Käsilaukkuostoksilla

Laukku, tuo ilon tuoja ja kaiken mahdollisen tarpeellisen kantaja. Käsilaukkuja ei voi olla koskaan tarpeeksi. Eihän?

Niinpä luen innolla Helsingin Sanomien mainoksen uudesta erikoisliikkeestä, jossa runsas keväinen valikoima odottaa juuri minua. Laatuliike, jonka nimi ei vie harhateille vaan on rehellisesti ja ymmärrettävästi: Laukku

Olen niin himoinnut itselleni piristystä kevääseen. Ja tässä se nyt on, pieni laukku, sellainen romanttisen herkkä ja käteen sopiva. Sekä täydelliset korona-ajan sormikkaat. Tai miten olisi vyö, jolla voin koristaa vyötäröäni, tai näyttää edes missä sen paikka olisi.

Astun innoissani junaan, suuntaan opasteiden mukaan Messukeskukseen. Oven avaa tyylikäs mies, joka pyytää: "henkilöllisyystodistus, kiitos". Ihmettelen kysymystä, mutta etsin kortin ja ojennan sen hänelle. Mies kumartaa ja osoittaa kädellään vasemmalle. 

Astelen tyylikkäänä eteenpäin pohtien, olisiko vaaleanpunaiset nahkasormikkaat kauniimmat kuin helmen väriset. Kenties voisin ostaa myös heleän keltaiset ajohansikkaat kesän avoautoretkille. Matkalle täytyy ehdottomasti ostaa myös uusi huivi pitämään kutrit kurissa, sen verran pitkiksi ovat hiukseni kasvaneet. Ajatukseni katkeavat kesken kaiken, kun edessäni seisoo jo toinen avustaja, joka pyytää minua siirtymään valkotakkisen neidin luokse huoneeseen numero 11. 

Hyrisen mielessäni. Kylläpä täällä ollaan kuin Italiassa, miehiä ohjaamassa parhaimmat päällään eteenpäin ja oma henkilökohtainen myyjä avustamassa. Yksilöllistä palvelua, ihanaa. Istahdan neidin pyynnöstä tuolille, ja katselen ympärilleni. En näe yhtään hyllyä, en käsilaukkua, en koristeltuja vöitä... 

Tunnen nipistyksen vasemmassa olkapäässäni. Käännän pääni ja näen kuinka neiti laittaa pienen laastarin olkaani, hän katsoo minuun ja sanoo pehmeällä äänellä: "No niin. Nyt on kaikki tällä kertaa kunnossa. Tulette sitten toiseen rokotukseen heinäkuun puolivälin jälkeen." Olen hämmentynyt. En osaa sanoa neidille mitään. Otan vain hänen ojentamansa lapun käteeni. Onko se kenties laukkuliikkeen uusi osoite?  Minut viedään istumaan isoon halliin. Koska minua pyydetään istumaan tässä viitisentoista minuuttia, otan laukustani kauniit kultakehyksiset silmälasini, avaan kännykkäni, etsin paikallislehden sivun numero 73 ja luen laukkuliikkeen mainosta uudestaan. 

Voi hyvänen aika! Minähän olen tullut aivan väärään paikkaan. Oikea osoitehan on Messuhallia vastapäätä Mannerheimintiellä. Voi minua hupsua.

Ja kyllähän tässä nyt vielä ihmetyttää, että mitä kummaa täällä Messukeskuksessa äsken oikein tapahtui?

Kirjahyllyä ja kirjallisuutta haaste

Nappasin Marikalta hauskan lukemiseen liittyvän haasteen. Kysymyksistä mieleeni nousee tumman tuoksuinen ja tunnelmallinen kuva kodistani, eli seiniä kattoon asti peittävistä hyllyistä, ihanista kirjojen selkämyksistä, joissa käyn sormeani kuljetuttamassa etsiessäni haluamaani teosta. Ja juuri tänään, sateisena lauantaina, minä etsin lohtua ja siirrän vahvat kirjastohuoneeseeni rakennetut liukutikkaat lähemmäs eteläsiipeä, ja nousen niitä kolmen metrin korkeuteen ottamaan esiin lempikirjaani, tai kolmattakymmenettä niistä. 

Mutta ei. Harhaa ja toivekuvaa vain. Minulla ei ole kirjastohuonetta, ei edes yhtä seinällistä kirjoja. Ei enää hyllyjä, joissa on kirjarivi toisen takana piilossa. Olen luopunut suurimmasta osasta kirjoja ja se näkyy myös vastauksissani. Siispä haasteen pariin:

Genre, johon et halua tarttua

Poistin lukulistoiltani viime vuosikymmenen aikana liian toden tuntuiset ja ahdistusta synnyttävät murhatarinat, joissa mässäillään väkivallalla. En halua lukea enää teoksia, joissa tuhotaan ihmisiä silmittömästi ja tunnutaan enemmän ihannoivan murhaajaa ja järjetöntä hulluutta. 

Sen sijaan voin lukea vanhan ajan tyyliin kirjoitettuja dekkareita, joissa jotain on tapahtunut (no tässä genressä usein murha) ja sitten pähkäillään kuka, mitä ja miksi. 

Minulla on ollut aiemmin kausi, jolloin en lukenut kotimaista kirjallisuutta. Mutta nyttemmin olen luopunut tuollaisesta kummallisesta toiminnasta. Suomessa on valtava määrä uskomattoman hienoja kirjailijoita!

Tällä hetkellä luen novelleja, ja jotenkin nämä lyhyet tarinat eivät tunnu laisinkaan sopivan minulle. Yllättävää ajatellen, että blogia kirjoittaessani haluan yleensä pitää tekstin lyhyenä. Luultavasti tämä novelliangsti katoaa ennenkuin proosakirjoittamisen kurssi on loppunut ;-)

Kirjahyllysi kirja, jonka lukemattomuutta häpeät

Nyt on paha kysymys, sillä hyllyissäni ei ole kirjaa, jota en olisi lukenut, saati hävennyt. En ymmärrä miksi häpeäisin jotain kirjaa, jos en olisi sitä lukenut. Muiden vuoksiko, paineesta toisten suunnasta? Voisin helpommin ymmärtää kysymyksen: hyllyssäsi oleva kirja jota häpeät. Mutta sellaistakaan teosta täällä ei ole, jota häpeäisin tutun tai vieraan näkevän. Jaa, olisiko tässä ideaa, pitää sellaista kirjaa hyllyssään, joka saisi vierailijoiden sykkeen nousemaan. Jotkut tarttuisivat asiaan innolla, toiset provosoivasti, tiukkapipoisemmat katsoisivat vinoon minuun ja aremmat kenties punastuisivat tai jättäisivät tulematta enää koskaan. Idean toteutus vaatisi kuitenkin liian paljon energiaa, jotta jaksaisin ryhtyä moiseen leikkiin ;-)

Mutta kysymykseen liippaa kyllä yksi muisto. Olin saanut mieheltäni lahjaksi kirjan, josta olin tainnut puhua ohimennessäni, kun nyt yleensä höpöttelen hänelle vaikka mistä. En koskaan lukenut kirjaa. Inventaariota tehdessäni pidin teosta kädessäni ja olin hetken nolona. Sanoin miehelle, että tätä en ole lukenut, mutta ajattelin laittaa kirjan kuitenkin kiertoon. Koska asia ei nostanut miehellä sen enempää kulmakarvoja kuin rypistyttänyt otsaakaan, niin minun tunteeni katosi samantien. 

yöpöytäkirjallisuutta

Pahin lukemiseen liittyvä tapasi

Olen lukenut vuosikymmeniä, kenties aina, illalla sängyssä. Tämä on aiheuttanut Pavlovin teorian mukaisen reaktion. Jos nykyään otan kirjan sohvalle, niin puolen tunnin päästä alkaa armottomasti nukuttaa. Se on aivan kamalaa silloin, kun kirjan laina-aika on tapissa ja 300 sivua pitäisi lukea huomiseksi. Yritä siinä lukea, kun silmät alkavat lupsahdella.

Luetko takakannen

Niinä hyvinä päivinä, kun pääsen kirjastoon hipelöimään kirjoja luen tuntemattoman kirjaehdokkaan takakannen, jotta saan jonkinlaisen kuvan teoksesta. Tämä tapahtuu ainoastaan kirjastossa lukuehdokasta tutkiessani. Kotona en palaa takakanteen enää laisinkaan, sillä haluaisin lukea kirjan aina ilman ennakko-odotuksia. Tämä sama koskee elokuvia. Jos näen innostavan trailerin, yritän unohtaa sen kokonaan. Mennessäni elokuviin tai lainatessani kirjaston elokuvatarjontaa en katso etukäteen mitää tietoja, jotta katselukokemus olisi kuin tyhjästä taulusta alottaisi. En siis pidä juonipaljastuksista. Ne eivät anna mahdollisuutta yllätyksille ja hienoille käänteille. 

Toisaalta jos olen löytänyt hyvän kirjan, niin voin lukea sitä kerta toisensa jälkeen. En kyllästy hyviin kirjoihin, niistä löytää usein hienoja lisävivahteita myöhemmillä lukukokemuksilla. Sama koskee elokuviakin.

Kallein kirja hyllyssäsi

Hinnaltaan arvokkain kirjani on varmaan jokin taidekirjoista, joita minulla ei ole enää kuin pari. Jos kallein tarkoittaisi tässä rakkainta, niin valinta osuisi vanhoihin näytelmiin tai Waltarin Palmu-sarjaan.

Ostatko kirjoja käytettynä

En enää osta kirjoja, paitsi että juuri tänä vuonna ostin kyllä Juhana Torkin Plutarkhos -teoksen, hehee. 

Antikvariaatit on aina olleet ihania paikkoja, sekä kotimaassa että ulkomailla. Siellä on aivan oma tunnelmansa, tuoksunsa ja mystinen maailma, johon on mukava sukeltaa. 

Jo aiemmin mainitun vuoden 2015 kirjoista irtipäästämisen inventaariossani oli yksi ainoa kirja, jota olen kaivannut jälkeenpäin. No yksi kirja siitä määrästä ei ole huono saldo. Eli todennäköisesti laitan itseni joskus antikvariaatin tilaajalistalle ja ostan käytettynä Daniil Harmsin Sattumia. Vaikka aikoinaan mietin, että vanhat klassikot olisi niitä, joiden luopumisesta pitäisi miettiä kahdesti, niin ei, en kaipaa niitä. Mutta Harmsin Sattumia, sen haluaisin omaan pieneen kirjastooni ilostuttamaan päiviäni ja unisia iltoja.

* * *

Jos kirjat ovat sinunkin juttusi, niin olisi kiva kuulla minkälaisia mietteitä kysymykset herätti :)

Pään irroitusta

Himottaisiko aurinko? Himottaisiko nauraa kuin Hangon keksi?

No todellakin himottaisi. Odotan koko viikon töitä tehden, että perjantai saapuu ja mieheni tulee hakemaan minut toisiin maisemiin, Hankoon, tuohon eteläiseen merenrantakaupunkiin. Aaaahhh!

Kun perjantai saa ja laitan työkoneen kannen kiinni, olen jo pakannut tavarani. Punainen pikkuinen olkakassi on täytetty äärimmilleen. Aurinkovoiteet, myös sävyllinen peittämään eristyksen sinertämät silmänaluset sekä tuoksu napaan on mukana. Olen valmis. Vielä mietin, että pitääkö ottaa pitkä kenkälusikka mukaan, enhän saa kenkiä muuten jalkaani. Niinpä avustan sillä tennarit jalkaan, pujotan lusikan matkakassiini ja joudun sanomaan:

Voisitko kulta vetäistä tuon tennarin läpän ylös, kun se painaa niin ikävästi? 

Mies on ihana, se vetää läpän ja näyttää herkullisen päivettyneeltä. Viikko Hangossa on saanut sen hipiän kesäiseksi ja kasvot hymyyn. Totean ruskettuneelle, että sun täytyy kantaa nää kaikki autoon. Lekuri sanoi, että tikkien takia en saa nostaa mitään painavaa. Ja niin mies laittaa oman reppunsa selkään ja ottaa kassini lattialta. Ovi kiinni ja kohti etelää! Ooohhh!

Sujahdan hissukseen autoon, niin ettei selän tikit kiristä pahasti. Istun ja vaihdan asentoa. Sanon, että täytyy nousta ylös. Nousen autosta varovasti. Ojentelen jalkojani ja kaivelen tyylittömästi housujani nivusen kohdasta – toinen tikkaus sielläkin. Istahdan takaisin autoon. Asettelen perääni. Asettelen uudestaan. Yritän vetää housuja sellaiseen asentoon, että istuminen onnistuisi, mutta ei. Kiristää ja nipistää. Mieleni pysähtyy. Jos mun pitää istua melkein kaksi tuntia autossa, jossa en voi nojata kunnolla selkänojaan ja lisäksi nivusen tikit kiristää näin pahasti, niin matkasta tulee kamala. Ei pelkästään minulle, joka puren hammasta ärsytyksestä ja pelkään tikkien repeämistä, mutta myös miehelle. Avaan suuni: Pitää nousta ylös. Tää ei taida nyt onnistua. 

Mies nousee autosta ulos. Seisomme keskellä pihaa ja juttelemme. Avataan takaluukku, mies ottaa punaisen kassini ja saattelee minut takaisin kotiin. Katselemme toisiamme ja sanomme lopulta heit. Mies lähtee takaisin Hankoon ja minä jään katsomaan ikkunasta. Ööööhhhhhh!

Myrtyneenä teen pesän sohvalle ja päätän kadota uneen. Sekin on parempi kuin olla yksin tässä ja nyt.

Kuin maailma olisi kuullut huutoni nuorimies ilmoittaa illalla, että kun olenkin kotona, niin hän pistäytyy. Koen jotain erityistä tuon ihmeellisen lahjan seurassa, hän piristää minua enemmän kuin tietääkään. Lauantaina äiti soittaa ja toteaa tulevansa käymään. Hän ei ole vuoteen astunut eteistä pidemmälle, mutta nyt me maskit päällä istuimme sohvalla ja rupattelemme.

Miten helposti se perjantai-iltapäivän murhe muuttuikaan valoksi nuoren miehen leppoisassa seurassa ja äidin kanssa ollessa. Sekä hiljaisilla kävelyreissuillani filosofi E. Saarisen tarinoita kuunnellen. Mietin kuinka pieni murheeni voi kasvaa äärimmilleen ja kadota sitten kuin tuhka tuuleen. Ratkaisu on kenties juuri siinä mistä Saarinen on vuosia puhunut: ajattelun ajattelun ajattelusta. Että kuulen pääni sisäisen pöpöttäjän, huomaan oman automaattisen ajattelutapani ja pohdin voisinko muuttaa sitä. Nähdä majakan valon tai katsoa uuteen aamuun. Antaa tsäänssille mahdollisuuden ;-)

Tänään on se päivä jolloin palaisin takaisin Hangon auringonsäteiden lämmöstä. Tänään on myös se päivä, jolloin heräänkin kotoani kuudelta aamukävelylle. Lopulta ei ole väliä mistä heräsin tänään, tärkeintä on että herään ja teen sitä mitä juuri nyt teenkin. 

Että oikeastaan ei yhtään paska viikonloppu, päinvastoin :D

Hangon keksikin tulee kuulemma iltapäivällä kotiin ♥

Annette Hanshaw: Lovable and Sweet

Vitkuttelun mestari

Tiedätkö tunteen aamulla, kun koko keho vapisee hiljaa väsyneenä. Kun yöllä uni kiersi kaukaa ja ajatus pyöri kehää. Juoksupyörässä vietetty pimeä, jossa ahdistava asia kilpistyy kolmeen lauseeseen, joita toistat itsellesi läähättäen: Samaa, samaa, samaa, samaa, samaa... Nyt on uitu syvällä. Mutta katsotaan onko naisessa enää kipinää...

To do -lista on lista asioista, joita et halua tehdä. 

Näin eräs nuorimies kuiskasi korvaani ohimennen podcastissaan yhtenä päivänä.

Pysähdyin kesken kävelyn. Siihen jäin seisomaan keskelle tietä. Ei jumankauta, juuri noin se on. Tiedän tarkistamattakin, että kaikki to do -listani asiat ovat olleet koskematta pitkään. Minä vain toljotan kädet suorina ja siirrän tehtävän seuraavalle kuukaudelle. 

No, pitkäperjantaina talossamme oli niin hiljaista, ettei pääni keksinyt yhtään tekosyytä. Otin bujoni ja avasin huhtikuun aukeaman, jonka toisella sivulla on tehtävälistani. Mietin, että miksi roikutan asioita listallani. 

• Jos ne ovat turhia, niin miksen yliviivaa merkintää ja viisveisaa asiasta. 
• No, koska ne ovat tärkeitä, sanon itselleni. 
• Älä puhu sontaa. Jos ne asiat olis oikeasti tärkeitä, niin sä hoitaisit ne! totean takaisin itselleni.

Katsoin siis muistikirjaani ja hoidin puolentoista tunnin sisällä viisi lääkäriasiaa listaltani. Viisi?!?

Valaistuinko? Huomasinko, että nyt osaan ja kykenen? Lähinnä nousi mieleeni, että juuri nyt eniten v***ttaa oma itse! Sekä fyysisesti että henkisesti. Miksi? Koska vitkuttelemani asiat liittyvät omaan hyvinvointiini. Olen ikävällä tavalla lyönyt itseäni ensin toiselle poskelle ja vielä toisellekin. Minä karttelen totuutta ja vastuutani, koska en jaksaisi jutella enää itseni, saati sitten jonkun lääkärin kanssa siitä, mikä kaikki minussa on vialla. 

Samalla kuitenkin tiedostan, että jaksaminen pitää hoitaa kuntoon. Sillä mitä tänään valitsen, sen näen edessäni joskus myöhemmin. Jos jaksaminen takkuaa, menee muutkin asiat pieleen, menetän yöunet, sitten syömiseni ja liikunnan, jo puoliksi menetetystä vartalosta puhumattakaan. Herätys Birgitta!

Noh, jos jaksoit lukea tänne asti valivalia, niin olet aika sissi. Joko sinua kiinnostaa aihe, tai juuri nyt ei ole muuta tekemistä ;-) Otetaan siis tähän loppuun pieni vitkuttelukevennys :D Listallani on nimittäin ollut myös tehtävä nimeltä: 

Osta matkaliinavaatteet.  

Minullahan ei konmarituksen jälkeen ole ollut kuin yhdet petiliinavaatteet. Toissa vuonna huomasin, että matkaliinavaatteet, joita myös on vain yhdet, ovat menneet jo rikki. Viime vuonna totesin, että riekaleinahan nämä ja kirjoitin tehtävän listalleni. Olen katsellut netistä m o n t a kertaa, että Finlaysonilla olisi kauniit pussilakanat ja niissä olisi varmasti satumaista nukkua vuokramökeillä lomaillessa. Jokainen kerta olen jättänyt tilaamatta, niinkin vaikean asian vuoksi, etten tiedä minkä väriset ostaisin. Voi jestas sentään. 

Nyt kävin tekemässä tilauksen ja mietin edelleen valitsinko oikean värin, hehee. 

Mä vedin huhtikuun bujon to do -otsikon tussilla yli ja kirjoitin sen tilalle: 

Asiat, jotka haluan oikeasti hoitaa

... ja viime yön valvomisen jälkeen kirjoitin listan toiseksi hoidettavaksi asiaksi: soita hammaslääkärille

Sinulle toivon oikein letkeää pääsiäisen jatkoa. Minä menen nyt ottamaan päiväunet :)

Siskot!

Heräsin auringon paisteeseen. 

Join lasin vettä 

ja lähdin keräämään kevään säteitä 

varautuneena tietenkin:

  aurinkosuoja ja mustat lasit

Korviini linnunlaulun sijaan otin rytmit, 

oih mitkä rytmit

sekä siskot!

Isku siirtyi rummuista jalkoihini

kitara sytytti lanteeni

ja teki mieli laulaa kovaa ja korkealta mukana!

Jos mul on mekko ja ääni korkee

se ei silti tarkoita

et oisin yhtään sua huonompi

tai jotenkin sun alapuolella

Punomo: Siskot

Yrityksen poikasia

Plaa-pla-plap-lap-pap-paa

Olen katsellut monta kertaa tätä tyhjää sivua ja miettinyt, että mistä ihmeestä sitä kirjoittaisi, kun elämässä ei tunnu tapahtuvan mitään. Vaikka, onhan noita yritelmiä:

Ennen kuun vaihtumista katsoin kotiin tullutta kevät-tulee-osta-jotain-kuvastoa. Pääsin aivan viimeisille sivuille, kun huuleni muiskahtivat yhteen, ne muistivat vanhan ihanan pehmeän pyöreän tunteen. Silmäni suurentuivat ja sykkeeni kiivastui: Huulipuna! Tuo elämän väripilkku, jota en ole käyttänyt ... vuoteen (kun kerran mitään ei voi tehdä missään eikä nähdäkään voi ketään). Teki niin mielettömästi mieli juosta heti kauppaan ostamaan ihan minkä väristä punaa vaan. Mutta en sitten jaksanut lähteä. 

Ehkä ensi vuonna.

Viime viikolla ajattelin kauppareissua suunnitellessani, että nyt kyllä ostan parvekkeelle ihania narsisseja, tetejä. Täytän pikkuisen pöydän äärimmilleen auringonsädekukkasilla. Ja ehdottomasti menen päivittäin istuskelemaan niiden äärelle ja kerään kukkaenergiaa itseeni. Me lähdimme matkaan, astuin kauppaan sisään ja siinähän ne odottivat minua, pienet ruukut keltaisine kukkineen. Ai jaa. Ai noin pieniä. Onkohan noi nyt vähän huonon näköisiä, ajattelin. Enkä sitten ostanutkaan. 

Ehkä ensi kerralla.

Monena iltana, jolloin olen istunut tietokoneen äärellä yömyöhään opetellen lyyrisiä asioita kuten ah! ja voih! No ei, ei runous enää ole sellaista ;-) Palaapas nainen nyt takaisin ruotuun. Niin siis, iltana jos toisena olen päättänyt, että heti huomenna aloitan taas aamukävelyt. Hyppään aamulla kellon soitua ulkovaatteisiin ja lähden reippailemaan. Minä tarvitsen sitä, raikasta happea, liikettä ja virtaa, muuten tämä ruumis mätänee paikoilleen. Ja sitten aamulla kello soi, siippa tökkää minua hellästi johonkin pehmeään kohtaan ja avaan silmäni. Ööö, jaa, ulos. En mä taida. Ja niin minä kietoudun sykkyrään peiton alle ja piilotan itseni maailmalta. 

Ehkä huomenna. 

Näetkö elämässäni jonkinlaisen toistuman? Siippakin on huomannut sen. Senpä vuoksi hän toissailtana sanoikin viekkaasti minua katsellen: Huomenna mä lähden aamulenkille. Mä katsoin silmiäni pyöritellen takaisin ja sanoin: Noooh, kai mäkin sitten huomenna lähden. 

Ja arvaatko mitä? Nyt on kävelty jo kahtena aamuna :)

Hitaasti. Asiat etenee nyt tosi hitaasti. 

Ehkä ensi viikolla niitä kukkia? 
Tai kesällä - huulipunaa!? 💋

Runoilua

Runokurssi siirtyi keskiviikosta perjantai-iltaan. Se närästytti minua. Tunnollisena tyyppinä avasin kuitenkin illalla tietokoneen ja istuin kaksi ja puoli tuntia sen edessä. Siinä vilisivät silmissä vertaukset, metaforat, personifikaatiot, metonymiat, menonyymisyydet, synekdokeet ja symbolit. Huomasin piirtäväni luennoitsijan kuvaa muistiinpanojeni tilalle. Kuinka sen otsatukka oli valahtanut taas kerran silmille ja miten se hassusti nojautui alas ja eteenpäin (no mites muutenkaan näinä etäluentoaikoina). 

Tänään runokurssi pyörii edelleen mielessä. Sen eteen pitäisi tehdä työtä. Mutta nyt on lauantai ja mieleni tekee vain laiskotella. Lötjöilyn lomassa tajusin, että jotkut viime aikojen tapahtumat ovat olleetkin aika runollisia. Kuten vaikka:

Kaatuneen puun äärellä

Iltamyöhällä kävelemme huuhkajamaille päin, etenemme kapealla metsätiellä, kuuset notkuvat lumesta molemmin puolin ja mutkainen tie vie eteenpäin. Lopulta tie umpeutuu ja edessämme näkyy nuori mies ja nainen istumassa kaatuneen puun päällä. Mies kaataa termarista juomaa naisen mukiin ja lämmin höyry näyttää houkuttelevalta. Siinä nuo kaksi yhdeksän jälkeen illalla metsän siimeksessä juovat lämmintä mukeistaan ja rupattelevat. Kuinka romanttista, ajattelen samalla kun käännymme kapealle polulle. Olivatpa ystäviä taikka juuri toisensa tavanneita, niin en voi olla pohtimatta, että olisiko ilman tätä korona-aikaa heille tullut mieleen lähteä yhdessä iltaa istumaan lumiseen metsään :)

Punaisen pipon raikas ääni

Tiistaina noustessani korkealle sillalle jokin näkymätön kiinnittää huomioni. Kun kurkistan kaiteen ylitse alas, näen miehen seisomassa ryhdikkäänä keskellä-ei-mitään soittaen trumpettia.

Punainen pipo loistaa auringonpaisteessa. Viereinen Hakamäentien risteys autoineen ei kykene taittamaan soittajan ajatusta, vaan hän puhaltelee soittimestaan sulosointuja. Kerran mies laskee trumpettinsa, hän kääntyy ja näkee minut. Minä vilkutan miehelle. Hän vilkuttaa takaisin ja nostaa taas trumpetin huulilleen. Kuuntelen miestä hetken ja sitten minäkin jatkan eteenpäin.

Kantaa kaunotarta kyljessään

Olemme liikennevaloissa ja katson hämmästyneenä vastaan tulevien jonossa olevaa roska-autoa. Sen kyljessä minua katsoo Vermeerin tyttö helmikorvakorussaan. Syvästi katsoo ja kenties pohtii: vieläkö vain piirtelet vai osaatko myös lajitella? Minä hänelle mielessäni vastaan kauniin lausein miten monet ovat lajitteluastiani ja miten mukavalta niiden käyttö tuntuukaan. Kun ohitamme toisemme mietin miten hieno ajatus on noussut sen ihmisen sisällä, joka yhdistää taiteen näin arkiseen asiaan. Runoutta ja rakkautta, sitä sen täytyy olla. 

Opiskelut on vielä tekemättä. Päivä on edennyt liian pitkälle, vai onko ;-)

Voisin nyt ainakin tehdä yhden yritelmän, jota voin muokkailla myöhemmin paremmaksi. Miltä kuullostaisi runon aloitus:

Kaatuneen puun äärellä

punaisen pipon raikas ääni

kantaa kaunotarta kyljessään

Leppoisaa viikonloppua toivotellen ♥