Oletko koskaan

Pelastus tulee silloin kun sen aika on. Kirjoitin blogia mielessäni viime viikolla. Eilen tein sitä käytännössä, mutta jokin tökki pahasti vastaan. Niinpä kun näen Kristiinan Oletko koskaan -postauksen, huokaisen syvään ja rentoudun. Nytpä sitten katson, että olenko koskaan tehnyt mitään seuraavista:

Halunnut palata ajassa taaksepäin?

Olen monestikin halunnut siirtyä aikakapselilla menneisiin aikoihin. Käydä sadan vuoden takana elämässä villiä menoa Pariisissa taikka kulkea isoäitini matkassa Ameriikassa. Olisi ihanaa edetä Idän pikajunassa ykkösluokan vaunussa ihailemassa maisemia ja kanssaihmisiä, olla mukana tekemässä ensimmäisiä elokuvia tai juhlistamassa kuumailmapallon nousua. Haluaisin kulkea monen taiteilijan vieressä katsomassa miten he ovat työtään tehneet vuosituhansia tai vuosisatoja sitten. Ai että se olisi mahtavaa.

Miettinyt ulkomaille muuttamista?

Nuorena haikailin muutaman kuukauden asumisesta pienessä Kreikan saaressa. Tuo haave saattaa olla mielessäni vieläkin, mutten ole tehnyt asialle mitään, joten haave ei ole ollut tärkeintä elämässäni.

Eksynyt kauppakeskuksessa?

Kerran tein treffit ison kauppakeskuksen elokuvateatteriin, jossa en ollut koskaan käynyt. Koska minun ei tehnyt mieli etsiskellä leffateatteria, laitoin jo ulkona googlemapsin päälle. Huvittuneena navigoin sisätiloissa, eikä harhailuhuteja tullut eli hyvin olen selvinnyt.

Toisessa kauppakeskuksessa hukkasin kyllä puolikkaan kerroksen. Tiesimme tarkkaan mihin auto oli parkkeerattu, muttemme millään löytäneet oikeaa ovea, josta oli pääsy autolle. Pikkuisen ärsytyskynnys nousi, kun molemmat näimme automme aina puoli kerrosta liian ylhäällä taikka alhaalla. No nyt sekin tilanne jo naurattaa :D

Halunnut palata matkalta kotiin aiemmin kuin olit suunnitellut?

2019 kävelimme Espanjan halki idästä länteen. Olimme tulleet viiden viikon jälkeen perille Santiago de Compostelaan ja vielä oli viikko aikaa reissata Espanjassa ennen paluulentoa. Rauhallisen kävelyn vaihtaminen turismielämään ei houkutellut yhtään, niinpä ideamme nousivat vain Finnairin siiville. En muista toista kertaa, jolloin olisin aikaistanut kotiintuloa. Eli aikansa kaikkea :)

Aloittanut laihdutuskuurin tai muuten terveellisemmän elämän?

Aloitankohan terveellisemmän elämän joka viikko? Mietin, että pitäisi tehdä yhtä jos toista. Usein huutelen siipalle: Huomenna tehdään hengitysharjoituksia! Totean myös itselleni, että meditoi enemmän ja istu vähemmän! Tietysti myös: Rentoudu nainen! 

Ehkä minä eniten yritän siirtyä toimintaan. Pyrin pienillä jutuilla tuomaan piristystä elooni. 

Tällaiseen kuuluu esimerkiksi kitaransoitto, joka hieroo aivonystyröitäni,  aamujooga mikä herättelee nikamani, jalkojen rasvaaminen (aivan tajuttoman ihanaa omata pehmeät kantapäät). 

Eli enemmän konkreettisempia asioita, ja samalla rajatummin aikaa virtuaalisuudelle ja digitaalisille näytöille :)

Miettinyt miten elämäsi olisi muuttunut, jos olisit ollut ahkerampi koulussa?

Ehkä ennemminkin kysyisin itseltäni, että jos olisin ollut kunnianhimoisempi. Tällöin olisin varmasti eri paikassa, mutta toisaalta olen hyvinkin tyytyväinen elämääni nyt. 

Laulanut karaokessa?

Laulaisin karaokessa vain jos ääneni olisi kuin Behmillä, Janis Joplinilla, Donna Summerilla, Adelella taikka Etta Jamesilla. 

Tänä vuonna on muuten karaoken maailmanmestaruuskilpailut Turussa! Että jos asia kiinnostaa, niin suuntaa sinne lokakuun alkupuolella. Karsinnat on jo tehty, joten laulamaan et lavalle enää pääse :D

Ajanut autolla kolarin?

No en onneksi. Mutta kerran suhasin hiekkatiellä mutkassa ihan ok vauhtia, kaveri vieressä huusi yhtäkkiä "Jarruta!", minä sitten jarrutin, auto lähti hiekan päällä luisuun ja mutkan jälkeen olimme ojassa. Ystävän isä oli tosi ihana, kun ei suuttunut minulle. Autoonkaan ei tullut jälkeä, kun ojassa oli sopivasti pajukkoa pehmentävänä patjana.

Tehnyt huonon ostoksen?

Hah! Että olenko tehnyt, todellakin olen. Olen tehnyt monia, monia huonoja ostoksia. Konmarituksessa vuonna 2015 löysin kaapistani liian suuren määrän vaatteita, jotka olivat killuneet siellä käyttämättöminä hintalaput tiukasti kiinni. Nyt mietin ostoksia tehdessäni tarkkaan tuotteen tarpeellisuutta ja varsinkin onko se täydellinen minulle. Mieluummin odotan tarpeellista ja juuri oikeaa, kuin ostan shittiä, joka kaduttaa myöhemmin.

Jäänyt luokallesi koulussa?

En koskaan tuplannut luokkaa, vaikka minun aikanani se oli mahdollista ja luokalle jättämisiä tapahtui varsinkin alakoulussa.

Katunut syvästi jotain tekemääsi?

Syvästi on aika vahva sana. Muistan kuinka 15-vuotiaana sanoin kerran luokkakaverilleni todella rumasti. Minulla oli morkkis asiasta seuraavana päivänä, mutten kehdannut tai osannut pyytää anteeksi. 

Näimme aikuisena aina silloin tällöin Tomin kanssa ja kerran sanoin hänelle, että haluan pyytää jotain menneisyydessä tapahtunutta anteeksi. Kerroin mikä mieltäni oli 15-vuotiaana ja sen jälkeen painanut. Kaveri sanoi, ettei muistanut asiaa, ehkä ei tai ehkei halunnut sanoa toisin. Minun elämääni helpotti paljonkin, että sain vihdoin muistoistani yhden teon anteeksi. 

Edellisestä oppineena olenkin pyydellyt useamminkin anteeksi, jos itselleni tulee tunne, että olen tai olen saattanut sanoa jotain tyhmää.

* * *

Nyt syyskuu on lopuillaan. Koivu on tiputellut pihamaalle keltaisia lehtiä, vaahterakin alkaa värjäytyä. Kastanjapuun alla on vähän jännittävää kävellä ja illat ovat pimeitä. Pitkä videoeditointityö on vihdoin palautettu ja jännityksellä odotan kommentointia. Jotenkin tuntuu, että olisin vielä halunnut kesän jatkuvan, mutta ehkä on aika siirtyä syksyyn, sillä ylihuomenna on jo lokakuu :)

Syyskuu alkaa ässällä

Vasta tähän aikaan vuodesta minä edes ajatuksissani ehdin mukaan Kristiinan kivaan haasteeseen. Ideana on ottaa kuukauden ensimmäisen kirjaimen mukaan kolme valokuvaa ja postata ne. Alla minun tavanomaisesti vähän niin-ja-näin vastaukseni.

Sunflower 

- eikös se ala s-kirjaimella ja tarkoita sädehtivän keltaista auringonkukkaa

Ollaan pidemmällä kävelyreissulla. Suurimmaksi osaksi kuljetaan metsässä, mutta välillä myös pellon laitamilla. Lähestyttäessä Haltialaa aukeaa tien oikealle puolelle iso pelto. 

Yleensä tässä on ollut heinää, sellaista mukavan tasaista tuulessa heiluvaa vihreää mattoa, mutta nyt en ole uskoa silmiäni. Kauas pitkälle ja siitäkin vielä edemmäs on pelkkää auringonkukkaa. 

Tieltä erkanee vähän matkan päässä polku pellolle ja lähdemme sinne kiertelemään. Joka puolella ympärillä on iloisesti sähdehtiviä kukkasia. Katsonpa minne tahansa niin näen vain keltaisia pallukoita. Aivan mahtava paikka. 

Kotona mies selvittelee, että auringonkukkapeltoa on 33 hehtaaria (eli paljon pienempi ala kuin mitä arvelimme silmällä). Ja kuten aina, silloin kun annetaan lupa kerätä kukkakimppu itselle, niin tänne on tultu pontevasti pikapikaa, ehkäpä kiilattu yksi jos toinen hitaampi alta pois, sekä tietysti ajeltu autolla ojaan. Mutta kaikista hurmioituneista hetkistä huolimatta pellolle on jäänyt vielä monta monta kukkasta, joiden äärellä on ihana oleskella. Suosittelenkin joskus kokeilemaan miltä tuntuu vain kävellä ja olla kukkapellon keskellä.

Saviruukku Simona

No siihen voinkin lopettaa saarnaamisen himoista ja niiden ohittamisesta, sillä mikäs minä olen mitään sanomaan. Olen nimittäin jo useamman vuoden halunnut saada itselleni pari hyvää kukkaruukkua. Ei mitään suojaruukkuja, vaan lasitettuja kukkaruukkuja, joissa on reikä pohjassa ja kunnon aluslautanen. 

Enpä ollut tajunnutkaan, että Joensuuhun asti pitää mennä, jotta löytää etsimänsä. Ensinnäkin tärkeää on (siis minulle), että näkemäni ruukut ovat vihreitä. Aivan tajuttoman kauniin vihreitä. Lisäksi ne ovat kohtuullisen kevyitä, eikä painavia ulkoruukkuja. 

Noniin, tässä ne nyt ovat, Sarustiikka-kaupassa nenäni edessä. On ehkä Sarustiikan harmi, mutta minun kukkaroni onni, että matkaamme pikkureput selässämme junalla, enkä voi ostaa kauppaa tyhjäksi kaikesta herkusta mitä sinne on hankittu. Tällaiset ruukut on kumminkin saatava. 

Sumppikuppi

Seuraava ässä on taas vähän kiikkerällä maaperällä, sillä en koskaan sano juovani sumppia, paitsi nyt tällä kertaa.

En pidä pahvimukeista, en puuaterimista, enkä myöskään kiikkeristä paperilautasista. Ja kahvin juon mieluiten aina pienestä kupista. Muiden mielestä ehkä aivan liian pienestä kupista ;-)

Tänään päiväkahviaikaan olen ulkosalla. Täällä ulkokahvilassa saan eteeni pahvimukin, jossa kahvi (siis se sumppi) pysyy mukavan lämpimänä, ote mukista on täydellisen napakka ja ulkoasun on suunnitellut tyyppi, joka on halunnut leikkiä fonteilla. 

Poikkeuksellisesti olen siis iloinen sumppikupistani, vaikka se on kaikkia normiajatuksiani vastaan.

Mukia roskikseen laittaessani huomaan myyntitiskin yllä kyltin, jossa kerrotaan, että paikan aitassa on perjantaina junttidisco. Utelen nuorilta myyjiltä, millaiset bileet minua odottaa perjantaina, jos tulen paikalle. Katseiden vaihdon perusteella uskon, että illan raju tarjonta on heille aivan kamalaa, mutta minusta discon aloitusaika klo 19 sekä dj vetämässä 70- 80-luvun biisilistaa läpi kuulostaa täydelliseltä perjantai-illalta :D

Mitä mieltä olet? Jos muutama vuosikymmen sitten sinut olisi kutsuttu junttidiscoon, niin olitko lähtenyt? Minä en ehkä olisi. Mutta nyt idea vaikuttaa aivan mahtavalta :)

Säätäminen

Koska olen nyt venytellyt ässiä pariin kertaan, niin laitan neljännenkin kuvan, josta selviää mitä olen touhunnut alkukuukaudesta. 

Työn alla on pidemmän videon editointia. Tässä vaiheessa olen saanut alkuvideoon stillkuvat arvioiduille paikoilleen ja seuraavaksi pistän ne liikkeeseen. Editointi on yhtä säätämistä, se on synkronointia musiikin kanssa, miettimistä mikä palanen kulkee mihinkin suuntaan ja minkä kokoisena. Hommassa menee silmät välillä ihan kieroon, mutta kuitenkin työ on kivaa ja antoisaa.

Syksyn hommat on siis käynnistyneet.

Päätän vastaukseni tähän. 

Käykäähän kurkkaamassa muitakin syyskuun haastevastauksia Kristiinan blogissa :D

Mitä voi tehdä jos mökillä vain tuulee

Tuulee. Tällä mökillä vain tuulee. Niin kovaa, että meinaa sielun puhaltaa ulos, kun astelee mökistä pihalle. Ainoastaan aamu seitsemältä saattaa näyttää hetken tyyneltä ja kenties illalla, kun on aika mennä yöpuulle. 

Koska pihalla ei voi olla päiväsaikaan, niin jotain on keksittävä. 

Aika-avaruuden tutkimusmatkailua

Ensin ohjelmassa on Landefestit, eli Hämeenkyrön elokuun juhlintaa. Olen tutkaillut internetin syövereitä ja merkannut itselleni navettokirppismainoksen, jossa lukee TÄMÄ TÄYTYY NÄHDÄ JA KUULLA. Että mentäiskö tuonne?

Mulla on vain tien nimi ja numero 1788. Ensin ajetaan Hämeenkyröön päin ja sitten etelään ja sitten käännytään jo siihen suuntaan mistä lähdettiin liikkeelle. Tie muuttuu kapeammaksi ja lopulta hiekkatieksi. Mietin useamman kerran, että onkohan mulla oikea osoite, mutta ajamme sitkeästi eteenpäin. 

Lopulta jossain ihmeen kaukana näemme hiekkatien varteen pysähtyneen auton. Pysähdymme siihen perään ja löydämme navetan. Sisällä on pitkän matkaa kirppiskamaa ja kun tulen yhden ulko-oven kohdalle, näen pihamaan toisella puolen aitan, jossa nainen viittoilee minulle. Soitannan ääntäkin sieltä kuuluu ja niin minä vinkkaan miehelle, että nyt löytyi itse bändikin eli Jouhikanteleen aika-avaruuden tutkimusmatkailijat :D

Tutkimusmatkailijoita on kaksi miestä, toinen vanhempi ja toinen nuorempi. Nuorimies oli aikoinaan pyytänyt vanhempaa miestä valmistamaan ja lähettämään hänelle jouhikanteleen Japaniin ja myöhemmin pyytänyt opettamaan sen soittamista. Täytyy sanoa, että on mukavaa soitantaa. Jouhikanteleen soitto on tarkoitettu tanssia varten, mutta aitan sisällä olevat mummelit ja muut (me mukaan luettuna) emme uskalla edessä olevalle räsymatolle tanssahtelemaan. 

Sauna-taivas-avaruuden pohtimista

Illalla lämmitetään rantasauna. Sen lauteilla voi ihailla järvimaisemaa lasiovesta ja ikkunasta. Mies kävi toissailtana saunasta kahdesti uimassa ja totesi, että vesi on jäätävää. En siis ajattelekaan meneväni uimaan, menen vain jäähdyttelemään ulos. 

Istun saunaterassin reunalla ja katselen kuinka edessäni järven toiselta puolen metsän yllä taivas yllättäen mustenee. Pilven pimeä keskikohta laajenee sivuille, se kasvaa, kuin pyörien itsensä ympäri, leviää ja lähestyy minua. Tunnen miten iso pisara kastelee varpaat, nousen ylös ja mietin, että ehkäpä uinkin tänään. Pilvet ovat jo yllä, ne satavat pulleita vesipisaroita, kastun pyyhkeineni hetkessä ja totean, että sauna on kuitenkin mukavampi paikka. Muistan samalla kuinka kerran Jurmalassa ollessani rannalla kuin tyhjästä syntyi mustan puhuva taivas, jonka pilvi valui päälleni. Se oli aika pelottavaa. Tämän iltainen tummansininen pilvipyörrekeräymä oli ainoastaan mielenkiintoinen. Ehkä pitkä ja kaunis kesä on tehnyt minulle terää, kun nyt vain ihmettelin pilvien muotoa, väriä ja kohti tulemista. 

Puiden latvoista repun syövereihin kaivautumista

Yhtenä päivänä sukellamme Seitsemisen kansallispuistoon. Kävelen aarniometsässä ja kuuntelen kuinka tuuli jossain kaukana ylhäällä osuu puihin ja muuttuu ääneksi. Käyn lähentelemässä isoa kaarnarunkoa ja mietin miten vanhoja puut täällä mahtavat olla. Kun runkoa pitkin kurkistaa taivaalle näkee kippuraisen oksiston, se kiertää ympäri mutkitellen, ihmettelen voiko kauniimpaa ollakaan. 

Mättäät puiden alla ovat pehmeitä ja joustavia, sammal on tuoreen herneen vihreää ja sienet pieniä ja pullukoita. Tikka hakkaa lähistöllä puuta ja haukan ääni kuuluu edessäpäin. Seuraan miestä pitkospuita pitkin soiden ylitse, poimin välillä puolukoita ja mustikoita. Oikein hämmästyn miten herkullisia puolukat jo ovat, meheviä ja makeita. 

Haukkalammella on todettu myrkkykeisoa, joten emme hipelöi siellä sen enempää kasvillisuutta. Otamme sen sijaan esiin retkimuonan. Siippa avaa pussin ja kaataa sinne vettä. Sekoitamme molemmat tulevaa ateriaa huolellisesti ja suljen pussin, jotta ruoka valmistuu. Kun aika on, herkuttelen jo mielessäni lämpimällä aterialla. Lusikkaan kuitenkin tulee ensimmäiseksi sininen hapettumisen estopussi (unohdimme sitten poistaa sen ennen veden lisäämistä). Toteamme, että ruoka jää nyt syömättä. Katselemme toisiamme hetkisen ja sitten siippa alkaa kaivella reppuaan. Ja kuten aina, sieltähän löytyy mukaan reilusti jälkiruokaa. Ja niin nytkin mies kaivaa esiin kaksi energiapatukkaa ja välipalakeksin (kyllähän sitä täytyy olla kuuden kilometrin retkellä lämmin ruoka, kaksi energiapatukkaa ja välipalakeksi, hehee). Että ei kun teekupposet valmiiksi ja patukat jakoon.

Kermavaahtoseinistä pehmeään maahan ihmettelyä

Aamulla taas mietimme mikä olisi viihdyttävämpää kuin järveltä puhuroiva tuuli. Olisiko Sammatti mitään? Ja sinne me menemme, pyörimme Pukstaavissa kirjojen maailmassa, kiertelemme kaupungilla ja lopulta päätämme lähteä katsomaan Pyhän Marian kirkkoa, sen kun pitäisi olla auki.

Perillä olen mykistynyt. 

Jo heti ulko-ovelta sisälle tultuani huomaan maalattian. On ihmeellistä kävellä paljaalla maalla kirkon sisällä. 

Ylhäällä on kaunis kaartuva maalattu puukatto. Seinät ovat valkoiseksi maalatut ja riippuen siitä mistä suunnasta seinää katsoo, se saattaa näyttää pehmeältä kermavaahdolta. 

Ikkunoista tulee uskomattoman kaunis valo sisään ja tunnelma on erityinen. 

Juttelemme paikallisen oppaan kanssa ja kuulemme, että attaritaulua vastapäätä olevan seinän yläosassa hirsien takana on salakäytävä, jonka seinissä on piirustuksia. 

Kysyn kirkon ulkopuolen kahden kulmauksen "kivikasoja" ja kuulen, että ne on rakennettu jälkeenpäin tukemaan pitkää seinää. 

Kirkossa pidetään kesäisin Sastamala Gregorianan loppuesitykset ja mietin, että olisipa hienoa tulla joskus kuuntelemaan konserttia. Täällä akustiikka on kuulema todella hieno, enkä yhtään epäile sitä. 

Viha-rakkaus-suhteen tutkiskelua

Viimeisinä päivinä menemme vielä lähimetsään. Ajatuksena on kerätä niitä herkullisia puolukoita, joista sain alkumaistiaisia. Mitä pidemmälle menemme metsään, sitä enemmän hyttyset ja kärpäset pyörivät ympärilläni. Ja mitä enemmän ärsyynnyn öttiäisistä sitä enemmän ne innostuvat minusta. 

Olemme jo matkalla takaisin autolle, kun vihdoin rauhoitun ja löydämme  paikan, jossa vinkuvat  luontokappaleet eivät häiritse oloani. Ihailen metsän läpi kulkevaa poronjäkälää, haluaisin kelluskella sen pyöreiden palleroiden päällä. 

Lopulta puolukkasatoa on tarpeeksi. Myös variksenmarjaa on toisessa ämpärissä.

Tämä reissu alkaa olla nyt taputeltu. Matka kotia kohti alkaa pian ja sitten onkin kohta syyskuu. 

Hups. Näin se aika menee.

Kesätouhut - kiristää ja puristaa

Siirrän parvekkeen oven edestä verhon sivuun ja astun ulos. On upea raikas aamusää. Täydellinen, jos minulta kysytään (viisi vuotta sitten olisin sanonut, että jäätävän kylmää hrrrrr). Huomaan tyynyn näköisen miehen nousseen ylös, menen sen luokse ja kysyn olotilaa. Ja kun sen fiilis on hyvä, olen tyytyväinen. Korona näyttää menneen nopeaan ohitse ja voimme palata normaaliin. Mahtavaa.

Mietin miten ihana tämä kesä onkaan ollut. Olemme syöneet säännöllisesti parvekkeella, vähintään aamiaisen, mutta usein myös kaikki muut ateriat. Aina miehen sairasteluun saakka. Niinpä nyt taas kannan parvekkeelle aamupuurot ja muut. Maistelemme tuoremarjoja ja etsimme tervapääskyjä. Niiden äänet kuuluu vielä, mutta kavereita ei näy. Tiedän, että ne lähtevät kohta kotia kohti ja minun paras kesätunnelmani hiipuu. Eihän siinä mitään järkeä ole, että ihminen ajattelee yhden lintulajin perusteella milloin kesä on parhaimmillaan, mutta minullahan näitä omituisia ajatuksia riittää ;-)

Mies kaipaa liikettä ja teemme yllättävän pitkän aamulenkin. Iltapäivälläkin se haluaa, mutten viitsi vastustella ja jankuttaa jälkitaudeista. 

Siinä välissä availen naureskellen kesätouhuprojektini puristimia, eli nahkavöitä. (Oli pakko käyttää luovuutta, kun sopivia puristimia ei ollut.) Tuoli on näyttänyt viimeaikoina sekä hurjalta että aika seksyltä, hahaa. Toivon, että se piti nahka-asustaan, mutta myös tulevasta normiasustaan, jonka toivon pysyvän kuosissa tosi pitkään.

Olen tosi tyytyväinen että tuoli on hiottu, liimattu, paikkamaalattu ja istuintyynykin pääsee paikalleen. Nyt keittiön pöydän ääressä jokaikinen istuja voi olla taas rento. Mistä tulee mieleen, että se pöydän pinnan maalaus ei kai sitten ollutkaan pysyvää laatua. Arg, sanon, mutten jaksa mutista siitä sen enempää.

Illalla sanon myös köh köh. 

Aamulla. Niin. Aamulla totean, että olo on kuin alkutekijöissään olleella tuolilla. Tauti on nyt tarttunut minuunkin. Mietin missä kohtaa olen höllentänyt toimiani, jotta näin pääsi käymään. Samalla ärsyttää ihan sikana. Tällaista en ollut tilannut tähän kesään. Nythän pitäisi olla paras aika tehdä kaikkea kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja mahtavaa ja mitä kaikkea sitä nyt voisikaan haluta. Mrrrrrr.

Haluan kuntoon! Heti! 

Kuka paikkaa ja kokoaa minut? Missä on nahkavyöt!?!

Kesätouhut - toiveikasta musacornerin tekoa

Joskus suustani lipsahtaa lause, joka resonoi samantien siippaan. Haavelen ääneen vuosia vanhan toiveeni saada vinyyleille ja levarille uusi paikka (parempi kuin jalkalistan tasolla lattialla, jossa en jaksa enää kökkiä). Mies siis innostuu ja alkaa heti etsiä ratkaisua. 

No minähän olen selvitellyt vuosikausia erilaisia vaihtoehtoja, joten yllätyn kun mies löytää Ikeasta hyllyn (Mitä! Voi hyvä tavaton!). Kaivan mittanauhan esiin ja pohdin voisiko tuo pikkuisen liian leveä hyllykkö sopia kapealle seinälle. No, ei, tai ehkä joo, no kai se voisi onnistua. Niin ja onhan tuo ihan kivan näköinen. Eli autolla valtavaan halliin, lounas ensin yläkerrasta alle ja jälkiruoaksi alakerran väliköstä 11 paketti mukaan. 

Kotona kasataan hyllykkö. Ihan kivan näköinen. Tuupataan vinyylitaso metrin verran sivummalle. Siirretään vahvistimet ja muut vermeet toiselta tasolta pois. Laitetaan uusi tulokas paikalleen ja todetaan, että Joo-o. Asennan vahvistimet, kaiuttimet, vinyylit ja muut paikalleen ja sitten iskee totuus eteen: No ei tosiaankaan!

Siirretään kamat takaisin paikalleen ja mietitään, että Ikeassahan oli tästä mallista matalampikin versio. Kävisköhän se? Ja niin seuraavana päivänä ajetaan takaisin kauppaan lounaalle ja sen jälkeen välikköön 11 hakemaan matalampi hyllykkö. Kotona kasataan se jo tottunein ottein ja modataan hiukan korkeamman version yhdellä hyllyllä.

Joo, kyllä tämä on hyvä! 

Siirretään vahvistimet, kaiuttimet, levysoittimet ja levyt paikalleen. Ja arvaat varmaan. Kun kaikki tavarat on paikallaan, tulos näyttää aivan kamalta. Sanon voimakkaan HITON ja siirrän hiki pinnassa ja todella rivakasti kaiken takaisin vanhoille sijoilleen. Kokeilemme hyllykköä toiselle seinälle, muttei se sielläkään tuota iloa, kaikkea muuta. Argh!

Ikean ostosparatiisihan on siitä kätevä, että sinne voi palauttaa itselleen sopimattomat ostokset, mutta vain alkuperäisessä pakkauksessa tai koottuna. Koska olin etukäteen innostunut matalasta versiosta, olin heivannut pakkaukset pahvinkeräykseen. Joten nyt kokoamme toistamiseen korkeamman hyllyn ja käymme palauttamassa sen ja matalan version. 

Höh!

Mutta. Ei tässä vielä luovuteta. Ikean vieressähän näyttää olevan kierrätyskeskus ja meillä on mukana unelmien hyllykön tarkat mitat. Keskuksesta löytyy aika kiva systeemi, mutta koska se ei ole täydellinen, niin se saa jäädä paikalleen. Lopulta kierrämme parin päivän aikana kaikki lähistöllä olevat Kierrätyskeskukset sekä SPR:n Kontit. Kilometrejä kuluu, silmiäkin jo vähän kirveltää, mutta "sitä oikeata" ei löydy näin.

Menemme takaisin nettiin. Torissa näyttäisi olevan yksi sopiva kohtuu hinnalla. Niin, onko tämä nyt meidän? Mitä jos hyllykkö on vähän korkea, mutta leveys on täydellinen? Se on kuitenkin kevyen näköinen, minähän en halunnut mustaa möhkälettä. Seuraan muutaman päivän myyntivaihtoehtoja, mutta lopulta päätämme ottaa härkää sarvista, ei kun itseämme niskasta ja soitamme myyjälle ja lähdemme kaupantekoon. 

Kotona kasaamme hyllyä aika rauhallisin tunnelmin. Tuunaamme levysoittimelle välitason, maalailemme kiinnikkeet ja ruuvit ilmeeseen sopivaksi. Minä virittelen taas kerran mieli toivoa täynnä piuhoja ja systeemejä. Otamme valtavan loikan taaksepäin asennusten jälkeen ja voitko uskoa miten iloisia olemme. Täydellinen hylly :D

Vieläkin näiden kaikkien päivien jälkeen tulen hyvälle tuulelle, kun näen uuden musiikkipisteen, jota hellittelemme nimellä musacorner. Nyt musiikkia tulee soitettua lähes päivittäin. Kaiuttimille minun täytyy kehitellä vielä uudet paikat, mutta siihen asti elämässäni on uusi sivu kääntynyt. Enää en köki lattian rajassa vinkkelissä, vaan ainoastaan hiukan nojaan etukenoon ja valitsen kaapin sisältä juuri sen levyn, jonka haluan.

Kauan eläköön musiikki ja musacorner ♥

Kesätouhut - Hio ja maalaa ja hio ja maalaa

Kesätouhut on olleet vauhdikkaita. Joillain suorastaan hillittömiä, mutta se en ollut minä ;-)

Mikroskooppinen puupöly leijailee kaikkialle. Tämän tiedän miehen ottaessa hiomakonetta käteensä. Niinpä siivoan kiihko silmissäni miehen ympärillä, kun hän vetelee keittiönpöydästä vahat hittoon ja loihtii pöytäpinnan esiin. 

Ai miten ihanan puhdas se on, ajattelen katsellessani valmiin työn jälkeä. Mutta kun käännyn selin pöytään saan sätkyn. Olohuone, se on väärän värinen. Sohvan päälle levittämäni suojakangas on kuin koivuklapeilla päällystetty. Tiikkipöytäkään ei muistuta itseään. Huokaisen syvään, pyyhin hikeä ja otan hengityssuojaimen pois ja siirryn siivoamaan olkkaria. Etteikö remonttipöly leviä keuhkoihin enää hionnan jälkeen :D 

Aivopierupölyjen laskeuduttua (päivän tai pari) minä sekoittelen maalia purkissa. Se on jännittävän väristä, vähän violetin sävyistä ruskeaa. Uudessa musacornerissa soi Hermanos Gutierrez. Annan kitaran sävelten kimmota iholleni, aistien kautta sisälleni, ne sekoittavat tunnetilojani samalla kun irrottelen väripigmentit irti purkin pohjasta. Minä sulan ihaniin sorminäppäilyihin, helliin, yllättäen makuaististani poiketen ehkä melankolisiin tunnelmiin ja sivelen pitkin vedoin maalia pöytään. 

Mietin aluksi, että kolme maalauskertaa varmasti riittää, mutta kun viimeinenkin kerros on kuivunut, teen ratkaisevan siirron. Katson pöydän pintaa tarkasti arvioiden ja totean, että hyvältä näyttää. Kerropas Birgitta, että pitäiskö kuitenkin vetää vielä yksi ohut kerros maalia. Joo, olishan se parempi, vastaa tyyppi päässäni ja ei kun toimeen. Jätän poikkeuksellisesti pienen välihionnan tekemättä ja tulos on katastrofi. Melkein itkettää, mutta kokoan itseni. 

Tulee neljäs päivä ja lähestyn pöytää varovaisesti: Kuule, nyt aion tehdä sinulle viimeisen kevythionnan ja sen jälkeen laitan täydellisen kerroksen maalia pintaasi. Voisitko ystävällisesti tehdä yhteistyötä kanssani. Pliiiiiiiiss!

Hion pinnan, putsaan, avaan maalipurkin kannen ja sekoitan maalin hyvin. Pensseli, se on mukava kädessä ja kun sen kastaa maaliin, tuntuu, että väri on vieläkin erikoinen, mutta jotenkin kiva, onhan sen nimi lakritsa. Suih suih, pitkiä rauhallisia vetoja, samaan suuntaan, reunasta toiseen, päädyt varovasti maalaten. 

Los Navegantes alkaa soida, kun työni valmistuu. Otan taka-askeleen ja keinun letkeään tahtiin. Aika hyvältä näyttää. Heittäisin yläfemmat jos pöytä vain osaisi vastata minulle. 

Kun pari päivää on mennyt ja maali tasoittunut, jälki näyttää täydelliseltä. Olen enemmän kuin tyytyväinen. Nyt odottelen maalin lopullista kuivumista kolmisen viikkoa, sen jälkeen pinnalle tulee suoja-aine kosteutta ja kuumaa vastaan ja toivottavasti, totisen toivottavasti pääsen tulevaisuudessa pöydän pinnan kanssa paljon helpommalla kuin ennen.

* * *

Sitten pieni hervoton kesähetki

Yhtenä iltana ystävien mökillä: 

Rannan ulkogrillin nuotio on vasta sytytetty, liekit nousevat korkealle, kaiuttimesta kuuluu kesäbiisi. Ystäväni innostuu kuin teini konsanaan elämänsä parhaimmasta tanssibiisistä. Hän heiluu hillittömästi bassorytmin tahtiin, lippis keikkuu päässä ja sen päällä olevat lukulasit sinkoavat kaaressa ... niin mihinkäs muuhunkaan kuin nuotioon. Siippa tavoittelee pihtejä, mutta musta noki leviää ilmaan, lasit sulavat alle aikayksikön. Miten ne sinne lensi, nauraa ystäväni? Ne oli mun parhaat lukulasit, mutta onneksi vain 7 euron markettilasit.

Loppuilta hilluttiinkin ilman lukulaseja, mutta eihän niitä tanssiessa tarvitsekaan :D

(Epä)tavallinen elämä kesällä - varo katolta tippuvaa lunta

Muistot ovat kummallisia.

Savonlinnassa muistan aina valokuvan, jossa serkkuni mukulana kuikuilee 50-luvulla rakennetun kerrostalon ikkunasta, sellaisen jossa on kierrepaloportaat ulkoseinässä. Irrallinen muisto, joka ilmestyy tyhjästä.

Ehkä se oli sama kesä, jolloin enoni lauloi linnan oopperan kuorossa. Kesän jälkeen minä menin usein lähimpään alikulkuun hoilaamaan korkealta ja kovaa Taikahuilun yön kuningattaren aarian kohtaa: a-a-a-a-ahhhhhhh-aaaaa, a-a-a-a-ahhhhhhh-aaaaa. Lauluni kaikui hienosti tunnelissa. Fiilis oli täydellinen :D

Tämän kesän muistoissani kulkee varmasti yllättäen eteen ilmestynyt puomi kyltteineen, joka hikisen kuumana päivänä varoittaa katolta putoavasta lumesta ja jäästä. Samanlainen puomi kyltteineen on kadun toisessa päässä, joten vaaran olemassaolon täytyy olla todellinen :D

Selviämme vaarallisesta tilanteesta ja pääsemme perille Riihisaareen katsomaan valokuvanäyttelyä (Epä)tavallinen elämä. Tarjolla on parinkymmenen Tsekkiläisen valokuvataiteilijan teoksia laajalla skaalalla. Tässä pieni makupaletti käynnistäni:

Václav Jirásek

Pysähdyn kokonaisen seinän peittävään teokseen. Jirásek on kuvannut huoneita täynnä tavaraa. Minua alkaa ahdistaa, sillä pidän enemmän vähemmästä ja vähemmän enemmästä. Katselen tavaran määrää ensin yleisesti ja siirryn taustavalokuvien päällä oleviin teoksiin. Ja nyt alkaa jo vähän huumorikin syttyä sisälläni. 

Louis Vuitton, mies metsän siimeksessä on puettuna laukkuihin päästä varpaisiin. En haluaisi olla kaverin housuissa, vaikka laukut olisivatkin aitoja Vuittoneja, sen verran tukalalta miehen taivallus näyttää.  Mieltäni keventää, että Vuitton on koristeltu upeilla kehyksillä. 

Mietin onko mies menossa taustavalokuvien tavaroilla täytettyihin taloihin tai kenties antiikkiliikkeeseen. Toivottavasti hän ei tuuperru maallisen mammonansa alle. Teos on vaikuttava, koominen ja samalla kaikkea muuta. Mieleni tekee lähteä kirkkaammille vesille.

Václav Jirásek on valmistunut alunperin taidemaalariksi, mutta siirtynyt myöhemmin valokuvaajaksi. Minusta tuntuu, että vaihtaminen taidemuodosta toiseen näkyy hänen töissään.

Evzen Sobek

Siirryn herkullisen kesäisiin valokuviin ja mietin miten helppoa meillä suomalaisilla onkaan, kun järviä riittää pilvin pimein. Tsekeissä kuulemma harvat järvet, patoaltaat ja lammet ovat keinotekoisia. 

Evzen Sobek on kuvannut vuosien ajan sarjaansa Life in Blue. Hän on asettunut Etelä-Tsekin ranta-elämään, ihmisen rakentamalle virkistysalueelle ja kuvannut siellä paikallista tunnelmaa herkullisella lempeydellä ja huumorilla. Katsoessani kuvia, tuntuu kuin sukeltaisin ennemminkin elokuvalavasteeseen kuin todelliseen paikkaan.

Haluaisin olla näkemässä äidin kasvot kun lapsi nousee vedestä ja lähestyy rantaa. Itseäni ei ehkä naurattaisi  katsellessani lasta, joka on nauttinut antaumuksella ranta-elämästä, muokannut hiusmallinsa ja uima-asunsa ekologiseen tyyliin. Mutta mikäs minä olen sanomaan, ehkä kasvihoito tekee iholle ja sielulle pelkästään hyvää. Ehkä minunkin kannattaisi ottaa omatekoinen kokovartalo-spahoito jossain suomalaisen järven rannalla ;-)

Sulan valokuviin, ihailen rantapallon pelaajan autuasta kehonkieltä ja taivaansinistä vettä. Olisin ehkä kateellinen naapurin matkaradiolle. Tai ehkä en kuitenkaan, minähän ottaisin ehdottomasti mukaani kannettavan c-kasettisoittimeni ja joitain lempikasettejani. Ah, miten ihana ajatus :)

Huomaan, että lähtisin oikein mielelläni viettämään viikonloppua Etelä-Määrin patoaltaalle, sukeltamaan tsekkiläiseen yhteisöön ja elämäntapaan, vaikka maisema onkin käsin muokattu. 

Ehkä silloin valokuvaajan lailla kuvaisin elämän pieniä tarinoita. Olisin tuhat valokuvaa rikkaampi ja miettisin tulenko ensi vuonna tänne uudestaan. Katsomaan ovatko samat henkilöt paikalla, onko tunnelma yhtä elokuvamainen kuin viimeksi. 

Luulen, että Sobekin yli vuosikymmenen dokumentointi vaikuttaa jo siihen, että ihmiset antavat helposti hänen taltioida rantaelämäänsä. Ja ehkä juuri sen vuoksi Sobekin valokuvissa tuntuu olevan syvempää merkitystä, jotain arvoituksellista ja ehkä outoakin.

Pepe Dita

Seinällä on yhdessä viitisentoista taulua. Ensisilmäyksellä näyttää, että niissä on aina kaksi naista, ehkä kaksoset. Lähemmällä tutkimisella huomaan, että toinen henkilöistä onkin jokaisessa kuvassa. Nainen on Pepe Dita, hän on vuosituhannen vaihteesta lähtien tehnyt projektia "Omakuvat". 

Dita solahtaa uskomattoman hyvin erilaisiin koteihin ja erilaisten ihmisten elämään. Pohdin kuinka paljon vaatii valokuvaajalta tulla toisen kotiin, työhön tai harrastukseen, samoin kuin valokuvattavalta päästää toinen niin lähelle omaa yksityiselämäänsä. Näin on kuitenkin useasti tapahtunut ja lopputuloksia näen edessäni, monta omakuvaa tai monet omakuvat.

Mietin kuinka paljon kuvaushetket ovat muokanneet valokuvaajan maailmankuvaa. Luulisi mietteiden ihmisyydestä ja omasta itsestä laajentuvan valtavasti vuosikausia kestävässä projektissa. 

Minulle tulee nopeasti tunne, että Pepe Dita asettuu helposti eri yhteiskuntaluokkiin ja ammatteihin ja eläytyy uskottavasti toisen ihmisen arjessa. Erään naisen kanssa hän on urheilullisessa asussa poseeraamassa, toisen kanssa hän tuijottaa kameraan alusasuissa täynnä houkutuksia. Kaikissa kuvissa tilanne näyttää mukavan normaalilta elämältä. Hetken räpsäisy, taltiointi, joka kuitenkin on vaatinut aikaa ja luottamusta. 

Aivan mahtavia kuvia.

Katerina Sysován

En voi välttyä hymystä ja samalla hämmennyksestä kun katselen Katerina Sysován valokuvaa Upotetut makkarat, jossa nainen makaa kylvyssä. 

Teos on hieno, valo kimmeltää kauniisti seinään ja ammeeseen. Takana on penkki, jossa iso veitsi lepää makkaroiden ja sipulien vieressä. Ja nainen upeassa mekossa ammeessa kelluen, pitelee makkaraa kädessään. 

Saan monta ideaa teoksesta ja mietin, että kenties taiteilija haluaakin minun pohtivan aivoissani sekoittuvaa soppaa, eli yhteiskuntaa, vanhoja arvoja, kaikkia sen kliseitä ja niiden merkityksiä. 

Joka tapauksessa, vaikka ajatukseni kulkevat lopulta kyseenalaistaviin suuntiin, niin tunnustan samantien, että tämän taiteilijan teokset pistivät nopeimmin minut miettimään omia ajatuskuvioitani. 

On helppo tunnistaa valokuvista vanhojen mestareiden maalausten sommitteluja. Liekö siitä syystä taikka ei, mutta koen teokset erityisen mielenkiintoisina. Ne ovat niin monimuotoisia, että joudun kyseenalaistamaan omia ajatuksiani jatkuvasti. Katsonko tässä nyt entisen maailman kuvaa, nykyistä kriittistä ja kantaaottavaa teosta vaiko niiden sekoitusta. Pitäisikö tälle nauraa? No, ehkä parasta on aina vähän nauraa ja kyseenalaistaa sekä ajatella uudelleen ympäröivää maailmaa. 

Joka tapauksessa, tällä valokuvaajalla on mainioita ideoita.

Bára Prášilová

Lopuksi kävelen todella surrealististen kuvien äärelle. Oma kiero huumorintajuni ja kauneusihanteeni on löytänyt jotain erityistä. Mikä taiteilija. Mitkä värit. Mahtavaa!

Valokuvat, ne ovat outoja, ehkä vähän karmeita ja samalla kuitenkin erittäin kauniita. Kuten nämä upeat naiset katolla, ja sitten... tuuppaus

Ilmavoimat # 2 kuvan eteen on pakko jäädä miettimään mistä on kyse. Ja vaikka mitään järkevältä tuntuvaa ajatusta ei löytyisikään, niin jännittävän omituinen kiinnostus jää elämään ilmaan.

Bára Prášilován teokset ovat niin uskomattomia, ettei ole vaikea huomata miten tarkasti ne on suunniteltu. Valokuvaaja on luonnostellut ne ensin yksityiskohtaisesti, teettänyt rekvisiitat ja puvut mittatilaustyönä ja saanut näin valokuvista hämmästyttävän aidon tuntuisia. Tähän naiseen on pakko tutustua lähemmin. Toivottavasti näen joskus häneltä oman valokuvanäyttelyn.

* * *

Riihisaaren tunnelmista ulos tultua alkaa olla iltapäiväkahvien aika. Niinpä tutkailemme interneetin ihmeellistä maailmaa ja löydämme paikallisen vietnamilaisen kahvilan. Pieni kahvila on lähellä toria ja nautimme siellä oikein raikkaat jäätelöt kuuman kesäpäivän virkistykseksi. 

Suosittelut pienelle vietnamilaiselle Phin Cafelle sekä Riihisaaren museon valokuvanäyttelylle.

Riihisaaren tsekkiläisten valokuvaajien näyttelyssä on hyvin erilaisia valokuvia. On musta-valkoisia ja näitä värikkäämpiä. Aiheet ovat ehkä tavallisia tai sitten ei. 

Jos valokuvataide yhtään kiinnostaa, niin käväise Savonlinnassa tänä kesänä.

(Epä)tavallinen elämä -näyttely on avoinna 15.9.2024 asti, joten aikaa on riittävästi.