja niin pinkeä, että on pakko päästä iltakävelylle - näin täydellä vatsalla ei kukaan pysty nukkumaan. 

Näimme kaupunkiin tullessamme mukavan vehreän puiston ja suuntaamme sinne. Opastaulu kertoo, että olemme Hupisaarilla, alueella joka on täydellinen paikka leikille, romantiikalle, ulkoilulle, teatterille, keinumiselle, kulttuurille ja vaikka mille. 

Me kävelemme valkoisia puusiltoja pitkin saaresta toiseen. Välillä ihailemme suihkulähteitä, sitten kalatietä, jonne meritaimenet syksyllä tulevat kutemaan. 

Aivan perällä on myös vanha lasaretti, jonka vierestä löydämme Oulun vanhimman lehtikuusen. Halailen sitä sylilläni, joka on aivan liian pieni ;-)

Ihana ihana puu, jolle toivon monta sataa elovuotta lisää. 

On iltamyöhä, vaikkei siltä näytä. Me lähdemme takaisin kohti pimennysverhoja, pehmeitä lakanoita ja unten maita.

Päivän suositukset Oulussa kävijöille:

Ravintola Toscana

Hupisaaret