Sydän ei unohda

Yksin. 

Etsin vinyylin, nostan levysoittimen kannen ja lasken neulan kolmannen kappaleen alkuun. Vähän volyymia lisää, ja vielä vähän enemmän. Tahti iskee kaiuttimesta vatsaani, liukuu varpaisiin. Kaikki värisee sisälläni enkä voi estää liikettä, vaikka polvea pitäisi lepuuttaa. Minä pompin ympäri kotia, ylös, ylös, ympäri, ympäri ja koko kehoni herää eloon.

Ja minä muistan, kuinka nuorena, molemmat vielä raakoina, sinä sanoit minulle miltä tuntuu, mitä olet tässä jumalattomassa maailmassa. Pelkäsit ehkä reaktiota? Turhaa se oli, minä rakastin mitä ikinä läpi kävitkään.

Ja kuinka makasimme äitisi keltaisella sohvalla, sivelimme toistemme kasvoille kipsivelliä ja odotimme sen kuivumista yrittäen olla nauramatta. Kuinka kovasti pelkäsin olevani liian lihava tai liian tavallinen, mutta sinä rakastit. Hiljaa ja hyväksyen.

Olit puhdasta kultaa, herkkää riisiposliinia, sellaista pehmeää katsetta, isoja syviä silmiä. Ja tuntui, että mitä kovemmin puristi maailma, tai minua kylmä suhde, sitä korkeammalle me pompimme ilmaan ravintolan tunkkaisessa savussa, pidimme toisiamme pinnalla, vaaleanpunaisten silmälasien ja omituisten drinkkien sekoituksessa.

On pakko lopettaa. Hyppiminen. Minä katson peiliin ja mietin mitä sinulle mahtaakaan kuulua nyt? Sinä mitä ihanin ihminen nuoruuteni herkkinä vuosina.

Måneskin - VENT'ANNI

Kohtaus mokkakuppi

Perjantaina iltapäivällä mies silittelee ihastuneen oloisesti pussia, jossa kaverin pienpaahtimon vastapaahdetut pavut odottavat kahvitteluhetkeä. Mulla on meneillään jokin kitupiikkihetki ja mietin, että on varmaan arvokkaita papuja.

"Pitäisiköhän ostaa mutteripannu?"

"Ja mitäköhän vielä", sanoo ääni hiljaa pääni sisällä. Vasta muutama vuosi sitten meille ostettiin moccamaster enkä kaipaa yhtään lisähärpäkettä kotiin. Torpeedoin ehdotuksen. (Joo tunnustan, olen kamala.) 

Pian tuoksu leviää kotiin ja minä istahdan keittiön pöydän ääreen. Mies nuuhkii ja nautiskelee autuaana kahvia. Pehmeää. Ei yhtään kitkerää. Sanoisiko pallomaisen pyöreää. Kyllä, kyllä se on hyvää. 

"Meidän pitää hankkia mokkakupit!"

Katson häneen. Okei, kun en myönny mutteripannuun, niin kentis kahteen pieneen mokkakuppiin. Muistan samalla äitini ja sanon ennenkuin ehdin ajatella kahdesti:

Hilda-täti ei ollut turha täti ;-)

"Me voidaan hakea äidiltä isotädin mokkakupit. Se on yrittänyt monta kertaa tarjota niitä mulle, mutten ole suostunut."

Siis se vain lipsahti suustani. Noin vain. 

Mies hymyilee, joten mietin, että okei, se tuli iloiseksi, ehkä ilostutan äitiäkin. Soitan puhelun ja sovin, että tulemme käymään ja otamme mokkakupit lähtiessämme. 

Tulee lauantai ja seison vanhempieni keittiössä. Edessäni on kuusi kuppia, niiden alle tassit, joita varjelee isotädin virkkaamat pitsiliinat. Ja kahvikannu! Kermanekka! Sokerikko!

"Mä otan vain nuo kupit", yritän sanoa äidille, mutta hän ei tunne armoa. Ja niin minä kannan kotiini kahden mokkakupin sijaan kahviastiaston ja tunnen puristusta rintapielessäni. 

Seison lauantai-iltana nojailemassa ruokapöytään moneen otteeseen ja mietin mihin hittoon laitan uudet astiat. Meillä kun on pieni keittiö, todella pieni. Sitten menen olohuoneeseen ja avaan toisen kirjahyllyn oven ja tungen kahvikannun ja kupit tasseineen sinne. Sokerikon ja kermakon tuuppaan keittiön ylähyllyn kauimpaiseen koloon piiloon. Ahdistaa aivan sikana.

Sunnuntaina avaan taas keittiön kaappien ovet ja yritän järkeillä. Jos otan tuon tuolta pois, niin saan ehkä tilaa. Mutta sitten mulla ei ole paikkaa pois otetulle. Mies tulee nojailemaan viereeni. Ei siinä mitään, se tykkää auttaa aina kun on mahdollista, mutta kun olen valmiiksi äkäinen, niin sen ideat tuntuvat tulevan maailman kaikkeuden toiselta laidalta. Ne ei pelitä tässä keittiötodellisuudessa. Mulla menee kerta kaikkiaan hermo koko tilanteeseen ja alan äksyillä miten tyhmä olen, kun en tajunnut olla hiljaa Hildan perintökalleuksista. Luulin ilostuttavani miestäni ja äitiäni, mutta sain itse vain ison ongelman eteeni. En enää ikinä, ikinä, ikinä, ikinä enkä senkään jälkeen koskaan, milloinkaan, kuuna päivänä ehdota mitään hankittavaksi kotiin!! 

Sitten hengitän syvään. Alan murehtia miten ikävä ihminen olen. Katson kaappeihin, totean kylmästi mistä pitää päästä eroon. Ladomme kamat pinoon, mies toimittaa ne kellariin laatikkoon, jonka viemme jonain päivänä Konttiin kiertoon. Kannan olohuoneen kirjahyllystä kupit ja kannun keittiön kaappiin. Suljen oven. Ja totean, että sisälläni asuva minimalisti ei tule toimeen tämän maailman tavaroiden kanssa. 

Noh, tänään minä taas kerran istun töiden jälkeen iltapäiväkahville. Hyllyltä otetaan pari pientä kuppia ja niille tassit. Mies on vieläkin innoissaan kahvikannusta. Mokkakuppihylly näyttää tilavalta. Kupit on hauskat ja suloiset. Ja kyllä, kahvi maistuu erittäin hyvälle.

Ehkä minusta sukeutuu joskus ihan zen-tyyppi. Mutta ei ehkä tässä elämässä ;-)

Syyskuu sujuu ... mainiosti

Voisin kertoa kaikkea tylsää mitä syksyn alku toi tullessaan. Mutta, yllätys yllätys, enpäs kerro. En mangu kivuista, töistä, merkityksettömyydestä... Jaa-a, menitkö lankaan? En uskonutkaan. 

Rajaton lainaamisen mahdollisuus

Olen saanut taklattua kirjaston lainat niin, että kaikki tulee luettua ajallaan. Se on jännä miten ihmisen vapaa-ajan harrastukselle pitää laatia lukujärjestys ja opetella olemaan erityisen tarkkana vaikkapa lainausten noutamisessa. Tällä viikolla leffavarauksia tuli sellainen määrä, että olin suunnattoman iloinen, kun unohdin järjestelmäni vain kerran ja sain yhden sanktion noutamattomasta varauksestani. Uups!

Herkät aamun hetket

Mitä kauniimmaksi syyskuu on edennyt, sitä pidempään olen nukkunut aamuisin. Olen nauttinut pehmeästä sängystä aina siihen asti, kunnes terävä aivastelu ja vähemmän terävä tuhina on nostanut minut ylös pöhisemään. On jännittävää laskea montako aivastusta ihminen kykenee tekemään peräkkäin. Olen myös riemulla ottanut vastaan kaupasta tuodut nenäliinapaketit. Varsinkin ne silkkisen pehmeät...

Lihaksista ihanimmat - pakarat ja reidet

Huokaisen aina helpotuksesta, kun löydän itselleni ihmisen, joka voi auttaa minua. Ah, kuinka onnellinen olen ollutkaan maatessani fysioterapeutin pedillä tunnustelemassa miten herkästi kyyneleet nousevat silmiini, kun mies notkeilla sormillaan käsittelee lihaskalvojani. Sanoin sille, että "on se jännä miten tekee mieli potkaista sinua". Kaveri naurahti rennosti. Se tiesi, etten potkaise kuitenkaan. Mies on niin varma, että tulen kuntoon ja pystyn siihen mistä olen kauan haaveillut. Mä olen päättänyt luottaa samaan asiaan, vaikka salaa haaveilenkin jalan terävästä liikkeestä ;-)

Sain isoveljen takaisin

Toivoin pienenä tyttönä usein isoveljeä. Sillälailla salaa. Ja höpsö kun olen, niin tähänkin loveen lankesin. Melkein lupasin itselleni viime vuonna, etten enää katsoisi reality-ohjelmia, jossa "auktoriteetti" pistää ihmistä yhteen asuntoon ja tekee kokeita, vetäen kaikkia mahdollisia naruja saadakseen reaktioita ilosta itkuun. Kuitenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi, minä tallensin tänä vuonna BB:n ensimmäisen jakson. Jos vaikka sattuisi olemaan aikaa katsoa millaiset tyypit taloon on valittu. Ja kyllä siinä niin kävi, että sain sen isoveljen, oikea tai ei, mutta veikan kanssa on mennyt nyt kolme viikkoa. Aivan hullua, mutta samalla mielenkiintoista. Minulla on aina ollut ongelma auktoriteettien suhteen, molempiin suuntiin tottelevuudessa ja tottelemattomuudessa. Jään seuraamaan miten selviän loppusyksystä.

Ystäviä ja halauksia

Nyt se alkaa, ystävien vapaampi näkeminen. Minä olen vihdoin alkanut uskoa helpompaan syksyyn ja ystävien näkemiseen. Itku pitkästä ilosta, sanoo vanha kansa, ja kait sen vuoksi sain tapaamista edeltävillä metreillä aivastusniistotaudin. No niin, eihän tässä mikään kiire ole. Johan olen harjoitellut puolitoista vuotta eristystä, työkavereista, naapureista, ystävistä ja sukulaisista. Vielähän tässä malttaa siirtää asioita muutamalla viikolla eteenpäin ;-)

No, eilen alkoi tapahtua. Otimme yhden ystäväpariskunnan mukaamme ja soitimme toisen pariskunnan ovikelloa. Menimme taloon sisään ja kohotimme kuohuvat yhteiselolle ja riemulle. Matkasimme ravintola Skördiin, jossa oli aivan taivaallisen, sanoinko jo, että siellä oli t-a-i-v-a-a-l-l-i-s-e-n hyvää ruokaa. Palasimme yhdessä kotiin, kuuntelimme maailman parhaimpia biisejä ja suunnittelimme tulevia hetkiä. Tänään on varattiin yhteiset keikkaliput ja ei hitsit: Kyllä nyt tuntuu, että kaikki murheet ja purnat on pientä sen rinnalla, että kosketusetäisyydellä on ystäviä. 

Musta alkaa tuntua, että tästä tulee vielä hyvä syksy :D

Maailman lyhin

Mulla on ollut pitkäaikainen kirjahaave. Käsissäni on ollut yli vuoden matkakirja, jossa sivuja on sata valmiina ja ideoitakin riittäisi ympärille, mutta... Mehevyys puuttuu. Ja se on minusta tosi paha jumi. Sellainen, jossa kantapäät painuvat syvälle asfaltin läpi ja jarruttavat etenemistä.

Toinen kirjoitusideani sai alkunsa reilu puolisen vuotta sitten, jolloin aloin haikailla novellikokoelmasta. Minulla olisi muutama novelli valmiina ja ideoita roppakaupalla, mutta mutta, mitään ei tunnu tapahtuvan. En saa työpäivien jälkeen itsestäni irti yhtään sellaista punnerrusta kuin viime syksynä tai talvena, jolloin kirjoituskurssi täytti viikot ja kuukaudet. Sainko silloin yliannostuksen tekemisestä työpäivien jälkeen? Tuskin. Ehkä olen vain nyt patalaiska, koronoitunut paikalleni.

En tunnu saavan aikaiseksi mitään vaikka minulla on tarvittavat konstit käytössä. En käytä kiristystä, uhkailua taikka lahjontaa. En myöskään odota inspiraatiota. Sellaista minussa ei asu, tai jos asuukin, niin se näyttäytyy vain sekunniksi seitsemän vuoden välein. Sen sijaan minulle riittää, kun sanon itselleni, että: "Nyt nainen, kirjoita 10 minuuttia mitä tahansa. Älä rajoita taikka korjaa mitään. Anna ajatuspilvien siirtyä sormien kautta näppäimistölle." Hetken kuluttua irtopilvet kokoontuvat yhteen ja niistä syntyy koiria, pitkänenäisiä miehiä, raketteja tai dinosauruksia. Mutta miksi, oih, miksi minä vain notkun läpi ajan tekemättä mitään? 

Taidan kuitenkin syyttää koronaa, vaikken keksi järkeilyä väitteelleni.

Dinosauruksesta tulee mieleen Helsingin Sanomien lapset kysyvät -palsta. Täytyy sanoa, että lapsilla on ollut tosi hyviä kysymyksiä, paljon kiehtovampia kuin mitä itse keksisin. Kerran Salli 9v kysyi montako sivua on maailman lyhyimmässä romaanissa. Tähän vastaus oli, että joskus lyhyt novelli voi rajoittua vain yhteen riviin, kuten Augusto Monterroson novelli: 

"Kun hän heräsi, dinosaurus oli edelleen siinä."

Kuva: Stanley Kubrick

Voisin pystyä tuon mittaiseen novelliin. Kokoelmakin voisi syntyä seuraavan vuosikymmenen aikana...

Jos vain ottaisin itseäni niskasta kiinni ;-)

Sametin pehmeää iholla ja kenties suklaatakin

Kuuman polttavan auringon paahteessa minä autuaana puraisin mansikan halki. Mehustin sen huulieni välissä kuin vampyyri ja näytin lapsellisuuteni maailmalle. Näinä hetkinä minä sulin rakkaudesta kesään ja valoon, tietäen kuitenkin, ettei tämä autuus ikuisesti kestä. 

Minä mietin, että kun kesän lapsi olen, niin rento tuuleni saattaa hukkua syksyn vaateisiin. Jossain vaiheessa tuntien ja päivien tietokoneen sisuksiin tuijottaminen aiheuttaa jäykkyyttä ja ähkinää, kenties pahimmillaan takahampaiden kirskuntaa, ehkä jopa niiden näyttämistä julkisesti (se on kuulkaa paha, paha, paha tilanne). Niinpä laitoin kesäloma-anomukseeni ensin sen varsinaisen loman ja kuuden viikon työrupeaman jälkeen vielä huoltovarmuus-loman.

Luulen oppineeni jotain palautumisesta ja jaksamisesta. Kannattaa toimia ennemmin kuin liian myöhään. Vaikka pomo sanoo silmiin tiukasti tuijottaen, että ilmoita ennen kuin olet sippi ja kuitti, niin olen vähän nuhju tekemään niin. Minä olen sitkittelijöiden sukua. Mutta tällainen etukäteen miettiminen, loman ajoissa anominen, se voi toimia. 

Nyt, ennen kuin kukaan ehtii painaa syksyn kaikki-satakymmenprosenttisesti-hommiin nappia, minä pidän viikon itseäni latauksessa. Sujahdan nautinnollisin tunnelmin valtavaan siniseen nojatuoliin. Heitän kannat kattoon, otan kirjan käteen, luen otsa jännityksestä sileänä hurjia kertomuksia ja piirrän välillä pieneen vihkoon omituisia naisia.

Ja kun nojatuoli ei kutsu, niin minä lähden ulos. Toivottavasti poimimaan variksenmarjoja ja katsomaan taivaalle linnunrataa...

Ai niin, eihän lomasuklaata voi unohtaa. Kumpaa suosittelisit, konvehteja vai reilusti suklaalevyjä? 

Kevyttä keskellä päivää

Arkiaamut kulkevat kuin juna, se tulee laiturille ja lähtee ajallaan. Ei odottele, mutta ottaa kyytiin jos on hereillä. 

Viimeiset kaksi viikkoa ovat hurahtaneet kuin siivillä. Liekö Finskin vai tervapääskyn? Tervapääskyt on kai jo lähtemässä luotani pois. Joskus näen nopean liikkeen taivaalla, mutta hyvin harvoin kuitenkaan. Kriik kriik -huutoja en ole kuullut enää vähään aikaan.

Olen ilahtunut perjantai-iltapäivisin tajutessani, että viikonloppu on edessä. Olo on rento ja hiukan väsynyt, ja ehkä sen vuoksi tämä kuva sai aikaiseksi hihityskohtauksen. Kiitos Turku!

Mutta tosiaan. Tuo jumppaaminen. Tämän vuoden puolella olen vihdoin saanut kaikki Kaik jumppama -listan asiat kuntoon. Kenties olen unissani salaa sotkeutunut tuohon kuvan asentoon, tai sitten omaan napaan tuijottaminen, kehon viestien kuunteleminen, sitkeästi samojen asioiden toistaminen uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan ja vielä vaan uudestaan on saanut elon tuntumaan normaalilta. Mikä ihana fiilis!

Mikä tuo taas mieleen menneen kesän, loman ja ne lämpimät säät. Helle ei ole enää mun juttu, sen opin tänä vuonna. Kylmä uimavesi yllättäen olikin makoisa kokemus. Auringon valossa lekottelu on myös minulta ohitse. Sen sijaan vuokramökeissä tulee olla monta varjoista paikkaa. Moni muu kuitenkin osasi ja ottikin todella ilon irti menneen kesän helteistä. Useampana kertana näin mitä hassuimmissa paikoissa ihmisiä makoilemassa. Tämä mattolaiturin leidi sai kyllä parhaimmat huvittuneisuuspisteet. Jäin miettimään joutuiko hän pitkäänkin odottamaan selänpesijää ;-)

Mattolaiturin leidi vie ajatukset olemiseen. Olen tällä viikolla yllättyneenä ihmetellyt, kuinka paljon työpäivän jälkeen jää aikaa. Se oli keskiviikko, kun muistin, että minähän tein koko viime syksyn ja kevään opintoja iltaisin. Ei ole ihme, että nyt tuntuu oudon vapaalta. 

Pohdin pitäisikö aloittaa uusi harrastus. Mutta kun katson sohvan vieressä olevaa kitaraa, ajattelen miten käteni haluaisivat piirtää ja kirjoittaminenkin houkuttelee... niin eiköhän tässä ole aivan tarpeeksi tekemistä loppuvuodelle.

Pikkuhiljaa haluan aloittaa myös laveamman elämän. Paluun elokuvateattereihin, näyttelyihin ja keikoille. Ja ehkä jonain päivänä pääsen myös takaisin toimistolle lähestymään varovasti työkavereita. 

Sitä päivää odotellessa voin käyskennellä etätyöpäivän jälkeen läheisille viljelypalstoille. Haistella herkkien loppukesän kukkien tuoksuja. Ihmetellä värien syvyyttä ja säihkyä. 

Taikka kävellä lähitienoon hauskaan pikku kahvilaan. Valita vitriinistä joku makoisa leivos sekä kahvia pannusta. Mennä siipan kanssa ulos keikkuville metallituolille istumaan. Siinä kun juttelee hiljakseen mukavia ja maistelee mitä herkullisinta mustaherukkaleivosta ei voi kuin hyristä onnesta.

Ihanaa että kesä jatkuu vielä.

Eikö totta :)

 

Rento ja rakastettu

Ihan hyvinhän tämä sujuu, ajattelen ensimmäisen työpäivän jälkeen. Toki tiedän, että eilen päättyi viiden viikon kesäloma, mutta mietin tosissani, mikä ihme mulla riipi nuppia koko alkuvuoden työpäivien jälkeen (ja aikana).

Tulee tiistai. Ei mitenkään kiivas työpäivä. Selvittelen edelleen sähköposteja, mitkä vaati heti toimia, mitkä ei. Roskathan tuhosin jo eilen. Mutta, mutta, tuntien kuluessa huomaan miten tappavaa työni tietokoneella on. Iltapäivällä niska on jumissa, päätä särkee ja olen jo aika loppu. Siis kello kahdelta.

Se viikko meni, meni toinenkin. Nyt kolmantena viikkona kuuntelen kehoni viestejä. Pitäisikö tehdä jotain? Karata? 

Erik Johansson: Office Escape

Ajatus vie minut samantien Vaasassa olevaan valokuvanäyttelyyn, jossa ihastuin Erik Johanssonin mahtaville kuvauksille nykyajan elämästä. Samaistun moneen teokseen. Kuten tähän toimistotyöläisen aamupäivän hetkeen. 

Pikkuruisen puhaltimen, monen pienoismallin ja sitkeyden avulla tämä kaveri on rakentanut varman tavan paeta kopperostaan. Musta hahmo odottaa oven takana, mutta onneksi ikkunat saa auki ja vapaus on pienen rohkean hypyn päässä. 

Rohkea hyppy onkin se juttu, josta haaveilen salaa. Toteutus onkin sitten toinen asia. Voisin hypätä, jos selviäisin varmasti, mutta enhän voi sitä tietää. Tai oikeasti tiedän, että selviän kaikesta niin pitkään kunnes kuolen. Ja kuolen todellakin jossain vaiheessa. Eli mikä mättää? Varmastikin ajatusvirtani, joka kulkee vastapäivään, katsoo vain menneisyyteen, etsii sieltä varoittavia esimerkkejä ja merkityksiä, joihin jään roikkumaan. Ja kuitenkin tiedän ajatusteni huijaavan minua. Todellisuudessa ne eivät tiedä mitä kaikkea minulle tapahtuu minuutin, vuoden, kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua. Minun pikkuiset aivoni vain kuvittelevat, ne eivät tiedä. Sen vuoksi olisikin vaan parasta ottaa ilo irti mahdollisuuksista. Tehdä oma lennokki ja hypätä sen selkään :)

Erik Johansson: Go Your Own Road

Tuo avoin ikkuna tuntuu minusta nyt tutulta. Ehkä pitkä kesälomani oli vapaa tuulahdus, kenties lensin hetken lennokillani... 

Olin nimittäin (hämmentävän) onnellinen loman alkupäivistä asti, jolloin pääni irrottautui työn vaatimuksista ja pääsin hitaan ja rauhallisen elämän makuun. Vähän niin kuin tässä Johanssonin kuvassa, vihreiden peltojen äärelle, kuuntelemaan sammakoiden kurnutusta joessa ja astelemaan vapaana omia polkujani. En välittänyt oliko vauhtini hidas, pakeninko hellettä sisälle tai vastustinko verikuppausta tappamalla paarmoja ja hyttysiä. Minä olin kuitenkin rento ja rakastettu. Tunsin sen joka solullani. Ajatella. 

Ja nyt on vasta elokuun alku. Kesää on reilusti jäljellä. Elämääkin on. Tai voihan olla, että se loppuu huomenna, mutta jos voin yhtä hyvin kuin kuvittelen, niin vuosia voi tulla se viisikymmentä vielä lisää. Sitä toivoessa minun kannattaa siirtyä ajatusvirrastani sivuun.

Kun katson tätä eloa. Mennyttä viimeistä puoltatoista vuotta, etätöissä kotona, yksin tietokoneen ääressä, eristyksissä yhteisöstä, eristyksestä melkein kaikesta entisestä. Niin hurjasta ajasta huolimatta olen selvinnyt hyvin. Läheiseni ovat lähellä ja terveinä. Minä olen hoitanut monta henkilökohtaista asiaa parempaan kuntoon kuin mitä ne olivat vuosi sitten. Nämä kirkkaat tähdet pitää vain nähdä. Ja omasta itsestä pitää pitää huolta, että voi antaa valoa sitä tarvitsevalle. Siispä huomenna monta taukojumppahetkeä työpäivän lomassa. Ja soitto jollekin rakkaalle ♥

Erik Johansson: Looking for Stars

Jos tykkäsit valokuvista, niin etsiydy Vaasaan Kuntsin Modernin taiteen museoon: 12.6.- 24.10.2021 tai mene Erik Johanssonin kotisivuille erikjo.com ja ihmettele miten hauska ja inspiroiva hän on.