Kenelle kellot soivat ja miksi mies kiukuttelee

Emme lähteneet kauas, koska, no koska halusimme Tammisaareen. Sinne hurauttaa autolla kahdessa tunnissa ja se on sopivan kokoinen parin päivän tutkiskelua varten. 

Majapaikkamme on aika ytimessä. Pientaloalueella omakotitalon yläkerrassa. Ulkoportailla makoilee auringon säteiden lämmössä kissa pitkällään. Se on tainnut tottua turisteihin... ja hellittelyyn... kuten sen kaverikin, joka katselee minua antaumuksellisen näköisenä, silitä mua, sen ilme tuntuu sanovan ja minähän silitän.

Joka kerta letkeät katit ohittaessani ajattelen, että ehkä kissa olisin ihana lemmikki kotona (ohhoh!)

Asunto on mukavan originelli. Kukkaset ovat vallanneet keittiön seinän. Kultaköynnös on varmaan vuosikymmeniä vanha, se on tehnyt monen metrin kierroksia ikkunaseinälle ja takaisin. Myös oleskeluhuoneessa ikkunaa peittävät kukkaset. Värikäs sisustus tekee tilan eläväksi, muu koristelu on sen verran runsasta, että kotini kalpenee rinnalla. Alakerran asunnosta kuuluu pianon soittoa. Se tuo mukavan tunnelman (samanlaisen kuin kotosalla, kun tuntematon jossain naapurissa soittaa saksofonia).

Kävelykierroksella kuljemme ensin pienen puiston lävitse. Kuulen jykevän kellon kumahduksen ja muistan, kuinka siippakin viime kerralla soitteli sitä. Iso kello roikkuu 20 metrin korkeudessa pylväiden välissä ja sitä soitetaan kahvasta. En aiemmin tiennyt miksi kello on olemassa ja ajattelin, että kaikkeen sitä miehen täytyykin mennä koskemaan. Ääni nimittäin on aika mojova. Mutta miksei olisi, olihan soittokello tehty Helene Schjerfbeckin muistoksi. 

Puistossa on mukavasti penkkejä ja juuri meidän reittimme varrella kivan näköinen keinu. Katselemme sitä hyväksyen ja päätämme, että kun kuljemme tästä kuitenkin useasti, niin jossain vaiheessa otamme vauhdit.

Mutta sitä ennen kävelykierrokselle

Jos jossain on ihania rakennuksia niin täällä. Löydän monta sellaista, jossa haluaisin asua. Katso vaikka tätä pikkuista hauskan mallista puurakennusta. Eikö olisi hauskaa asua tässä talossa? 

Ja sitten ihmettelyä. Talon kulmassa on kyltti: Place de la Tour Eiffel (7 Arr)

Miten laajalle Pariisi onkaan levinnyt. Ensin Turkuun ja nyt Tammisaareen. Pitäisikö olla huolissaan?

Talossa on myös toinen kyltti, josta selviää, että rakennus on kaupungin ensimmäinen palotorni ja vankila. Ehkä en olisi halunnutkaan asua tässä talossa, siis vankina. Mieluummin kuljeskelen näin vapaana kansalaisena...

Kiertely on antoisaa. Sitä oppii tietämään, että Leijonhufvudinkatu ei olekaan vain huonosti suomennettu leijonanpäänkatu, vaan kreivi Leijonhufvudin mukaan nimetty. Kreivi aikoinaan rakennutti Tammisaareen barokkikirkon, joka ikävä kyllä paloi poroksi 1821.

Puutarhakahvila Cafe Gamla Stan on entisessä paikassaan. Pöydät ja tuolit ovat puiden alla ja tunnelma on vehreä. Lapset rapsuttelevat talon koiraa, jonka muistan aina makoilleen kävelyreitillä.  Jos en aivan väärin kuullut, niin koira on 20-vuotias. Aikamoinen ikä kaverilla.

Uusi päivä ja uudet tuulet

Ensin etsiydymme näyttelyihin. Chappen upeassa rakennuksessa on nähtävillä Tove Janssonin elämästä kiinnostuneille Klovharun lumoissa -näyttely, se on mielenkiintoinen. 

Chappen kyljessä olevalta Raaseporin museolta toivon jotain uutta Helene Schjerfbeckistä, mutta ikäväkseni totean, että teoksia on vähän ja kerätty tieto epäkäytännöllisten tablettien kautta luettavana. No, se siitä sitten...

Jatkamme matkaa rantaan päin. Uimarannan läheiselle kadulle pystytetään torikojuja. Minua vähän houkuttelee kesäiset hatut, varsinkin sellainen, jota isoäitini käytti aikoinaan (ja jota isoisä sanoi padaksi, hihii). Löydän juuri oikean padan, pyörittelen sitä kädessäni ja muistelen kuinka isoäiti maalasi hattuja välillä, kun tarve oli saada uusi look. Jätän kuitenkin padat ja muut lierihatut paikalleen, sillä onhan minulla jo sopiva hattu päässä.

Kun ilta lähestyy ajelemme Hankoon muistelemaan menneitä aikoja ja keväisiä lomaviikkoja. Kävelemme rantareittiä ja ihailemme merimaisemaa.

Illallisen jälkeen pysähdyn kävelykadun leffateatterin eteen tutkailemaan ota-tästä-kirja -telinettä. Yhtäkkiä takanani vanhempi herrasmies tuhahtaa kovaan ääneen: Tämä Hangon ylimystö on niin etuoikeutettua... plaa plaa plaa... saavat sitä ja tätä ilmaiseksi...plaa plaa plaa... 

Minua huvituttaa ja mieleni tekee huudahtaa kaverille, että täällä olisi ilmaisia kirjoja tarjolla, mutta arvelen kommentin vain saavan miehen entistä kiukkuisemmaksi. Koska huomaan jälkeenpäin olevani utelias, kävelen sen kaupan eteen, jossa mies kiukutteli naiselle. Näen sirot Dolce&Gabbanan korkeakorkoiset sandaalit, niiden hinta on 980 euroa. Ehkä nainen ihaili kenkiä ja mies sai siitä hepulin ;-) 

Koska olen ihmetellyt taivaalla julistavia isoja plakaatteja bridgekisoista ja tajuan myöhemmin, että nehän ovat tänään ja vielä kaupungintalolla, niin lähdemme sinne. Ja totta tosiaan, yläkerran salissa on liuta pöytiä ja useimmissa neljä henkeä pelaamassa. Innostunut pelaaja, joka on ilmeisesti tauolla, opastaa meitä ottamaan oman kotikunnan bridgeyhdistykseen yhteyttä ja tulemaan ensi vuonna kisaamaan Hankoon. No saa nähdä, miten meidän käy ;-)

Palaamme Tammisaareen ja teemme vielä iltakävelyn vesitornille, sieltä sairaala-alueelle ja asunnollemme. 

Sitten reissu alkaakin olla yötä ja aamiaista vaille valmis. Aamiaisen nautimme torin kulmassa Cafe Verdessä. Suosittelut sille :) 

Ennen kotiin tuloa menemme vielä Saloon, jossa on Helena Blomqvistin valokuvanäyttely Uusi ystäväni. 

No nyt ei tule pettymystä Birgitalle, päinvastoin. Mutta tästä postauksesta tulee liian pitkä, jos höpöttelen senkin retken. Ehkä siitä siis toisella kertaa :)

***

Mutta siis, Tammisaaren puiston keinuun emme koskaan enää päässeet, sillä jokaisella ohikulkumatkallamme siinä oli jo istujia. Olisi pitänyt mennä ensinäkemällä keinuun eikä haaveilla tulevista mahdollisuuksista :D

Hangon ilmaiskirjahyllystä löysin Georges Simenonin teoksen Sairaalan kellot. Erinomainen Simenon, ehkä paras minkä olen lukenut häneltä. 

Kun kahvila on täydellinen ja kapinallisuus nousee pintaan

Höntsäilyä. Ajattelin etukäteen, että otan rauhallisesti enkä murru mistään. Mutta ensimmäiseksi kuitenkin vähän murmutin mielessäni. Laivayhtiö ohjeistaa matkustajia tulemaan satamaan 90-60 minuuttia ennen laivan lähtöä. No en tule noin ajoissa paikalle, mutta täällä minä siis olen ihmismeren keskellä. On kuin tuhat haita olisi tungettuna sardiinipurkkiin ja vannon itselleni, että ensikerralla tulen paikalle vasta 30 minuuttia ennen lähtöä ja kävelen suoraan laivaan.

Tervetuloa mantereelle

Mutta Tallinnassa on tosi kivaa. Kävelemme Telliskiveen, jossa ajattelemme viettää pääosin koko reissun. Matkalla nälkä kurnii ja kuin tilauksesta edessämme on LaBocca niminen italialainen ravintola. 

Avaan oven ja näen mukavan rouhean salin sekä valtavan kokoisen kuumailmapallon, sen alla on tietysti "kori", jossa saattaa istua ja herkutella pienen pöydän ääressä. Me menemme kuitenkin ikkunapöytään ja saamme mahdottoman hyvää ruokaa. Pastan kypsyys on täydellinen ja palvelu erinomaista. Nam!

Viemme tavaramme majapaikkaan ja suuntaamme sitten Fotografiskaan, koska siellä on aina jotain erityisen hienoa nähtävää.

Yksi kerros on kokonaan annettu latvialaisen Inta Rukan mustavalkovalokuville. Kuvat vievät heti mennessään ja ihastun nopeasti taiteilijaan. Pimeässä huoneessa pyörii dokumenttipätkä, joka avaa Rukan elämän vaiheita sekä hänen suhdettaan kuvattaviin henkilöihin. 

Kuvan Emmasta Inta Ruka toteaa näin: "Emma always smokes, and she smokes a lot. Even while cutting grass with a scythe, she smokes like a chimney."

Tekisi mieli tulla huomenna katsomaan tämä näyttely uudestaan. Mutta luulen, ettemme ehdi sellaiseen...

Suosittelut näyttelylle varsinkin, jos pidät henkilövalokuvista.

Ah mitkä kahvilat

Aamulla aurinko paistaa mukavasti. Majapaikassamme voi aamiaispaikan valita kolmesta vaihtoehdosta: vegaanisesta kahvilasta, kahvilasta, joka leipoo omat hapanjuurileipänsä taikka Fotografiskan alakerran kahvilasta. Menemme aamulla sinne ja tilaan itselleni puuron. Voi jestas miten hyvää se on. En ehkä missään ole saanut näin herkullista puuroa.

Päiväretkelle otamme ratikan alle ja ajamme Kopliin. Täällä on vanha teollisuusalue, jossa aikoinaan on rakennettu mm. laivoja. Paikassa on kiehtovaa rosoisuutta ja minusta tuntuu kuin mennyt ja tuleva sulautuisivat. Vanhaan syntyy uusia palveluita ja hylätty tila muuttuu eläväksi.

Alueella on esimerkiksi yhteispuutarha asukkaille. Kivoja pikkuisia liikkeitä ja kahviloita. Yhteen sellaiseen tullessani ajattelen tipahtaneeni 70-luvulle. Lounasta saisi todella edulliseen 8 euron hintaan ja tunnelma on käsittämätön, toistan toisin sanoin: mahtava :) Mutta koska puuro on vieläkin vatsassani täytteenä, niin jatkamme eteenpäin, vaikkei meillä enää pitkä matka ole päivän pääkohteeseen.

Eli kahvila-kirjakauppaan nimeltä REaD Kiosk No 3.

Sisääntulo on aika säväyttävä. Miten upealta tämäkin paikka näyttää. 

Ensinnäkin seinät ovat koko huoneen korkeudelta täynnä kirjoja. Keskellä on väljää vapaata tilaa. Lisäksi yläkerran parvella on hieno taideteos, joka on koottu kirjoista. 

Teoksen takana oli kirjakaupan idea tehdä jotain uniikkia. He pyysivät ihmisiltä lahjoituksena itselle turhia kirjoja. Ja niistä kirjoista he loivat koko seinän pituisen taideteoksen. 

Huokaillessani tilan upeutta tunnen taas sisältäni nousevan halun saada oma loft-asunto, johon tekisin jotain yhtä erikoista ja jännää. Mutta koska sellaista en varmaan koskaan saa, niin kiipeän metalliset kierreportaat ylös parvelle katsomaan lähempää seinää.

Parvella on taideseinän molemmin puolin hyllyjä täynnä kansainvälisiä kirjoja. Suomalaisia teoksia löytyy mielestäni yllättävän paljon. Koska olen pitkään yrittänyt olla ostamatta kotiin kirjoja ja näen miehen uppoutuvan hyllyriveihin, minä annan periksi hetkelle ja lopulta vain nojailen kaiteeseen. 

Jossain vaiheessa siipan mielenkiinto siirtyy kehoon. Hänen vatsassaan on jo vähän vapaata tilaa ja mieli tekee  alakerran kahvilan tuotteita. Siispä me laskeudumme alas, ostamme kahvit makealla herkulla, ja etsiydymme mukaville istuimille nauttimaan letkeästä lomailusta.

Tunnelma kirjakaupassa on aivan erityinen. Tuoleja on ripoteltu sinne ja tänne, ne ovat eri aikakausilta ja erilaisia. Tilaa on paljon. Ihmiset tekevät töitä, lukevat kirjaa taikka kahvittelevat ystäviensä kanssa.

Tällaista väljyyttä ja kiireettömyyttä haluaisin kotiinkin. Meillä tila on käytetty yleensä maksimiin ja aika monella tuntuu olevan kova kiire sisään ja samantien ulos. Minulla ei kahvilassa ole yleensä hoppu, päinvastoin. Ei, vaikka olisin yksin. Enkä tarvitse seurakseni kännykkää. Minä mieluummin annan silmien tutkiskella, kehon tunnustella ja ajatusten lentää vapaasti.

Mutta aikansa kutakin ja mekin lähdemme jossain vaiheessa takaisin Telliskiveen. Hurautamme sinne museoratikalla, jossa on viihdyttävää istua sivuttain liukkaalla puupenkeillä :) 

Aamiaispuuro oli niin täyttävä, että vasta iltamyöhällä minun tekee mieli ruokaa. 

F-hoone on täpötäynnä tullessamme, joten oli hyvä idea varata täältä pöytä. Mietin tarjoilijaa odottaessa, että saisimmekohan tuollaisen kivan pikku pöydän ikkunan vierestä. Ja sinne meidän myös ohjataan. Toisen seinän ikkunasta näen mudra-muraalin. Se on kaunis.

Koska sää on edelleen lämmin me lähdemme vielä iltakävelylle kiertelemään kauniiden vanhojen puutalojen suojaan. Päivä on ollut todella kiva.

Hyväksi havaitun toistoa

Koska kiertelimme eilen katsomassa vaihtoehtoisten aamiaispaikkojen tarjonnan, päätämme tulla lähtöpäivänä uudestaan Fotografiskaan herättämään vatsamme ja nauttimaan rennosta fiiliksestä.

Mietin, että olisin voinut oikein hyvin olla vielä yhden päivän Tallinnassa. Varsinkin kun seuraavaksi on edessä paluu satamaan ja laivaan änkeytyminen. 

Venytämme lähtöä pitkään, sillä nyt olen vielä kapinallisempi kuin tullessani. 

Tällaisen väljyyden jälkeen ei kertakaikkiaan voi seistä ahtaudessa tai jossain jonossa.

Eli ehdottomasti heti kotiin tultuani ilmoitan laivayhtiölle, että voisivat kehittää systeemiään niin, että tulevaisuudessa satamassakin tulee olla rentoa, väljää, sopivan rouheaa ja leppoista yhteistilaa ja fiilistä. Luuletko, että ottavat ideani innolla vastaan ;-)

***

Ehdimme kahdessa päivässä kiertää melkein kaikki Telliskiven kivat putiikit nahkakaupoista lähtien.

Kalamajan puutalojen lomasta löysimme viimekertaisen kivan kivijalkakahvilan, pyörähdimme kirppiksellä (joita täällä riittää) sekä vinyylikaupassa.

Kopli oli ihana uusi tuttavuus, haluan vielä joskus palata sinne uudestaan. 

Ruokapaikoista LaBocca veti pisimmän korren. BOB W oli erinomainen majoitusvaihtoehto ja yleistunnelma Tallinnassa taas erinomainen. Julkinen liikenne toimii kuin unelma. Ja henkilökunta on joka paikassa erittäin ystävällistä. 

Ihana reissu tyypille, joka tarvitsi tällä hetkellä vain lempeää ja rauhallista tekemistä sekä paljon valokuvattavaa :)

Kun Hulda ja minä söimme liikaa herkkuja

Jiihaa! Tänään Turusta löytyy avoinna oleva paikka :D 

Löysäilyä

On sunnuntai ja kuitenkin Turun kasvitieteellinen puutarha on auki. Pihamaalla on upeita suuria tammia, joiden latvaan asti on lähes mahdoton nähdä. Yhdessä lammessa on varmasti yli 100 lumpeen kukkaa ja sillan alapuolella kurnuttaa sammakko. 

Sisällä kasvitieteellisessä meille sanotaan, että kaksi huonetta on viileitä ja muut trooppisen lämpimiä. Minulla hiki virtaa ensimmäisessä viileässä huoneessa, joten houkuttelen aika nopeasti miehen lähtemään kasvihuoneista Ruissalon uimarannalle vilvoittavien tuulien äärelle. 

Rannalla on mukavasti tilaa ja me löydämme helposti paikan ison männyn alla varjossa (on helle eli Birgitan varjoraja). Kohta siippaa alkaa kuitenkin viluttaa. Se on jo tottunut kuumaan kesään :) Niinpä siirrymme pienen nyppylän toiselle puolelle, varjoon kylläkin, mutta tuulettomaan kohtaan. 

Täällä on mukavan rauhallista. Lähellä meitä iso ryhmä jakaa toistensa kanssa tuomiaan herkkuja, takana on sauna, jonne ihmiset menevät hakemaan lisää hikeä ja merellä uimareitakin riittää jonkin verran. Vieressä tyttäret naureskelevat isälleen, joka valittelee maan kovuutta yrittäessään kääntyä filtillään. Minäkin mietin, ettei keho ole enää vuosiin ollut notkea taikka joustava. 

Illalla kävelemme Kakolan mäelle, kierrämme suuren hotellin ja viereiset asuinalueet. Ehkä huomenna täällä on ravintoloissa elämää ja kukkakauppa auki. Nyt tilat ovat autiot mutta jyhkeät. 

Funikulaarikokemus on enemmän kuin jännittävä, muistelen kuinka joskus laite jämähti jumiin ja mietin koko ajan jäänkö sunnuntaivangiksi pikkuiseen kopperoon. Hälytysvalo vilkkuu kopin ulkopuolella, ikuisuuden ;-) jälkeen laite tulee kuitenkin ylös ja yllätyksekseni avaa meille oven. Sisällä mietin ohjeita ja painan nappulaa. Mitään ei tunnu tapahtuvan, mutta heti kun ryppy otsassani syvenee, alkaa taas tapahtua ja ovet sulkeutuvat hitaasti kuin kauhuelokuvassa. Laite nitkahtaa ja laskeutuu vaijereita pitkin alas. Minuutin päästä alhaalla mietin, että jaksan kyllä tästä lähtien kävellä tämän matkan aina jalan :D 

Ilta-aurinko paistaa joella lempeästi. Huomaamme, että juhannusriennot ovat hiljentyneet. Jokilaivoista osa on kiinni emmekä näe jokiristeilijääkään koko iltana. 

Tämä on ollut kiva rento päivä, jolloin jalat ovat saaneet levätä.

Herkkuja mahan täydeltä

Sovimme lounastreffit ystävien kanssa Blancoon. Ruoka on todella hyvää ja seurakin mitä parhainta. Juttelemme tapahtumat sitten viimekerran ja kun suurimmat pulinat on jaettu ja lautanenkin on ollut pitkään tyhjänä ystävämme ehdottaa kahville siirtymistä. Kipuamme Aurakatua ylös ja sieltä oikealle Humalistonkadulle Gaggui-kahvilaan.

Nyt ollaan täydellisyyden äärellä, ajattelen. Ensiksi näen kyltin, jossa kunnioitetaan itseään ja sama huumori kukkii kakkutiskilläkin. On pakko nauraa, kun katsoo kakkujen nimiä sekä lipoa kieltään kun lukee taideteosten sisältämiä ainesosia. Jos jossain kakkuihin on satsattu paljon, niin sen on oltava täällä. En osaa päättää ottaisinko Where is the f***ing summer vai When Life gives you Lemons -kakkua. Siksipä otan Kesäkasan. 

No niin, herkut on tuotu pöytään ja hyvää kahviakin saatu, yhdellä on kaunis iso cappuccino, toisella hyväksi todettu americano (jota Canadassa nyt kun naapurisuhteet on vähän kireät, sanotaan kuulema jo Canadianoksi) ja minä otan ihan normikahvia. Oma leivokseni on täydellinen ja saan tietysti maistaa siipan valitsemaa sitruunakakkua, mikä on myös aivan käsittämättömän hyvää. 

Pidämme hauskaa pitkän aikaa, kunnes ystävien iltaohjelma painaa päälle ja lähdemme ihanasta Gaggui-kahvilasta pois. Saatamme ystävät Sammakko-kirjakaupan kulmille ja menemme kauppaan. Se on täynnä mitä mielenkiintoisimpia kirjoja, on hyvää vanhaa ja tuttua sekä uusia mielenkiintoisia. Vaikken enää osta kirjoja itselleni, niin nytpä kuitenkin ostan ja Turun kansallisesta kirjakaupastakin käyn ostamassa vielä pari muistikirjaa ihan vaan kannatuksen vuoksi. 

Ihana päivä ystävien kanssa. Mitähän kivaa huomenna täällä tapahtuu...

Kuka kaipaa taidetta

Aamulla aloitamme kyldyyripäivän nousemalla mäelle Turun taidemuseoon, siellä on tänään tarjolla islantilaisen Eggert Péturssonin uskomattomia kasvitaideteoksia. Jotain henkisestä kantistani tällä hetkellä kertoo se, että ensimmäiset kolme huonetta kykenen katsomaan pitkään kaikkia teoksia, mutta sen jälkeen en enää pysty vastaanottamaan runsautta. Yleisesti pidän kyllä Péturssonin teoksista, mutta nyt kovalevyni tilttaa. Mies on erityisen innostunut taiteilijasta ja hänen töistään, joten siippa saa nauttia kaikki huoneet rauhassa lävitse.

Lounastamme hyvät bowlit Tiirikkalassa ja suuntaamme Ars Novaan katsomaan hauskaa pientä Maija Tammen näyttelyä Hulda, Lilli ja torakka.

Jotta taidepäivä olisi täydellinen kävelemme illalla vielä Kakolan mäen alas, ylitämme joen Föri-lautalla ja menemme The Mystery of Banksy -näyttelyyn. 

Päivälepo on tehnyt hyvää, sillä jaksan keskittyä koko näyttelyyn. Luen kaikki teosten tekstit lävitse ja olen kosketettu. Kaverin ajatusmaailma resonoi ja olen hämmentynyt miten nopeasti yhden miehen taide vaikuttaa meihin. Banksyn teokset ja kannanotot nähtyäni tajuan, miten helposti ihmisille voi tehdä nähtäväksi ja keskusteltavaksi yhteiskunnallisia asioita.

Suosittelen kasveista ja Islannin luonnosta kiinnostuneita käymään Turun taidemuseossa.

Öttiäisistä ja hauskoista teksteistä pitäville ehdotan Ars Novan Maija Tammen näyttelyä.

Ja aivan kaikille suosittelen Banksyä. 

Kaikki nämä voi käydä katsomassa Turussa varsinkin nyt, kun juhannus on ohitse ja paikat ovat avoinna ;-)

***

Huomenna lähdemme kotiin. Sanon Turulle kiitokset, näytit lämpimän ja aurinkoisen puolesi ja tarjosit loppumatkasta myös erinomaisia herkkuja meille ;-)

Harakoita kattokruunussa ja ongelmista iloitseminen

Tiedän kokemuksesta, ettei asioita kannata verrata. Olin täällä kaksi vuotta sitten, samaisena kesäkuun ensimmäisenä viikkona. Sää oli uskomaton, aurinko paistoi ja järvivesi oli lämmintä. Arvelen, että yhtä ihanaa lomaa tuskin tulee, joten en osaa odottaa täydellistä lomaa.

Esivalmistelut

Ennen mökkeilyä otamme kotona itseämme niskasta kiinni ja suunnittelemme koko lomaviikon ruoka-asiat kerralla kuntoon. Mikään ei ole nimittäin niin ihanaa, kuin se, ettei tarvitse miettiä useampana kertana päivässä mitä ihmettä sitä söisi. Ja jos ideoita tuleekin mieleen, niin kaapista puuttuu jotain oleellista ja kauppaan on matkaa 15 kilometriä. 

Kotituomisten lisäksi täydennämme ruokatarvikkeet perillä kyläkaupassa, mutta koska tulomatkalla meidän tekee kovasti mieli iltapäiväkahvia, niin pysähdymme ensiksi Heinolaan. 

Täältä abc-kompleksin vierestä löydämme Heilan, kivan taukopaikan, joka tuntuu lämpimältä ja juurevalta :) 

Ensin kahvittelemme ja sen jälkeen ostamme myymälästä herkullista leipää ja pikkusuolaista viikon tarpeisiin (eikös olekin kiva leipäpussin kuvitus). Suosittelut paikalle, jos pysähdyt Heinolan kohdalla. 

Tulopäivän jälkeen kaikki alkaa hitaasti

Mies katsoo lätkäpelin illalla ja ehkä sen vuoksi vispaa jalkaansa läpi yön. Jokainen liike keinuttaa patjaa, olen kuin kelluvassa vesisängyssä. Herään siis silmät ristissä, nousen ylös aikaisin ja hipsin laiturille. 

On viileä, mutta tyyni sää. Istun penkille ja katselen veden pintaa. Pääni tyhjenee huonosti nukkuneen mutinoista ja kuulen enää metsurin moottorisahan äänen ja vielä sitkeämpien lintujen aamupulinat. 

Olen kai ollut tässä jo kauan, sillä vesimittareiden elämäntyyli on selvinnyt: Liiku kevyillä jaloilla pitkin veden pintaa - haista kaveria - ei, sähän oletkin uros - jatka matkaa - törmää seuraavaan maskuliiniseen tyyppiin - jatka matkaa - naaras! - hyppää selkään - kellukaa päällekkäin ja olkaa kuin muita vesimittareita ei olisikaan. Tuo se on yksinkertaista elämää, ajattelen. Sitten näen pienen kuplan, joka ei voi olla vain vettä. Se liikkuu nopeasti, kaartelee kuin ferrari Monacon teillä. Aivan kuin sen halua kieppua ympäri maailmaa ei voisi kieltää mikään. Kun siippakin vihdoin tulee ulos ja tuo kiikarit laiturille minä saan tietää, että pikakiitäjät vedenpinnalla ovat hopeaseppiä. Kylläpä ovatkin hauskoja viipeltäjiä.

Illalla siippa katsoo taas lätkää. Nytkin peli sujuu mallikkaasti ja kaverit voittavat MM-kisat. Minä nukun autuaasti mistään mitään tietämättä. 

Pistäytyminen sivistyksen parissa

Koska alkuviikon sää on aika tuulinen ja viileähkö, päätämme lähteä Mikkeliin. Siellä aurinko paistaa vähän lämpimämmin ja Naisvuorelle kiipeämisessä jo sisus lämpiää. 

Vuorella on vaeltajapatsas, jota jostain syystä emme viime kerralla käydessämme huomanneet. Sekin taitaa olla vähän neuvoton säätilanteen vuoksi. 

Kaverilla ei ole rihman kiertämää päällään ja kädellään hän suojaa joko kasvojaan tai kuikuilee tulevaisuuteen. Minä mietin, että toivoisiko kaveri huivia kaulalleen. 

Katselen hetken samaan suuntaan vaeltajan kanssa. Ihailen alkukesän värikkäitä tulppaaneja ja lopulta totean, että eiköhän lähdetä kaupunkikävelylle ja jätetään tämä tyyppi patsastelemaan itsekseen.

Ja niin siinä käy, että kirkon sekä torin ympärikierroksen jälkeen toteamme, että paikallinen museo ei olekaan auki ja päätämme lähteä tutustumaan Mikkelin puistoon ja käväisemään Kenkäverossa.

Kenkäveron putiikeissa on kansainvälinen meininki. Kaupassa ihaillaan vaaterekin tarjontaa. Ystävättäret keskustelevat kahdella kielellä mikä sävy sopii kenellekin ja mikä kuosi on ihanin. Meitä houkuttaa kuitenkin eniten pihamaat sekä ravintola, josta saisi päiväkahvia. Niinpä etsiydymme Pappilaravintolaan tilaamaan cappuccinot. Tiedän, ettei iltapäivä ole cappuccinon oikea nauttimisaika, mutta onneksi emme ole Italiassa ;-)

Pappilan vanha rakennus on todella hieno. Kierrän sisätilat ensin kokonaan ja kun olen saanut juomani, astelen saliin flyygelin vieressä olevalle sohvaryhmälle. 

Edessäni on valtava kattokruunu. Mietin olenkohan ollut entisessä elämässäni harakka, sillä jostain syystä kattokruunu vaikuttaa minusta todella hienolta. 

Toivon, että joku taitava pianisti tulisi paikalle, istahtaisi flyygelin eteen ja laulaisi 1920-luvun rempseitä kappaleita. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahdu, joten huvitan itseäni seuraamalla muita saliin saapuvia asiakkaita. 

Ensimmäiseksi huomaan kuinka ystävätär sanoo toiselle: istun tähän vastapäätäsi, jotta näen silmäsi :) Jätän salakuuntelun samantien, ja katson kuinka toisaalla kolmella rouvalla on paljon asiaa ja heidän ostoskassinsa vievät yhtä paljon tilaa kuin naiset, eli yhden pöytäpaikan verran. Nuoripari menee rohkeasti ulkoterassille, mutta palaa nopeasti takaisin sisään hakemaan lämmintä teetä. Ja yhdessä pöydässä vanhemman pariskunnan mies juo kahvinsa niin nopeasti, ettei rouva ehdi pullastaan puraista. 

Minä olen selvästi jo lomamoodissa, sillä huomaan miettiväni, että jos olisin se harakka, niin ehkä olisin tehnyt pesäni kattokruunuun ja seuraisin sieltä hiljaa kaikkea mitä salissa tapahtuu... Onneksi en kuitenkaan ole, vaan haluan täältä jo takaisin mökille linnunlaulun pariin.

Kun tekeminen ei kiinnosta

Olen pakannut reppuuni tietokoneen, sillä tavoite oli tehdä omia juttuja, joita en jaksa töiden jälkeen tehdä. Mutta aivot eivät kestä ajatustakaan datailusta.  Sen sijaan huomaan katselevani kuinka siippa pelaa pasianssia -ihminen voi siis lepuuttaa itseään katsomalla, kun toinen pelaa korttia ;-) Yhtenä päivänä piirrän pienen ukkelin muistikirjaan, toisena päivänä kirjoitan aukeaman verran muistiinpanoja Atomic Habit -teoksesta. Siinäpä ne tekemiset onkin.

Eniten olen istuskellut ulkona, tuolla pitkän laiturin päässä, terassilla katoksen alla sohvalla makoillen taikka korituolissa keinuen. Olen lukenut kirjoja ja ratkaissut ristisanoja siipan kanssa. Vielä olen kuunnellut kehomeditaatiota ja katsellut rentouttavia videoita. Olen miettinyt ja kuunnellut omaa itseäni, mikä ei ole aivan kevyttä tekemistä.

Olen myös keskustellut monesta asiasta siipan kanssa. Lukenut hänelle hauskoja kohtia Napoleon Hillin kirjasta Menestykseen positiivisella asenteella. 

Kuten: "Onko sinulla ongelma? Sepä Hyvä!", siinäpä vasta keskustelun aihe kenen kanssa tahansa ;-)

Lisäksi juttelimme aiheesta: Puute on keksintöjen äiti ja rikosten isä. Eli voit edetä ja saavuttaa asioita sen vuoksi, että sinulla on jokin puute, jonka ratkaisemiseksi alat toimia. Voit myös käyttää puutetta tekosyynä epäeettisille tekemisillesi. 

Kirjan kolmannessa luvussa on mainio otsikko: "Pyyhi pölyt mielestäsi". Siellä todetaan yksiselitteisesti, että kun käsillä on ongelma, joka liittyy toisen ihmisen ymmärtämiseen, täytyy ensin tutkia omaa itseä. 

Mitä enemmän olen istunut jossain päin mökkipihaa, kuunnellut lintujen laulua taikka tuulen vienoa ääntä, ollut tekemättä kertakaikkisen mitään, sitä enemmän sisältäni on kummunnut tuntemuksia, tunteita ja huomioita. Ehkä olen välillä ollut samassa tilassa kuin kirjan Tohtori Elmer Gates, joka usein ongelman kohdatessaan istui pimeään huoneeseen, oli siellä ja ajatteli luovasti niin pitkään, kunnes ideoita syntyi ja hän pääsi konkreettisesti testaamaan niitä.

Minä nyt en testaa täällä konkreettisesti kuin olemista, en kertakaikkiaan mitään tekemistä, mutta sellainenhan loma saa kai ollakin.

Loppumetrit

Mökkielämän kiivain taistelu käydään aivan viimeisinä päivinä, kun otamme esiin Muistatko -korttipakan. Siinä on 54 korttia, jossa jokaisessa on kuusi kysymystä menneiltä vuosilta. 

Huomaan, että saisin olla hitusen verran vanhempi, jotta minulla olisi mahdollisuus voittaa siippa tässä pelissä. Toisaalta, joskus osaan miehelle esitettyjen kysymysten vastaukset paremmin kuin hän, joten korttionnestakin olisi apua.

Lopputulos on todella tiukka. Siippa voittaa pelin 71 vs 68,5 eli pärjäsinkin aika mukavasti. Myönnän kyllä, että sain puolikkaita pisteitä armosta ;-)

Viimeisenä päivänä pakatessani tavaroita katson ruokapöydällä olevaa pitkää ruusua. Siippa kävi hakemassa sen kirkonkylän kukkakaupan edestä, josta niitä sai ottaa ilmaiseksi. Ruusu on täydellinen ja se on ilahduttanut minua aina sen nähdessäni. 

Koska kukka on edelleen upea mietin saisinko kuljetettua sen ehjänä kotiin. Mitään maljakkoa meillä ei tietenkään ole mukana, mutta sentään yksi juomapullo, jolle keksin autossa hyvän telineen.

Tälläkin hetkellä keittiössäni on täydellinen ruusu muistuttamassa rauhallisesta ja palauttavasta mökkireissusta, joka ei ollut samanlainen kuin kaksi vuotta sitten, mutta joka siitäkin huolimatta tuntuu aivan täydelliseltä!

Tragedioita tiimalasin äärellä

Matkalla pakolaisen kanssa

Istun Tampereen junassa. Pellot ja puut juoksevat ohitseni. Näen ne vain liikkeenä, valon ja varjon vuorotteluna. Olen avannut jo rautatieasemalla kirjan Aino Kallaksesta, enkä saa silmiäni siitä irti. Ihailin teoksen taittoa ensimmäisestä kappaleesta asti. Kirja on kuin pitkä runo, jossa lauseet juoksevat ajatuksen lailla riviltä toiselle, välin sisennettynä, ja kohta taas rivin alkuun palautuen. 

Suvi Ratisen kirja Pakolainen on riipivä, se puhkoo ihoni jo alkutaipaleella. Maamme ei ole enää turvallinen paikka Suomessa syntyneelle Aino Kallakselle, ja sen vuoksi hän on lähtenyt pois, pakolaiseksi ulkomaille. 

Katoan välillä ajatuksissani isoäidin elämään samana ajankohtana. Tunnen tuskan, jota katkerat sanat kertoivat: Jouduimme antamaan omaisuutemme niille. Aivan kaiken. Vain sen minkä pystyimme kantamaan, saimme ottaa mukaan. Sinne menivät maat, talo ja kaikki omaisuus. Ja kuinka he piikkilankojen takana pelkäsivät alati, että mitä jos meidät lähetetään Siperiaan. Sama pelko joka päivä, puolentoista vuoden ajan. 

Mutta nopeasti palaan takaisin Aino Kallaksen elämään. Häneltä vietiin elämästä paljon enemmän, menetykset olivat vielä rajumpia. Syntyä suomalaiseksi, avioitua virolaisen kanssa ja sen vuoksi paeta synnyinmaataan ja myös avioitumisen myötä uutta kotimaataan Viroa. Olla pakolainen, olla ääni, joka osasi ilmaista taitavasti tunteita ja tietoa, mutta jonka elämää synkensi pelko joutua karkoitetuksi. Niin, sinne Siperiaan. Kirjan jokainen lause, toive ja murhe pakottavat jatkamaan lukemista. Tuntuu kuin se ei haluaisi antaa laskea itseään käsistä, ja mieluiten lukisinkin sen yhdellä kertaa. 

En enää vuosiin ole lukenut rankkoja kirjoja, sillä tunnistan sen, kuinka tieto lisää tuskaa. Siitäkin huolimatta tämän minä luen. Tiedän sulkevani kannet rakkaudella viimeisen sivun jälkeen, enkä enää koskaan avaa uudelleen. Niin vahvaa kirjan teksti on ja niin paljon se vaikuttaa nahoissani.

Suvaitsemattomuuden äärellä

Kun olen perillä, astun toisenlaiseen murheeseen. Kaikkien aikojen tragediaan, eli rakkaustarinaan Romeosta ja Juliasta.

Tampereen teatterin punaisella penkillä katson edessäni vetovoimaista näytelmää, jossa lavasteet ja valaistus saavat huokailemaan. Ensin ihmettelen hetken Capulet ja Montague perheiden riitaisaa koreografiaa, iänikuista vihanpitoa sukupolvesta toiseen, mutta mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän ihastun liikkeisiin, puvustukseen ja koko näyttämön monipuoliseen käyttöön. Tässä rikotaan perinteiset Veronan parvekkeelle kiipeämiset ja luodaan uutta vanhan rinnalle.  

Dialogi on herkullista ja paikoin erityisen hauskaa. Tekstiä on tuotu lähemmäs meidän aikaamme, mutta mukana on alkuperäinen tunne.

Nuorten näyttelijöiden työ saa silmäkulmat kostumaan, niin ilosta kuin surustakin. Sekä Romeo että Julia ovat parasta näytelmässä, se kiihko ja usko rakkauden voimaan. Irtipäästäminen vanhasta, uudelle mahdollisuuden antaminen. Upeiden pääroolien lisäksi pisteet erinomaiselle imettäjälle sekä Veli Lorenzolle.

Kuva: Emil Virtanen (Romeo: Meri Luukkanen ja Julia: Anna Böhm)

Kuoleman rakkauden jälkeen kohti kiimaa

Kun murhenäytelmän jälkeen kyyneleet on pyyhitty poskilta, niin minun kuin vieressä istuvan korskean ystäväni, me haluamme jakaa ajatuksiamme jossain uudessa paikassa. Yhtenä pienenä kuuden hengen ryhmänä mietimme, mikä kohottaisi mieltämme ja ystävämme ehdottaa, että: "Mennään (nielaisee alun sanastaan ja jäljelle jää vain) ...iimaan."

"Ai Kiimaan", kysyy siippani, ja purskahdamme nauruun. Siinäpä nopea tunnelman nostatus :) No, jos haluat, niin sovitaan, että mennään Kiimaan, sanoo herra K. Ja niin me lähdemme kävelemään pikkuruiseen Tiima-nimiseen baariin. 

Onneksemme paikassa on juuri ja juuri meille sopiva pikku sohva parilla jakkaralla, joten istahdamme paikoillemme cocktail-listan äärelle. 

Tiima tarjoaa jännittäviä drinkkejä. Ystäväni kokeilevat mustikkapiiras -drinkkiä, Central Perk -juomaa ja juustokakku-cocktailia. Minua houkuttelee Mary Clementine, joten tilaan sen. 

Täällä ei kannata olla kiire kannoilla, sillä drinkkien loihtiminen on taidetta ja aidon käsityön tekeminen vie aina aikaa. 

Mutta kun tarjoilija lopulta palaa luoksemme, saan mitä virkeimmän ja piristävän oranssin juoman eteeni kauniissa korkeajalkaisessa lasissa. Reunassa keikkuu rosmariini ja suussani hyvä maku. 

Ajatukset vaihtuvat, juomat kirvoittavat kielemme ja aika kuluu nopeaan. Yhtäkkiä onkin jo jatkettava matkaa. Saatamme ystävämme seuraavaan rientoon ja lähdemme itse juna-asemalle kohti kotia. 

Kaivan taas esiin Aino Kallaksen viimeiset vuodet. Edessäni ovat kauniit kirjan rivit ja ihanasti muotoillut kappaleet, joissa arkielämän toimet vuorottelevat jatkuvien ikävien tapahtumien välillä. Tämä tarina loppuu kohta, sillä matka Helsinkiin ei kestä kuin pari tuntia.

Kotona illalla kello on jo paljon, mutta se ei nyt haittaa. Sain tänään paljon rakkautta, surua, piristystä, ystäviä ja rauhallista matkaamista.

Kiitos ystäväni, joka houkuttelit matkalle Tampereelle, siinä oli sopivasti tuskaa ja kiimaa ;-)

Miltä tuntuu kun tuntuu tältä

Heinäkuun helteet, ne ovat täällä.

Kun toiset harjoittelevat lomalla oloa, niin minä yritän palata työmoodiin. Ensimmäinen työviikko oli niin paha, että mieleni teki lähteä takaisin caminolle rauhoittumaan. Sain sentään pieniä helpotuksia vapaa-aikanani.

Tonttien tutkintaa

On sunnuntai ja tarjolla avoimia puutarhoja. Lähdemme Talin siirtolapuutarhaan katsastamaan minkälaisia unelmia sinne on luotu. Siippahan on kysellyt muutamaan otteeseen tässä vuosien aikana, että mitä mieltä olisin siirtolapuutarhasta. Olen tähän mennessä kieltäytynyt ajatuksesta, mutta saa nähdä käykö tänään kuten kävi työkaverille autokaupassa, jonne hän meni vain hakemaan lapsille ilmaiset jäätelöt.

Ensimmäiseen puutarhaan astuessani emäntä tulee vastaan ja pahoittelee, ettei ole ehtinyt siivota pihamaata kunnolla. Minä huokaisen helpotuksesta, sillä tämä rehevä ja jonkun mielestä ehkä villi puutarha on aivan uskomattoman ihana. Katselen ihmeissäni riippalehtikuusia, jotka ovat suloisia pikkuruudessaan. Valtavat omenapuut taas ovat siirtolapuutarhan alkuperäisiä puita ja niiden alle on aseteltu houkuttelevasti pieniä penkkejä ja tuoleja.

Oi miten haluaisinkaan tällaisen rehevän ja kasveja täynnä olevan puutarhan. Ei turhaa nurmea ajettavaksi. Vain kapeita polkuja, joita pitkin pääsee seuraavalle lepopaikalle ihailemaan alati kukkivia kasveja tai hakemaan hyötypuutarhaosasta jotain herkullista ruokapöytään. Älä vaan siivoa täällä turhaan, ajattelen mielessäni ja pyörin itseni ympäri toivoen, että saisin tämän kaiken itselleni.

Muutaman puutarhan jälkeen saavumme käsityöläisen kesäpesään. Pihamaa ei tarjoa reheviä piilopaikkoja, mutta kun emäntä esittelee meille leikkimökkiin rakentamaansa saunaa, alkaa siippa jo huokailla ja hyristä. Seuraavaksi saamme kurkata päärakennuksen sivuhuoneeseen. Kun nainen avaa oven, näen pitkän ja kapean tilan. Sivuikkunasta valo tekee varjoja valkoiselle puupaneelille ja kun katson alas, näen valkoisen lampaantaljan lattialla. Sen vieressä, aivan ikkunan alla on upean, herkullisen, ihanan, sanoisinko vielä taivaallisen romanttinen tassuamme. Että jos siippa huokaili pihasaunasta, niin minä jäisin mielelläni nyt kylpemään tähän paikkaan. 

Juttelemme pitkät pätkät emännän kanssa hänen ammatistaan ja suunnittelen lähteväni naisen verkoiluliikkeeseen katsomaan mitä taikoja hän siellä tekee.

Niin kuin viime yönä on sade piiskannut pioneista lehdet maahan, alkaa nytkin sataa. Kierrämme viimeisetkin puutarhat, mutta päällimmäiseksi jää mieleen nämä kaksi herkkua. Olen yrittänyt pitää sisälläni sanat siitä, että eikö olisikin ihanaa, jos omistaisimme oman siirtolapuutarhan. Mutta nyt lause lipsahtaa minusta ulos. Totean heti perään, että juuri sanomani on voimassa vain tämän sekunnin ja aika loppui nyt. Siippa varmasti arvasikin, että näin tässä käy. Saan intoutumisen hetken, jonka tapan samalla kertaa ;-)

Musiikin riemua

Viikko on kiirinyt jo perjantaihin. Luen aamulla Hesaria ja juttua nuoresta suomalaisbändistä, joka on juuri ollut keikalla Glastonburyn festareilla ja menossa pian Japaniin Fuji Rockin päälavalle esiintymään. Luen mielenkiinnolla artikkelia ja kun pääsen sen loppuun huudahdan miehelle toiseen huoneeseen: Tänään mennään Espan Lavan keikalle.

Ja niin illalla, kun onneksi ei sada, me seisomme Esplanadilla odottelemassa Us-bändin keikan alkua. Kun katson ympärilleni alan laskeskella, että yksi jos toinen taitaa olla bändin läheisiä tai ystäviä. Olen varma, että jokunen isovanhempikin on paikalla. 

Kun soitto alkaa en voi kuin hymyillä. Biisit ovat herkkua, nopeita ja lyhyitä, sellaista brittisaundia. Omien biisien lisäksi mukana on hauskoja covereita ja jokaisen kappaleen jälkeen kaverit kumartavat lantiosta asti, selkä suorana, syvään alas. Liike on tiukan tehokas: kiitos. Ja kuin Beatlesilla, kavereilla on samanlaiset lyhyet takit päällä. Tästä keikasta ei voi olla kuin hyvällä tuulella.

Jos satut olemaan loppukesällä Tampereen Pyynikin Festivaali-festareilla lauantaina 23.8., niin käy kuuntelemassa myös bändi Us. Suosittelen.

Uni ja todellisuus

Yön yli nukuttuamme katsomme säätiedotusta ja kun se näyttää hyvältä, laittaudumme autolla Tampereelle. Näin joskus alkuvuonna ilmoituksen Surrealismi-näyttelystä ja nyt kierrämme taidemuseon käytäviä. 

Saan yllättävän hyvin kiinni joistain tuoreista surrealismitaiteilijoista, mutta olisin halunnut kokea ja nähdä enemmän alkuaikojen huipputeoksia. Sellaista julkeaaa suurieleistä ilotulitusta. Mutta aina ei voi saada mahan täydeltä. 

Jätämme näyttelyn kellumaan omaan maailmaansa ja siirrymme todellisuuteen, eli Lukulaariin. Mies sukeltaa alakertaan kirjojen pariin ja minä tuijottelen seinällä olevia tauluja, jossa on kirjasuosituksia sekä henkilökunnalta että asiakkailta. 

Osan olen jo lukenutkin, mutta nyt lukulistalleni ehdottomasti siirtyy Silverin teos: "Miltä männystä tuntuu olla mänty". Ja jos olet lukenut aiempia postauksiani, niin ehkä arvaatkin, että suosittelen listalta luettavaksi Thoreaun teoksen "Kävelystä".

Koska helle on ujuttautunut kauppaan sisäänkin, minua alkaa kuumottaa ja päätän lähteä istumaan viereisen puiston penkille. On mukavaa istuskella tässä varjossa puiden alla. Katselen sähköpotkulaudoilla kiitäviä nuoria ja erityisen hitaasti eteneviä senioreja. 

Yllättävän lyhyen ajan kuluttua siippa näkyy tulevan ulos Lukulaarista, hän kuikuilee minua kaula pitkänä ja joudun heiluttelemaan kättäni yltiöromanttisesti. Tultuaan luokseni, siippa sanoo hiukan järkyttyneen tuntuisesti: "Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Minun ei tehnyt mieli ostaa yhtään kirjaa." 

Katson häntä yhtä ihmeissäni. Pitänee nipistää itseä ja ehkä miestäkin. Jos vaikka tämä on miehen painajaisuni? Tai ehkä emme olekaan poistuneet vielä Tampereen taidemuseon näyttelystä?

Isoäitini sanoin: minä kun en ole muiden mielipiteistä riippuvainen

Normaaliin palaaminen ei ole ollut yhtään helppoa. Tunnistan tämän mietinnän päässäni usein ja olen kai vähän pettynyt itseeni -tai sitten työpaikkaan, jollen jopa koko maailmaan. Siksi tänään olen hiukan totisempi, mutta sellaista elämä välillä on.

Onneksi parempiakin hetkiä tulee kohdalle. Kävellessäni viikolla rautatientorin läpi tunnen ilmassa nopeasti etenevän kevään. Mukulakivillä ei tarvitse enää liukastella ja kohta on tennareiden aika. 

Olen varma, että kesä tulee pian. Sen on pakko tulla :)

Taiteen seinällä

Huomaan Ateneumin seinällä roikkuvan kangasmainoksen. Perjantaina esille pääsevät naiset, rajojen rikkojat. Nuo ikiaikaiset rohkelikot, jotka lähtivät ulkomaille vastoin yleisiä normeja opiskelemaan ja tekemään taidetta 1800-luvulla.

"Jees!", tekee mieleni huutaa ääneen, mutten kehtaa. (Hitto että olen nössö.)

Tuonne aion mennä ja monesti menenkin. Ensiksikin siksi, että Ateneumissa on ollut viime vuosina aivan mielettömän hienoja näyttelyitä. Mutta myös siksi, että naisten on ollut entisaikaan, ja varmasti joissain paikoissa vieläkin, erittäin vaikeaa saada teoksiaan näytille mm. museoihin.

Kirjojen sisällä

Samalla Ateneumin ohitse kulkiessani muistan Enheduannan ja hänen runokirjansa. Olin häkeltynyt sitä lukiessani. Nainen kirjoitti runoja ja hymnejä noin 2200 eKr. ja oli maailman ensimmäinen tunnettu kirjailija, joka signeerasi teoksensa. Monestiko olin kuullut tästä naisesta äidinkielen tai historian tunneilla? No en tietysti kertaakaan. Olisiko pitänyt?

Kun talvella luin Katy Hesselin kirjaa Taiteen historia ilman miehiä, minua ärsytti, että kirja painoi 1,7 kiloa ja järkäle runnoi ikävästi pehmennyttä mahaani iltalukemisella. Mutta kirja oli täynnä painavaa tekstiä, joka seikkaperäisesti kertoi naistaiteilijoiden arvostuksesta, joten aloin pitää mitättömänä tuskana sitä, että vatsani joutui pinnistelemään kirjan terävää reunaa vasten. 

Toisaalta oli riemastuttavaa nähdä naistaiteilijoiden teoksia kautta aikojen. Taiteessa näkyi vahvoja, syviä tunteita nostattavia, herkkiä ja uudenlaisia näkökulmia. Niitä on luonut vuosisatojen ajan joku rohkea ja muiden mielipiteistä piittaamaton nainen. 

Vapaasti irti

Nyt näitä historian kirjoituksissa piilotettuja henkilöitä ja taiteilijoita nousee esiin enemmän kuin koskaan. Onneksi, sillä yksipuolinen maailma on kuivakan tylsää.

Harvoinpa olen täällä blogissa nostanut naistenpäivää esille, mutta tänään niin teen. Jos mielesi tekee lukea jotain innoittavaa naisista, niin suosittelen näin pikapikaa miettittyjä satunnaisessa muistelujärjestyksessä olevia teoksia:

• Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar - runoja jumalatar Inannalle
• Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä
• Mia Kankimäki: Naisia joita ajattelen öisin
• Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia
• Virginia Woolf: Oma huone
• Aleksandra Kollontai: Uusi nainen, uusi moraali
• Suvi Ratinen: Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten
• Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala

Loppukaneetiksi vielä muistelen isoäitiäni.

Kotona vietettiin isoisän 50-vuotisjuhlia. Kun oli kahvitarjoilun aika, oli miehille aveciksi konjakkia ja naisille likööriä. 

Miehet hakivat konjakkinsa ja rupattelivat mukavia. Naiset taas seisoivat paikallaan, eivätkä uskaltaneet koskea alkoholitarjoiluun (en muista kuka silmää tekevä se oli, kenties paikallisen lääkärin vaimo, joka piti paheksuvalla elekielellä muut naiset aloillaan).

Isoäitiäni ärsytti moinen toiminta, joten hän totesi napakasti: "Minä kun en ole kenenkään mielipiteistä riippuvainen, niin minä kyllä otan likööriä." Hän haki itselleen juoman ja näin muutkin naiset uskalsivat ottaa itselleen sitä, mitä kukaan miehistä ei olisi ikipäivänä kainostellut, olipa paikalla isokenkäinen absolutisti taikka ei. 

* * *

No, joitpa sinä lasistasi hanakirkasta vettä, kuplivaa lähdevettä taikka ihan mitä vaan, niin minä nostan sinulle tänään oman lasini täynnä toivon ja ystävyyden kuplia. Paljon terveyttä. Suuresti rohkeutta. Runsaasti rakkautta. Ja riittävästi energiaa tehdä juuri sitä mikä sinua inspiroi. 

 ♥♥♥

Manifestoinnin mestari

En ole käsityöihminen, en siis ollenkaan. Olen ommellut ompelukoneella useat verhot ja pöytäliinat, ja aina valmiita viikatessa ihmetellyt, miksi yksi kulma on liikaa vinksallaan sinne tai tänne. Siksi vähän oudoksuttaa, kun katson kirjastosta lainaamaani käsityökirjaa. Toisaalta, kun katson kirjan nimeä, niin ei ihmetytä ollenkaan, siinä on jotain kieroon mieleeni vetoavaa.

Selailen kirjan kirjontatöitä ja hihittelen samalla. Huomaan sisälläni olevan murinan ja päätän pitää lounastauon. Kirja kädessäni sulatan pakkaspuolukoita, jotta saan c-vitamiinia verilettujeni päälle. (Olen taas saanut rautavarastot niin matalaksi, että päätä huimaa. "Verta, verta, lisää verta", sanoi jo nuoruuden Shokki-lehtien sarjakuvasankarini, ja niinpä minä vanhojen hyvien muistojen vuoksi otan nyt poikkeuksellisesti rautalisien tueksi lihatuotteita ruokavaliooni, mutta siis vain verta, joka on teurastuksen sivutuote -näin tahdon ajatella.)

Asettelen kahdeksan lettua lautaselle ja reilusti puolukoita niiden päälle. Istun alas ruokapöytään ja aloitan alusta Mari Hyypiän kirjan. Jo alkusanat osuvat minussa pään nyökytys ja virnistys moodiin:

"Ennen vanhaan kaikki oli raskasta, kun oli sotaa, nälkää ja puutetta. Nykyään on raskasta, kun kaikki asiat muuttuvat ja maailma on iso. ... 

V*tutus saa ihmisen elämässä monenlaisia muotoja. Se ei ole vain tarvetta kiroilla tai mököttää, vaan siinä näyttäytyy kokonainen tunteiden kudelma. ... 

V*tutuksen voi kanavoida terapiaksi, kun sen yhdistää kirjontaan. Kirjontatyön estetiikalla voi viestiä sisäisestä turhautumisestaan, ja samalla neulan pitelemisessä kehittyy itsehillintä. ... 

Tästä alkaa matkasi kirjonnan ja v*tutuksen polulla. Pysy pystyssä äläkä sohi neulalla silmään."

Pääsen kohtaan, jossa Appiukko motivoi työntekijöitään lauseella: "Jos mä oisin noin paska ni jäisin eläkkeelle." Samalla, ihan rennosti painan haarukan lettuun, se osuu suoraan puolukkaan, joka mehevänä purskahtaa ikkunaan, ikkunalautaan ja pitkäksi noroksi valkoiselle pellavaliinalle. "Voi paska", pääsee suustani. 

Nostan ruokalautasen tasolle, kirjan ikkunalaudalle, vesilasin pois, kaitaliinan kasaan ja pöytäliinan syliin. Menen kylpyhuoneeseen ja aloitan vimmaisen pesemisen. Puolukan mehu muuttuu siniseksi ja vaikka kuinka hinkkaan, niin pois se ei kokonaan lähde. Siinä samassa mietin, etten koskaan lue mitään kirjaa samalla kun syön. Että pitikö nyt mennä lukemaan, enkö vain voinut keskittyä syömiseen. No en näköjään voinut, vaan mehustin puoli keittiötä pienen pienellä pullealla ja mehevällä puolukalla.

Palaan keittiöön. Pyyhin ikkunan ja ikkunalaudan. Otan ruokalautasen ja syön viilentyneet letut ja puolukat. Putsaan astiat pois ja otan kirjan käteeni. Siirryn olohuoneeseen ja sitten muistan...

... muistan, kuinka aamulla olohuoneessa keittiöön päin katsellessani ajattelin, että pitäisi ottaa tuo liina pois, kun sitä ei ole tänä vuonna poikkeuksellisesti sössitty ja sotkettu ruualla.

Ei hitsit sentään, tämä oli kyllä nyt ala-arvoinen manifestointi itseltäni. Tai pitäisikö kuitenkin sanoa, että täydellinen. Sain juuri sitä mitä tilasin ;-)

Systeemivirhe - joo ei

Olin päättänyt kirjoittaa. Tasaisella rytmillä, sillä rytmi pitää raiteella ja uuden luonti onnistuu helpommmin. Viikko sitten kuitenkin monen monta kertaa istuin tyhjän sivun eteen. Sain lauseen tai pari ulos, mutta joka kerran tuijottelin niitä hetken ja pyyhin pois. Ei syntynyt mitään, ei järkevää eikä edes järjetöntä.

Niinpä tänään sunnuntaina yritän paremmalla onnella.

Maanantain systeemivirhe

Raskas päivä. Herätys, pesulle, aamujooga, vaatteiden vaihto ja autolla huristelemaan. Istun koko päivän sisällä tietokoneen ääressä ja kerään aineksia tulevaan tehtävään, lopulta väsyneenä siirryn autoon ja kotiin. 

Perillä odottaa rento lomalainen, joka kysyy juodaanko iltapäiväkahvit. Mikäs siinä, ne onkin päivän ensimmäiset minulla. Olen siinä keittiön pöydän ääressä ja mietin, ettei tällainen toimi. Ajaudun kevään tapaan istumaan läpi päivien ja kuntoni rapautuu. 

Kahvi ei vaikuta kovin pitkään ja siirryn sohvalle muka lepäilemään. Siippa katselee minua ehkä säälien ja houkuttelee kävelylle. Mutta minä, joka yleensä jaksan kävellä ihan hyvällä tahdilla en tänään pysy miehen rinnalla, ainoastaan teen pienenä haamuna hänelle varjoa takaoikealla. Mietin, että systeemissäni on virhe. Tarvitsisin kunnon koodarin hoitamaan ongelmani. Mieluummin nopeammin kuin pian.

Tiistain korjausidea

Etäpäivä. Herään normaaliin aikaan, vaikkei kello ole soimassa. Ilman ajatusta, joka ehtisi torpata ideani, vedän heti ulkoiluvaatteet päälleni ja lähden sängynlämpimänä ulos. Sää on täydellinen. Vähän kirpeä ja raikas. 

Aamiaisen jälkeen alan hommiin ja mietin video-CV:n käsikirjoitusta. Että tällainenkin pitää tehdä. Helpointa olisi vain puhua kameralle, mutta eihän se käy. Enemmän himottaa tehdä animointia ja kehitellä video, jossa näkyy mitä olen tähän mennessä oppinut. Kesken kiihkeän suunnittelun mies tulee viereeni, käskee pitämään taukoa ja houkuttelee syömään. Niinpä kävelemme puolen tunnin matkan lounaspaikkaan. Siinä kulkiessa tajuan, että ehkäpä minun pitäisi normipäivänä herätä vain vähän aikaisemmin kuin olen tottunut ja lähteä aamukävelylle joogan sijaan. 

Käsikirjoitus valmistuu päivän aikana. Teen myös storyboardin ja taputtelen itseäni olalle. Hyvä hyvä, vielä tästä yksi video saadaan aikaiseksi. 

Illalla ennen nukkumaan menoa laitan ulkoiluvaatteet valmiiksi ja siirrän herätyskellon soimaan aiemmin.

Keskiviikon testaus

Aikainen herätys. Joku lintu huutaa oudosti ulkona ja sanon asiasta miehelle. Se nousee yhtä oudon nopeasti ylös sängystä ja menee ikkunan ääreen. Laitan ulkovaatteet pinosta päälleni ja mies päättää lähteä mukaani.

"Kuuletko sen", kysyn siipalta. "Minkä?" Mies höristelee korviaan, mutta lintu päättää olla hiljaa. Annan linnun puolesta ääninäytteen. "Olisko harmaapäätikka", se sanoo ja piipittää tikkaa. Minä totean, että väärä laulu, tämä linnun huudossa ei sävel laske lopussa. Lintu jää arvoitukseksi.

Ilma on täydellinen, yhtä hyvä kuin eilen. Minä kuitenkin katselen levottomana kelloa eikä mene kauaakaan kun totean, että pitää kääntyä takaisin kotiin, muuten tulee liian kiire. Kotona aikataulu vaan tiivistyy ja lopulta olen kiukkuinen, koska aamustani tulee kellotettu moniottelusuoritus. Olen kireä enkä rentoutunut. 

Paska idea! Pitäisi herätä melkein kolme varttia aikaisemmin kuin normaalisti, jotta ehtisin tehdä mukavan kävelyn, käydä suihkussa, laittautua ihmisen näköiseksi ja lähteä liikenteeseen ajoissa. 

Joo ei! Päätän palata takaisin vanhaan malliin. Aamulla aamujooga, mutta iltapäivällä heti kotiin tultua ulos reippailemaan ja vasta sitten kahvittelemaan! 

Suhailen autolla opiskelemaan. Teen aikakausilehtimainosta. Varsinaisen opiskelun jälkeen näytän vastuuopettajalleni miehen kirjaan tekemääni kirjankantta ja sitten kotiin.

Lopen väsyneenä avaan kotioven. Mies kysyy otanko kahvia vai lähdetäänkö kävelylle. Minne lie tahtotilani jäikään, sillä haluan ainoastaan kahvia ja lepoa ;-) Levennän koko päivän istuttamaani takapuolta keittiön tuolilla ja kuuntelen kun mies kertoo, että naapurin lintukaveri oli tunnistanut aamuisen linnun nuolihaukaksi. Jaa-a. Nyt minä sitten tiedän miltä sellainenkin lintu kuulostaa. Ihminen kehittyy omituisissa asioissa, eikä aina niissä mitä itse haluaisi ;-)

Torstaina veivataan eri kuvioilla

Etäpäivä. Kuulen heti herättyäni avoimesta ikkunasta nuolihaukan huudot. En raaski herättää miestä, sillä se on nukkunut yön huonosti. Jätän kaverin koisimaan, pistän vaatteet päälleni ja heti rapun ulko-ovella kuulen linnun uudestaan. Se on jostain syystä nyt tykästynyt tähän paikkaan. On kirpeä ja ihana aamu. Tunnen kuinka hyvä olo leviää sisuksiini. Näin aamut pitäisi aloittaa. 

Teen päivän ulkomainosta, hion sitä, väännän still-kuvasta kolmiulotteista tunnetta ja animoin tekstejä. Käyn lounaalla ulkona ja palaan taas tietokoneen ääreen. 

Illalla lähdemme ensimmäistä kertaa yhdessä laitepilates-tunnille. Ohjaaja tuntuu tosi mukavalta. Tunti menee kuin hujauksessa ja olen innoissani ajatuksesta, että kenties saamme tästä uuden yhteisen harrastuksen, kun parisalsa ei saanut miestäni liekkeihin...

Paluu vanhaan systeemiin

Noniin, vanha tuttu herätys, aamujooga ja niin edelleen. Päivän suunnittelen ja teen sanomalehtimainosta ja olen onnellinen, että on perjantai. Kotona vaihdan vaatteet, laitan ruokaa, syön, otan 15 minuutin tirsat ja sitten vaihdan taas vaatteet. Tänään on työpaikan juhlat, ja tiedän, että tarjolla on ystäviä, hyvää musiikkia ja tanssilattia. Kutsussa ilmoitettiin, että juhla on cocktail-tilaisuus ja jalkaan kannattaa laittaa mukavat kengät. 

Bändi on hyvä ja tennarit ovat mainiot tanssiessa. Koska lähden juhlista mieluiten silloin kun ne ovat parhaimmillaan, niin teen tuhkimot puolen yön maissa. Vaikka ollaan jo syyskuussa, on sää yöllä ihanan lämmin. Olen iloinen saamastani kutsusta viettää yhteistä aikaa työkavereiden kanssa ja nyt saan nauramisesta ja tanssimisesta nauttineena tepastella pimeässä illassa kevein askelin kotiin. 

Vaikka viikko on ollut raskas ja tunkkainenkin, niin lopulta sekin päättyi letkeään menoon.

Jään odottamaan sitä hemmoa, joka koodaisi päiviini istumisen ja liikunnan tasapainon. Sitä kaveria odotellessa pitää varmaan kokeilla erilaisia versioita päivä toisensa perään. 

Lauantaiaamun muodonmuutos

Blogi on ollut monesti mielessäni, mutten ole saanut mitään aikaiseksi. Kirjoitusaiheita oli kesän aikana, mutta näin vain kävi. Nyt kun arki hyrrää, on varmasti hyvä ajatus laittaa kirjoitusvaihdekin taas päälle.

Naputtelin jo pitkän pätkän turhautumistani itseeni, mutta kesken valivalin kuulen huudon makuuhuoneesta: Keittäisitkö kananmunia?

Tulen niin hyvälle tuulelle tuosta hihkaisusta, että päätän poistaa kaiken jo kirjoittamani. Tajuan, että mulle on tehnyt hyvää palata pitkän kesäloman jälkeen normirytmiin. Arkipäivien jälkeen tuntuu erityiseltä herätä lauantaihin. Nousta aikaisin ylös, ja niinkuin tänään sateen ropistessa ikkunalautaan, istahtaa keittiön pöydän ääreen ja lukea blogeja. Palata takaisin omaan pieneen maailmaan.

Mies nouseekin yllättävän nopeasti ylös ja lopulta laitamme yhdessä aamiaispöydän valmiiksi. Istutaan vastakkain ja jostain pulpahtaa mieleen sana adonis, että mitä se nyt ihan tarkkaan tarkoittaa. Kännykkä esiin ja netistä nopea tietoinfo. Ajatus siirtyy jumaliin ja mytologeihin. Pääsemme yhdestä mutkasta toiseen, sieltä labyrinttiin ja Ariadnen punaiseen lankaan. Kun juon viimeistä kahvikuppiani mies alkaa lukea Anu Kaajan novellia Palava sokeri. Melkein maistan marengin suussani kuunnellessani ihanaa tekstiä. Jos osaisin kuvitella mielessäni mielikuvia, niin hetki olisi varmasti taivaallinen!

Kuvista tulee mieleen opiskelut. Ne alkoivat viime viikolla. Tietoa tulee paljon ja tehtäviä sen mukaisesti. Suunnittelen parhaillaan ulkomainosta noihin isoihin ja pieniin näyttöihin, joita kauppakanavat ripottelevat ympärillemme. 

Ihmettelen, etten ole pahemmin häiriintynyt päästäni, sillä välttelen itse mainoksia mahdollisimman paljon. Ainoa paikka, jossa siedän niitä edes vähän on painotuotteet, paperi, jossa yksikään teksti tai kuva ei liiku ja voin sivuuttaa sen huolettomasti. Mutta juuri nyt olen itse luomassa näitä liikkuvia mainoskuvia, hahhahhaaaa :D

Lisäksi tehtävänäni on toteuttaa uusi lakupakkaus. 

Mitä mieltä olet, haluaisitko maistella uudenlaista

• kirpeäsitruuna-salmiakki-lakritsipalloa vai 
• arvioisitko mieluummin laadukkaan shampanjalakritsipallon 
• tai ehkä olet maistellut kesän suosikkijuomaa, ottaisitko sen seuraksi ananaslonkero-täytelakua?

Pakkaukset on aika mielenkiintoisia juttuja. Yhtenä päivänä oli tarve saada kilo porkkanaa. Katselin ymmyrkäisenä pussin tekstiä. 

Onko tämä uusi innovaatio, eli sika- ja kanatäytejuures. Ideoijalla on ollut varmaan hauska työpäivä :D

ps. päivän knoppi: aktiivinen netin käyttäjä näkee päivässä 6000-10000 mainosta. Kääk!

Iloiset kevään top vitoset

Erehdyn laskemaan viikkoja. Niitä on neljä. Miten voi olla vain neljä viikkoa kesän alkuun? Ihan sitä tässä ihmettelen. Ja samalla ajattelen, että huhtikuu on ollut aika mahtava. Monta mukavaa asiaa on tapahtunut.

Keikat

Olen Putroni kuunnellut totesin itselleni kauan sitten. Mutta joskus tässä vuoden sisällä kuulin biisin Kakarat ja se jäi pysyvästi korvamadoksi. Kappaleen nostalgiavibat osuu suoraan sisuksiin. Se muistuttaa omista nuoruusreissuista molempiin paikkoihin, Turkuun ja Ruotsiin, ja tietysti ne tunnetilat, jossa laulussa lauletaan. Itse keikka sai täydet 5 tähteä. Samuli Putro on mainio esiintyjä, sitä on suorastaan hauska katsoa, vaikka kaverini vieressä naureskelivat: että keski-ikäisen miehen aatoksia tässä pitää nyt tunnistella itsessään. Ehkä minusta mukavinta juuri olikin, että naisena sain kuunnella niiden salaista sisäistä puhetta, hehee.

Kävin myös Arpan keikalla. Häntäkin olen aiemmin nähnyt livenä. Bändin meno on jotenkin hervottoman ihanaa. Pidän sanoituksista ja bändin livesoitosta. Arppaa kuunnellessa tulen aina hyvälle tuulelle. Tällekin keilalle täydet 5 tähteä. Siitäkin huolimatta täydet pisteet, että väistelin humalaisia isoja köriläitä ja siirryin useamman tyypin takaa sivummalle, jotta näin kännykän näytön ja sen hipelöinnin sijaan varsinaista bändiä. 

Ystävät

Keikkakavereiden lisäksi olen nähnyt ystäviäni. Mikään ei tee niin hyvää, kuin katsoa itsensä ulkopuolelle ja kysellä ystävien kuulumisia. On ollut mukavaa kuunnella heidän hyvistä hetkistään ja keskustella myös matalistakin tunteista. Kiitos siis ystäville, jotka ovat pysyneet sitkeästi mukanani -minusta huolimatta :)

Luonto

Löin vetoa siipan kanssa parisen viikkoa sitten milloin pihan valtava lumikasa on sulanut pois. Mies veikkasi torstaita 27.4. ja minä 2.5. No kuulkaa, tuolla se lumikasa vielä on. Se on huventunut viikossa yhdeksänteen osaan, mutta vielä on lunta maassa. Olen siis selkeä voittaja. Nyt pitäisi muistaa, että mikä oli voittajan palkinto ;-) 

Kun tässä katson ikkunasta ulos näen pienen pienet vihreät lehdenalut koivuissa. Takametsässä kukkivat valkovuokot ja linnut, ne ovat aivan villeinä. Tuntuu upealta lähteä aamukävelylle ja haistella raikasta ilmaa. Taivaalla lentelee vieläkin isoja auroja ja mies on onnensa kukkuloilla ottaessaan lomapäiviä ja retkeillessään. Lammella kurnuttaa sammakot ja eilen näin keltavuokkoja.

Miniloma

Pääsiäisenä matkasin yli vuosikymmenen jälkeen Tallinnaan kahdeksi päiväksi. Sää oli lämpimin siihen mennessä kevättä. Majoituimme kauniiseen vanhaan hotelliin ja herätessäni katselin mahtavaa auringonnousua ikkunasta. Kävelimme kaksi päivää tutkien mitä kaikkea kaupunkiin on tullut sitten viime kerran ja kotiin päästyä pitikin nostaa jalat ylös ja levätä ;-). Voisin käydä useamminkin naapurimaassa, jos vain voisin välttää ne tylsät laivamatkat...

Höntsät

Imma Tataranni on pelastanut minut monesti huhtikuussa. Paahdettuani aivoni kuumaksi päivän aikana istahdin usein lattialle tai sohvalle ja laitoin tättärää Imman telkkariin seurakseni. Minua nauratti, kuinka hän nakkeli niskojaan, sanoa täräytti mitä halusi ja sivakoi menemään. Mikä ihana nainen. Olisinpa tuollainen... tai ehkä vähän olenkin, hehee. Nyt kun olet katsonut molemmat kaudet mietin pitääkö jaksot katsoa uudestaan, kun en keksi mitään yhtä viihdyttävää. Onko teillä hyviä vihjeitä?

Jos kaipaat ruutuaikaasi tuijoteltavaa, niin suosittelen Imma Tatarannia ja ehdottomasti kotimaista Kirjolla sarjaa ♥

Kirjamaailmani on ollut täynnä symboleja Helsingissä, typografiaaaaaa ja kevyttä hupia Richard Osmanin Hutiluodin seurassa. Jos olet lukenut Torstain murhakerhon ja pidit siitä, niin suosittelen myös Hutiluotia (Mies joka kuoli kahdesti ei ole mielestäni yhtä hyvä kuin nämä kaksi).

No niin, nyt se on tämäkin kuukausi menossa umpeen. Eihän tässä muuta kuin, että eteenpäin vaan :D

ps. vappujuhlimista ajatellen

kuulin juuri, että alkoholia ei tulisi nauttia krapulaa edeltävänä iltana :D