Tragedioita tiimalasin äärellä

Matkalla pakolaisen kanssa

Istun Tampereen junassa. Pellot ja puut juoksevat ohitseni. Näen ne vain liikkeenä, valon ja varjon vuorotteluna. Olen avannut jo rautatieasemalla kirjan Aino Kallaksesta, enkä saa silmiäni siitä irti. Ihailin teoksen taittoa ensimmäisestä kappaleesta asti. Kirja on kuin pitkä runo, jossa lauseet juoksevat ajatuksen lailla riviltä toiselle, välin sisennettynä, ja kohta taas rivin alkuun palautuen. 

Suvi Ratisen kirja Pakolainen on riipivä, se puhkoo ihoni jo alkutaipaleella. Maamme ei ole enää turvallinen paikka Suomessa syntyneelle Aino Kallakselle, ja sen vuoksi hän on lähtenyt pois, pakolaiseksi ulkomaille. 

Katoan välillä ajatuksissani isoäidin elämään samana ajankohtana. Tunnen tuskan, jota katkerat sanat kertoivat: Jouduimme antamaan omaisuutemme niille. Aivan kaiken. Vain sen minkä pystyimme kantamaan, saimme ottaa mukaan. Sinne menivät maat, talo ja kaikki omaisuus. Ja kuinka he piikkilankojen takana pelkäsivät alati, että mitä jos meidät lähetetään Siperiaan. Sama pelko joka päivä, puolentoista vuoden ajan. 

Mutta nopeasti palaan takaisin Aino Kallaksen elämään. Häneltä vietiin elämästä paljon enemmän, menetykset olivat vielä rajumpia. Syntyä suomalaiseksi, avioitua virolaisen kanssa ja sen vuoksi paeta synnyinmaataan ja myös avioitumisen myötä uutta kotimaataan Viroa. Olla pakolainen, olla ääni, joka osasi ilmaista taitavasti tunteita ja tietoa, mutta jonka elämää synkensi pelko joutua karkoitetuksi. Niin, sinne Siperiaan. Kirjan jokainen lause, toive ja murhe pakottavat jatkamaan lukemista. Tuntuu kuin se ei haluaisi antaa laskea itseään käsistä, ja mieluiten lukisinkin sen yhdellä kertaa. 

En enää vuosiin ole lukenut rankkoja kirjoja, sillä tunnistan sen, kuinka tieto lisää tuskaa. Siitäkin huolimatta tämän minä luen. Tiedän sulkevani kannet rakkaudella viimeisen sivun jälkeen, enkä enää koskaan avaa uudelleen. Niin vahvaa kirjan teksti on ja niin paljon se vaikuttaa nahoissani.

Suvaitsemattomuuden äärellä

Kun olen perillä, astun toisenlaiseen murheeseen. Kaikkien aikojen tragediaan, eli rakkaustarinaan Romeosta ja Juliasta.

Tampereen teatterin punaisella penkillä katson edessäni vetovoimaista näytelmää, jossa lavasteet ja valaistus saavat huokailemaan. Ensin ihmettelen hetken Capulet ja Montague perheiden riitaisaa koreografiaa, iänikuista vihanpitoa sukupolvesta toiseen, mutta mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän ihastun liikkeisiin, puvustukseen ja koko näyttämön monipuoliseen käyttöön. Tässä rikotaan perinteiset Veronan parvekkeelle kiipeämiset ja luodaan uutta vanhan rinnalle.  

Dialogi on herkullista ja paikoin erityisen hauskaa. Tekstiä on tuotu lähemmäs meidän aikaamme, mutta mukana on alkuperäinen tunne.

Nuorten näyttelijöiden työ saa silmäkulmat kostumaan, niin ilosta kuin surustakin. Sekä Romeo että Julia ovat parasta näytelmässä, se kiihko ja usko rakkauden voimaan. Irtipäästäminen vanhasta, uudelle mahdollisuuden antaminen. Upeiden pääroolien lisäksi pisteet erinomaiselle imettäjälle sekä Veli Lorenzolle.

Kuva: Emil Virtanen (Romeo: Meri Luukkanen ja Julia: Anna Böhm)

Kuoleman rakkauden jälkeen kohti kiimaa

Kun murhenäytelmän jälkeen kyyneleet on pyyhitty poskilta, niin minun kuin vieressä istuvan korskean ystäväni, me haluamme jakaa ajatuksiamme jossain uudessa paikassa. Yhtenä pienenä kuuden hengen ryhmänä mietimme, mikä kohottaisi mieltämme ja ystävämme ehdottaa, että: "Mennään (nielaisee alun sanastaan ja jäljelle jää vain) ...iimaan."

"Ai Kiimaan", kysyy siippani, ja purskahdamme nauruun. Siinäpä nopea tunnelman nostatus :) No, jos haluat, niin sovitaan, että mennään Kiimaan, sanoo herra K. Ja niin me lähdemme kävelemään pikkuruiseen Tiima-nimiseen baariin. 

Onneksemme paikassa on juuri ja juuri meille sopiva pikku sohva parilla jakkaralla, joten istahdamme paikoillemme cocktail-listan äärelle. 

Tiima tarjoaa jännittäviä drinkkejä. Ystäväni kokeilevat mustikkapiiras -drinkkiä, Central Perk -juomaa ja juustokakku-cocktailia. Minua houkuttelee Mary Clementine, joten tilaan sen. 

Täällä ei kannata olla kiire kannoilla, sillä drinkkien loihtiminen on taidetta ja aidon käsityön tekeminen vie aina aikaa. 

Mutta kun tarjoilija lopulta palaa luoksemme, saan mitä virkeimmän ja piristävän oranssin juoman eteeni kauniissa korkeajalkaisessa lasissa. Reunassa keikkuu rosmariini ja suussani hyvä maku. 

Ajatukset vaihtuvat, juomat kirvoittava kielemme ja aika kuluu nopeaan. Yhtäkkiä onkin jo jatkettava matkaa. Saatamme ystävämme seuraavaan rientoon ja lähdemme itse juna-asemalle kohti kotia. 

Kaivan taas esiin Aino Kallaksen viimeiset vuodet. Edessäni ovat kauniit kirjan rivit ja ihanasti muotoillut kappaleet, joissa arkielämän toimet vuorottelevat jatkuvien ikävien tapahtumien välillä. Tämä tarina loppuu kohta, sillä matka Helsinkiin ei kestä kuin pari tuntia.

Kotona illalla kello on jo paljon, mutta se ei nyt haittaa. Sain tänään paljon rakkautta, surua, piristystä, ystäviä ja rauhallista matkaamista.

Kiitos ystäväni, joka houkuttelit matkalle Tampereelle, siinä oli sopivasti tuskaa ja kiimaa ;-)

Maaliskuun alun makuja

Istun pikkuruisen pöydän äärellä. 

Siippa edessäni kysyy: "Ovatko ne vinossa?"

Mietin hetken, että mistä on kyse, mutta tajuan, että silmälaseista hän puhuu. Vastaan että hyvin ovat ja hymyilen, sillä en katsellut laseja ollenkaan. Katselin siipan takana ikkunasyvennyksessä vielä pienemmän pöydän ääressä istuvaa nuorta pariskuntaa. Nainen selailee kännykkäänsä intohimoisesti ja puoliso on kaivanut muistikirjan ja kynän, ja piirtää naista tai maisemaa hänen takanaan. 

On pysähtynyt hetki. Sellainen, josta pidän eniten. 

Tunnistan, kuinka paljon haluaisin olla kuin tuo mies. Piirtää muistikirjaani tilanteita ja antaa algoritmien kännykässä olla vaikuttamatta itseeni mitenkään. Miten suuri autuus on siinä, että tekee käsin asioita, käyttää silmiään arvioimassa etäisyyksiä, kaaria, varjoja ja liikettä. Ero kädessä olevaan laitteeseen, josta irtipäästäminen voi vaatia mielen suurta lujuutta, on sanoin kuvaamaton. 

Huomaan siinä piirtäjää katsellessani kuinka koko alku vuoteni on mennyt jotenkin sekaisin. Ensimmäisen viikon loma sai minut nukkumaan pitkään ja viritti pitkästä aikaa jonkinlaisen luovan innostuksen. 

Sitten se lopahti.

Olen tuon tammikuun alun jälkeen vain pyörinyt ympyrää. Ajatuksissani olen miettinyt mikä mättää? Miksen saa rauhoitettua mieltäni? Mitä haluaisin tehdä, jos voisin tehdä mitä vaan? Miksen harrasta sitä, mikä tuo minulle iloa? Miksen tyydy siihen mikä nyt on? Huomaan vahvan turvallisuuden tunteen puristavan minua kuin kireä kalvo lihaksen ympärillä, enkä uskalla edes ajatella minkäänlaisen rohkeamman siirron tekemistä.

En tunnu saavan selville, mikä tekee minulle hyvää, mikä oikeasti on ongelmani ja miten ratkaisen sen. 

Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa jälkiruokaa, kuten siippa sanoo. Otan tarjotun viinirypäleen ja puraisen sen puoliksi. Mehukasta.

Kuorin puolisolle makean mandariinin, valitsen siitä itselleni yhden lohkon. Annan palan räjähtää suussani.

Ehkä huomenna löydän vastaukset kysymyksiini...

***

Tällä postauksella osallistun Repolaisen maaliskuun haasteeseen: Maaliskuun makuja. 

Helmikuussa koskettaa halaus

Helmikuun ystävät

Kuukauden ensimmäisenä päivänä sunnuntaina näen kuinka neljä ystävääni astelevat Hakasalmen huvilaan pukeutuneina niin, että vain nenä ja silmät näkyvät toppausten alta. Talvipäivä on kylmä, aurinkoinen ja viimainen. Tunnen neljät kylmät posket, kun halaan heitä. 

Kiertelemme katsomassa Stefan Bremerin Helsinki by Night -näyttelyä. Valokuvat vievät vanhoihin vuosikymmeniin, jossa musiikki sulautui suoraan vaatteisiin joita käytimme, sekä paikkoihin, joissa vietimme aikaa. Vaikka olen piirun verran nuorempi kuin valokuvien nuoret, niin kuitenkin paikat ja tunnelma kutittavat sisuksiani. Tuolla minäkin olin. Ei hitsit, muistatteko tuonkin ravintolan? Mikä se oli vaatekauppa, missä oli maailman kuivin asiakaspalvelu? Dekadenz! Hahaa, niinhän se olikin. Jos sieltä kysyi mitään, niin vastaus oli tasaisen tyly :D

Samalla kaikki eläimet

Eilen lauantaina lähdimme ystävien luokse. Ulkovaatteet pois, isäntäväen lämpimät halaukset ja heti perään kaksi koiraa, jotka eivät anna mahdollisuutta minkäänlaiseen ohittamiseen. Hännät heiluvat villisti, iloiset äännähdykset kiertyvät ympärilleni ja kun vihdoin laskeudun alas saan pusuja ja toiselta olkapäähalauksenkin ;-) Ja tietysti kun ilta pimenee ja on aika lähteä kotiin edessä on tuttu halaus ja koirien loppurapsutus. Toinen niistä ei enää jaksa kuin makoilla ja heilauttaa vähän häntäänsä, toinen sen sijaan kieppuu iloisesti ympärillä koko takapuoltaan vispaten.

Ja tietysti omat

Kun saavutaan kotiin, pötköttelee nuorimies sohvallamme. Niin kuin aina, ensimmäinen asia on pienen äidin halaus juuri kainalon alle mahtuneena ;-) Sitten rupattelu päivän asioista, pienet pelit ja lopulta niiden asioiden etsiminen, mitä hän tuli meiltä hakemaan sekä isoäidin ruokaostosten lataaminen reppuun. Kun kaikki on selvitelty ja hoideltu annamme halauksen ennen kuin hän jatkaa matkaansa. 

Ensiviikolla menen vanhempieni luokse. Olin miettinyt vuosia miksi heidän kanssaan ei halailla. Se ei vain ollut koskaan meillä tapana. Ehkä vuosikymmen sitten, vaiko paljon aikaisemmin, ajattelin muuttaa asiat päälaelleen. Jännitin etukäteen miten mahtavat suhtautua tällaiseen uuteen touhuun. Mutta sehän menikin aivan mallikkaasti. Isä aina naureskelee, mikä on hieno asia ja äitikin jo automaattisesti levittää kätensä :)

Siippaa lähestyn halailumielellä jo aamusta, jotta se tietää, että tässä minä olen ja minäkin, että se on läsnä. Ainahan on mahdollista lähennellä tällä tavalla muinakin päivän aikoina. Miksipä ei, kysyisin niiltä, jotka epäröivät tällaista toimintaa :D

Unohtuiko joku?

Ehkä vähiten jää unohduksiin oma itse. Tiedän, että kehoni on välillä kovilla kaiken tekemisen, turhanpäiväisen ja joskus aiheellisenkin stressaamisen vuoksi. Senpä vuoksi voisin ottaa itseäni välillä lempeästi olkapäistä kiinni tai silitellä hellästi olkavarttani todeten, että olet nainen tehnyt riittävästi, olet yrittänyt parhaimpasi ja voisit nyt vähän ladata akkujasi.

***

Tällä postauksellani osallistun Repolaisen kuukauden haasteeseen, jonka aiheena on Halaus. Käy lukemassa muidenkin vastauksia :)

Touhun keskellä 70-luvun paperinukkeja

Kaivoin äidin ja isän komerosta vanhoja maalauksiani viedäkseni ne pois. Siellä kaapin nurkassa oli myös pieni muovipussi, josta pursui epämääräisiä papereita. 

Purskahdin nauruun, kun näin Kari Tapion vain pikku pöksyt, sukat ja kengät jalassaan. Kaveri ei ilmeisesti ollut lempityyppejäni 70-luvulla, sillä sitä eikä sen päivävaatteita oltu leikattu irti sivusta. 

Miksi ihmeessä tämä kaveri oli jäänyt komeroon? Sitä minä ihmettelin. 

Karin seurana pussin pohjalla oli kaksi hehkeää mimmiä, Marianne Åström ja Barbara Karsten. Enhän minä heitä tunnistanut, mutta olin viisaasti kirjoittanut nimet paperin takapuolelle. (Tiesin jo varmaan silloin, että muistissani saattaa olla tulevaisuudessa isoja aukkoja.) Minulla ei siis ole mitään muistikuvaa naisista, mutta selvittelin, että olivat vuoden 1977 missikisojen perintöprinsessoja. 

Jotenkin minusta tuntuu, etten ollut aivan paperinukketyyppiä. Sillä 70-luvulla löysin Shokki-lehdet, jotka veivät pimeän ja jännityksen puolelle. Lisäksi 70-luvun lopulla maailmaani tupsahti pellemiljoonat ja sexpistolsit ja sen sellaiset ;-)

Isän ja äidin komeron tyhjennyksen jälkeen olen siivoillut omia nurkkiani. Pistin roskikseen kuivuneet tussit ja paperinkeräykseen vanhentuneita papereita. Katselin sillä silmällä myös yhtä mappia, jossa oli postikortteja nuorelta puolisoltani ja yhtä nuorilta ystäviltäni. Kortteja oli ihana lukea ja tulin niistä erityisen iloiseksi. En raaskinut heittää yhtäkään pois, niin suloisia ne olivat. Ehkä kaapissani voi olla yksi mappi ihanille postikorteille :)

Sarjakuvien suhteen olen ollut kahden vaiheilla. Vienkö ne jonnekin divariin vai vieläkö haluan säilytellä näitä? Tällaiset tunne puolen asiat on vaikeimpia siivottavia. Ei näistä muille paljoa iloa ole, mutta etsinkö itsekään näistä enää piirustusideoita taikka kuvakulmia. Onko aika ajanut nostalgiasta ohitse? Siinäpä pähkinä purtavaksi.

Mutta paperinuket lähtevät pois. En muista leikkineeni niillä, enkä varmasti leiki nytkään. Ehkä Tapio, Marianne ja Barbara haluaisivat, että heidät muistetaan muuten kuin alusvaatteisillaan :)

* * *

Tämä siivousintoiluni osallistuu Repolaisen tammikuun haasteeseen, jonka aiheena on Touhu. 

Valoisia päiviä kohti

Vuosi vaihtui jo, mutta eihän tässä mitään kiirettä tarvitse pitää, eihän ;-)

Pihamaa on peittynyt ihanan tasaiseen valkoiseen. Keho vielä hiukan väsähtänyt, mutta mieli alkaa olla valmis siirtymään uusiin tuuliin.

En ajatellut katsella menneeseen sen enempää kuin tutkailla

• minkä haluan jättää pois elämästäni
• mistä pidin todella paljon ja haluan jatkaa
• ja kenties missä haluaisin päästä eteenpäin tai mitä uutta haluaisin kokeilla.

Ihan ensimmäiseksi ajattelin levätä, sillä vihdoin minullakin alkoi loma :) Nyt otan rauhallisesti, kuuntelen piristävää musiikkia, katselen kenties pari hyvää elokuvaa ja hiippailen hiljaa ulkosalla, jotta paranen tästä taudista lopullisesti.  

Sitä ennen, haluan kiittää sinua, joka olet vieraillut luonani, kirjoittanut blogiasi, kommentoinut taikka ihan muuten vaan ollut mukana ja valostuttanut päivääni. Suurkiitos sinulle ♥

Odotan kovasti uudelta vuodelta jotain hienoa ja ihmeellistä sekä itselleni että sinulle. Olkoon se erityisen hyvää ja sydäntä lämmittävää.

Skool meille ♥

Mennyttä metsästämässä

Enpä ole koskaan käynyt kulunutta vuotta lävitse valokuvien kautta, mutta kertahan se on ensimmäinenkin.

Luin aamulla Satun hienoa koostetta vuodesta 2025 ja mietin, että kun viime aikoina elo on ollut syvältä, niin olisiko sen verran virtaa, että katsoisin kännykän valokuvia lävitse.

Tässä pientä muisteloa vuodesta 2025 ja toivetta, että ensi vuosi menee paljon paremmin.

Tammikuussa 

Palasin opintovapaalta töihin. Paluusta ei ole kuvia, sillä mikään ei toiminut. 

Vapaa-ajalla kävin parissa näyttelyssä, kuten Ateneumissa tuijottamassa Josef Sattlerin Kirjanpainajaa. Toivoin osaavani tehdä yhtä hienoa kädenjälkeä, mutta todellisuudessa vain yritin selvitä tietoteknisistä ongelmista.

Helmikuussa

Töissä tekniikka helpotti. Jouduin kuitenkin kyseenalaistamaan kaiken, minkä ennen osasin. Kahdessa vuodessa useimmat asiat olivat muuttuneet.

Lähipiiri omituisesti uskoi, että olen ympäröity taikapölyllä, jonka avulla tiedän kaiken. En löytänyt pölyä enkä taikasauvaa, vaan etsin yksin tietoa läppärin näytön kautta.

Kotona jatkoin valokuvanäyttelyissä käyntiä ja kirjojen lukemista. 

Hiukan nauratti, kun haaveilin erityisesti kirjan Sorry I'm late, I didn't want to come lukemisesta. Odotinko potkua persuksiini, vai mistä mahtoi olla kyse ;-)

Maaliskuussa 

Pyörähdin pariin otteeseen Aalto-yliopistolla. Ensiksi juhlistamassa valmistujaisia. Jippii! 

Ja toisen kerran kuuntelemassa Esa Saarisen luentoa.

Nautin suunnattomasti molemmista tilaisuuksista. 

Maaliskuussa pihamaalla alkoi kova mylläkkä. Salaojia kaiveltiin vähän sinne ja tänne. Koneet ja miehet porhalsivat pitkin poikin pihaa ja käytäviä. Välillä monttua oli kaiveltu oven edestä ja usein myös sen alapuolelta. 

Aamulla en aina tiennyt mitä kautta pääsen kulkemaan kotipihalta pois ja iltapäivälläkin sain etsiä reittiä kotiin. 

Pihamaalla ei ollut hetkeäkään tasaista taikka tylsää. 

Huhtikuussa

Eno soitti. Sain kutsuvieraskutsun kesäkuussa järjestettävään Paimion kesäteatterin ensi-iltaan. Juttelimme pitkään asiasta, eikä puhelu jäänyt vain yhteen kertaan. 

Tietyt asiat nousevat aina silloin tällöin pintaan ja tämä on yksi niistä. Mietin miltä tuntuu mennä katsomaan näytelmää, jonka tarinassa on omaa historiaa. Miten voi tehdä kesäteatterin aiheesta, joka ei ole hauska? Sitä minä mietin.

Kävin Gumbostrandissa ihailemassa Kaj Bremerin valokuvaa Rhodesia. Olisin mielelläni istunut näiden kaunokaisten seurassa nauttimasta maukkaasta jäätelöstä. Mutta todennäköisesti olisin halunnut laukkakisan jälkeen palata takaisin omaan kotiini rauhoittumaan liiallisesta sosiaalisuudesta.

Kuukauden viimeisenä päivänä hilluin tietysti vapputansseissa, mutta ne kuvat täytyi kaikki sensuroida ;-)

Toukokuussa

Teimme vuoden parhaimman päätöksen ja lähdimme Espanjaan vaeltamaan Camino Ingleselle. 

Madridin lentokenttä otti meidät tyylikkäästi vastaan. Siellä istuinpenkitkin on täynnä painavaa tekstiä.

Yöpymisen jälkeen lensimme Corunaan, josta etenimme taksilla Ferroliin. Sen jälkeen alkoikin varsinainen vaellusreissu.

Kirjoitin ensimmäisen kerran blogia vaelluksella, mikä ei ollut ihan vaivatonta kännykällä. 

Jos matka kiinnostaa, niin palaa toukokuuhun ja saat pienet makupalat reissupäivistäni.

Kesäkuussa

Saavuimme Santiago de Compostelaan, josta halusimme jatkaa vaellusta vielä Finisterreen ja Muxiaan. Tämä reitti oli vielä hienompi kuin Inglese, mikä oli odotettavissakin. 

Olin ennen reissua sitä mieltä, että tämä sai olla viimeinen caminoni. Mutta niinhän siinä taas kävi, että kun matka oli loppupuolella, kaikki se hyvä mitä matkalla koin alkoi vaikuttaa aivoissa. Seurauksena oli, että kaikki ennakkopäätökset peruttiin ja alettiin sönköttää jotain sellaista kuin "no ehkä sitten kun jään eläkkeelle ja vain jos kävellään taas se viiden viikon reitti". 

Sitä se tekee, kun tapaa matkalla ihania ihmisiä, syö hyvää ruokaa ja on tyytyväinen päivästä toiseen vähiin tarpeisiinsa. Hyvä olo tulee joskus todella pienistä asioista.

Kotiuduttuamme kävimme Arabiassa purkutaidenäyttelyssä. Jos vuosien takaiset purkutaidetalot olivat mielenkiintosia, niin nyt vaeltelin hiukan pettyneenä käytävillä. Eihän tätä taloa edes pureta...

Kuun loppupuolella enon keväinen soitto konkretisoitui.

Lähdimme kutsuvieraina Paimioon kesäteatteriin etupenkille katsomaan Leiri N:o 5 ensi-iltanäytöstä. 

Olin arvellut, että esitys kävisi nahkoihini, mutten arvannut kuinka vahvasti. Yleisöä nauratti ja siinä minä muiden keskellä istuin jäykkänä miettien, että tuolla leirillä on ollut minun suomalainen isoäitini suomalaisten lastensa kanssa. Puolitoista vuotta piikkilangan takana vartioituna. Että tässä aiheessa ei ole mitään hauskaa. 

Mutta se on kuitenkin tärkeää, että asioista puhutaan ääneen. Minun isoäitini puhui ääneen, hän ei jättänyt sanomatta mielipidettään eikä ollut hiljaa tapahtumista. Rohkea nainen. Sellainen minäkin haluaisin olla. 

Heinäkuussa

Minä palasin töihin ja muut lähtivät lomalle.

Kävin Tampereella surrealistinäyttelyssä ja löysin itseni Gerardo Chavezin teoksesta Voodoon aikana hän pudisti päätään. 

Teos ehkä muistutti minua siitä, millaista on olla töissä silloin, kun muut ovat lähtiessään jättäneet asioitaan hoidettavaksi.

Ystävien kanssa palasimme Tampereelle Marita Liulian näyttelyyn. Ja vielä kerran tulimme lähistölle Sastamalaan kuuntelemaan barokkimusiikkia (odotin gregoriaanista laulua, mutta sain jotain aivan muuta ;-)). 

Raumallekin ajeltiin ihailemaan upeaa Pyhän Ristin kirkkoa. Raumalla on mahtavia naispatsaita, joista yksi viihdytti minua erityisesti. 

Päivä oli kuuma, mutta se ei ollut hyvä syy syödä vain jäätelöä. Siksipä kävimme erinomaisella lounaalla Wanhan Rauman Kellarissa. Lasku aiheutti meille kuitenkin suunnattomia vaikeuksia. Emme kerta kaikkiaan tajunneet mitä laskun alaosassa lukee. 

Ko o rahdun driivann mitseppi,

ni o iso jouko hupeve oll

Jos osaat tulkita sanoman, niin olisin iloinen suomennoksesta :)

Elokuussa 

Tutkailimme Helsinkiä käyden mm. vaaleanpunaisessa Meringue-kahvilassa. 

Sen kalustus oli, kuten varmaan arvaat, vaaleanpunainen. 

Kuppikakkujen pinta, servietit, niinpä, vaaleanpunaiset. 

Divaani, pikkuiset pyöreät pöydät, tuolitkin, herkän vaaleanpunaisia. Meillä oli hauskaa täällä. Ihana paikka. 

Unikot heiluivat keveästi rannan läheisyyteen tehdyssä kukkaistutuksessa ja ihmiset nauttivat lämpimästä kesästä. 

Elokussa lähdimme myös junareissulle Joensuuhun, jossa yövyimme tuttuun tapaan Hotelli Lietsussa. En ollut aiemmin vieraillut Botaniassa, mutta nytpä pääsin käymään. Varsinkin ulkopuutarha oli hieno valtavan kokoisine hiekkaveistoksineen. Aivan mahtava paikka, odotan jo innolla seuraavaa käyntikertaa. 

Sukuloimme useamman päivän ja nautimme Pohjois-Karjalan käynnistämme. 

Syyskuussa 

Piristin mieltäni käyden Emilia Siscon keikalla. Tässä vaiheessa olin jo aika valmista kauraa työelämässä. 

Lokakuussa

Oli pakko lähteä Turkuun, sillä siellä oli Addams Family tavattavissa teatterissa. Musikaalin jälkeen nähtiin ystäviä ja rupateltiin ravintolassa pitkän kaavan kautta. (Turussa on muuten aina ollut erinomaiset ruokapaikat.) Yömyöhällä ajeltiin takaisin kotiin.

Muuten olinkin jo aivan poikki. Yritin kuitenkin jaksaa ja venyttää lankaani. Kunnes taas sattui ja tapahtui. Nyt ei kuitenkaan töissä, vaan isä joutui sairaalaan. Tämä tapahtui samalla viikolla jolloin oli vanhempieni muutto väliaikaisasuntoon putki + sähkörempan vuoksi. Viikko menikin sitten huoliajatusten sekä huonekalujen siirtelemisten ja suojaamisten keskellä ollen.

Löysin yllättäen vanhan huoneeni kaapin ylähyllyltä hurjan kasan taulujani. Laitoin ne kassiin ja raahasin kotiin. Läpikäynti oli aika hauskaakin, sillä mukana oli kaikenlaisia kokeiluja. 

Vein osan teoksista roskikseen ja loput kierrätyskeskukseen, josta ne kenties ovat siirtyneet jonkun toisen kotiin taikka sitten kaatikselle ;-) 

Ihan kauheasti ihmettelen, miten tuo hyllyllinen on voinut olla koskematta kaikki nämä vuodet.

Muutama kiva ilta oli kuukaudessa. Ehdin käydä, mm. Emma Salokoski Voices + A Spooky Men's Choralen keikalla. J. Karjalaisen keikalla toimi oikein mainiosti Luuranko rämisee -biisi.

Marraskuussa 

Kroppani sanoi seis. 

Fyssarin hoidoista ja ohjeista huolimatta tein jotain erityisen tyhmää tai väärin, ja sain itseni täysin jumiin. 

Kävin joululahjaostoksilla ja jos olisin ollut oikein anteliaalla päällä, olisin ostanut itselleni parit korvakorut. Mutta koska pihiys iski minuun, niin en sitten ostanutkaan. 

Paineiden vuoksi voisi kuvitella, että olisin halunnut ylärivin korvakorut, mutta oikeasti olin kiinnostunut vain alarivin kahdesta korvakoruparista. 

Sillä todellisuudessa ajattelen, että vaikka kuinka potuttaisi, niin mun pää ei kestä pitkään sellaista. Lopulta musta valtaa koko kehon ja sitten olen lirissä. Mieluummin haluan mennä eteenpäin ja miettiä asioita, jotka tekevät hyvää.  Niin, ja kyllähän minulle tekisi tosi hyvää sanoa ääneen se mitä mieltä oikeasti olen.

Joulukuussa

En ehtinyt laittaa villasukkia jalkaan ja lötkötellä kotona. En ehtinyt hakea joulukuustakaan kotiin, sillä yhtenä aamuna siippa oireilla. Pian hän olikin jo sairaalassa. Kun mies saatiin parin päivän päästä kotiin tuli yllätysviesti, että vanhempien remontti on valmistunut kuukautta ennen varsinaista h-hetkeä ja he pääsevät muuttamaan kotiin ennen joulua. 

Muuttopäivän aluksi taisin olla ajatuksissani, sillä jätin sormeni auton oven väliin. Kynsi musteni samantien ja tutkin varovasti miten nivelelle mahtoi käydä. Kun arvelin nivelen olevan ehjänä, päätin purra hammasta ja hoitaa muuton loppuun asti. 

Siinäpä sitä olikin tekemistä. Siippaa en halunnut päästää huimauksen takia vielä rappuskantoon, joten minä kannoin tavaroita rappusissa. Yritin samalla pitää vanhemmat rauhallisina ja saada kaiken mahdollisimman nopeasti ohitse. Pari päivää siinä meni, ennen kuin tavarat alkoivat olla paikoillaan. Isästä ei ollut apua. Äitini oli flunssassa.  Vähän jo arvelin miten tässä mahtaa käydä...

En muista oliko se aaton aatto vai aattoaamu, kun koristelin kuusen, mutta koristeet oli puussa, kun jouluruoka oli pöydässä ja söimme meillä kaikki yhtenä perheenä. 

Sitten sain sen pirun flunssan. 

Onneksi nuorimies oli tehnyt meille joululahjaksi luumulikööriä. Sillä olen saattanut hiukan kostuttaa huuliani ja lämmittää kurkkua taudin pahimmissa kohdissa. 

Kun oltiin keskenämme vielä pienempänä perheenä, meillä kasattiin ensin palapeliä, ja kun se valmistui miehet lähtivät kellariin. Toivat sieltä tullessaan pari boxia, jotka oli täynnä pieniä erivärisiä palikoita. Ne levitettiin lattialle ja alkoi osien lajittelu ja legojen kokoaminen. 

Tarkoitus on kai myydä nuo vehkeet, joita on aika lailla. Mutta sitä ennen kaikki pitää kuulema koota, jotta näkee, että palat on tallella. 

En ajatellut osallistua tähän touhuun ;-)

Minä olenkin sitten istunut tai pötkötellyt tässä vieressä. 

Olen myös nuoren miehen houkuttelemana tutustunut uuteen urheilulajiin. Teemu, Legit, Setit - nyt osaan jutella dartsia ;-)

***

Yhteenvetona voisin sanoa, että parasta tässä vuodessa oli kaikki ihanat ystävät ja rakkaat. 

Vaellus oli aivan mahtava juttu. Ja kaikenlaiset kulttuuripläjäykset ovat pelastaneet päiviä useimpina kuukausina. Kiitokset siis kesän ilmaiskeikoille ja museokortille.

Liian vähälle on jäänyt liikunta ja piirtäminen. Mutta kaikkea ei kai voi aina saada. Vai miten se nyt oli?

***

Minulla ei ole tälle vuodelle enää kuin yksi pikkuruinen toive ja se on tällainen:

Bingo - rankka joulukuu

Finaalissa ennen kuin viikko ehtii loppuun

Torstaina siippa könyää omituisesti sänkyyn aamu kuudelta. "Pyörryttää", hän sanoo. Kyselen varovasti mitä tarkoittaa ja olen lähellä. Mitä pidemmälle aamu saa, sitä pahemmaksi olo muuttuu. Lopulta lähdemme terveyskeskuslähetteen kanssa sairaalaan ja sinne mies jää tutkittavaksi neurologiselle, jonne omaisilla ei ole menemistä. 

Minä istun omaisten odotustilassa katsomassa kuinka ambulanssit tuovat potilaita sisään. Olen istunut tässä jo tunnin ja arvaan, ettei kukaan koskaan tule kertomaan minulle mikä miestä vaivaa. Niinpä päätän soittaa hänelle. Toteamme yhdessä, että voin mennä muualle odottelemaan ja minä siirryn kerrosta ylemmäs kahvilaan, joka on tullut tutuksi jo isän luona sairaalassa käydessä. 

Olen syönyt leivän ja juonut kahvin. Kolme ja puoli tuntia on kulunut ja sinä aikana olen katsellut ihmisiä, niiden erilaisia vaatteita, kävelytyylejä, kuunnellut henkilökunnan keskusteluja ja hiukan potilaiden ja omaistenkin. Olen ihmeellisen tyyni. Minulla ei ole varaa kuluttaa aikaani kännykällä, sillä minun eikä siipankaan puhelimessa ollut akkua kovin paljoa kotoa äkkiä lähtiessä, enkä halua jäädä ilman yhteyttä. 

Taivas on pimentynyt, kun saan soiton: "Lähde vaan kotiin, minä jään tänne yöksi." Ja niin minä lähden kotiin. Laitan ystäville viestiä, että huominen meno jää meiltä väliin ja toisille että ylihuominen glögi-ilta on peruttu meidän osalta. 

Lauantaina toinen on paikattu ja toinen auki ratkottu

Olen saanut miehen kotiin. Olen tyytyväinen. Se voi jo paljon paremmin. Kuten netissä todetaan, viruksen aiheuttama tasapainoelimen tulehdus voi olla dramaattinen kokemus. Sitä se oli meille molemmille. Aivan kamalaa katsoa kuinka toinen vain oksentaa rajusti, silmät tikkaavat villisti vasemmalta oikealle, koko keho tärisee ja vain vahvasti tuettuna kaveri pysyy pystyssä. Käymme tekemässä pientä kävelyä korttelin ympäri. Mies tokenee nopeasti, mutta minun kroppani hirttää taas kiinni. Puukkoa iskee nivuseen ja jalkani pettää. En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa.

Voisin luopua

"Tuohan on ihan hirveää paskaa", sanoo siippani, joka ei koskaan kiroile. Hän katsoo tietokoneeni ruutua, josta näytän miten tekniikka ei kertakaikkiaan toimi työtehtävässäni. 

Hän säälii minua niin paljon, että suostuttelee ulos lounaalle, mikä onkin tarpeen, sillä olen taistellut p#skan kanssa aamu seitsemästä asti. Palattuani klikkaan itseni Teams-kokoukseen, jossa kesken kaiken kysyn: "Mikä päivä tänään oikein on?" Luulen olevan torstai. Mitä tästä voisi päätellä, kun tänään on maanantai ja kello hiukan yli puolen päivän?

Aikansa kutakin

Tiistai-iltapäivänä äiti soittaa. Se puhkuu ilosta, sillä remonttifirman viestin mukaan he pääsevät muuttamaan takaisin kotiin tämän viikon perjantaina. Ja he haluavat muuttaa sinne heti!!!

Yritän ehdottaa että mitäs jos me siirrämme huonekalut ensin paikoilleen ja he muuttavat sen jälkeen, mutta kuulen kuinka puheeni katoaa kaukaisiin galakseihin... Voi jestas sentään, ymmärrän, että oma koti on oma koti, mutta jos siellä kaikki isot ja painavat huonekalut ovat keskellä huoneita, isä on ollut sairas, eikä äitikään mikään nuori voimannostaja ole, niin eikö voitaisi nukkua yksi ylimääräinen yö väliaikaisessa kodissa. 

Huokaan syvään ja sanon, että jutellaan huomenna asiasta. Tullaan teille kunhan pääsen töistä.

Määränpäänä jonkinlainen selviytyminen

Töissä on kertakaikkisen kamalaa. Työtä on hirvittävän paljon. Taistelen edelleen sen ohjelman kanssa, joka jo viime viikolla alkoi ryttyillä minulle. Iltapäivällä laitan koneen aikaisin kiinni. Lähdemme vanhemmille käymään ja saan puhuttua heidät ympäri. Me järjestelemme huonekaluja perjantai-iltana ja he muuttavat lauantaina.

The End - miten mahtaa käydä

Joulukuu, jonka odotin ensimmäisen viikon jälkeen rauhoittuvan, näyttää vain kiihdyttävän otettaan.

Ehkä selviän viikonlopun ylitse. Ehkä muistan käydä ostamassa jouluruokia sunnuntaina tai maanantaina. Ehkä menen nyt vain suihkuun. Pesen tähän astiset tapahtumat nahoistani pois. Suihkautan napaani Chanel vitosta ja rasvaan jalkapohjani ennen villasukkien pukemista. Mitäs jos sen jälkeen kiedon itseni sohvan nurkkaan ja odotan, että joku toisi minulle lasin shampanjaa. Tai kaksi. Se joku saisi myös suudella minua niskaan, sillä lailla lempeästi.

Sammua

Suostuisin vaihtamaan Heilin kanssa osia, vaikka hän sanookin minulle harkitusti artikuloiden: 

"Mä tahdon juoda vain shampanjaa...
Vai vaihdetaanko elämiä?

Otan sun arjen ja huolet

saat Chanelin ja kuoret.

Mut jonain päivänä,

mä lupaan kyllä,

tylsyyteen sä vielä kuolet."

Tästä kaikesta voisi kai päätellä, että olen valmis lopettamaan tämän joulukuun. Haluan vain siirtyä joulupäivään ja aloittaa uuden vuoden. 

Heili - Chanel N:o 5

***

Olisin halunnut vastata vuoden viimeiseen Repolaisen bingoon aivan toisin, mutta näin tässä nyt kävi. Täytin bingokupongin kaikki ruudut eli sanat:  Sammua, Finaali, Aikansa kutakin, Ratkottu, The End, Päätelty, Määränpää, Luopua ja Valmis.