Itsesabotaasiako?

Voiko v***tukseen tukehtua? Mitä en enää ymmärrä?

Kokonainen nainen

Lomailin viisi viikkoa. Viisi. Se on hirveän pitkä aika. Ja se tuntui nahoissani. Olin tyytyväinen. Nautin kesästä. Nautin miehestäni ja tietysti nuoresta miehestä joka palasi Suomeen ja meidän luokse. Nautin ystävistäni, luonnosta, merestä, järvestä, sateen ropinasta ja auringosta. 

Nukuin hyvin, söin hyvin ja tunsin palautuvani elävien kirjoihin. 

Ensimmäisillä viikoilla huomasin, että kivut olivat kadonneet. Ei kipua missään. Ei yhtään. Ihmeellistä.

Puolivälissä lomaa

Olin lupautunut menemään työkoulutukseen. Sen piti kestää kolme tuntia. Siinä meni koko päivä. Aamupäivällä pähkäilin teknisiä ongelmia jotka tietysti jatkui myös koulutuksen alkuosassa. Päivän anti oli kuunnella sujuvasti engantia italialaisella ja saksalaisella aksentilla, mutta portugalilaisen puhe meni kuin vesi hanhen selästä korvieni ohitse. Asiaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta aikaa ei.

Minulle selveni hyvin nopeasti, että syksystä tulee vaativa vain tämän yhden järjestelmän kanssa. 

Mietin miten koulutan toiset, kun oma koulutus on kurkistus jäävuoren huipulle. Hapettomassa tilassa oli aivan liian paljon selviteltävää ja testattavaa itselleni. Puristi rintaa. 

Laitettuani läppärin kannen kiinni hengittelin syvään ja päätin unohtaa koko asian loppuloman ajaksi.

Nollauksen nollaus

Viisi viikkoa tuli täyteen ja oli töihin paluun aika. 
Maanantaina aloin käydä läpi järkyttävää määrää sähköposteja.
Tiistaina sain viestin, josta mulla meni kuppi nurin. En jaksa ihmisiä, jotka ei hoida omia tehtäviään vaan siirtelevät niitä muille.
Perjantaina sain oikein appelsiinin kokoisen tukoksen nenääni. Teki mieli repiä hiukset irti päänahasta ja huutaa äänihuulet riekaleiksi...

Lopetin työt ja suljin suuni. Olin hiljaa.

En tiedä miten jaksan. Vähän lamaantunut olotila. 

Ensimmäinen viikonloppu

Jos olisin saanut valita, en olisi lähtenyt perjantaina mihinkään. Mutta koska kauan aikaa sitten oli sovittu että mennään ystävien mökille viikonlopuksi, totesin että lähdettävähän se on. 

Automatkalla työkuviot pyöri neljä tuntia nonstoppina mielessä, miten selviän syksystä, mitä teen sen tyypin kanssa, miten hoidan tämän työn, mitä, miten, miksi, paska, paska, paska... 

Ja kun oltiin perillä ja istuttiin valmiiseen ruokapöytään päästin suustani tuskaisen ähkäisyn ensimmäisen työviikon tunteista. 

Ystävät

Se mies on jutellut aikaisemminkin työhön suhtautumisesta, omista kokemuksistaan pitkältä ajalta. Kuuntelin kaverin puheita. 

Sunnuntaina kun olimme aamiaisella kiitin miestä. Totesin, että yritän taas vaihtaa asennetta, että aamulla aloitan tyhjältä pöydältä, teen oman osuuteni ja kun kello lyö sopivasti, niin mun työhanskat tippuu kädestä ja yritän olla ajattelematta enää työkuvioita. 

Kotimatkalla mietin nelisen tuntia lauseita jotka ovat pyörineet vuosikausia mukanani: 

• otan oman vastuuni
• voin aina valita asenteeni, toimintatapani ja ajatukseni
• muistan olla kiitollinen hyvistä asioista (hyvän asian lähde ei ole minussa itsessäni vaan toisessa ihmisessä tai luonnossa)
• puhun oman totuuteni, ilmaisen rajani, puhun selvästi ja suoraan (ja tässä törmään seinään, tätä täytyy harjoitella)
• luotan, että asiat järjestyy, ne on aina järjestyneet
• ja muistan, että tämä kaikki johtuu osittain koronasta ja 2,5 vuoden etätöistä

Toinen työviikko

Aloitin maanantain tekemällä sarakkeet:

mikä aiheuttaa negatiivisia fiiliksiä
voinko vaikuttaa, jos voin -  mitä minun pitää tehdä, jos en voi vaikuttaa - viisveisaan koko asiasta

Samana päivänä täytin listaa. Seuraavana unohdin täyttää. Keskiviikkona täytin. Torstaista en muista enää miten päivä meni. Perjantaina sain taas soiton, joka ahdisti pirusti kehossa ja veti lihaksiani kieroon.

Sitten aloin surffailla netissä etsiäkseni vaihtoehtoja päänsärylle ja potutukselle. Ehkä opintovapaa voisi olla pelastukseni?

Onko hyviä ideoita?

ps. kaikki kuvat on Kuhmalahdella olevasta Taidepappilasta, jossa taiteilija Teemu Luoto asuu ja tekee keramiikkaa. 

Luonto on ihmeellinen ja taiteilija myös

Muistan lukeneeni joskus maininnan taiteilijasta, joka muokkaa luontoa taideteoksikseen ja nyt sattui niin mukavasti, että Turun lomamatkalla pääsin tutustumaan aiheeseen lähemmin. Seuraavassa muutama kuva ja kokemuksia Antti Laitisen näyttelystä Taipuisa maisema.

Vaikka tiesin ennestään, että Laitinen muokkaa maisemaa oikeasti, huomaan valokuvia katsellessani väkisinkin etsiväni käsittelyn jälkiä. 

Mutta ei, aina kun menen lähemmäksi kuvaa näen, kuinka puiden oksistoa on taivuteltu, leikattu tai uudelleen liitetty. 

Voin vain kuvitella miten pitkään teoksen tekeminen kestää. Kiipeillä heiluvissa tikapuissa korkealla ilmassa. Jakaa oksaa kahtia ja venyttää tai taivuttaa sitä mielikuvituksen ohjaamaan suuntaan.

Jo muutaman valokuvan nähtyäni huomaan olevani myyty. Laitinen toimii!

Sitten yllätän itseni ja saan taidekokemuksen lisäksi kateuskompleksin. 

Alan vihreänä toivoa, että olisinpa ollut paljon rohkeampi ja sitkeämpi nuorena. Miten erilaista elämäni saattaisi olla, jos olisin valinnut sen mikä oikeasti kiinnosti. Havahdun kesken jossittelun, nostan katseen takaisin ylös, kerään kompleksini kasaan ja puhallan ne (ajatuksissani) puun reikien lävitse. 

Siirryn toiseen huoneeseen ja hämmästyn entisestään. Laitinen on koonnut tänne tilateoksen. Hän on tuonut eteeni aarin metsämaan. 

Yhdellä seinällä on valokuva alkuperäisestä metsästä sekä sieltä irrotetusta aarin maa-alasta. Videolta katson, kun kaveri kantaa kaatamaansa puun runkoa polkua pitkin työhuoneeseen.

Kun kaikki on roudattu metsästä pois, taiteilija lajittelee ja siivoaa materiaalit. Hän hakkaa puut klapeiksi. Lajittelee kaarnat erikseen ja kävyt, isot oksat ja pienemmät. Sammaleet puhdistetaan, nurmi samoin, kuten myös multa ja juuret. Kaikki siivilöidään ja siivotaan. 

Seuraavaksi Laitinen kokoaa työtilaansa aarin kokoiseksi taideteokseksi. 

Ja tämä sama työ on nyt edessäni taidemuseon lattialla. Värit ovat haalistuneet, mutta eihän sillä ole merkitystä, niinhän luonto toimii. Haalistuu ja maatuu pikkuhiljaa.

En tiedä miten omassa rauhassaan kaveri saa tehdä taidetta. Mutta jos itse asuisin lähistöllä, niin kävisin varmasti usein katsomassa löydänkö kohteen, joka taiteilija parhaillaan käsittelee. 

Huomaisinko esimerkiksi, että järven viereen on alkanut ilmestyä toinenkin "järvi" ja pohtisinko kuinka se on mahdollista. 

Ihmettelisinkö syksyllä, kun kaikki puut ovat jo tiputtaneet lehtensä, miten omituiselta näyttää heinäpellon laidassa, aivan koivumetsän rajalla, oleva valtava koivunlehtiympyrä. Eihän tuo ole mitenkään mahdollista!

Tai katsoisinko kävelylenkilläni talvisena päivänä puuta ohikulkiessani, että onpas lumi peittänyt jännittävästi osan oksista. Aivan kuin puu leijailisi ilmassa. 

Saattaisin mennä lähemmäs vain todetakseni: no niin, kyllä se naapurin Antti on taas keksinyt jännittävän idean.

Kun katselen puun oksista tehtyjä seinätaideteoksia alan himoita sekä pajupunontaa että omaa työtilaa. Toisaalta tiedän, etten tarvitse pajuja enkä työhuonetta. Ei minulla tunnu olevan aikaa mihinkään ylimääräiseen. Ei, vaikka se olisi kivaakin. Mutta jos aikaa olisi, mihin haluaisin sen käyttää? Mihin sinä käytät aikasi? Teetkö vapaalla juuri sitä mitä haluat? (jos työ ei ole sitä mitä eniten haluat tehdä) 

En pääse itsestäni puusta pitkälle. Näytän palaavani joka loma tähän samaan teemaan ;-), joten parempi vain syventyä Laitisen näyttelyyn.

Teoksia katsellessa tulee väkisin mieleen, että tämä taiteilija nauttii hitaasta työstä. Lopulta näenkin infotekstin, joka vahvistaa ajatuksiani: 

"Tärkeintä on tavoitteen eteen tehtävä työ, ei lopputulos."

Jos pitää luovuuden oven avoinna ja katsoo itseään ja luontoa lempeästi, ja ehkä hymyssä suin, voi ilmeisesti ponnistella rajusti ja erittäin pitkään, ja silti nauttia tekemisestä. 

Kenties pitkä ja sitkeä tekeminen on enemmänkin meditatiivista eloa kuin varsinaista "työtä".

Ehkä hauskin taideteos on It's my Island VI, jossa Laitinen tekee itselleen oman saaren. Katson videoita useamman kerran ja huvitun ja kumarran Laitisen sitkeydelle. 

Mietin milloin lie mies haaveili omasta pikkuisesta saaresta. Onko silloin ollut pimeä talvi-ilta, ehkä liian tyyntä, vain takkatulessa on napsahdellut silloin tällöin kipinä. Onko hän tuolloin toivonut kesää ja rantavettä. Ollapa oma pieni saari. Elää kalastellen ja tuulesta nauttien. Ja kun kevät on tullut, hän on löytänyt juuri sopivan paikan. 

Videolla näen kuinka mies kiskoo jotain mukanaan veden alla. Hän raahaa kerta toisensa jälkeen maa-ainesta juuri sopivaan kohtaan. Missään vaiheessa raahaaminen ei näytä helpolta tai kevyeltä. Päin vastoin, lihakset tekevät töitä ja omanikin jännittyvät, kun mies taistelee painavien säkkien kanssa, yrittää nostaa niitä paikalleen tai on aaltojen riepoteltavana.

Lopulta saari valmistuu ja se näyttää todella upealta. Kyllä tuolla omalla saarella kelpaa oleskella. Niin pitkään, kunnes tuntuu, että on aika lähteä uusiin maisemiin. 

No, minäkin lähdin jo pois, Turusta siis. Mutta kuten huomaat, niin suosittelen Antti Laitisen näyttelyä varsinkin jos pidät luonnosta, valokuvista ja aina niin tärkeästä pienestä hulluudesta, jota ilman maailma olisi todella tylsä ja ikävä paikka. 

Näyttely on koettavissa Turussa Väinö Aaltosen museossa 18.9.2022 asti :)

Ensikertaan :D

Tilannekuvia ja lepattelevia ilmoituksia

Kesäloma ulkomailla! Mikä ihana ajatus ja miten helposti toteutettavissa. Senkun lähdet Turkuun!

Vitsi vitsinä, mutta niin me teimme. Lähdimme heti kesäkuun alkupuolella reissuun. Käytössä oli pieni puutalo Port Arthurista ja sijaintina se oli täydellinen. Neljä päivää meni nopeasti, ehkä liiankin, sillä emme ehtineet Seilin saarelle emmekä kävellä paikallista pyhiinvaellusreittiä. Sen sijaan aika sujahti kaksin, ystävien ja tietysti kaikkien niiden hauskasti puhuvien turkulaisten kanssa. 

On kuukauden alkupuoli ja sää sen mukainen. Usein yhtäkkinen tuuli ja viima tukistaa ikävästi päälakea. Seuraavassa hetkessä on riisuttava pitkä neuletakki ja lämmiteltävä auringon paisteessa kylmän kevään kohmettamaa nahkaa. Katselen hämmästyneenä paikallisia, jotka aamusta asti ovat kevyesti pukeutuneita. Täällä ollaan joko karaistuneita tai sitten olen itse liian herkkä kylmälle. 

Turussa on myös mäkiä. Kun kotikulmat ovat tasamaata, niin täällä pääsee kiipeämään kummulle jos toiselle. 

Minun mieleni nauttii näistä nousuista, jalkani ei niinkään. Hermo vinkuu ja vikisee sisälläni. Sanon sille, että rauhoitu ja nauti elämästä, hellin sinua asunnolla rentouttavilla liikkeillä. Teemme sovinnon ja hyvittelen kehoani Aurajoen rannalla. 

Aivan jokaista penkkiä ei testata, mutta monta siltaa kuitenkin. Yhden sillan kautta vien kroppani katsomaan sitä mitä ihmisen pitäisi tehdä, eli menemme kurkistelemaan Paavo Nurmen kentälle urheilukisojen tunnelmaa. Liike, Birgitta, liike on hyväksi sinulle ;-)

Pienillä houkutuksilla saan jalkani kävelymoodiin ja sitten pääsemme asiaan. Kiertelemme kaupunkia sinne tänne. Ensin yhteen suuntaan ja heti kohta toiseen. 

Etsimme viime visiitillä elämää suuremmaksi asiaksi noussutta kirjakauppaa. Siellä mieheni pelasti minut yhdistelmällä mies-kirjakauppa-ja-gynekologi. Löydämme liikkeen vain todetaksemme sen olevan kiinni. Olemme hereillä aivan liian aikaisin. En saa hyvää kahvia, eikä mies löydä uusia kirjoja...

Sen sijaan toteamme, että Sammakon kirjakauppa ja kahvihuone on saanut oven pieleensä ketun ja mäyrän. Molemmat näyttävät pitävän myös kirjoista. (Mahtavaa, että sähkökaappeja voi pinnoittaa nykyään muutenkin kuin koiran liruilla ja kirjoitusharjoituksilla.)

Pidän tästä kaupungista. Pidän rakennuksista, jykevistä kivilinnoista ja vanhoista puutaloista. Ihailen isoja puita. Miten vehreää täällä onkaan. Valtavat puut varjostavat mukavasti, värittävät ja pehmentävät tunnelmaa.

Vihreä Herrainpukimon rakennus ilostuttaa myös ulkonäöllään. Liikkeen nimikin on piristävä. Mietin miten hienoa olisi astua ovesta sisään ja tilata itselle herrasmiespuku kaikkine härpäkkeineen. Jos olisin mies, tekisin varmasti niin. Käännymme talon kulmalta kujalle ja näen liikkeen ovessa leijuvan paperiarkin. En tiedä mikä minuun iskee, mutta epätavallisen uteliaana nousen raput ja tutkailen lappua. 

Mietin kuinka omistaja on kiireessä laatinut viestiä, juossut teipin riekaleet kädessä rappuset alas, mittanauha taskusta pilkottaen. Lappu on jäänyt heilumaan tuulessa ja joku komea herrasmies on ihmetellyt sitä lukiessaan miten selviää tämän illan ilman räätäliään. No, jokatapauksessa, niinhän se on, ettei hätä lue lakia ja asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen.

Minä olen nyt kuitenkin lomalla, eikä silloin asioilla ei ole tärkeysjärjestystä. Vai onko kuitenkin?

Ollaanko kävelty tuota katua? 
Ai ollaan. 
No, käännytään sitten tuosta seuraavasta vasemmalle. 
Mennäänkö varjoista puolta?
Ei kun mennäänkin aurinkoista

Aluksi menimme minne sattui. Nyt me kuljemme vain outoja reittejä, katuja joita ei olla kävelty aikaisemmin. Otan välillä pieniä askelia ja sitten taas loikkia. 

Sinne tänne kuljeskellessa kaupunki avautuu eri tavalla. Pienet asiat nousevat esiin. Kuten taideliike, jonka ohitse astelen. Peruutan kuitenkin kesken kaiken ja palaan ulko-ovelle. Edessäni on pitkä rimpsu irtokirjaimia entisajan ilmoitustaulussa. Nostalgia nousee sisälläni. 

Luen irtokirjaimista tehtyjä lauseita. En ole laisinkaan loukkaantunut, että taidearvioitsija on laittanut ovensa säppiin. Minullakin on nälkä juuri tähän aikaan. Kenelläpä ei olisi. 

Mitä pidemmälle luen viestiä sitä enemmän alan kaivata tällaista kepeää tiedottamista meille nykyajan anna-mulle-kaikki-heti ihmisille :)

Kävellessäni alan myös toivoa, että Helsingissäkin arvostettaisiin enemmän kivijalkakauppoja. Elämä isoissa kauppakeskuksissa on suoraan sanottuna tylsää. Tiedäthän, aina samat liikkeet. Ja vieläpä auki lähes aina. Ei minua kiinnosta kävellä kauppakeskuksen tylsiä sisäreittejä. Minua kiinnostaa enemmän nämä kaduilla olevat pienet liikkeet ja niiden elämä.

Minulle sopisi oikein hyvin, että kaupan pitäjä voisi itse suunnitella omat aukioloaikansa, sulkea oven silloin kun perhetilanne sitä vaatii, taikka oma napa kaipaa huolta tai maha murkinaa. 

Lisäksi kauppoja ja palveluita voisi sijoittaa viihdyttävästi vierekkäin. Siten että me mielikuvituskierot saisimme  naurun pyrskähdyksiä niiden ohitse kulkiessamme.

Kuten tämä morsiusliike, jossa morsian kenties miettii miten ihanaa on paeta vanhaa elämää uuteen, tai miten ihmeessä pääsisi pakenemaan tilanteesta pois. Muista vaihtoehdoista puhumattakaan.

Olipa miten tahansa, minä olin ainakin paennut lomalle pitkän kevään jälkeen. Ja kyllä tämä matka Turkuun teki minulle todella hyvää :D

Iloista kesäkuun viimeistä hetkeä sinulle ♥

ps. meinasi unohtua nälkäkokemukset

• Olisi ollut kiva kokea erilainen aamiainen, mutta hipsterimäiset aamiaispaikat eivät osuneet silmiimme tai sitten ne avasivat ovensa aivan liian myöhään. Fazer Café Aurakadulla oli kuitenkin todella herkulliset aamupuurot ja muut systeemit
• Maukkaat kala-kasvislounaat nautimme mm. ravintoloissa Ravintola blanco, Bagel House ja Tiirikkala
• Ihanan tunnelman ja iltapäiväkahvit kakkuineen tarjoili Kahvila Oksi
• Kivat drinkit alkoholilla ja ilman nautittiin Turun tuomiokirkon edustalla
• Illallisten suhteen ei ollut yhtä hyvä tuuri kuin lounaiden. Osa ravintoloista oli kiinni ja osaan olisi pitänyt älytä varata pöytä. Ilmaa ruokaa ei jääty kuitenkaan koskaan. Pizzahan on kai ruokaa ;-)

Haaste - Nopeat sanat joihin hitaat vastaukset

Ainakin Emma, Marika ja Marjaana ovat vastanneet Nopeat sanat haasteeseen. Nappasin kysymyspatterin myös itselleni ja tässä tulos:

Kulkuneuvo

Jalankulkija, käykö se kulkuneuvosta? Vastaan jalat. 

Ai ei käy, no sitten vastaan juna, paikallisjuna tai pitkänmatkan juna ja ehdottomasti yöjuna, sekä tietysti myös Bernina Express.

Unelmakohde

Mä olen aina halunnut kulkea Idän pikajunalla. Koko matkan. Mukaan saisi tulla Hercule Poirot, mutta pelkästään lomailemassa, ei työtehtävissä.

Musiikkilaji

Funky-Jazz-Rock-Proge-Pop-Soul-Blues Olen kuunnellut pienestä asti musiikkia, hiskisalomaasta klassiseen ja kaikkea jytkettä siltä väliltä. Tykkään groovesta ja vauhdista, pienestä hulluudesta ja suorasta huudosta. Musiikin tehtävä on pyörähtää nahan sisällä, kasvattaa hyviä tunteita, puhdistaa kyyneleillä, avata sydäntä ja pauhata totuus julki. 

Kukka

Kukkivat mansikka ja mustikka ovat tällä hetkellä mielessä. Pakkasmarjani alkavat olla vähissä ja odotan innolla uutta satoa. Toivottavasti ilmat ovat suotuisat :)

Jälkiruoka

Hedelmä. Koko talven olen syönyt jälkiruuaksi hedelmän. Olen miettinyt onko se syy, että rauta-arvoni ovat parantuneet (vaikka lopetin rautalisän syömisen vuosi sitten). Samalla jätin pois jälkiruokakahvin, sillä saattaa myös olla positiivinen vaikutus raudan imeytymiseen. 

Keittiöväline

Tämän olen vastannut ennenkin. 

Teräskattila, sillä voi keittää, paistaa ja pahassa tapauksessa grillatakin. Siitä voi syödä suoraan sekä haarukalla että lusikalla, ehkä juodakin, jos aterimet on kadoksissa. 

Kattilassa voi tehdä nopeaa ruokaa tai muheuttaa pitkään. Sitä voi käyttää hellan ja nuotion päällä. Ja siinä voi sekä valmistaa että säilyttää ruuan. 

Lempivaate

Villasukat -ilman lampaanvillaa ;-)

Kosmetikkatuote

Concealer tummiin silmänalusiin :D

Lempikaupunki

Tämä on tosi paha. Heitän ensimmäisen mieleen tulevan, joka on Pariisi ♥

Lempikirja

Ei pysty! En pystyisi vastaamaan myöskään lempikappaleeseen tai lempielokuvaan. Todella hyviä on niin monta ja eri ajanjaksoissa eri teokset nousee parhaimmistoon, seuraavassa hetkessä jokin aivan toinen tuntuu täydelliseltä. 

Juoma

Vesi

Tuoksu

Sanasta tulee heti mieleen kosmetiikka, ja koska ainoa sellainen tuote, joka minulla on tuoksuva, vastaan Chanel No. 5. Mutta jos ajattelen asiaa laajemmin, niin luonto itsessään tuoksuu hyvältä, jos vaikka ajattelee hiekkaa kesäisenä päivänä. Taikka nurmi sateen jälkeen. Ja haistoinpa ne tai en, niin varmaankin vetoavan tyypin feromonit "tuoksuu" tosi hyvältä :D

Iltarutiini

Ennen sitä vain pesi hampaat ja meni sänkyyn. Nyt kuvio on monisyisempi: Kasvojen iltahoito. Ilta tee. Rento ja höntsä tv-tallenne. Samalla pieni selänhoitotreeni. Lääkkeet ja hammaspesu. Bulletjournal. Kirjan lukemista. Korvatulpat. Silmämaski. Pari ajatusta läheisistä. Ja sitten kroooohhhhh...

Jäätelö

Kyllä kiitos! Kirsikkatiikerijäätelö by Vanhan Porvoon Jäätelötehdas

Flunssankarkoituskeino

Vaikka sosiaalisuus on vähentynyt korona-aikana, niin siltikin ihminen on ihmisen toiseksi paras ystävä. Eli nuku hyvin, liiku sopivan paljon, tapaa ystäviä ja pese kädet :)

Aamupala

Syön sen joka päivä. Yleensä aamulla. 

Huonekalu

Sänky. Olen siinä niin monta tuntia öisin, että sen on paras olla hyvä ja tarpeellinen. 

Vuodenaika

Kesä, sitten kaikki muut vuodenajat ovat saman arvoisia. Arvostan niitä kaikkia ja olen iloinen, että meillä vielä on ollut neljä erilaista vuodenaikaa. 

Juhlaruoka

Juhlaa on aina syödä jonkun toisen loihtimaa ruokaa :D

Oikein makoisaa viikonlopun jatkoa sinulle!

Ihan tavallinen lauantai - tai ei ihan

Huomasin lukevani useammasta blogikirjoituksesta tai kommentista kaipausta "vanhan ajan blogeista". Kuinka kivaa oli lukea tavallisten ihmisten lyhyitä tai pitkiä normipäivän kuvauksia ja ajatuksia. 

Tartun ajatukseen ja postaan eilisestä. Tämä ei nyt ole ihan tavallinen viikonloppu, sillä mies on ollut kirjoituskurssilla useamman päivän ja olen tehnyt mitä mieleeni on tullut. 

Aikainen lintu madon nappaa?

Nousin pirteänä kurkistamaan kelloa aamulla. Kuusi. Vedin peiton korviini ja jäin tuijottamaan kattoa. Katsoessani seuraavan kerran kelloa se oli jo puoli kahdeksan. Kumman mukavasti aika kului ihan vain maatessa :)

Aamupesun jälkeen laitoin kahvin tulille. Lisäksi tein itselleni täytetyn bagelin ja sen seuraksi jugurtin siemenillä, kiiwillä ja härkisgranolalla (mikä on aika herkullista lisuketta). Menin tyylittömästi istumaan olkkarin lattialle. Laitoin tarjottimen viereeni ja nautiskelin aamiaiseni katsellen Hotelli Portofinoa. Siinä oli sopivan kaunis ja mukava tunnelma ja (aivan kuin päivästäni olisi tulossa hirmu kiireinen) sain hoidettua kaksi asiaa samalla kertaa. Noh, yksi tyhmyys tuli tehtyä. Olin jo edellisiltana syönyt itselleni pahan olon suklaalakritsitoffeista. Niitä jäi kolme jäljelle ja hain ne aamiaisen jälkiruuaksi. Huono juttu. Aiheutin itselleni taas kamalan olon ja tajusin, että kenties olisi hyvä pitää vähän taukoa karkeista. Öh!

Aamupäivän mato nappaa paremmin?

Huonosta olosta huolimatta vedin ulkoilukamat päälleni ja lähdin ulos. Kun pääsin keskuspuiston varrella olevalle urheilukentälle osui aurinko todella mukavasti kallioille. Koska mulla ei ollut kiire mihinkään, menin istumaan valoisaan kohtaan. Yhtäkkiä tuli fiilis, että pitää ottaa kengät ja sukat pois. Ja kyllä, kallio oli lämmin, se aivan helotti jalkapohjieni alla. Siinä minä sitten istuin ja ihmettelin kesän tuloa. Metsiköstä takanani kuului lintujen laulua ja jalkapallokentältä nuorten ja lasten ääniä. Tekonurmelle asti en nähnyt, mutta urheilukenttä oli ihan vieressäni. Mies kantoi hirmu ison kahvakuulan kentän reunalle. Se heilutteli rautamötikkää viisi kertaa ja lähti juoksukierrokselle. Kerta toisensa perään kaveri teki toistoja, sitten vähän spurtteja ja lähti pois. Minäkin olin jo siirrellyt varpaitani pari kertaa lämpimämmälle kallion kohdalle ja ajattelin jatkaa matkaa kotiin päin. 

Päivällä nappaa parhaiten?

Kotona mietin mitkä ovat niitä asioita, joita en koskaan tunnu saavan aikaiseksi. Sellaisia, jotka eivät ole tavallaan hoidettavia, mutta kuitenkin pyörivät epämääräisesti mielessä.

Hain joulukuusen kokoisen peikonlehden parvekkeelle. Otin sen vanhasta ruukusta pois ja istutin uuteen isompaan. Suihkuttelin peikkoa antaumuksella ja koko parveke muuttui sademetsäksi. Totesin, että nuorimies on varmaan iloinen, kun en ole tappanut kasvia sen reissun aikana. Innostuin tekemisestä ja lopulta vaihdoin kolmeen muuhunkin kasviin mullat ja ruukut. Joku naapuri saattoi ihmetellä mikä ihmeen kasvihuone meillä on, kun puskin kukkieni kanssa ovesta ulos niin, että kohina vaan kuului kun lehdet pyyhkivät ovenkarmeja. Hemmetin isoksi ovat kasvaneet sen jälkeen, kun hankin kasvilamput.

Iltapäivän madonkaivuu

Tajusin siinä touhuttuani miten kamala nälkä on. Pilkoin pellillisen kasviksia uuniin, lorauttelin päälle aimo annoksen öljyä ja mausteita. Vanhat pastan jämät keikautin lämpimien kasvien seuraksi ja kun muutakaan ei jääkaapissa ollut, lusikoin hummusta päälle. Nyt joku kyllä ajattelee, etteikö sillä ihmisellä ole keittiötä ja pöytää (kyllä on ja tavallisesti aina syön pöydän ääressä), mutta halusin tosi kovasti katsoa sen toinen brittisarjan, jonka olin tallentanut, eli Salainen agentti Harry Palmerin. Ja niin tein, söin  olkkarin lattialla ja katselin telkkaria samaan aikaan. Hyi, niin ei saisi kai tehdä!

Ykköset ja nollat ei ole syötäviä

Palmerin jälkeen menin tietokoneelle, mikä on usein huono juttu ajankulun takia. Kun olin uponnut omiin juttuihini tajusin, että kahviaika oli mennyt jo kauan kauan sitten. Ja jotenkin lonkkaakin oli alkanut kolottaa. Eli ei kun taas vaatteiden vaihtoon ja ulos. 

Kiertelin ilta-auringossa lähipeltoja ja maisemia. Katselin nurmella istuvia porukoita ja kuuntelin tenniskentän ääniä. Tulen aina hyvälle tuulelle tennispallon ja mailan kosketusäänestä (ja samalla mieleen nousee tämä biisi ja varsinkin video)

Kotona muistin, että sunnuntaina pitää mennä gynelle (naisten vaihdevuosiasiat pitää hoitaa kunnolla, jotta elämästä ei tule shittiä). Katsoin bussin lähtöajan. Sitten muistin, etten ole syönyt illalla mitään. Tein ruokaa ja söin. Keittiössä ;-) Sen jälkeen keitin iltateetä ja tuijottelin vähän telkkaria. Kymmenen aikaan laitoin siipalle hyvänyön toivotukset ja sitten menin sänkyyn lukemaan kirjaa. Uni tuli joskus yhdentoista maissa. 

** *

Unohdin juoda iltapäiväkahvit lauantaina ja sama tapahtui tänään sunnuntaina. Kun mies ei ole kotona, niin en tunnu ehtivän kahville. Mutta appelsiinit olen tuhonnut. Viikonlopun aikana viisi tai kuusi. Espanjalaiset on nyt erityisen mehukkaita.

Tähän postaukseen ei tule nyt kuvia, ei niitä ennenkään aina laitettu :)

Ihanaa tulevaa viikkoa sinulle!

Kirsikkapuun kukat

Viikonlopun aamiaishetket on erityisen maukkaita, silloin pöytä on katettu arkipäivistä poiketen. Ei sillä, että kaurapuuro marjoilla ja jugurtti siemensekoituksella olisi huonoja valintoja viikonloppuna, ei todellakaan. Mutta rauhallinen istuminen värikkäiden hedelmien, vihannesten ja muiden herkkujen kanssa saa meidät usein keskustelemaan pitkään kaikenlaisista asioista.

Eilen puhe palasi taas kerran elokuvaan Everything everywhere all at once, jota kävimme viikko sitten katsomassa. Mietimme kuinka helposti ihminen jämähtää vanhaan tuttuun, ei ota askelta sivuun tai katso mitä vaihtoehtoja maailma tarjoaa. On ihmisiä, jotka pääsääntöisesti menevät pelkoa kohti, niitä jotka silloin tällöin tekevät yllättävän hypyn tuntemattomaan ja heitä jotka valitsevat aina tutun ja turvallisen. Kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia ja kaikki ovat yhtä oikein. Päätös on aina oikea, niin kauan, kuin syvällä sisimmässä siltä tuntuu. Joudumme joka tapauksessa tekemään valintoja joka hetki, eli mikään ei ole kallioon hakattua. Aina voi valita toisin. Jos ei muuta, niin oman asenteensa.

Ahmiaisen jälkeen mietittiin päivän muita anteja. Koska kirsikkapuut kukkivat juuri nyt, päätimme lähteä Roihuvuoreen. Huomenna paikassa vietetään hanamia, mutta silloin me olemme muualla. 

Suuntaamme siis kirsikkapuiden alle ihailemaan vaaleanpunaista maailmaa. Tunnelma on yhtä suloinen kuin omenapuutarhassa käynti niiden kukinta-aikana. 

Ajatukset päässä hiljenevät ja katse kiinnittyy kuhmuraisiin pieniin oksiin sekä herkkiin vaaleanpunaisiin kukkiin ja nuppuihin. Mereltä puskee kylmää ilmaa, muttei se tunnu haittaavan ihmisiä, jotka levittävät filttejä nurmelle ja avaavat termospullojaan. 

Me ihailemme japanilaistyylistä tunnelmaa, kauniita kaarevaksi haravoituja hiekkakenttiä, kallioseinän pienestä kolosta puskevaa saniaista, sekä sammalpeittoa, joka kumpuilee aaltoilevasti kuhmuraisten puunjuurien päällä. Nuoret ovat pukeutuneet keskiaikaisiin pukuihin ja poseeraavat ison puumiekan kanssa. Aikuiset asettavat isoäidin kirsikkapuun alle ja ottavat hänestä valokuvia. Kun isoäiti huomaa hymyni hän hämmentyneenä toteaa: "me herätetään huomiota". Toisaalla nainen istuu nurmella t-paita päällään ja heilauttaa pitkiä hiuksiaan kuvaajalle. Se, että taustalla näkyvien ihmisten pintaa peittää paksut takit, ei haittaa kuvattavaa tai kuvaajaa. Täällä ovat sulassa sovussa lapset ja aikuiset, nuoret ja vanhat. Todella mukava tunnelma. 

Paluumatkalla autolle näemme leikkipuiston edessä pöydän, jossa myydään kotitekoisia herkkuja. Päätämme ostaa iltapäiväkahville mokkapalat ja saan ne mukaani paperilautasilla. Koska matkaa on vielä jonkin verran, sujautan palat samalle lautaselle ja laitan toisen "kanneksi". Leivoksessa on kaunis kirsikkakukkakuorrutus, joten suojelen sitä erittäin hennolla otteella, niin ettei tuuli vie kansilautasta, muttei se oikein kosketa kuorrutustakaan.

Paikan kauneus vetää kameraa puoleensa, ja kun otan valokuvaa, sanoo mies pitelevänsä herkkuja puolestani. Kun lähden kävelemään taas miehen perään tajuan huudahtaa hänelle, ettei purista kansilautasta, jottei kuorrutus ei tartu siihen. Mies sanoo jotain, mutta olen liian kaukana kuullakseni vastausta. Seuraavaksi huomaan, kuinka mies kääntyy edessäni ja ottaa kameran esiin. Sillä on toisessa kädessä mokkapalalautanen pystysuorassa ja ote on tiukka. Voi s***ari sentään. Olen nyt miehen kohdalla ja otan mokkapalat sen sormien puristuksista. Lautaset on niin tiukasti kiinni toisissaan, että tiedän tuhon tapahtuneen.

Kotiin päästyä mies lähtee kirjanjulkkareihin ja minä keitän iltapäiväkahvit. Katson surkeasti paperilaustasta, joka on liiskattu kiinni mokkapalakuorrutukseen. 

Varovasti nostan kansipahvilautasta. Varovaisuus ei ole tarpeen, sillä siinä on koristekirsikankukka ja puolet kuorrutuksesta. Leivos on niin surkuhupaisan näköinen, että syön sen oikein hartaasti herkutellen. Eihän se ulkonäkö, vaan maku totean jo hymyillen. 

Jos ehditte, niin käykää ihailemassa lähistöllänne olevia kirsikkapuita. Puiden kukinta-aika on lyhyt, mutta juuri näistä pienistä ja lyhyistäkin asioista kannattaa nauttia. 

Tänään iloitsen myös uudesta euroviisuvoittajasta. Kaikki tuki on tärkeää heille, joilta vapaus rauhalliseen eloon yritetään riistää. 

Oikein hyvää viikonlopun jatkoa sinulle ♥

Haluaa takaisin lomalle!

Viime tiistaina Helsingissä oli seitsemän astetta lähtiessämme. Laitoin kevytuntuvan päälle, sillä koskaan ei voi mitenkään tietää millainen myrsky ja tuulenpurkaus lomalla sattuu kohdalle. 

Mitä pidemmälle edettiin, sitä pirteämmäksi tunsin oloni. Ensin nostin aurinkolasit silmille. Sitten aloin jo riisua kaulahuivia. Takkiakin piti jo vähän availla ... ja mitä kummaa, olimmekin jo perillä kohteessa.

"Ihan kuin oltaisiin ulkomailla", sanottiin melkein yhteen ääneen, kun Porvoossa noustiin ulos autosta. Katujen varrella olevat talot loistivat keltaisen eri sävyillä ja kyllä tosiaan, ihmisillä ei ollut pipoa, ei ainakaan talvitakkia tai ehkä takkia laisinkaan. Aahhh!

Uusi kaupunkiasuntomme oli valoisa ja avara. Aivan ytimessä, lähellä kaikkea. Tosin meidän reissussa pitää välillä päästä kävelemään tosi kauas, ehkä niin pitkälle, ettei takaisin meinaa jaksaa millään. Muutaman kerran tulinkin vanhan mummon askelin ulko-ovelle, mutta pieni lepo ja sen päälle maukasta ruokaa ja olin taas valmis mihin vaan. 

Tällä reissulla parhaimmat aamiaiset söimme Aatos Cafessa. Kenties annoksessani koko päivän energiatarpeet ja ehkä enemmänkin, mutta kyllä oli herkullista. Paras lounaspaikka oli Anis Cafessa, jossa naureskelimme emännän kanssa retikalle ja siitä aiheutuville puistatuksille. Ani on kehitellyt niin hyvän pikkelöintiliemen, ettei paremmista retikoista ole tietoakaan. Testaus on kokeiltu kahdella retikka/retiisikammoisella tyypillä (tiedän heidät molemmat, enkä ole itse kumpikaan). Kenties lounaspaikkamme voittivat aina illallispaikat. Syy oli osin meissä, sillä olimme yllättävän hitaita iltaliikkeissämme ja ruokapaikat menivät aikaisin kiinni. Kesällä tilanne on todennäköisesti paljon parempi myöhäissyöjille.

Pitkien kävelyiden ja syömisen välissä istuimme usein ulkosalla. Penkillä jos toisella katselimme paikallisia toriturisijoita tai mukulakivitasapainoilijaturisteja. Joen rannalla oli kiva seurata lapsia jäätelötötteröineen ja lopulta parin päivän jälkeen emme enää vastustaneet kiusausta vaan menimme Vanhan Porvoon jäätelötehtaan kioskille jonoon. Valitsin kirsikkatiikerin. Minulle aivan uusi tuttavuus tämä tiikeri. Niiden täytyy olla todella jännittävän näköisiä tapauksia. Ainakin niiden maidosta tehty jäätelö on taivaallisen, toistan vielä, taivaallisen hyvää. 

Noh, loma ei kestä koskaan kauaa. Se on aika ikävää. Mutta ehkä vielä ikävämpää oli herätä todellisuuteen ja eilen tiistaina huomata, että kahden työpäivän jälkeen olin jo ihan naatti. Missä oli kevyet askeleeni ja pirteä mieli. Ei kimmeltävää katsetta tai maiskuttavaa suuta. Arvelin, että loman muistelu auttaisi asiaa, mutta oikeastaan se on vaan saanut minut himoamaan lisää lomaa. Ja kesää. Ja Kreikkaa. Aaahhhh, Kreikkaa. 

Kuka haluaisi tarjota mulle nyt heti reissun aurinkoiseen lämpöön? 

Eikö kukaan? 

No voisiko joku lähettää mulle edes kirsikkatiikerijäätelöä. Pliiiiiis!

Ihan todella hauska dekkari. Haluan vanhoilla päivilläni
tuonne mukaan :)