maanantai 16. marraskuuta 2026

Marraskuun selätys - Tummaa suklaata painajaisten taltuttamiseksi

Marraskuun yhdestoista

Kuten useasti viimeaikoina, herään taas kahdelta yöllä, valvon pitkään, kunnes saan pariksi tunniksi painajaisunisession. Olen siis aika valmista kamaa. Tästä päivästä ei ole mitään sanottavaa. 

Marraskuun kahdestoista

Olemme ostaneet uuden leivontasuklaan (koska annoin edellisen isänpäivänä siipalle "lahjaksi"). Tänään mies loihtii siitä pekaanipähkinä-suklaapikkuleipiä. Idea tuli kun katsoimme Arjen ruokaremontti-sarjaa, jossa seurataan brittien ruoka-arkea (luulen, ettei se poikkea paljoakaan suomalaisten ruokatottumuksista). 

Iltapäiväkahvilla on siis tarjolla uusi kokemus, jota luulen tarjottavan tulevaisuudessakin.

Tässä tarkempi resepti herkkusuille, jotka haluavat korvata kaupan keksit omilla:

1. Sekoita pellavansiemenrouhe (2 rkl) veteen (4 rkl) ja anna turvota 15 minuuttia.

2. Lisää mantelijauhot (200g), rouheasti paloitellut pekaanipähkinät 50g sekä rouheasti paloiteltu 70% tumma suklaa (80g). Sekoita hyvin.

3. Muovaa taikinasta palloja, aseta ne pellille leivinpaperin päälle ja litistä. Lisää päälle ripaus sormisuolaa. Keksejä tulee 12-20 kpl, riippuen leipojan otteista. Pikkuleivät eivät leviä tai turpoa uunissa, joten saat sen kokoiset kuin asettelet pellille.

Paista 180 asteessa 10-14 minuuttia. Ja sitten nauttimaan :)

Koska isompi keksi (12 kpl) on täyttä tavaraa, niin niitä ei pysty syömään kuin yhden kerrallaan. Tästä taas seuraa pohdinta, miten näitä pitäisi säilyttää? Onko teillä jotain ideaa, lasipurkissa vaiko missä, jotteivät pehmene liiaksi?

Marraskuun kolmastoista

Endorfiinin metsästystä.

Mies kysyy yllättäen lähdetäänkö tänään perjantaileffaan, kun Gilda tarjoaa synttäripäivänään elokuvalippua hintaan 8,50. Lupaan lähteä, jos hän löytää meille sopivan leffan. 

Elokuvasta mitään tietämättömänä istahdan illalla syvään nojatuoliin ja katson tämän vuoden toisen ⭑⭑⭑⭑⭑ (5) tähden elokuvistani. 

Wicker nappaa nopeasti syliinsä. Matkaan paikkaan, jossa pienessä yhteisössä hierarkia on tärkeää, kuka määrää ja kuka on alisteinen kenellekin. Olivia Coldman esittää henkilöä, joka ei taustanta ja elämäntapansa vuoksi sujahda yhteisöön sellaisenaan, ja kun hän lopulta suivaantuu yhteisön tyhmiin perinteisiin, ottaa hän yhteyttä pajunpunojaan (Peter Dinklage), jolla on ihanan runollisen rehellinen tapa puhua sekä itsekseen että muille.

Ja sitten alkaakin tapahtua. 

En tämän enempää paljasta tarinan juonta, vaan suosittelen vain lähtemään leffaan. 

Elokuvassa ei ole yhtään tyhjää hetkeä, se todella vei minut mennessään. Todellisuuspako toimi siis ainakin minulle ;-)

Marraskuun neljästoista

Uneton yö. Sapettaa. 

Mutta kun aamulla tulen keittiöön ja katson ulos, minä ilostun. Ulkona hiutaloi! Mikä sana :) Syömme rauhallista aamiaista kynttilän äärellä. Eilinen elokuva palaa molempien mieleen ja jatkamme sen purkamista. 

Mies lähtee omille teilleen päiväksi, mutta palaa illaksi hakemaan minut mukaan keikalle, joka on varattu joskus kauan aikaa sitten. Illan tähtenä on Arppa. 

Pidän siitä, että jokainen Arpan keikkakokemus on erilainen. Tänään mukana on kaksi viulistia, Päivi Hirvonen sekä Iida Savolainen. Savolaisella ilta on viimeinen keikka ennen huomenna alkavaa äitiyslomaa. Ehkä sen vuoksi Arppa pyytää hänet pari kertaa takaisin lavalle, vetämään alttoviulusooloa ja soittamaan syntikkaa (että vedä tosta ensin G7, E-molli ...plaa plaa.. ja sitten siitä jotain silleen, niin mä tässä puhaltelen trumpettiin ja laulelen).

Hieno keikka, jossa oli uusia biisejä, taatut vanhat hitit sekä solistin hervottomat välispiikit ja urheilusuoritukset. 

Marraskuun viidestoista

Yö ihan kuin eilinen, mutta onneksi on sunnuntai ja hidasta hitaampi aamiainen. 

Luen viimeiset tarinat kirjasta Kohti vaaraa.

Kirja on osa Kaisa ja Cristoffer Lekan saman nimistä valokuvanäyttelyä, joka oli syksyllä Porvoossa. Näyttelyssä käydessämme saimme mukaamme upeiden valokuvien katselun lisäksi myös kirjan, jossa on eri kirjailijoiden henkilökohtainen näkemys yksittäisestä valokuvateoksesta. On mielenkiintoista palata katsomaan valokuvaa, sen jälkeen lukea jonkun tulkinta ja verrata sitä omaansa. Hieno idea taiteilijoilta. 

Kirjan kustannukset eivät varmasti ole olleet pienet, sillä teos on laadukas. (Jos mielenkiintosi heräsi, niin tämä näyttely siirtyy kuulema ensi vuonna Tampereelle.)

Illalla käymme ruokaostoksilla ja viemme samalla nuorelle miehelle ruokaa kotiin. Hän palaa ensi yönä matkaltaan ja todennäköisesti iloitsee, ettei heti tarvitse lähteä täydentämään jääkaappia.

***

Vaikkei ole ollut mikään helppo viikko, niin positiivistakin oli reilusti. Aurinko pilkahteli silloin tällöin, välillä oli ehkä hiukan vilakkaa. Näin upean elokuvan ja koin antoisan keikan. 

Jos saisi kovasti toivoa joltain universumin toiveiden toteuttajalta, niin yöunia pliiis! Ihan sellaisia läpi yön kestäviä. Ja mukavia, toistan vielä: Mukavia.

Ja vielä sen verran, että pikkuleivät loppuivat jo. Niitä pitää leipoa lisää! Ne voimme tehdä itse :D

keskiviikko 11. marraskuuta 2026

Marraskuun selätys - Muistojen hilloamisen taika

Repolainen kysyi blogissaan, että missä ja miten hilloat muistojasi? Arvostan kovasti vadelma-päärynä-chia-hilloani, mutta nyt kaikki muu hilloaminen on alkanut painaa mielessäni.

Tässä vastauksiani yhdistettynä minimalistiseen marraskuuhuni.

Marraskuun kuudes

Tänään selailen muistojen leikekirjaani, jonka tekemisen aloitin ehkä noin viikko sitten. Pohdin nimittäin yhtenä aamuna sängyn laidalla istuessani ja edessäni olevaa aarrekarttaa katsoessani, että mihin olet nainen kadonnut? Oletko muistanut katsoa tuota tekemääsi julistetta vuosiin? Että mitä toivot ja minne haluat mennä? 

Siitä se sitten lähti. Nousin tuolille, kurkotin ylähyllylle ja nostin alas kaikki vuosien aikana tekemäni kartat. Katselin niitä ensin ehkä hiukan kyynelehtien ja sitten päätin, että kokoan nämä yksiin kansiin, enkä enää ikinä piilota niitä silmiltäni. 

Ja nyt minulla on muistojen leikekirjassa ensimmäisenä osiona kuvia kaikista aarrekartoistani. Niiden lisäksi yhdellä sivulla on otteita teinikalentereistani (loput menivät roskikseen). Pari aukeamaa on täyttynyt miehen jättämistä kivoista viestilappusista. Ja tänään minä teen aukeaman, jossa on lehtileikekuvia Bowiesta, niitä joita olen lapsesta asti ihaillut. Kaikki muut Bowie-keräilykamani saavat lähteä jollekin, jonka kotona on tilaa mahdottomalle määrälle lehtileikkeitä, julisteita, kirjoja ja nuotteja. 

Marraskuun seitsemäs

Istahdamme elokuvateatterin taaimmaiselle riville. Japanilainen draamaelokuva on kaunis, rauhallinen, hidas ja hiljainen. Se sopii erinomaisesti mielenmaisemaani. Etummaisessa penkkirivissä nainen katselee välillä kännykkäänsä, hänen rytminsä on epäsynkassa elokuvaan. Hakeudun asentoon, jossa minulla ei ole mahdollisuutta nähdä kännykkää. Samalla tungen korvatulpat korviin, jotta voin eristäytyä paperipussirapistelijan äänistä.

Elokuvan henkilöt ovat hiukan melankolisia, ehkä myös masentuneita, mutteivät kuitenkaan luovuttaneita. Luontokuvaukset ovat upeita, sateen, lumen ja jään liike tai liikkumattomuus, valo ja hämäryys ja pimeys.

Two Seasons, Two Strangers sopii minulle juuri nyt. Se luo hidasta ja rauhallista kauneutta. 

Kotona taiteesta keskustelu jatkuu. Siippa kyselee mitä piirustuksia hänen kannattaisi säilyttää omaan leikekirjaansa. Olen aina pitänyt miehen sakuraväriliidulla tehdyistä kuvista. Niitä on kohtuullinen ja järkevä määrä, toisin kuin minun maalauksiani ja piirustuksiani, jotka on hillottu liukuovikaapin ylähyllylle peittojen alle, ja A3 koosta lähtien alas vetolaatikkoon. Niitä tuntuu olevan liian paljon.

Marraskuun kahdeksas

Herään kuudelta. Tänäänhän on isänpäivä ja se aiheuttaa pientä hämmennystä, sillä olen unohtanut koko asian! Siispä salassa kirjoittelen siipalle kortin. Parvekkeelta haen pelargonioita maljakkoon, kaapista kaivan pikkuleipiin varatun suklaalevyn, laitan siihen nauhasta rusetin ympärille ja katan aamiaispöydän odottamaan päivän sankaria.

No, onneksi mieskin on unohtanut päivän, joten hän ei tunnu pahoittelevan tyhjentynyttä päätäni ;-) 

Illalla haen Bujoni, joillaisia olen tehnyt vuosikausia. Pieneen Moleskinen vihkoon luon kuukaudelle aina kolme aukeamaa, jonne tulee kuukausikalenteri, asiat, jotka haluan hoitaa (lue: asiat, jotka siirrän usein seuraavalle kuukaudelle, jne jne), energiapankin tiliotteeni, mistä olen kiitollinen ja mitä olen oppinut tänään. 

Jos unohdin isänpäivän valmistelut, niin olen myös unohtanut tehdä tämän kuukauden sivupohjat valmiiksi. Niinpä vihdoin kokoan marraskuun tiedossa olevat asiat vihkoon ja katselen mitä tässä kuussa pitäisi tehdä. Se ei ole onneksi paljoa. 

Kaikki ihanat tapahtumat, myös ikävät, olen siis säilyttänyt BulletJournaleihini, jotka makoilevat järjestyksessä yöpöytäni välihyllyllä. Sieltä minä aina voin tarkistaa mikä oli se kiva paikka, jossa käytiin, kun olimme Tsekeissä, Tampereella tai Porvoossa. 

Marraskuun yhdeksäs

Aamu alkaa heräämisellä klo 02 ja valvoen aina viiteen asti. Sen jälkeen näen painajaisia. Huh, mikä aamu. Mutta tässähän piti keskittyä hyviin asioihin, joten sellaista sitten.

Lähdemme kastelemaan nuorenmiehen kukkia, kun kaveri ei ole itse paikalla. Täällä on mukava käydä auttelemassa. Pitkät ikkunalaudat ovat täynnä kasveja. Kivan näköisiä, välillä eksoottisiakin taimia, ilmestyy tasaiseen tahtiin. Viime viikolla nuorimies oli saanut vielä ikkunalautamansikoita, mutta nyt on tarjolla vain raakileita. Chilipaprikaa sen sijaan olisi tarjolla.

Näin jokunen vuosi sitten artikkelin, jossa nainen kasvatti keittiön ikkunalaudalla kurkkuja ja sato oli vaikuttava. Mietin olisiko ensikesä sellainen, että voisin kokeilla keittiökurkkuja?

Marraskuun kymmenes

Mies käy hakemassa kellarista kirkasvalolampun. Järjestelen keittiön ikkunalaudalle sille vapaata tilaa ja katselen postikorttia, jonka ystäväni on lähettänyt. Siinä kaksi vanhempaa kreikkalaismiestä hymyilee kahvittelun lomassa. Molemmilta puuttuu osa hampaista, mutta siten, että ne mitkä toiselta puuttuu ovat toisella vielä tallella :)

Meillä on pari ihanaa ystävää, jotka lähettävät kortteja. Ostin Sara Hildénin taidemuseon kaupasta postikorttikehyksen, johon nyt laitetaan uusin postiluukusta tullut kortti. Muut kortit laitan omaan mappiin, jossa ne ovat neljän kortin muovitaskuissa.

Muistoja on siis kerätty monella tapaa, kirjoittaen, leikekirjaan liimaten, yhteen mappiin tallentaen ja jonnekin hyllyyn pinoten. 

***

Tässä vaiheessa marraskuuta oli pari tosi kaunista kirpeää päivää, tähtikirkkaita öitäkin oli. Nyt harmaus on tullut pilvien myötä ja vähän sateleekin. 

perjantai 6. marraskuuta 2026

Marraskuun selätys - Taidetta, timantteja ja pappappadaadaa

On taas se aika vuodesta, jolloin Lepiksen ideoima Marraskuun selätys ilmaantuu eetteriin. Löysin idean Susupetalin kautta vuosia sitten, enkä halua päästää irti tästä jatkumosta. Kuten ennenkin selätän marraskuutani vähän omalla tavallani, eli kirjaan pimeän ajan päivien taltutuksia pieniksi paketeiksi. Käykää ihmeessä lukemassa Lepiksen tämän vuoden haastekutsu ja tietysti myös Susupetalin blogi :)

Minulle on nyt useammin sanottu, että tee jotain sellaista, joka tuntuu mukavalta ja piristää päivääsi. Löytyykö koko marraskuulle sellaisia päiviä, saas nähdä...

Marraskuun ensimmäinen

Mies on innoissaan päivästä. Muutama kaupunginosa tai mikä lie aluejako kilpailee marraskuun lintulajeista ja siipan aamiainen jää lyhyeksi, kun kiikarit kiihkeän kuumina odottavat eteisessä lähtöä tirppojen etsintään.

Minä mietin, että pitää lukea Schlesserin Monan katse loppuun, sillä huomenna on kirjastokirjan viimeinen palautuspäivä. Sivuja on vielä sata jäljellä. Se on ihan mahdollinen ajatus, sanoisi Esa Saarinen.

Menestysteos, siitä sanotaan. Valloittanut koko maailman. "Kirja, joka mullistaa lukijan elämän", toteaa Le Monde. Jotain vetoavaa tässä teoksessa on, vaikka vierastan 10-vuotiaan Monan lauseita, joista paistaa aikuismainen ajattelu. Mutta antaa olla. Taidehistoria on mielenkiintoista ja pariisilaismuseoissa taideteosten edessä pysähtyminen on houkutteleva ajatus.

Mistä tulee heti mieleen, että käväisin lokakuussa Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa katsomassa Martha Diamondin teoksia New Yorkin rakennuksista. 

Etukäteisajatukseni oli, etten tule pitämään teoksista, mutta kun Sara Hildén ei ole koskaan pettänyt minua, niin astelin kuitenkin museoon. Ensimmäisen huoneen jälkeen alkoi tapahtua. En ehkä koskaan aiemmin ole ollut niin hiljaa ja rauhallinen taidemuseossa. Istuin paikallani, annoin siveltimen liikkeen luoda tuulen vireen ilmaan ja tunnistin tunteita, joita upeat värit loivat. Olin myyty. Ei. Olin osa jotain suurempaa. 

Suosittelen pyytämään ääniopastuslaitteen näyttelyyn mennessä, siten teoksista saa paljon enemmän irti.

Marraskuun toinen

Siippa ottaa kainaloonsa vanhan iMacin ja lähdemme pihanaapurin luokse. Naapuri on halukas tekemään koneesta pienen television itselleen ja me pääsemme samalla eroon pöytäkoneesta. Tuntuu tosi hyvältä, että kotoa lähtee pois tavaraa, jota emme käytä. Palkaksi saamme kahvia jäätelöllä. Se on enemmän kuin ajattelin :)

Marraskuun kolmas

Kuuntelen aamulla kuinka mies hoilottaa: pap-pap-padada-dap-pap-paa. Rytmi kuullostaa tutulta, mutta sävel menee oudosti. Kysyn tarkoititko tätä ja rallatan säveltä matalalta korkeammalle nostaen pa-pa-padada-dap-pap-pap-padada, rappap padada dappaa? Joo, vastaa mies. Hän laulaa omaa versiotaan, joka edelleen kuulostaa hassulta. Kaivan hyllystä Hassisen koneen levyn esiin ja laitan vinyylin lautaselle. 

Rytmi saa minut hytkymään. En muista milloin ole viimeksi tanssinut, mutta hyvältä tuntuu. Kuulen kuinka sävel kulkee dapattaessa. On kiva olla oikeassa, on on ;-)

Marraskuun neljäs

Siirsin ikäviä tehtäviä viikkoja, mutta nyt otan jo toisen kerran tällä viikolla yhteyttä Adobeen, jonka lähettämä vuosilasku on mielestäni tähtitieteellinen. Ensimmäinen keskustelu pari päivää sitten Chatin kautta katkesi kesken kaiken. Toisen henkilön kanssa hintakeskustelu päättyy siihen, että annettu tarjous on edelleen liian suuri. Sanoin kiitos, mutta ei kiitos... 

Nyt kolmannella kerralla saan vihdoin tarjouksen, joka on siedettävä tällaiselle ihan-vaan-omaksi-ilokseni-teen-näitä-juttuja tyypille. Säästän 500 euroa. 

Syvään hengittäen minä taputan itseäni olkapäälle ja sanon: Hyvä Birgitta, sait hoidettua tämän ikävän ja mieltä painaneen asian hienosti!  Vieläpä siten, että sitkeydellä säästit aimo annoksen pätäkkää. 

Marraskuun viides

Uskomaton auringonpaiste heti aamusta. Käymme valoisan aikaan kävelyllä ja ajattelen, että olisipa koko marraskuu näin aurinkoinen ja raikkaan tuntuinen. 

Koska en saanut aikaiseksi tehdä ajoissa kurpitsa-Jackia, niin kaivan sen sisuksista siemenet ja paahdan pellillisen niitä. Illalla rouskuttelen aivan popcornilta maistuvia siemeniä ja mietin saakohan niitä syödä aivan rajattomasti, vai saanko yliannostuksen jostain ei niin kivasta haitta-aineesta. No tänään katson ruokaviraston sivulta, että kurpitsan siemeniä saisi syödä vain 2 ruokalusikallista päivässä. Vetelin sitten reilusti yli suositusten, uups.

maanantai 19. lokakuuta 2026

Yöväenopistossa tapahtuu vol. 2

Lokakuussa mieli alkaa ajatella tulevaa pimeän aikaa. Synkkiä ja myrskyisiä öitä sekä kello kolmen valveillaolohetkiä.

Laitoin jo muutama päivä sitten parvekkeelle pimeän ajan valot, mutta niiden öinen tuijottaminen ei ole vaikuttanut unettavasti. Olen siis valvonut kolme yötä peräkkäin mikä aikaansaa omituisia kuvioita aivoissa. Olen myös miettinyt, että yöllisen ajan voisi käyttää paljon paremminkin kuin kyljeltä toiselle heilumisella ja luupissa maailman ongelmia pohtimalla.

Aamulla tuli mieleen vanha Yöväenopistossa tapahtuu -postaukseni. Päätin samantien tehdä ehdotuksen paikalliselle Työväenopistolle uudesta ilmaistapahtumasta, sillä varmaan on muitakin, jotka kaipaavat vaihtoehtoista tekemistä sängyssä pyörimiseen.

Ehdotukseni on seuraavanlainen:

HARRASTUKSET YÖN PIMEISIIN HETKIIN

Musiikki
  • Yö-kuoro Hampaiden kirskuttajat: Opettelemme kirskuttamaan yhdessä Bachin sävellyksen Air
  • Paras yösoittolista: Mietitään yhdessä nukuttavimpia biisejä. Kappaleita voi lähettää etukäteen ohjaajalle kai.nukku-asaan@yovaenopisto.fi

Liikunta

  • Rauhallisille: Pyöri lattialla - älä sängyssäsi. Harjoitellaan kuinka pyllähtää pehmeimmin sängystä lattialle. Opitaan erilaiset kierähdystekniikat sekä vasemmalle että oikealle puolelle. Harjoitellaan myös turvallista kuperkeikkaa sängyn jalkopäädystä. Tavoitteena on hallita sängystä hiljaa poistuminen niin, ettei mahdollinen vieressä nukkuja herää.
  • Pirteille: Yövartijan seuraava liike. Kahden hengen paripeli. Toinen parista liikkuu ja toinen on tietokoneella. Liikkuva pelaaja piiloutuu opiston neljännen ja viidennen kerroksen tiloihin ja tietokoneluokassa oleva pelaaja ohjaa bluetoothin kautta liikkuvaa pelaajaa väistelemään yövartijaa.
  • Ylivirkeille: Hyytävän valkoinen hymy -hippa. Tehdään heijastavat hampaat ja leikitään villasukkahippaa kolmannen kerroksen pimeissä kapeissa käytävissä. 
Kirjallisuus
  • Valoa pimeään ikänäköisille: Lyhytnovellien lukupiirissä testaamme kiertoharjoitteluna erilaisia tekniikoita otsalamppujen ja kirjaan kiinnitettävien valojen käyttöön.
  • Väsyttävin teos: Etsimme yhdessä unettavinta kirjaa/kirjasarjaa. Tilaisuudessa nukahtaneille ilmoitetaan myöhemmin teostiedot.
Kuvataide
  • Toivepyyntö: Hiilipiirustus -kurssi. Hiilet ja musta piirustuspaperi tarjotaan talon puolesta. Edellytys kurssille pääsyyn on täysin musta pukeutumisasu.
  • Piirrä painajaisesi ja vapauta vagushermostosi: Valitse itsellesi oma 2x3 metrin canvastaulu, joihin maalaat yöllisen heräämisesi ahdistuksen, tämän jälkeen voit palata kotiin nukkumaan. Taideteoksista kootaan näyttely Yöväenopiston Halloween-näyttelyyn.
Tiede vs huuhaa
  • Tähtitieteilijä Taika Yö luennoi aiheesta: Miten tähtimerkkisi vaikuttaa kuuhulluuteen ja yökukkumiseen. Huom! Vain kylmähermoisille. Omat makuualustat mukaan. Paikka: Yöväenopiston kattoterassi.

Herkuttelijoiden keittiö

  • Hiljaisimmat yöpalat: Opitaan välttelemään turhia astioiden kilautteluja, avaamaan rapisevat pakkausmateriaalit mahdollisimman hiljaa sekä lorottelemaan vettä äänettömästi. Käytössäsi on uusimmat herkkureseptit, joiden syömisestä ei aiheudu yli 43 desibelin ääntä. Syömään voi jäädä koko yöksi, taikka siirtyä kotiin kun vatsan paino ramaisee liikaa.
***

Onko sinulla muita kivoja ideoita yökukkujille? Otamme kaikki ideat kiitollisuudella vastaan.

***

ps. kävin Helsingin Haltialassa yhtenä iltana katsomassa Halloween meininkiä. Paikalla oli runsaasti lapsiperheitä ja touhua ja tohinaa. Ylimmäisessä kuvassa on jonkun taiteilema kissakurpitsa. Mietin vakavasti uskaltaisinko tehdä omasta kurpitsastani jotain vastaavaa, vaikka arvelen, että Jack-kaverini saattaisi harmistua asiasta, jos ei pääse tänä vuonna parvekkeelle virnistelemään.

keskiviikko 30. syyskuuta 2026

Kun aika on...

Syyskuu on ollut erikoinen. On tapahtunut asioita, joita en voi tai halua avata, lisäksi on ollut paljon menetystä ja rakkautta. 

Parina aamuna herään miehen hiljaiseen puheeseen. Ensimmäisenä päivänä lähdemme aamusta aikaisin sairaalaan. Halaan puolison ja nuorenmiehen sekä sisarukset. Silitän pedissä lepäävän kättä ja mietin miten nopeasti kaikki voi muuttua. Illalla tulemme uudestaan ja huomenna hän on poissa. Siihen tietoon mieheni minut herättää. 

Kuolema ei pelota. Suru sen sijaan iskee lujaa ja tämä hetki. Minä katson puolisoani ja mietin häntä sekä veljeään. He ovat molemmat rauhallisia ja hiljaisia. He molemmat rakastavat ja toimivat. Ei suuria ääniä, ei voiton juhlia, ei koskaan kinaa. Miten voikin olla tuollaisia ihmisiä.

Lähdetkö kävelylle? Se tekisi sinulle hyvää, sanoo mieheni. Minä vähän hoipertelen ja kyselen ehtiikö hän varmasti vielä ennen omia menojaan. Mielelläni lähden kanssasi, kuulen vastauksen. Kävelemme käsikynkkää. Syysaurinko paistaa koivujen keltaisiin lehtiin ja minun mieleeni. Tästä kannattaa nauttia nyt, kun mahdollisuus on, ajattelen.

Toisena päivänä seison kukkakaupassa. Olisi isoa auringonkukkaa, hempeitä pikkuruusuja, koristekaalia taikka gerberaa. Valitsen kelta-roosaisen kimpun miehelle. En muista milloin olisin edellisen kerran näin tehnyt, mutta siitä on ehdottomasti aivan liian pitkä aika.

Kotona minä kirjoitan korttiin: 
Sinun rakkautesi tekee ihmeitä ♥


perjantai 25. syyskuuta 2026

Hiljaisten päivien herkkuja

Ennen ruskaa punertaa talojen portit

Taivaalla aurinko pilkistää pilvien välistä, ilma on kirpeä ja maa märkä yön jäljiltä. Näen kauempana naisen lastenvaunujen kanssa pysähtyvän kesken kävelyn. Hän kumartuu ja ottaa jotain maasta. Tai niin luulen, kunnes nainen jatkaa matkaansa ja me satumme samaan kohtaan. Portin vieressä on ämpäri täynnä punaposkisia omenoita. Kysyn siipalta otammeko muutaman mukaan, mutta samalla joku pihamaalla huudahtaa: "Siitä saa ottaa ja puistakin saa kerätä."

Niinpä minä otan useamman omenan mukaamme ja kotona teen syksyn ensimmäisen omenapiirakan. Vähän mieto, totean sitä maistellessani, muttei piirakkavuokaan jää kuitenkaan murentakaan...

Toisena päivänä teemme toiviomatkan samoille kulmille, mutta kaikki omenapaikat ovat tyhjiä. Pohdimme pitäisikö mennä kauppaan omppuostoksille, mutta jotenkin tämä puiden näyttämä ylitarjonta saa meidät tekemään vain pidemmän kävelylenkin.

Sitä seuraavalla kerralla omenoita tarjotaan ohikulkeville yhden jos toisen talon kulmilla. Sinä päivänä myös meidän keittiön kulhossa on keko vihreitä omenoita. 

Puraisu aiheuttaa leveän irvistyksen ja makeasta pitävä siippa toteaa, ettei näitä voi syödä. Toisin kuitenkin käy, kun lohkon omenat ja kaupan luumut vuokaan, annan kanelia ja vaahterasiirappia makeudeksi sekä mantelilastuja päälle. Lämpimät uuniomenat katoavat hujauksessa sisuksiimme. 

Olen nyt tutkimusteni perusteella tullut siihen tulokseen, että tämän alueen punaiset herkut syödään sellaisenaan (nam) ja vihreät kirpeät vain uunin kautta (nam nam). 

Yhteen asiaan en kuitenkaan ole saanut selvyyttä: Jos omena päivässä pitää lääkärin loitolla, niin miten käy, jos syö seitsemän omenaa päivässä?

Talven herkkua tai syvän vihreä katumus

Eilen kävin kuuntelemassa luentoa Joel Haahtelasta. Paluumatkalla tutkailimme Vallilan Konepajan aluetta, se kun on muuttunut sitten menneiden päivien.

Ensimmäiseksi näin rakennusmiehen kantamassa valkoisia suojakankaita jonnekin. Oli pakko ottaa kamera esiin ja tallentaa omituinen hiippari muistoihin :)

Kukkakaupan edustalla oli valtavia lehtikaali-ruukkuja. Olin ihmeissäni, runko oli vankka ja lehtiä todella paljon ja yksi ruukku maksoi vain 32 euroa. 

Koska lehtikaali kestää hyvin kylmää (ainakin lasitetulla parvekkeella), niin voisin syödä aika pitkään omasta "puustani" lohturuokaa. Niin ajattelin, mutta sitten vain en osannut päättää mitään, en minkä ruukun valitsisin tai muutakaan, ja jätin painavat ruukut odottamaan seuraavaa herkkusuuta.

Olen aivan varma, että ensi kerralla kun maksan 200 gramman lehtikaalipussia kauppareissullani mietin miten tyhmä olin, kun jätin ruukun ostamatta :)

***

Tänään täällä on sadesäätä koko päivän ja tuulta 9 metriä sekunnissa kaupan päälle. Minua ei huvita mikään, ei ainakaan ulos meno sillä olen tehty sokerista (ehkä siippa tykkää minusta juuri sen vuoksi). Taidanpa siis ottaa yhden omenan ja toivoa että kevät tulee pian... 

Mistä tuleekin mieleen, että 16.9. kaupassa oli jo sata metriä joulusuklaata myynnissä. Voi jestas sentään ;-)

sunnuntai 6. syyskuuta 2026

Ihanaa kun viimeinkin saa siivota

Kristiinan syyskuun haasteessa kysytään mitä siivosit viimeksi. 

No minun kohdallani sattuu ja tapahtuu ruokapöydän kanssa aina vaan. Mieleni on tehnyt heittää pöytä menemään jo aika monta kertaa. Mutta jostain syystä (pöytä on juuri sopivan kokoinen ja sen kotoa roudaus vaatisi voimaa tai moottorisahaa) ajattelin vielä kerran antaa sille mahdollisuuden.

Taustaa niillekin, joita ei kiinnosta yhtään

Ostimme täyspuisen keittiön pöydän aikoinaan. Se ei ollut parasta eikä edes toiseksi parasta A-luokkaa, vaan hintava B-luokan pöytä. Mutten ajatellut sen enempää. Mitäs nyt yksi kirjain voisi vaikuttaa, mietin hiljaa.  

No kului aikaa ja kun pöydän pinta oli muhkurainen, niin astiat kuluttivat epätasaisesti vahapinnan pois. Kävin ostoliikkeessä kysymässä mitä tehdä asialle. "Laita vahaa", kuului vastaus ja minähän vahasin. Seuraavana vuonna tilanne näytti samalta, eli hio pöydän pinta ja vahaa. Ja kuten arvaat tein saman tempun monta kertaa. (Eräänä vuonna vahasin eri merkin tuotteella ja näin punaista ;-).

Tarpeeksi hionneena ja vahanneena päätin yks vuosi, että maalaan pöydän. Etsin hyvän maalimerkin ja vielä sen päälle laitoin suoja-aineen, jonka piti kestää kaikki kuumat astiat yms. mitä nyt ruokapöydälle laitetaan. Ihan kiva juttu. Maali näytti hienolta, mutta se pirun suoja-aine, se tarttui ihoon kiinni. Minähän en tykkää, että pöytä himoitsee pigmenttiäni, joten viime syksynä minulta meni hermo.

Esileikki on pitkäjänteistä odotusta

Siippa ajatteli, että hän avittaa minua tuskassani ja hioi pöydän pinnan, kun minä vasta etsin tietoa miten käsitellä pöytä lopullisesti ja ikuisesti. 

Tiedon löydettyäni tajusin, että minun pitää odottaa kesään asti, jolloin voin käsitellä pöydän kotonani. Sitä kun ei saa parvekkeelle, eikä kämpästä poiskaan, tai jos saa, niin se lähtee kaatikselle. 

Niinpä ostin pöytäliinan ja aiheutin toisenlaisen pulman. Minä kun tykkään vain pellavaliinoista, mutta kodissamme asustelee henkilöitä, jotka eivät saa pidettyä vaaleita kangasliinoja puhtaana, hehee. Eli elin kuukausikaupalla öllön kerniliinan kanssa. Jäk.

Toimeen nainen! Toimeen!

Tuli kesä. Enkä jaksanut mitään. Tuli loma, ja sekin meni menojaan. Sitten mies lähti kurssille ja minä ajattelin, että nyt jos ei koskaan. Minä otin ohjeet esiin ja sekoitin petsivärin sinoliin ja kiehuvaan veteen ja vetelin värin pöydän pintaan.

Seuraavaksi pöydän pintaan siveltiin lakka (pienellä lakkabensiinilisäyksellä). Odottelin kuivumista ja hioin pinnan, jotta saatoin vetää uuden lakkapinnan, jonka kuivumista odottelin vielä pidempään.

Siippa tuli kotiin ja minä olin höyryisenä sohvalla (no-no, käytin hengityssuojaa touhutessani ja pakenin kotoa useiksi tunneiksi pois, mutta illat haistelin koti-ilmaa, mikä tuntui jäävän nenääni kiinni). 

Seuraavaksi tein lasyyrin kahdesta väriaineesta ja lakasta. Sitä siis pöydän pintaan ja nyt alkoi näyttää jo hyvältä. Alla oleva kirsikan värinen petsi näkyi tumman sävyn alta, mutta vielä hiukan liian paljon. Annoin lasyyrin kuivua, hioin ja vetelin uuden lasyyripinnan pöytään. 

Tässä vaiheessa alkoi mittari tulla taas täyteen. Kotona sattuu nimittäin elämään pölyeliökunta, joka hillui poissaollessani myös keittiöön ja tarttui innolla lakkakerrokseen.

Voin sanoa, että kuumenin hiukan. Ja hioin, pyyhin ja lakkasin enemmän kuin alunperin suunnittelin. 

Kun pöytä viime viikon torstaina sai vihdoin viimeisen pintakäsittelyn, vannoin kautta kiven ja kannon, että tämän jälkeen en enää ikinä milloinkaan käsittele tätä pöytää. "Muuten mörökölli minut syököön!" 

Pinta on nyt tosi kivan värinen, mutta totean samalla, ettei koskaan pitäisi tehdä tällaista työtä kotona, kun ilmastointia ja pölyä ei voi hallita kunnolla. 

Minä laitoin pensselit, purkit, suojausvälineet ja pullot omille paikoilleen. Kellariin lähti jäljelle jääneet ainekset ja sorttiin jätteet (petsi + lasyyrilakka + lakkabensiinijätteet). 

Olen superiloinen, että pöytä on nyt tehty, vaikkei siitä priimaa tullutkaan. Voin vihdoin syödä ruokani siihen suunnitellun huonekalun äärellä. 

Vielä iloisempi olen, ettei minun enää tarvitse haistella lakkaa, ja että sain sivupöydän tyhjäksi purnukoista ja siveltimistä, jotka muistuttivat minua jatkuvasti pöydän keskeneräisyydestä.