Marraskuun selätys - Taidetta, timantteja ja pappappadaadaa

On taas se aika vuodesta, jolloin Lepiksen ideoima Marraskuun selätys ilmaantuu eetteriin. Löysin idean Susupetalin kautta vuosia sitten, enkä halua päästää irti tästä jatkumosta. Kuten ennenkin selätän marraskuutani vähän omalla tavallani, eli kirjaan pimeän ajan päivien taltutuksia pieniksi paketeiksi. Käykää ihmeessä lukemassa Lepiksen tämän vuoden haastekutsu ja tietysti myös Susupetalin blogi :)

Minulle on nyt useammin sanottu, että tee jotain sellaista, joka tuntuu mukavalta ja piristää päivääsi. Löytyykö koko marraskuulle sellaisia päiviä, saas nähdä...

Marraskuun ensimmäinen

Mies on innoissaan päivästä. Muutama kaupunginosa tai mikä lie aluejako kilpailee marraskuun lintulajeista ja siipan aamiainen jää lyhyeksi, kun kiikarit kiihkeän kuumina odottavat eteisessä lähtöä tirppojen etsintään.

Minä mietin, että pitää lukea Schlesserin Monan katse loppuun, sillä huomenna on kirjastokirjan viimeinen palautuspäivä. Sivuja on vielä sata jäljellä. Se on ihan mahdollinen ajatus, sanoisi Esa Saarinen.

Menestysteos, siitä sanotaan. Valloittanut koko maailman. "Kirja, joka mullistaa lukijan elämän", toteaa Le Monde. Jotain vetoavaa tässä teoksessa on, vaikka vierastan 10-vuotiaan Monan lauseita, joista paistaa aikuismainen ajattelu. Mutta antaa olla. Taidehistoria on mielenkiintoista ja pariisilaismuseoissa taideteosten edessä pysähtyminen on houkutteleva ajatus.

Mistä tulee heti mieleen, että käväisin lokakuussa Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa katsomassa Martha Diamondin teoksia New Yorkin rakennuksista. 

Etukäteisajatukseni oli, etten tule pitämään teoksista, mutta kun Sara Hildén ei ole koskaan pettänyt minua, niin astelin kuitenkin museoon. Ensimmäisen huoneen jälkeen alkoi tapahtua. En ehkä koskaan aiemmin ole ollut niin hiljaa ja rauhallinen taidemuseossa. Istuin paikallani, annoin siveltimen liikkeen luoda tuulen vireen ilmaan ja tunnistin tunteita, joita upeat värit loivat. Olin myyty. Ei. Olin osa jotain suurempaa. 

Suosittelen pyytämään ääniopastuslaitteen näyttelyyn mennessä, siten teoksista saa paljon enemmän irti.

Marraskuun toinen

Siippa ottaa kainaloonsa vanhan iMacin ja lähdemme pihanaapurin luokse. Naapuri on halukas tekemään koneesta pienen television itselleen ja me pääsemme samalla eroon pöytäkoneesta. Tuntuu tosi hyvältä, että kotoa lähtee pois tavaraa, jota emme käytä. Palkaksi saamme kahvia jäätelöllä. Se on enemmän kuin ajattelin :)

Marraskuun kolmas

Kuuntelen aamulla kuinka mies hoilottaa: pap-pap-padada-dap-pap-paa. Rytmi kuullostaa tutulta, mutta sävel menee oudosti. Kysyn tarkoititko tätä ja rallatan säveltä matalalta korkeammalle nostaen pa-pa-padada-dap-pap-pap-padada, rappap padada dappaa? Joo, vastaa mies. Hän laulaa omaa versiotaan, joka edelleen kuulostaa hassulta. Kaivan hyllystä Hassisen koneen levyn esiin ja laitan vinyylin lautaselle. 

Rytmi saa minut hytkymään. En muista milloin ole viimeksi tanssinut, mutta hyvältä tuntuu. Kuulen kuinka sävel kulkee dapattaessa. On kiva olla oikeassa, on on ;-)

Marraskuun neljäs

Siirsin ikäviä tehtäviä viikkoja, mutta nyt otan jo toisen kerran tällä viikolla yhteyttä Adobeen, jonka lähettämä vuosilasku on mielestäni tähtitieteellinen. Ensimmäinen keskustelu pari päivää sitten Chatin kautta katkesi kesken kaiken. Toisen henkilön kanssa hintakeskustelu päättyy siihen, että annettu tarjous on edelleen liian suuri. Sanoin kiitos, mutta ei kiitos... 

Nyt kolmannella kerralla saan vihdoin tarjouksen, joka on siedettävä tällaiselle ihan-vaan-omaksi-ilokseni-teen-näitä-juttuja tyypille. Säästän 500 euroa. 

Syvään hengittäen minä taputan itseäni olkapäälle ja sanon: Hyvä Birgitta, sait hoidettua tämän ikävän ja mieltä painaneen asian hienosti!  Vieläpä siten, että sitkeydellä säästit aimo annoksen pätäkkää. 

Marraskuun viides

Uskomaton auringonpaiste heti aamusta. Käymme valoisan aikaan kävelyllä ja ajattelen, että olisipa koko marraskuu näin aurinkoinen ja raikkaan tuntuinen. 

Koska en saanut aikaiseksi tehdä ajoissa kurpitsa-Jackia, niin kaivan sen sisuksista siemenet ja paahdan pellillisen niitä. Illalla rouskuttelen aivan popcornilta maistuvia siemeniä ja mietin saakohan niitä syödä aivan rajattomasti, vai saanko yliannostuksen jostain ei niin kivasta haitta-aineesta. No tänään katson ruokaviraston sivulta, että kurpitsan siemeniä saisi syödä vain 2 ruokalusikallista päivässä. Vetelin sitten reilusti yli suositusten, uups.

Yöväenopistossa tapahtuu vol. 2

Lokakuussa mieli alkaa ajatella tulevaa pimeän aikaa. Synkkiä ja myrskyisiä öitä sekä kello kolmen valveillaolohetkiä.

Laitoin jo muutama päivä sitten parvekkeelle pimeän ajan valot, mutta niiden öinen tuijottaminen ei ole vaikuttanut unettavasti. Olen siis valvonut kolme yötä peräkkäin mikä aikaansaa omituisia kuvioita aivoissa. Olen myös miettinyt, että yöllisen ajan voisi käyttää paljon paremminkin kuin kyljeltä toiselle heilumisella ja luupissa maailman ongelmia pohtimalla.

Aamulla tuli mieleen vanha Yöväenopistossa tapahtuu -postaukseni. Päätin samantien tehdä ehdotuksen paikalliselle Työväenopistolle uudesta ilmaistapahtumasta, sillä varmaan on muitakin, jotka kaipaavat vaihtoehtoista tekemistä sängyssä pyörimiseen.

Ehdotukseni on seuraavanlainen:

HARRASTUKSET YÖN PIMEISIIN HETKIIN

Musiikki

• Yö-kuoro Hampaiden kirskuttajat: Opettelemme kirskuttamaan yhdessä Bachin sävellyksen Air
• Paras yösoittolista: Mietitään yhdessä nukuttavimpia biisejä. Kappaleita voi lähettää etukäteen ohjaajalle kai.nukku-asaan@yovaenopisto.fi

Liikunta

• Rauhallisille: Pyöri lattialla - älä sängyssäsi. Harjoitellaan kuinka pyllähtää pehmeimmin sängystä lattialle. Opitaan erilaiset kierähdystekniikat sekä vasemmalle että oikealle puolelle. Harjoitellaan myös turvallista kuperkeikkaa sängyn jalkopäädystä. Tavoitteena on hallita sängystä hiljaa poistuminen niin, ettei mahdollinen vieressä nukkuja herää.
• Pirteille: Yövartijan seuraava liike. Kahden hengen paripeli. Toinen parista liikkuu ja toinen on tietokoneella. Liikkuva pelaaja piiloutuu opiston neljännen ja viidennen kerroksen tiloihin ja tietokoneluokassa oleva pelaaja ohjaa bluetoothin kautta liikkuvaa pelaajaa väistelemään yövartijaa.
• Ylivirkeille: Hyytävän valkoinen hymy -hippa. Tehdään heijastavat hampaat ja leikitään villasukkahippaa kolmannen kerroksen pimeissä kapeissa käytävissä. 

Kirjallisuus

• Valoa pimeään ikänäköisille: Lyhytnovellien lukupiirissä testaamme kiertoharjoitteluna erilaisia tekniikoita otsalamppujen ja kirjaan kiinnitettävien valojen käyttöön.
• Väsyttävin teos: Etsimme yhdessä unettavinta kirjaa/kirjasarjaa. Tilaisuudessa nukahtaneille ilmoitetaan myöhemmin teostiedot.

Kuvataide

• Toivepyyntö: Hiilipiirustus -kurssi. Hiilet ja musta piirustuspaperi tarjotaan talon puolesta. Edellytys kurssille pääsyyn on täysin musta pukeutumisasu.
• Piirrä painajaisesi ja vapauta vagushermostosi: Valitse itsellesi oma 2x3 metrin canvastaulu, joihin maalaat yöllisen heräämisesi ahdistuksen, tämän jälkeen voit palata kotiin nukkumaan. Taideteoksista kootaan näyttely Yöväenopiston Halloween-näyttelyyn.

Tiede vs huuhaa

• Tähtitieteilijä Taika Yö luennoi aiheesta: Miten tähtimerkkisi vaikuttaa kuuhulluuteen ja yökukkumiseen. Huom! Vain kylmähermoisille. Omat makuualustat mukaan. Paikka: Yöväenopiston kattoterassi.

Herkuttelijoiden keittiö

• Hiljaisimmat yöpalat: Opitaan välttelemään turhia astioiden kilautteluja, avaamaan rapisevat pakkausmateriaalit mahdollisimman hiljaa sekä lorottelemaan vettä äänettömästi. Käytössäsi on uusimmat herkkureseptit, joiden syömisestä ei aiheudu yli 43 desibelin ääntä. Syömään voi jäädä koko yöksi, taikka siirtyä kotiin kun vatsan paino ramaisee liikaa.

***

Onko sinulla muita kivoja ideoita yökukkujille? Otamme kaikki ideat kiitollisuudella vastaan.

***

ps. kävin Helsingin Haltialassa yhtenä iltana katsomassa Halloween meininkiä. Paikalla oli runsaasti lapsiperheitä ja touhua ja tohinaa. Ylimmäisessä kuvassa on jonkun taiteilema kissakurpitsa. Mietin vakavasti uskaltaisinko tehdä omasta kurpitsastani jotain vastaavaa, vaikka arvelen, että Jack-kaverini saattaisi harmistua asiasta, jos ei pääse tänä vuonna parvekkeelle virnistelemään.

Kun aika on...

Syyskuu on ollut erikoinen. On tapahtunut asioita, joita en voi tai halua avata, lisäksi on ollut paljon menetystä ja rakkautta. 

Parina aamuna herään miehen hiljaiseen puheeseen. Ensimmäisenä päivänä lähdemme aamusta aikaisin sairaalaan. Halaan puolison ja nuorenmiehen sekä sisarukset. Silitän pedissä lepäävän kättä ja mietin miten nopeasti kaikki voi muuttua. Illalla tulemme uudestaan ja huomenna hän on poissa. Siihen tietoon mieheni minut herättää. 

Kuolema ei pelota. Suru sen sijaan iskee lujaa ja tämä hetki. Minä katson puolisoani ja mietin häntä sekä veljeään. He ovat molemmat rauhallisia ja hiljaisia. He molemmat rakastavat ja toimivat. Ei suuria ääniä, ei voiton juhlia, ei koskaan kinaa. Miten voikin olla tuollaisia ihmisiä.

Lähdetkö kävelylle? Se tekisi sinulle hyvää, sanoo mieheni. Minä vähän hoipertelen ja kyselen ehtiikö hän varmasti vielä ennen omia menojaan. Mielelläni lähden kanssasi, kuulen vastauksen. Kävelemme käsikynkkää. Syysaurinko paistaa koivujen keltaisiin lehtiin ja minun mieleeni. Tästä kannattaa nauttia nyt, kun mahdollisuus on, ajattelen.

Toisena päivänä seison kukkakaupassa. Olisi isoa auringonkukkaa, hempeitä pikkuruusuja, koristekaalia taikka gerberaa. Valitsen kelta-roosaisen kimpun miehelle. En muista milloin olisin edellisen kerran näin tehnyt, mutta siitä on ehdottomasti aivan liian pitkä aika.

Kotona minä kirjoitan korttiin: 
Sinun rakkautesi tekee ihmeitä ♥

Hiljaisten päivien herkkuja

Ennen ruskaa punertaa talojen portit

Taivaalla aurinko pilkistää pilvien välistä, ilma on kirpeä ja maa märkä yön jäljiltä. Näen kauempana naisen lastenvaunujen kanssa pysähtyvän kesken kävelyn. Hän kumartuu ja ottaa jotain maasta. Tai niin luulen, kunnes nainen jatkaa matkaansa ja me satumme samaan kohtaan. Portin vieressä on ämpäri täynnä punaposkisia omenoita. Kysyn siipalta otammeko muutaman mukaan, mutta samalla joku pihamaalla huudahtaa: "Siitä saa ottaa ja puistakin saa kerätä."

Niinpä minä otan useamman omenan mukaamme ja kotona teen syksyn ensimmäisen omenapiirakan. Vähän mieto, totean sitä maistellessani, muttei piirakkavuokaan jää kuitenkaan murentakaan...

Toisena päivänä teemme toiviomatkan samoille kulmille, mutta kaikki omenapaikat ovat tyhjiä. Pohdimme pitäisikö mennä kauppaan omppuostoksille, mutta jotenkin tämä puiden näyttämä ylitarjonta saa meidät tekemään vain pidemmän kävelylenkin.

Sitä seuraavalla kerralla omenoita tarjotaan ohikulkeville yhden jos toisen talon kulmilla. Sinä päivänä myös meidän keittiön kulhossa on keko vihreitä omenoita. 

Puraisu aiheuttaa leveän irvistyksen ja makeasta pitävä siippa toteaa, ettei näitä voi syödä. Toisin kuitenkin käy, kun lohkon omenat ja kaupan luumut vuokaan, annan kanelia ja vaahterasiirappia makeudeksi sekä mantelilastuja päälle. Lämpimät uuniomenat katoavat hujauksessa sisuksiimme. 

Olen nyt tutkimusteni perusteella tullut siihen tulokseen, että tämän alueen punaiset herkut syödään sellaisenaan (nam) ja vihreät kirpeät vain uunin kautta (nam nam). 

Yhteen asiaan en kuitenkaan ole saanut selvyyttä: Jos omena päivässä pitää lääkärin loitolla, niin miten käy, jos syö seitsemän omenaa päivässä?

Talven herkkua tai syvän vihreä katumus

Eilen kävin kuuntelemassa luentoa Joel Haahtelasta. Paluumatkalla tutkailimme Vallilan Konepajan aluetta, se kun on muuttunut sitten menneiden päivien.

Ensimmäiseksi näin rakennusmiehen kantamassa valkoisia suojakankaita jonnekin. Oli pakko ottaa kamera esiin ja tallentaa omituinen hiippari muistoihin :)

Kukkakaupan edustalla oli valtavia lehtikaali-ruukkuja. Olin ihmeissäni, runko oli vankka ja lehtiä todella paljon ja yksi ruukku maksoi vain 32 euroa. 

Koska lehtikaali kestää hyvin kylmää (ainakin lasitetulla parvekkeella), niin voisin syödä aika pitkään omasta "puustani" lohturuokaa. Niin ajattelin, mutta sitten vain en osannut päättää mitään, en minkä ruukun valitsisin tai muutakaan, ja jätin painavat ruukut odottamaan seuraavaa herkkusuuta.

Olen aivan varma, että ensi kerralla kun maksan 200 gramman lehtikaalipussia kauppareissullani mietin miten tyhmä olin, kun jätin ruukun ostamatta :)

***

Tänään täällä on sadesäätä koko päivän ja tuulta 9 metriä sekunnissa kaupan päälle. Minua ei huvita mikään, ei ainakaan ulos meno sillä olen tehty sokerista (ehkä siippa tykkää minusta juuri sen vuoksi). Taidanpa siis ottaa yhden omenan ja toivoa että kevät tulee pian... 

Mistä tuleekin mieleen, että 16.9. kaupassa oli jo sata metriä joulusuklaata myynnissä. Voi jestas sentään ;-)

Ihanaa kun viimeinkin saa siivota

Kristiinan syyskuun haasteessa kysytään mitä siivosit viimeksi. 

No minun kohdallani sattuu ja tapahtuu ruokapöydän kanssa aina vaan. Mieleni on tehnyt heittää pöytä menemään jo aika monta kertaa. Mutta jostain syystä (pöytä on juuri sopivan kokoinen ja sen kotoa roudaus vaatisi voimaa tai moottorisahaa) ajattelin vielä kerran antaa sille mahdollisuuden.

Taustaa niillekin, joita ei kiinnosta yhtään

Ostimme täyspuisen keittiön pöydän aikoinaan. Se ei ollut parasta eikä edes toiseksi parasta A-luokkaa, vaan hintava B-luokan pöytä. Mutten ajatellut sen enempää. Mitäs nyt yksi kirjain voisi vaikuttaa, mietin hiljaa.  

No kului aikaa ja kun pöydän pinta oli muhkurainen, niin astiat kuluttivat epätasaisesti vahapinnan pois. Kävin ostoliikkeessä kysymässä mitä tehdä asialle. "Laita vahaa", kuului vastaus ja minähän vahasin. Seuraavana vuonna tilanne näytti samalta, eli hio pöydän pinta ja vahaa. Ja kuten arvaat tein saman tempun monta kertaa. (Eräänä vuonna vahasin eri merkin tuotteella ja näin punaista ;-).

Tarpeeksi hionneena ja vahanneena päätin yks vuosi, että maalaan pöydän. Etsin hyvän maalimerkin ja vielä sen päälle laitoin suoja-aineen, jonka piti kestää kaikki kuumat astiat yms. mitä nyt ruokapöydälle laitetaan. Ihan kiva juttu. Maali näytti hienolta, mutta se pirun suoja-aine, se tarttui ihoon kiinni. Minähän en tykkää, että pöytä himoitsee pigmenttiäni, joten viime syksynä minulta meni hermo.

Esileikki on pitkäjänteistä odotusta

Siippa ajatteli, että hän avittaa minua tuskassani ja hioi pöydän pinnan, kun minä vasta etsin tietoa miten käsitellä pöytä lopullisesti ja ikuisesti. 

Tiedon löydettyäni tajusin, että minun pitää odottaa kesään asti, jolloin voin käsitellä pöydän kotonani. Sitä kun ei saa parvekkeelle, eikä kämpästä poiskaan, tai jos saa, niin se lähtee kaatikselle. 

Niinpä ostin pöytäliinan ja aiheutin toisenlaisen pulman. Minä kun tykkään vain pellavaliinoista, mutta kodissamme asustelee henkilöitä, jotka eivät saa pidettyä vaaleita kangasliinoja puhtaana, hehee. Eli elin kuukausikaupalla öllön kerniliinan kanssa. Jäk.

Toimeen nainen! Toimeen!

Tuli kesä. Enkä jaksanut mitään. Tuli loma, ja sekin meni menojaan. Sitten mies lähti kurssille ja minä ajattelin, että nyt jos ei koskaan. Minä otin ohjeet esiin ja sekoitin petsivärin sinoliin ja kiehuvaan veteen ja vetelin värin pöydän pintaan.

Seuraavaksi pöydän pintaan siveltiin lakka (pienellä lakkabensiinilisäyksellä). Odottelin kuivumista ja hioin pinnan, jotta saatoin vetää uuden lakkapinnan, jonka kuivumista odottelin vielä pidempään.

Siippa tuli kotiin ja minä olin höyryisenä sohvalla (no-no, käytin hengityssuojaa touhutessani ja pakenin kotoa useiksi tunneiksi pois, mutta illat haistelin koti-ilmaa, mikä tuntui jäävän nenääni kiinni). 

Seuraavaksi tein lasyyrin kahdesta väriaineesta ja lakasta. Sitä siis pöydän pintaan ja nyt alkoi näyttää jo hyvältä. Alla oleva kirsikan värinen petsi näkyi tumman sävyn alta, mutta vielä hiukan liian paljon. Annoin lasyyrin kuivua, hioin ja vetelin uuden lasyyripinnan pöytään. 

Tässä vaiheessa alkoi mittari tulla taas täyteen. Kotona sattuu nimittäin elämään pölyeliökunta, joka hillui poissaollessani myös keittiöön ja tarttui innolla lakkakerrokseen.

Voin sanoa, että kuumenin hiukan. Ja hioin, pyyhin ja lakkasin enemmän kuin alunperin suunnittelin. 

Kun pöytä viime viikon torstaina sai vihdoin viimeisen pintakäsittelyn, vannoin kautta kiven ja kannon, että tämän jälkeen en enää ikinä milloinkaan käsittele tätä pöytää. "Muuten mörökölli minut syököön!" 

Pinta on nyt tosi kivan värinen, mutta totean samalla, ettei koskaan pitäisi tehdä tällaista työtä kotona, kun ilmastointia ja pölyä ei voi hallita kunnolla. 

Minä laitoin pensselit, purkit, suojausvälineet ja pullot omille paikoilleen. Kellariin lähti jäljelle jääneet ainekset ja sorttiin jätteet (petsi + lasyyrilakka + lakkabensiinijätteet). 

Olen superiloinen, että pöytä on nyt tehty, vaikkei siitä priimaa tullutkaan. Voin vihdoin syödä ruokani siihen suunnitellun huonekalun äärellä. 

Vielä iloisempi olen, ettei minun enää tarvitse haistella lakkaa, ja että sain sivupöydän tyhjäksi purnukoista ja siveltimistä, jotka muistuttivat minua jatkuvasti pöydän keskeneräisyydestä.

Kenelle kellot soivat ja miksi mies kiukuttelee

Emme lähteneet kauas, koska, no koska halusimme Tammisaareen. Sinne hurauttaa autolla kahdessa tunnissa ja se on sopivan kokoinen parin päivän tutkiskelua varten. 

Majapaikkamme on aika ytimessä. Pientaloalueella omakotitalon yläkerrassa. Ulkoportailla makoilee auringon säteiden lämmössä kissa pitkällään. Se on tainnut tottua turisteihin... ja hellittelyyn... kuten sen kaverikin, joka katselee minua antaumuksellisen näköisenä, silitä mua, sen ilme tuntuu sanovan ja minähän silitän.

Joka kerta letkeät katit ohittaessani ajattelen, että ehkä kissa olisin ihana lemmikki kotona (ohhoh!)

Asunto on mukavan originelli. Kukkaset ovat vallanneet keittiön seinän. Kultaköynnös on varmaan vuosikymmeniä vanha, se on tehnyt monen metrin kierroksia ikkunaseinälle ja takaisin. Myös oleskeluhuoneessa ikkunaa peittävät kukkaset. Värikäs sisustus tekee tilan eläväksi, muu koristelu on sen verran runsasta, että kotini kalpenee rinnalla. Alakerran asunnosta kuuluu pianon soittoa. Se tuo mukavan tunnelman (samanlaisen kuin kotosalla, kun tuntematon jossain naapurissa soittaa saksofonia).

Kävelykierroksella kuljemme ensin pienen puiston lävitse. Kuulen jykevän kellon kumahduksen ja muistan, kuinka siippakin viime kerralla soitteli sitä. Iso kello roikkuu 20 metrin korkeudessa pylväiden välissä ja sitä soitetaan kahvasta. En aiemmin tiennyt miksi kello on olemassa ja ajattelin, että kaikkeen sitä miehen täytyykin mennä koskemaan. Ääni nimittäin on aika mojova. Mutta miksei olisi, olihan soittokello tehty Helene Schjerfbeckin muistoksi. 

Puistossa on mukavasti penkkejä ja juuri meidän reittimme varrella kivan näköinen keinu. Katselemme sitä hyväksyen ja päätämme, että kun kuljemme tästä kuitenkin useasti, niin jossain vaiheessa otamme vauhdit.

Mutta sitä ennen kävelykierrokselle

Jos jossain on ihania rakennuksia niin täällä. Löydän monta sellaista, jossa haluaisin asua. Katso vaikka tätä pikkuista hauskan mallista puurakennusta. Eikö olisi hauskaa asua tässä talossa? 

Ja sitten ihmettelyä. Talon kulmassa on kyltti: Place de la Tour Eiffel (7 Arr)

Miten laajalle Pariisi onkaan levinnyt. Ensin Turkuun ja nyt Tammisaareen. Pitäisikö olla huolissaan?

Talossa on myös toinen kyltti, josta selviää, että rakennus on kaupungin ensimmäinen palotorni ja vankila. Ehkä en olisi halunnutkaan asua tässä talossa, siis vankina. Mieluummin kuljeskelen näin vapaana kansalaisena...

Kiertely on antoisaa. Sitä oppii tietämään, että Leijonhufvudinkatu ei olekaan vain huonosti suomennettu leijonanpäänkatu, vaan kreivi Leijonhufvudin mukaan nimetty. Kreivi aikoinaan rakennutti Tammisaareen barokkikirkon, joka ikävä kyllä paloi poroksi 1821.

Puutarhakahvila Cafe Gamla Stan on entisessä paikassaan. Pöydät ja tuolit ovat puiden alla ja tunnelma on vehreä. Lapset rapsuttelevat talon koiraa, jonka muistan aina makoilleen kävelyreitillä.  Jos en aivan väärin kuullut, niin koira on 20-vuotias. Aikamoinen ikä kaverilla.

Uusi päivä ja uudet tuulet

Ensin etsiydymme näyttelyihin. Chappen upeassa rakennuksessa on nähtävillä Tove Janssonin elämästä kiinnostuneille Klovharun lumoissa -näyttely, se on mielenkiintoinen. 

Chappen kyljessä olevalta Raaseporin museolta toivon jotain uutta Helene Schjerfbeckistä, mutta ikäväkseni totean, että teoksia on vähän ja kerätty tieto epäkäytännöllisten tablettien kautta luettavana. No, se siitä sitten...

Jatkamme matkaa rantaan päin. Uimarannan läheiselle kadulle pystytetään torikojuja. Minua vähän houkuttelee kesäiset hatut, varsinkin sellainen, jota isoäitini käytti aikoinaan (ja jota isoisä sanoi padaksi, hihii). Löydän juuri oikean padan, pyörittelen sitä kädessäni ja muistelen kuinka isoäiti maalasi hattuja välillä, kun tarve oli saada uusi look. Jätän kuitenkin padat ja muut lierihatut paikalleen, sillä onhan minulla jo sopiva hattu päässä.

Kun ilta lähestyy ajelemme Hankoon muistelemaan menneitä aikoja ja keväisiä lomaviikkoja. Kävelemme rantareittiä ja ihailemme merimaisemaa.

Illallisen jälkeen pysähdyn kävelykadun leffateatterin eteen tutkailemaan ota-tästä-kirja -telinettä. Yhtäkkiä takanani vanhempi herrasmies tuhahtaa kovaan ääneen: Tämä Hangon ylimystö on niin etuoikeutettua... plaa plaa plaa... saavat sitä ja tätä ilmaiseksi...plaa plaa plaa... 

Minua huvituttaa ja mieleni tekee huudahtaa kaverille, että täällä olisi ilmaisia kirjoja tarjolla, mutta arvelen kommentin vain saavan miehen entistä kiukkuisemmaksi. Koska huomaan jälkeenpäin olevani utelias, kävelen sen kaupan eteen, jossa mies kiukutteli naiselle. Näen sirot Dolce&Gabbanan korkeakorkoiset sandaalit, niiden hinta on 980 euroa. Ehkä nainen ihaili kenkiä ja mies sai siitä hepulin ;-) 

Koska olen ihmetellyt taivaalla julistavia isoja plakaatteja bridgekisoista ja tajuan myöhemmin, että nehän ovat tänään ja vielä kaupungintalolla, niin lähdemme sinne. Ja totta tosiaan, yläkerran salissa on liuta pöytiä ja useimmissa neljä henkeä pelaamassa. Innostunut pelaaja, joka on ilmeisesti tauolla, opastaa meitä ottamaan oman kotikunnan bridgeyhdistykseen yhteyttä ja tulemaan ensi vuonna kisaamaan Hankoon. No saa nähdä, miten meidän käy ;-)

Palaamme Tammisaareen ja teemme vielä iltakävelyn vesitornille, sieltä sairaala-alueelle ja asunnollemme. 

Sitten reissu alkaakin olla yötä ja aamiaista vaille valmis. Aamiaisen nautimme torin kulmassa Cafe Verdessä. Suosittelut sille :) 

Ennen kotiin tuloa menemme vielä Saloon, jossa on Helena Blomqvistin valokuvanäyttely Uusi ystäväni. 

No nyt ei tule pettymystä Birgitalle, päinvastoin. Mutta tästä postauksesta tulee liian pitkä, jos höpöttelen senkin retken. Ehkä siitä siis toisella kertaa :)

***

Mutta siis, Tammisaaren puiston keinuun emme koskaan enää päässeet, sillä jokaisella ohikulkumatkallamme siinä oli jo istujia. Olisi pitänyt mennä ensinäkemällä keinuun eikä haaveilla tulevista mahdollisuuksista :D

Hangon ilmaiskirjahyllystä löysin Georges Simenonin teoksen Sairaalan kellot. Erinomainen Simenon, ehkä paras minkä olen lukenut häneltä. 

Kun kahvila on täydellinen ja kapinallisuus nousee pintaan

Höntsäilyä. Ajattelin etukäteen, että otan rauhallisesti enkä murru mistään. Mutta ensimmäiseksi kuitenkin vähän murmutin mielessäni. Laivayhtiö ohjeistaa matkustajia tulemaan satamaan 90-60 minuuttia ennen laivan lähtöä. No en tule noin ajoissa paikalle, mutta täällä minä siis olen ihmismeren keskellä. On kuin tuhat haita olisi tungettuna sardiinipurkkiin ja vannon itselleni, että ensikerralla tulen paikalle vasta 30 minuuttia ennen lähtöä ja kävelen suoraan laivaan.

Tervetuloa mantereelle

Mutta Tallinnassa on tosi kivaa. Kävelemme Telliskiveen, jossa ajattelemme viettää pääosin koko reissun. Matkalla nälkä kurnii ja kuin tilauksesta edessämme on LaBocca niminen italialainen ravintola. 

Avaan oven ja näen mukavan rouhean salin sekä valtavan kokoisen kuumailmapallon, sen alla on tietysti "kori", jossa saattaa istua ja herkutella pienen pöydän ääressä. Me menemme kuitenkin ikkunapöytään ja saamme mahdottoman hyvää ruokaa. Pastan kypsyys on täydellinen ja palvelu erinomaista. Nam!

Viemme tavaramme majapaikkaan ja suuntaamme sitten Fotografiskaan, koska siellä on aina jotain erityisen hienoa nähtävää.

Yksi kerros on kokonaan annettu latvialaisen Inta Rukan mustavalkovalokuville. Kuvat vievät heti mennessään ja ihastun nopeasti taiteilijaan. Pimeässä huoneessa pyörii dokumenttipätkä, joka avaa Rukan elämän vaiheita sekä hänen suhdettaan kuvattaviin henkilöihin. 

Kuvan Emmasta Inta Ruka toteaa näin: "Emma always smokes, and she smokes a lot. Even while cutting grass with a scythe, she smokes like a chimney."

Tekisi mieli tulla huomenna katsomaan tämä näyttely uudestaan. Mutta luulen, ettemme ehdi sellaiseen...

Suosittelut näyttelylle varsinkin, jos pidät henkilövalokuvista.

Ah mitkä kahvilat

Aamulla aurinko paistaa mukavasti. Majapaikassamme voi aamiaispaikan valita kolmesta vaihtoehdosta: vegaanisesta kahvilasta, kahvilasta, joka leipoo omat hapanjuurileipänsä taikka Fotografiskan alakerran kahvilasta. Menemme aamulla sinne ja tilaan itselleni puuron. Voi jestas miten hyvää se on. En ehkä missään ole saanut näin herkullista puuroa.

Päiväretkelle otamme ratikan alle ja ajamme Kopliin. Täällä on vanha teollisuusalue, jossa aikoinaan on rakennettu mm. laivoja. Paikassa on kiehtovaa rosoisuutta ja minusta tuntuu kuin mennyt ja tuleva sulautuisivat. Vanhaan syntyy uusia palveluita ja hylätty tila muuttuu eläväksi.

Alueella on esimerkiksi yhteispuutarha asukkaille. Kivoja pikkuisia liikkeitä ja kahviloita. Yhteen sellaiseen tullessani ajattelen tipahtaneeni 70-luvulle. Lounasta saisi todella edulliseen 8 euron hintaan ja tunnelma on käsittämätön, toistan toisin sanoin: mahtava :) Mutta koska puuro on vieläkin vatsassani täytteenä, niin jatkamme eteenpäin, vaikkei meillä enää pitkä matka ole päivän pääkohteeseen.

Eli kahvila-kirjakauppaan nimeltä REaD Kiosk No 3.

Sisääntulo on aika säväyttävä. Miten upealta tämäkin paikka näyttää. 

Ensinnäkin seinät ovat koko huoneen korkeudelta täynnä kirjoja. Keskellä on väljää vapaata tilaa. Lisäksi yläkerran parvella on hieno taideteos, joka on koottu kirjoista. 

Teoksen takana oli kirjakaupan idea tehdä jotain uniikkia. He pyysivät ihmisiltä lahjoituksena itselle turhia kirjoja. Ja niistä kirjoista he loivat koko seinän pituisen taideteoksen. 

Huokaillessani tilan upeutta tunnen taas sisältäni nousevan halun saada oma loft-asunto, johon tekisin jotain yhtä erikoista ja jännää. Mutta koska sellaista en varmaan koskaan saa, niin kiipeän metalliset kierreportaat ylös parvelle katsomaan lähempää seinää.

Parvella on taideseinän molemmin puolin hyllyjä täynnä kansainvälisiä kirjoja. Suomalaisia teoksia löytyy mielestäni yllättävän paljon. Koska olen pitkään yrittänyt olla ostamatta kotiin kirjoja ja näen miehen uppoutuvan hyllyriveihin, minä annan periksi hetkelle ja lopulta vain nojailen kaiteeseen. 

Jossain vaiheessa siipan mielenkiinto siirtyy kehoon. Hänen vatsassaan on jo vähän vapaata tilaa ja mieli tekee  alakerran kahvilan tuotteita. Siispä me laskeudumme alas, ostamme kahvit makealla herkulla, ja etsiydymme mukaville istuimille nauttimaan letkeästä lomailusta.

Tunnelma kirjakaupassa on aivan erityinen. Tuoleja on ripoteltu sinne ja tänne, ne ovat eri aikakausilta ja erilaisia. Tilaa on paljon. Ihmiset tekevät töitä, lukevat kirjaa taikka kahvittelevat ystäviensä kanssa.

Tällaista väljyyttä ja kiireettömyyttä haluaisin kotiinkin. Meillä tila on käytetty yleensä maksimiin ja aika monella tuntuu olevan kova kiire sisään ja samantien ulos. Minulla ei kahvilassa ole yleensä hoppu, päinvastoin. Ei, vaikka olisin yksin. Enkä tarvitse seurakseni kännykkää. Minä mieluummin annan silmien tutkiskella, kehon tunnustella ja ajatusten lentää vapaasti.

Mutta aikansa kutakin ja mekin lähdemme jossain vaiheessa takaisin Telliskiveen. Hurautamme sinne museoratikalla, jossa on viihdyttävää istua sivuttain liukkaalla puupenkeillä :) 

Aamiaispuuro oli niin täyttävä, että vasta iltamyöhällä minun tekee mieli ruokaa. 

F-hoone on täpötäynnä tullessamme, joten oli hyvä idea varata täältä pöytä. Mietin tarjoilijaa odottaessa, että saisimmekohan tuollaisen kivan pikku pöydän ikkunan vierestä. Ja sinne meidän myös ohjataan. Toisen seinän ikkunasta näen mudra-muraalin. Se on kaunis.

Koska sää on edelleen lämmin me lähdemme vielä iltakävelylle kiertelemään kauniiden vanhojen puutalojen suojaan. Päivä on ollut todella kiva.

Hyväksi havaitun toistoa

Koska kiertelimme eilen katsomassa vaihtoehtoisten aamiaispaikkojen tarjonnan, päätämme tulla lähtöpäivänä uudestaan Fotografiskaan herättämään vatsamme ja nauttimaan rennosta fiiliksestä.

Mietin, että olisin voinut oikein hyvin olla vielä yhden päivän Tallinnassa. Varsinkin kun seuraavaksi on edessä paluu satamaan ja laivaan änkeytyminen. 

Venytämme lähtöä pitkään, sillä nyt olen vielä kapinallisempi kuin tullessani. 

Tällaisen väljyyden jälkeen ei kertakaikkiaan voi seistä ahtaudessa tai jossain jonossa.

Eli ehdottomasti heti kotiin tultuani ilmoitan laivayhtiölle, että voisivat kehittää systeemiään niin, että tulevaisuudessa satamassakin tulee olla rentoa, väljää, sopivan rouheaa ja leppoista yhteistilaa ja fiilistä. Luuletko, että ottavat ideani innolla vastaan ;-)

***

Ehdimme kahdessa päivässä kiertää melkein kaikki Telliskiven kivat putiikit nahkakaupoista lähtien.

Kalamajan puutalojen lomasta löysimme viimekertaisen kivan kivijalkakahvilan, pyörähdimme kirppiksellä (joita täällä riittää) sekä vinyylikaupassa.

Kopli oli ihana uusi tuttavuus, haluan vielä joskus palata sinne uudestaan. 

Ruokapaikoista LaBocca veti pisimmän korren. BOB W oli erinomainen majoitusvaihtoehto ja yleistunnelma Tallinnassa taas erinomainen. Julkinen liikenne toimii kuin unelma. Ja henkilökunta on joka paikassa erittäin ystävällistä. 

Ihana reissu tyypille, joka tarvitsi tällä hetkellä vain lempeää ja rauhallista tekemistä sekä paljon valokuvattavaa :)