Kun Hulda ja minä söimme liikaa herkkuja

Jiihaa! Tänään Turusta löytyy avoinna oleva paikka :D 

Löysäilyä

On sunnuntai ja kuitenkin Turun kasvitieteellinen puutarha on auki. Pihamaalla on upeita suuria tammia, joiden latvaan asti on lähes mahdoton nähdä. Yhdessä lammessa on varmasti yli 100 lumpeen kukkaa ja sillan alapuolella kurnuttaa sammakko. 

Sisällä kasvitieteellisessä meille sanotaan, että kaksi huonetta on viileitä ja muut trooppisen lämpimiä. Minulla hiki virtaa ensimmäisessä viileässä huoneessa, joten houkuttelen aika nopeasti miehen lähtemään kasvihuoneista Ruissalon uimarannalle vilvoittavien tuulien äärelle. 

Rannalla on mukavasti tilaa ja me löydämme helposti paikan ison männyn alla varjossa (on helle eli Birgitan varjoraja). Kohta siippaa alkaa kuitenkin viluttaa. Se on jo tottunut kuumaan kesään :) Niinpä siirrymme pienen nyppylän toiselle puolelle, varjoon kylläkin, mutta tuulettomaan kohtaan. 

Täällä on mukavan rauhallista. Lähellä meitä iso ryhmä jakaa toistensa kanssa tuomiaan herkkuja, takana on sauna, jonne ihmiset menevät hakemaan lisää hikeä ja merellä uimareitakin riittää jonkin verran. Vieressä tyttäret naureskelevat isälleen, joka valittelee maan kovuutta yrittäessään kääntyä filtillään. Minäkin mietin, ettei keho ole enää vuosiin ollut notkea taikka joustava. 

Illalla kävelemme Kakolan mäelle, kierrämme suuren hotellin ja viereiset asuinalueet. Ehkä huomenna täällä on ravintoloissa elämää ja kukkakauppa auki. Nyt tilat ovat autiot mutta jyhkeät. 

Funikulaarikokemus on enemmän kuin jännittävä, muistelen kuinka joskus laite jämähti jumiin ja mietin koko ajan jäänkö sunnuntaivangiksi pikkuiseen kopperoon. Hälytysvalo vilkkuu kopin ulkopuolella, ikuisuuden ;-) jälkeen laite tulee kuitenkin ylös ja yllätyksekseni avaa meille oven. Sisällä mietin ohjeita ja painan nappulaa. Mitään ei tunnu tapahtuvan, mutta heti kun ryppy otsassani syvenee, alkaa taas tapahtua ja ovet sulkeutuvat hitaasti kuin kauhuelokuvassa. Laite nitkahtaa ja laskeutuu vaijereita pitkin alas. Minuutin päästä alhaalla mietin, että jaksan kyllä tästä lähtien kävellä tämän matkan aina jalan :D 

Ilta-aurinko paistaa joella lempeästi. Huomaamme, että juhannusriennot ovat hiljentyneet. Jokilaivoista osa on kiinni emmekä näe jokiristeilijääkään koko iltana. 

Tämä on ollut kiva rento päivä, jolloin jalat ovat saaneet levätä.

Herkkuja mahan täydeltä

Sovimme lounastreffit ystävien kanssa Blancoon. Ruoka on todella hyvää ja seurakin mitä parhainta. Juttelemme tapahtumat sitten viimekerran ja kun suurimmat pulinat on jaettu ja lautanenkin on ollut pitkään tyhjänä ystävämme ehdottaa kahville siirtymistä. Kipuamme Aurakatua ylös ja sieltä oikealle Humalistonkadulle Gaggui-kahvilaan.

Nyt ollaan täydellisyyden äärellä, ajattelen. Ensiksi näen kyltin, jossa kunnioitetaan itseään ja sama huumori kukkii kakkutiskilläkin. On pakko nauraa, kun katsoo kakkujen nimiä sekä lipoa kieltään kun lukee taideteosten sisältämiä ainesosia. Jos jossain kakkuihin on satsattu paljon, niin sen on oltava täällä. En osaa päättää ottaisinko Where is the f***ing summer vai When Life gives you Lemons -kakkua. Siksipä otan Kesäkasan. 

No niin, herkut on tuotu pöytään ja hyvää kahviakin saatu, yhdellä on kaunis iso cappuccino, toisella hyväksi todettu americano (jota Canadassa nyt kun naapurisuhteet on vähän kireät, sanotaan kuulema jo Canadianoksi) ja minä otan ihan normikahvia. Oma leivokseni on täydellinen ja saan tietysti maistaa siipan valitsemaa sitruunakakkua, mikä on myös aivan käsittämättömän hyvää. 

Pidämme hauskaa pitkän aikaa, kunnes ystävien iltaohjelma painaa päälle ja lähdemme ihanasta Gaggui-kahvilasta pois. Saatamme ystävät Sammakko-kirjakaupan kulmille ja menemme kauppaan. Se on täynnä mitä mielenkiintoisimpia kirjoja, on hyvää vanhaa ja tuttua sekä uusia mielenkiintoisia. Vaikken enää osta kirjoja itselleni, niin nytpä kuitenkin ostan ja Turun kansallisesta kirjakaupastakin käyn ostamassa vielä pari muistikirjaa ihan vaan kannatuksen vuoksi. 

Ihana päivä ystävien kanssa. Mitähän kivaa huomenna täällä tapahtuu...

Kuka kaipaa taidetta

Aamulla aloitamme kyldyyripäivän nousemalla mäelle Turun taidemuseoon, siellä on tänään tarjolla islantilaisen Eggert Péturssonin uskomattomia kasvitaideteoksia. Jotain henkisestä kantistani tällä hetkellä kertoo se, että ensimmäiset kolme huonetta kykenen katsomaan pitkään kaikkia teoksia, mutta sen jälkeen en enää pysty vastaanottamaan runsautta. Yleisesti pidän kyllä Péturssonin teoksista, mutta nyt kovalevyni tilttaa. Mies on erityisen innostunut taiteilijasta ja hänen töistään, joten siippa saa nauttia kaikki huoneet rauhassa lävitse.

Lounastamme hyvät bowlit Tiirikkalassa ja suuntaamme Ars Novaan katsomaan hauskaa pientä Maija Tammen näyttelyä Hulda, Lilli ja torakka.

Jotta taidepäivä olisi täydellinen kävelemme illalla vielä Kakolan mäen alas, ylitämme joen Föri-lautalla ja menemme The Mystery of Banksy -näyttelyyn. 

Päivälepo on tehnyt hyvää, sillä jaksan keskittyä koko näyttelyyn. Luen kaikki teosten tekstit lävitse ja olen kosketettu. Kaverin ajatusmaailma resonoi ja olen hämmentynyt miten nopeasti yhden miehen taide vaikuttaa meihin. Banksyn teokset ja kannanotot nähtyäni tajuan, miten helposti ihmisille voi tehdä nähtäväksi ja keskusteltavaksi yhteiskunnallisia asioita.

Suosittelen kasveista ja Islannin luonnosta kiinnostuneita käymään Turun taidemuseossa.

Öttiäisistä ja hauskoista teksteistä pitäville ehdotan Ars Novan Maija Tammen näyttelyä.

Ja aivan kaikille suosittelen Banksyä. 

Kaikki nämä voi käydä katsomassa Turussa varsinkin nyt, kun juhannus on ohitse ja paikat ovat avoinna ;-)

***

Huomenna lähdemme kotiin. Sanon Turulle kiitokset, näytit lämpimän ja aurinkoisen puolesi ja tarjosit loppumatkasta myös erinomaisia herkkuja meille ;-)

Lähtisitkö Turkuun, Pariisiin vaiko Italiaan

Täällä on sitten kaikki paikat kiinni, totesi miehen ystävä, kun sai tietää, että olemme tulossa Turkuun juhannukseksi. Meitähän asia ei tuntunut siinä vaiheessa yhtään haittaavan. Voiko kiinni olevat paikat haitata matkan tekoa?

No nyt me olemme täällä. Asunto on mukava ja se on sopivan kävelymatkan päässä keskustasta ja joellekin on vain pikkuinen matka.

Neljäkymmentä minuuttia sinne ja tänne

Illaksi on sopivaa aaton ohjelmaa, menemme nimittäin Riippumaton juhannusfestareille, olenhan nyt lomalla ja samalla jollain tavalla riippumaton kaikesta. Jotta näemme ensimmäisenä esiintyvän Bambi Kallion meidän pitää siis olla ajoissa paikalla. Lomalla tai ei, niin kiirehdimme auringon paahtaessa torille bussipysäkille. Busseja Kakskertaan menee vain kerran tunnissa ja matka kestää 40 minuuttia. Istuttuani hetken penkillä elämä alkaa tuntua oudolta. Joka puolella ympärilläni kuuluu kovaan ääneen keskustelua. Jopa ne, jotka seisovat käytävällä, rupattelevat innokkaasti. Mietin, mitä ihmettä täällä Turussa juodaan, kun puhe kuplii näin. Puuttuu vain, että kädet heiluisivat villisti ja olisin varma, että Italiassa ollaan.

Perillä näen pikkuruisen kauniin uimarannan. Vesi on tyyni, aurinko paistaa lämpimästi, ihmiset istuvat rantatuoleissa tai omilla filteillään. Paikalla on kahvila, muutama pikkuinen koju sekä keikkalava. Yleistunnelma on ihanan rento.

Lavan edustalla on mukavan pehmeää rantahiekkaa ja moni nauttii siitä paljain varpain. Bambi Kallio on jo esiintymässä ja kitaristi vääntelehtii välillä autuaasti. 

Bändin lähdettyä lavalta ajattelemme, että jotain syötävää olisi kiva saada. Kävelemme pikku kojuun ja kuulemme, että pizzassa kestää noin 40 minuuttia. Tässähän ei nyt ole vaihtoehtoja ajattelemme, joten otamme numeromme ja istahdamme odottelemaan. Neljänkymmenen minuutin kuluttua meidän numeromme huudetaan kojusta ja niin me saamme täytettyä napamme mozzarellalla, basilikalla ja tomaattikastikkeella.

Kun olen pyyhkinyt huuleni öljystä kuulen kuinka Michael Bleu saapuu lavalle. Tätä kaveria olen varsinaisesti tullut kuuntelemaan. Kävelen lavan edustalle ja hihittelen miehen hauskoille välispiikeille ja notkuttelen lantiotani letkeän musiikin tahtiin. Tämä se vasta on jotain, mukavan positiivista musiikkia laulajalta, jolla on upea ääni ja erinomainen artikulointi.

Askel askeleen eteen

Aamulla herään jalat juilien. Olisi kannattanut illalla nostaa ne ylös seinää vasten vähäksi aikaa, mutta en jaksanut. Niinpä nostan jalat ylös nyt ja pyörittelen nilkkojani ja verryttelen varpaitani kuten isoäiti aikoinaan opetti. 

Eilinen riippumaton juhannus ei vienyt meiltä voimia, joten kun useampana vuotena olemme miettineet, että olisi kiva joskus kävellä kotimaan caminoreittejä, niin ehkäpä lähdemme nyt yhdelle sellaiselle. Täällä on pitkä 30 km:n polku sekä meille tähän hetkeen (ja kuumaan päivään) sopiva 8 km:n Helenan polku. Mies on jo kotona varustautunut ottamalla mukaan Aurajoen pyhiinvaellukset passin, johon voimme saada nyt 4 leimaa reitin varrella, eli ei kun leimoja metsästämään.

Ensin kävelemme joen toista puolta Tuomiokirkolle, täällä rakennus on paketissa, joten emme saa leimaa passiin. Jatkamme matkaa ja näen ihanan ranskalaisen kahvilan edessäni. Se on tietysti kiinni, mutta ehkäpä jo parin päivän päästä voin herkutella täällä. 

Puistossa nuori nainen kantaa maalaustelineitä nurmelle. Koska huomaan auton takapenkillä kauniin sitruunataulun käyn kysymässä naiselta, aikooko hän tänään pitää taidenäyttelyn vaiko jonkin taidetunnin. Nainen kertoo pitävänsä maalaustyöpajan, jossa aiheena on sitruuna. Vielä olisi yksi paikka vapaana, hän ilmoittaa hymyillen. En raaski jättää siippaa yksin kävelemään, joten jätän taiteilun toiseen kertaan.

Ohitamme yliopiston ja jatkamme matkaa Pyhän Katariinan kirkolle, jossa leimauspaikka kyllä löytyy, muttei leimaa. 

Jatkamme siis kävelyä Halisten koskelle. Täällä emme löydä edes leimauspaikkaa, joten kolmaskin leima jää saamatta. Sen sijaan löydämme kivan kahvion (joka on tietysti kiinni) ja sen pihamaan täynnä tyhjiä pöytäryhmiä. Valitsemme mukavimman pöydän ja istahdamme pienelle tauolle.

Tauon jälkeen jatkamme matkaa Maarian kirkolle, jossa löydämme leiman :) 

Olemme nyt jo reilusti yli puolimatkan reittiä ja palaamme joen toista puolta takaisin päin. Matka on ollut vähän kuin Espanjassa vaeltaessa, peltomaisemia, joen viertä, välillä kylään (lähiöön) tuloa ja sieltä taas puiden siimekseen suojautumista.

Aivan loppumatkassa oikealla puolellani on vanha iso kutomorakennus. Sen ikkunat ovat upean näköiset ja villiviini tai mikä nyt onkaan, on peittänyt osan seinää. Kuvittelen miten hieno rakennuksesta tulisi, jos sen remontoisi asunnoiksi. Ihania korkeita loft-asuntoja. Voisin muuttaa sinne... ehkä... tai sitten voisin vain kävellä takaisin Turun keskustaan. Jätän siis haaveilun ja jatkan matkaa. Tämä viimeinen osuus onkin todella kivaa joen viertä kävelyä varjossa puiden oksien alla. 

Perillä keskustassa, joen varrella yksi pizzeria näyttää olevan auki! Niinpä istahdamme varjoon odottamaan päivän lounasta. Tästä taitaa tulla huono tapa, totean mielessäni ja päätän, että loppureissun syön jotain ravitsevampaa ;-)

Illalla palaamme uudestaan joenrannan penkille istumaan ilta-auringon paisteeseen. Jokilaiva pysähtyy aivan viereemme päästämään asiakkaita vankalle maaperälle ja ottaa uusia matkaajia kyytiin. Loma tuntuu jo näin toisena päivänä oikein antoisalta. Nytkin on kuin olisin jossain Seinen varrella :)

***

Jos sinua kiinnostaa tuo Helenan polun reitti, niin kannattaa hyödyntää citynomadi.fi sivustoa, jossa reitti on merkitty hyvin, caminomerkit tiellä ovat sen verran huonot.

Katsotaan irtoaako minulta vielä lisää jotain tältä Turun matkaltani. Sitä odotellessä oikein antoisaa ja lämmintä kesäkuun jatkoa sinulle ♥

Harakoita kattokruunussa ja ongelmista iloitseminen

Tiedän kokemuksesta, ettei asioita kannata verrata. Olin täällä kaksi vuotta sitten, samaisena kesäkuun ensimmäisenä viikkona. Sää oli uskomaton, aurinko paistoi ja järvivesi oli lämmintä. Arvelen, että yhtä ihanaa lomaa tuskin tulee, joten en osaa odottaa täydellistä lomaa.

Esivalmistelut

Ennen mökkeilyä otamme kotona itseämme niskasta kiinni ja suunnittelemme koko lomaviikon ruoka-asiat kerralla kuntoon. Mikään ei ole nimittäin niin ihanaa, kuin se, ettei tarvitse miettiä useampana kertana päivässä mitä ihmettä sitä söisi. Ja jos ideoita tuleekin mieleen, niin kaapista puuttuu jotain oleellista ja kauppaan on matkaa 15 kilometriä. 

Kotituomisten lisäksi täydennämme ruokatarvikkeet perillä kyläkaupassa, mutta koska tulomatkalla meidän tekee kovasti mieli iltapäiväkahvia, niin pysähdymme ensiksi Heinolaan. 

Täältä abc-kompleksin vierestä löydämme Heilan, kivan taukopaikan, joka tuntuu lämpimältä ja juurevalta :) 

Ensin kahvittelemme ja sen jälkeen ostamme myymälästä herkullista leipää ja pikkusuolaista viikon tarpeisiin (eikös olekin kiva leipäpussin kuvitus). Suosittelut paikalle, jos pysähdyt Heinolan kohdalla. 

Tulopäivän jälkeen kaikki alkaa hitaasti

Mies katsoo lätkäpelin illalla ja ehkä sen vuoksi vispaa jalkaansa läpi yön. Jokainen liike keinuttaa patjaa, olen kuin kelluvassa vesisängyssä. Herään siis silmät ristissä, nousen ylös aikaisin ja hipsin laiturille. 

On viileä, mutta tyyni sää. Istun penkille ja katselen veden pintaa. Pääni tyhjenee huonosti nukkuneen mutinoista ja kuulen enää metsurin moottorisahan äänen ja vielä sitkeämpien lintujen aamupulinat. 

Olen kai ollut tässä jo kauan, sillä vesimittareiden elämäntyyli on selvinnyt: Liiku kevyillä jaloilla pitkin veden pintaa - haista kaveria - ei, sähän oletkin uros - jatka matkaa - törmää seuraavaan maskuliiniseen tyyppiin - jatka matkaa - naaras! - hyppää selkään - kellukaa päällekkäin ja olkaa kuin muita vesimittareita ei olisikaan. Tuo se on yksinkertaista elämää, ajattelen. Sitten näen pienen kuplan, joka ei voi olla vain vettä. Se liikkuu nopeasti, kaartelee kuin ferrari Monacon teillä. Aivan kuin sen halua kieppua ympäri maailmaa ei voisi kieltää mikään. Kun siippakin vihdoin tulee ulos ja tuo kiikarit laiturille minä saan tietää, että pikakiitäjät vedenpinnalla ovat hopeaseppiä. Kylläpä ovatkin hauskoja viipeltäjiä.

Illalla siippa katsoo taas lätkää. Nytkin peli sujuu mallikkaasti ja kaverit voittavat MM-kisat. Minä nukun autuaasti mistään mitään tietämättä. 

Pistäytyminen sivistyksen parissa

Koska alkuviikon sää on aika tuulinen ja viileähkö, päätämme lähteä Mikkeliin. Siellä aurinko paistaa vähän lämpimämmin ja Naisvuorelle kiipeämisessä jo sisus lämpiää. 

Vuorella on vaeltajapatsas, jota jostain syystä emme viime kerralla käydessämme huomanneet. Sekin taitaa olla vähän neuvoton säätilanteen vuoksi. 

Kaverilla ei ole rihman kiertämää päällään ja kädellään hän suojaa joko kasvojaan tai kuikuilee tulevaisuuteen. Minä mietin, että toivoisiko kaveri huivia kaulalleen. 

Katselen hetken samaan suuntaan vaeltajan kanssa. Ihailen alkukesän värikkäitä tulppaaneja ja lopulta totean, että eiköhän lähdetä kaupunkikävelylle ja jätetään tämä tyyppi patsastelemaan itsekseen.

Ja niin siinä käy, että kirkon sekä torin ympärikierroksen jälkeen toteamme, että paikallinen museo ei olekaan auki ja päätämme lähteä tutustumaan Mikkelin puistoon ja käväisemään Kenkäverossa.

Kenkäveron putiikeissa on kansainvälinen meininki. Kaupassa ihaillaan vaaterekin tarjontaa. Ystävättäret keskustelevat kahdella kielellä mikä sävy sopii kenellekin ja mikä kuosi on ihanin. Meitä houkuttaa kuitenkin eniten pihamaat sekä ravintola, josta saisi päiväkahvia. Niinpä etsiydymme Pappilaravintolaan tilaamaan cappuccinot. Tiedän, ettei iltapäivä ole cappuccinon oikea nauttimisaika, mutta onneksi emme ole Italiassa ;-)

Pappilan vanha rakennus on todella hieno. Kierrän sisätilat ensin kokonaan ja kun olen saanut juomani, astelen saliin flyygelin vieressä olevalle sohvaryhmälle. 

Edessäni on valtava kattokruunu. Mietin olenkohan ollut entisessä elämässäni harakka, sillä jostain syystä kattokruunu vaikuttaa minusta todella hienolta. 

Toivon, että joku taitava pianisti tulisi paikalle, istahtaisi flyygelin eteen ja laulaisi 1920-luvun rempseitä kappaleita. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahdu, joten huvitan itseäni seuraamalla muita saliin saapuvia asiakkaita. 

Ensimmäiseksi huomaan kuinka ystävätär sanoo toiselle: istun tähän vastapäätäsi, jotta näen silmäsi :) Jätän salakuuntelun samantien, ja katson kuinka toisaalla kolmella rouvalla on paljon asiaa ja heidän ostoskassinsa vievät yhtä paljon tilaa kuin naiset, eli yhden pöytäpaikan verran. Nuoripari menee rohkeasti ulkoterassille, mutta palaa nopeasti takaisin sisään hakemaan lämmintä teetä. Ja yhdessä pöydässä vanhemman pariskunnan mies juo kahvinsa niin nopeasti, ettei rouva ehdi pullastaan puraista. 

Minä olen selvästi jo lomamoodissa, sillä huomaan miettiväni, että jos olisin se harakka, niin ehkä olisin tehnyt pesäni kattokruunuun ja seuraisin sieltä hiljaa kaikkea mitä salissa tapahtuu... Onneksi en kuitenkaan ole, vaan haluan täältä jo takaisin mökille linnunlaulun pariin.

Kun tekeminen ei kiinnosta

Olen pakannut reppuuni tietokoneen, sillä tavoite oli tehdä omia juttuja, joita en jaksa töiden jälkeen tehdä. Mutta aivot eivät kestä ajatustakaan datailusta.  Sen sijaan huomaan katselevani kuinka siippa pelaa pasianssia -ihminen voi siis lepuuttaa itseään katsomalla, kun toinen pelaa korttia ;-) Yhtenä päivänä piirrän pienen ukkelin muistikirjaan, toisena päivänä kirjoitan aukeaman verran muistiinpanoja Atomic Habit -teoksesta. Siinäpä ne tekemiset onkin.

Eniten olen istuskellut ulkona, tuolla pitkän laiturin päässä, terassilla katoksen alla sohvalla makoillen taikka korituolissa keinuen. Olen lukenut kirjoja ja ratkaissut ristisanoja siipan kanssa. Vielä olen kuunnellut kehomeditaatiota ja katsellut rentouttavia videoita. Olen miettinyt ja kuunnellut omaa itseäni, mikä ei ole aivan kevyttä tekemistä.

Olen myös keskustellut monesta asiasta siipan kanssa. Lukenut hänelle hauskoja kohtia Napoleon Hillin kirjasta Menestykseen positiivisella asenteella. 

Kuten: "Onko sinulla ongelma? Sepä Hyvä!", siinäpä vasta keskustelun aihe kenen kanssa tahansa ;-)

Lisäksi juttelimme aiheesta: Puute on keksintöjen äiti ja rikosten isä. Eli voit edetä ja saavuttaa asioita sen vuoksi, että sinulla on jokin puute, jonka ratkaisemiseksi alat toimia. Voit myös käyttää puutetta tekosyynä epäeettisille tekemisillesi. 

Kirjan kolmannessa luvussa on mainio otsikko: "Pyyhi pölyt mielestäsi". Siellä todetaan yksiselitteisesti, että kun käsillä on ongelma, joka liittyy toisen ihmisen ymmärtämiseen, täytyy ensin tutkia omaa itseä. 

Mitä enemmän olen istunut jossain päin mökkipihaa, kuunnellut lintujen laulua taikka tuulen vienoa ääntä, ollut tekemättä kertakaikkisen mitään, sitä enemmän sisältäni on kummunnut tuntemuksia, tunteita ja huomioita. Ehkä olen välillä ollut samassa tilassa kuin kirjan Tohtori Elmer Gates, joka usein ongelman kohdatessaan istui pimeään huoneeseen, oli siellä ja ajatteli luovasti niin pitkään, kunnes ideoita syntyi ja hän pääsi konkreettisesti testaamaan niitä.

Minä nyt en testaa täällä konkreettisesti kuin olemista, en kertakaikkiaan mitään tekemistä, mutta sellainenhan loma saa kai ollakin.

Loppumetrit

Mökkielämän kiivain taistelu käydään aivan viimeisinä päivinä, kun otamme esiin Muistatko -korttipakan. Siinä on 54 korttia, jossa jokaisessa on kuusi kysymystä menneiltä vuosilta. 

Huomaan, että saisin olla hitusen verran vanhempi, jotta minulla olisi mahdollisuus voittaa siippa tässä pelissä. Toisaalta, joskus osaan miehelle esitettyjen kysymysten vastaukset paremmin kuin hän, joten korttionnestakin olisi apua.

Lopputulos on todella tiukka. Siippa voittaa pelin 71 vs 68,5 eli pärjäsinkin aika mukavasti. Myönnän kyllä, että sain puolikkaita pisteitä armosta ;-)

Viimeisenä päivänä pakatessani tavaroita katson ruokapöydällä olevaa pitkää ruusua. Siippa kävi hakemassa sen kirkonkylän kukkakaupan edestä, josta niitä sai ottaa ilmaiseksi. Ruusu on täydellinen ja se on ilahduttanut minua aina sen nähdessäni. 

Koska kukka on edelleen upea mietin saisinko kuljetettua sen ehjänä kotiin. Mitään maljakkoa meillä ei tietenkään ole mukana, mutta sentään yksi juomapullo, jolle keksin autossa hyvän telineen.

Tälläkin hetkellä keittiössäni on täydellinen ruusu muistuttamassa rauhallisesta ja palauttavasta mökkireissusta, joka ei ollut samanlainen kuin kaksi vuotta sitten, mutta joka siitäkin huolimatta tuntuu aivan täydelliseltä!

Karaokelaulajan iltapala

Yhtään ei huvita mikään.

On torstai, työviikko takana ja kuudelta pitäisi jo olla ystävien luona. Lähden kuitenkin. Yhtään ei tee mieli mitään, ei kuohuvaa eikä munkkia. Mutta juonpa kuitenkin yhden vaiko kaksi kuplivaa ja päälle otan vähän suolaista. 

Kahdeksalta tunnen kuinka haukotus alkaa nousta. Toiset ovat pirteitä, sillä nyt ollaan lähdössä tansseihin. Ja niin minäkin laitan narikkalapun taskuuni ja sukellan muiden mukana ihmisjoukkoon. Näen ison hallin takaseinällä tutun kankaan, jossa pyörii mustavalkoelokuvakohtauksia ja kuulen vanhan tanssikappaleen. Siippa ottaa kädestä kiinni ja kiemurtelemme dj:n kupeeseen keinumaan. 

Herpaantuminen I

Kymmeneltä siirrymme salakapakkaan swingin ja kieltoajan villiin tunnelmaan. Voisin olla täällä koko illan ja katsoa kuinka upeasti toisten jalka nousee eteen ja sivulle ja kädet viuhuvat toiseen suuntaan. Muttei se käy, sillä yhdeltätoista lähdemme discoon, jossa kaikki katoaa. Keho sykkii kappaleiden tahtiin, pää on ihanan tyhjä, ei ajatusta töistä, eikä yhtään mistään muustakaan. En ole ehkä koskaan tanssinut näin, täysin vailla minkäänlaista kontrollia. Ja tämä tekee tosi hyvää.

On kai puoli yö, kun siirrymme leffasaliin yhteiskaraokeen. Istumme kaikki samalle penkkiriville. Ehkä ehdin laskea pyllyni tuolille tai sitten en, joka tapauksessa aloitan heti laulamisen. Minun kirkas lauluääneni katosi yskän myötä muutama vuosi sitten, mutta nyt vesilasi apulaisenani en jätä yhtään kappaletta laulamatta, en finnhits potpuria enkä sateessa putoilevia miehiä. Kun muut kyllästyvät yhteiskaraokeen, me palaamme takaisin discoon hillumaan ja vielä kerran ensimmäiseen tanssisaliin. 

Olo tuntuu mahtavan tyhjältä kun kävelemme yöllä kotiin. En tiedä minne väsymys on kaikonnut, mutta siitä ei ole tietoakaan. Luulen, että sisuksissani on asunut yhdeksän jälkeen joku omituinen tyyppi, sellainen jonka haluaisin tavata toistekin :) 

Uusi päivä

Aamulla ehdin herätä ennen ylioppilaiden laulua Kaivopuistossa. Kuuntelen heitä tunnustellen kuuluuko omasta kurkustani varista vaiko harakkaa. Lauluperinteen jälkeen hilaudumme itsekin kaupungille, mutta vasta puolenpäivän jälkeen. Löydämme tähtitorninmäeltä sopivan piknikpaikan, mikä onkin täydellinen valinta, sillä myöhemmin lähtiessämme eteenpäin huomaamme, että Helsingin nurmet ovat täynnä ihmisiä aina tähtitorninmäeltä Karuselliin asti. 

Koska kumpaakaan ei ole kiinnostanut lähipäivinä ruuanlaitto, ei kotona ole kunnon ruokaa. Niinpä päätämme jatkaa aamu- ja lounaspiknikin jälkeen myös iltapiknikillä. Keräämme pientä sitä sun tätä tarjottimelle. Kurkistan vielä kaappiin ja näen siellä myös maissitortillalettuja, jotka pienennän sopiviksi suupaloiksi ja laitan uuniin hiukan rapeutumaan.

Herpaantuminen II

Siippa katsoo uuniin, sanoo jotain hämärää ja avaa luukun. Ilmaan pöllähtää sankka savu. Minä suljen oven eteiseen. Mies laittaa luukun takaisin kiinni ja minä riennän olkkariin avaan parvekkeen oven. Sitten kiiruhdan sulkemaan makkareiden ovet. Siippa päättää kuitenkin viedä pikimustat tortillakolmiot partsille ja avaa uudestaan uunin luukun. Se ei ole koskaan ollut nopea, mutta nyt kuitenkin aika hyvä liikkeissään. Sitkeä harmaa savu leviää keittiöstä olkkariin. En keksi kuin avata keittiön ison ikkunan levälleen. Katselen tilannetta hämmentyneenä ja kuuntelen kuinka liesituuletin huutaa yskien vieressäni.

Eilinen lämmin kevätyö tuntui ihanalta, nyt mietin olisiko kylmä sää parempi savun poistaja. Pikkuhiljaa savu kuitenkin laimenee ja me istahdamme olkkariin herkkutarjottimen äärelle.

Se oli sitten sellainen vappupiknik, toteamme.

Jostain syystä meitä ei huvita paahtaa kauraleipää. Kuiva cream cracker riittää hummuksen kanssa :D

Mikä olisi todennäköinen hylkäämisen syy

Katselin kuinka Joshua aloitti videon kävellen kohti kameraa. Hän oli väsyneen näköinen ja sanoi: "takana on todella vaikea päivä." samantien hän jatkoi: "mutta ajattelen, että valittaminen on vain säälin pyytämistä." Minä mietin, että ainakin omalta osaltani asia on juurikin noin. 

Jos Joshuan päivä oli ollut vaikea, oma kokemukseni on, että koko alkuvuosi on ollut sitä. Kuulevana korvana on ollut puoliso (ikävä juttu) ja läheltä katsottuna asia näkyy myös puolimuumioituneesta olomuodostani. Blogi on hiljainen, sillä alunperin päätin, että mieluummin tänne hyvää kuin muuta. 

Saan sentään haasteisiin hiukan otetta, kunhan aivot onnistuvat osumaan keskittymismoodiin. Niinpä tartun Satun keväiseen haasteeseen, vaikka etukäteen mietin, että kylläpä onkin vaikean positiivisia kysymyksiä. Mutta juuri sellaisiinhan kannattaisi paneutua silloin, kun kaikki näyttää toisenlaiselta. Joten... tässäpä tätä.

1. Miten hemmottelet itseäsi?

Onpas erityisen vaikea sana tuo hemmotella. Tietäisin millä lohdutan itseäni, mutta hemmottelu ei voi olla sama asia. 

Olisiko hieronnassa käynti on hemmottelua? Minulla vain useimmiten käy niin, että käsittely tekee kipeää, eli kävisin masokismihemmottelussa? Ei käy. 

Entä täydellinen pieni leivos tai konvehti... mmmm se on kuitenkin herkuttelua. 

Ehkäpä toisen kosketus on hemmottelua minulle vetovoimaiselle, joten vastaan, että kun toinen ottaa kainaloonsa olemaan ja hipsuttelee.

En siis taida itse hemmotella itseäni, mutta joku toinen kyllä.

2. Mitä kivaa joku on sanonut tai tehnyt sinulle viime aikoina?

Viime viikolla siippa taisi kuunnella, kuinka aamulla lähdin huokaisten töihin ja mietti, että nyt nainen kaipaa jotain erityistä. Kun tulin kotiin näin ensimmäiseksi keittiön pöydällä keltaiset kukat vaasissa. Ne olivat juuri sellaisia, jotka piristävät mieltäni.

3. Millainen matkailija olet?

Olen aika harvakseltaan matkusteleva tyyppi. Mieluiten haluan jo etukäteen tietää missä yövyn. Eli jos majapaikka on tiedossa ja siellä on siisti sisävessa, niin asiat on jo todella hyvin. Kevyet matkatavarat on myös kiva juttu matkalle lähtiessä. 

Reissussa ollessa on hyvä nähdä miten paikalliset elää ja mitä touhuavat. Voin olla yksin vuokramökillä taikka kaupungissa ihmisten keskellä. Käyn mielelläni paikallisten pesäpallomatsissa ja katsomassa kuuluisaa taulua ulkomailla museossa. Voin kävellä kilometrikaupalla tai olla paikoillani.

Mitä lyhyempi matka kohteeseen on, sitä iloisempi olen ja mitä suoremmin sinne pääsee, vielä parempi. Kulttuurikohteet ovat ihania ja luonto on tärkeää. Eli ota tästä nyt selvää :)

Harvoin lähden yksin minnekään. Seuralaiseksi useimmiten haluan siipan, mutta reissut ystävien kanssa ovat myös antoisia. Muistelen lämmöllä aikoja, jolloin lähdimme huvilaan aikamoisella porukalla, kaikilla oli omat hyvät tilat, isolla pihalla valtava uima-allas ja lähistöllä uskomattoman hyviä ruokapaikkoja.

4. Mikä kodissasi on parasta?

En asu suuressa huvilassa, vaikka sellainen mansardikattoinen puutalo oli nuorena loistavin idea minkä tiesin. 

Pienestä koostaan huolimatta kotini on avara ja valoisa. Isot ikkunat viehättävät minua erityisesti. Pidän siitä kuinka aurinko aamulla valaisee idästä ja illalla laskeutuu länteen muuttaen kodin värisävyt erilaisiksi. 

Tämä koti tuntuu turvalliselta ja juuri minulle sopivalta. Naapurit ovat tuttuja ja taloa ympäröivät pihat puineen ovat kauniita sekä talvella että kesällä.

5. Ketä haluaisit kiittää?

Kyllä nyt ensimmäisenä tulee mieleen siippa ja nuorimies. Ensimmäinen pitää minut järjissäni pahoina hetkinä ja jälkimmäinen tuo piristystä aina tavatessa. 

Täällä blogimaailmassa kiitän kaikkia kommentoijia ja lukijoita. Jollet täällä kävisi, niin en ehkä viitsisi boteille kirjoitella. Eli sinä siellä ruudun toisella puolella, kiitos ♥

6. Mikä naurattaa?

Tämä kohta on ollut pisimpään tyhjänä vastauksesta. Viimeksi nauroin Teatteri Jurkassa taitavien näyttelijöiden esittämää näytelmää katsoessani. Jokin aika sitten sain nauruhepulin kotona aivan aiheetta. Lienenkö ollut jossain rajamailla, mutta hyvää teki. Ehkä hauskat sanalliset sutkautukset naurattavat parhaiten ja tilannekomiikka. Olen vähän kiero mieleltäni, joten useimmat asiat vähintäänkin hymyilyttivät aiemmin.

7. Jos voisit palkata henkilökuntaa, kenet palkkaisit?

Jonkun, joka kävisi kylpyhuoneen saumat lävitse, putsaisi ja laittaisi uudet sellaiset joita minun ei tarvitse hinkata jatkuvasti. Ei sillä niin väliä kuka työn tekee, kunhan olisi ammattilainen ja tekisi hyvää jälkeä niin olisin onnellinen. 

Ja olisi kiva, jos joku tulisi ja kantaisi hirveän painavan keittiön pöydän jonnekin hyvin ilmastoituun tilaan, jotta voisin vihdoin käsitellä sen. Nyt vain katselen pöytäliinaa josta en oikeastaan pidä ja odottelen kesää, jolloin voin avata kaikki ikkunat ja ovet ja laittaa pöydän pinnan kuntoon.

Eli putsausta ja voimaa tänne, kiitos :)

8. Mikä on vetänyt sinua viime aikoina puoleensa?

Sohvan nurkka. Olen vetäytynyt sinne työpäivän jälkeen. Katselen ulos, seuraan auringon valoa ja pilvien kulkua elämäni ohitse. Näen samalta paikalta myös keittiön tulppaanit ja pihamaalla koivuissa avautuvat pienet vaaleanvihreät silmut. 

Siippa vetää minut konkreettisesti sohvalta pois ja vie ulkoilemaan. Se on tehokkaampaa mielen putsausta kuin sohvailu, mutta tällä tekniikalla nyt mennään ;-) 

9. Mikä saa sinut hyvälle tuulelle?

Musiikki, vaikkapa kunnon funky ja salsa. Nauravat ihmiset. Teekkarivitsit ja sen sellaiset. Jos jaksaisin, niin etsiytyisin jonnekin tanssikurssille tai ryhmään. Laulaminen nostaisi tunnelmaa.

10. Millaisia ajatuksia kevät sinussa herättää?

Kevät on hyvää aikaa. Linnut palaavat ja laulelevat. Päivät pitenevät. Värit vahvistuvat ja syvenevät. Siippa siirtyy retkeilymoodiin ja minua yleensä himottaa kodin tavaroiden vähentäminen. Nyt kotisiivous on jäissä ja odottelen kesälomaa. Toivottavasti sitä ennen osaan nauttia alkukesästä ja vaalean vihreästä ajasta, joka on käsillä. Puhumattakaan kirsikankukista sekä omenapuun kukinnoista. 

Bonuskysymys: Jos olisit auto etkä pääsisi katsastuksesta läpi, mikä olisi todennäköinen hylkäämisen syy?

Tämä on helppo.

Moottorivalo hehkuu punaisena ja kone yskii, renkaiden urat ovat sakotusta vailla, tuulilasi on halki, nastojen aiheuttamat kolot on korjaamatta ja viimevuotiset hyönteisetkin on pesemättä pois, antenni on irronnut liian kovassa ajovauhdissa, vain jarruvalot palavat ja luulenpa että tankkiin on laitettu bensan sijaan dieseliä... 

Mutta eikös tämän takia ole Toyota-huolto olemassa?

Myrsky ja luovan ihmisen ponnistus

Oli synkkä ja myrskyinen yö!

Kajahti laukaus ja pientäkin pienemmässä teatterissa, ylimmällä eli kolmannella penkkirivillä minä kuuntelen kuinka myrsky pauhaa ja entinen Milanon herttua Prosperos tyttärensä Mirandan kanssa papattavat Shakespearen tekstiä. Sitä tulee paljon ja nopeasti. Prosperos pysähtyy kesken kaiken ja katsoo eturivin istujaa. "Pysytkö mukana? Ei ihme jollet, sillä käännös on Cajanderin tekstiä vuodelta 1913." ja sitten taas jatketaan näytelmää. 

Pääsin kuin pääsinkin ystävien kanssa katsomaan Teatteri Jurkkaan Shakespearen näytelmää Myrsky. Siinä neljä huippunäyttelijää Martti Suosalo, Minttu Mustakallio, Marc Gassot ja Tuukka Leppänen esittävät varmasti hauskimman teatteriesityksen mitä olen nähnyt. Näytelmässä on alunperin noin 15 henkilöroolia ja nämä neljä taiteilijaa suoriutuvat lennossa henkilövaihdoksista.

Puvustus on herkullinen. Aivan kuin joku olisi käynyt isoäidin liinavaatekaapilla. Ottanut sieltä kaikki valkoiset pitsilakanat ja -tyynyliinat, jotka kestävät 90 asteen pyykkipesun, ja ommellut niistä suloiset alusasut. Päähineinä on välin isot tyynyt taikka vauvan nuttu, ja roolin asemasta riippuen hartioilla laskeutuu arvokkaan viitan tyyliin isoäidin punaiset täkit tai sitten ei paljon mitään. 

Tiesin heti kun näin nämä asut, että haluan käydä ostamassa kirpputoreilta näitä vahvaakin vahvempia tyynyliinoja, ja ommella itselleni oman herkullisen pitsikotiasun :)

Jos puvustus olikin hieno ja aiheutti ihania väristyksiä, niin iloa tuotti myös se, että olin etsiytynyt taaimmaiselle riville istumaan. Välillä ihmiskunnan sakka oli sen verran huonossa hapessa, että kaikki oli riisuttu ja Suosalo luojan luomassa nahkassaan, ehkä noin kuuden neliön lavalla puuarkulle nousseena, hetkutteli itseään vimmaisesti juovuspäissään. Tunnelma on hurja. Siellä takarivillä asia nauratti kovasti, mutta ehkä ensimmäisellä rivillä olisin joutunut katsomaan hiukan jo sivuun ;-). 

Lisäriemua näyttelijöiden huippusuorituksissa (näki että heillä oli todella hauskaa tätä näytelmää esittäessään) lisäsi se, että he poistuivat ja palasivat lavalle toisinaan Vironkadulle avautuvan sivuoven kautta. Näin kuinka joku ohikulkija hämmentyneenä kääntyi katsomaan mitä ihmettä avautuneen oven takana tapahtui, kun näyttelijät vilahtivat sisään ja ulos.

Jos näytelmä Myrsky ei ole ennestään tuttu, niin suosittelen sitä kovasti. Se on komedia, joka kertoo ihmisen vallanhimosta, sivistymättömyydestä ja kostonhimosta, lopulta myös anteeksiannosta. Varsinkin tähän maailman aikaan näytelmän sanoma osuu kuin nenä naamaan. 

Vielä hetken näytelmä menee Teatteri Jurkassa (16.5. asti). Joten jos oikein hyvin käy, niin voit mennä ovelle tuntia ennen esityksen alkua ja saada peruutuspaikan (tai sitten et). 

***

Tällä postauksella osallistun Repolaisen haasteeseen: Hurjaa :D

Ja kaikki asiat joita teet

Sä seisot mun vieressä ja katsot kirjan sisusta.

"Mikä oli meidän ensimmäinen matkamme?", luet.  Tai "missä suutelimme ensi kertaa", muistatko sitä? Hauska kirja. Lasket sen käsistäsi, otat seuraavan ja minä selaan vieressä toista yhtä hassua. 

Kotona saan, ehkä vuoden tai muutaman jälkeen, hepulin. En kertakaikkiaan voi lakata hihittelemästä ja puhumasta puutaheinää. 

Ajatuksiani on ravisteltu kuukauden aikana pariin rajuun otteeseen. Nyt ne ovat yllättävän hiljaa ja lakanneet toimimasta. Tilalla on tunne naisesta vuosikymmenten takaa. Siitä joka ensimmäisenä kesänä hihhuloi festarikeikan jälkeen merenrannalla kalliolla ja lauleskeli kovalla äänellä Nuoruustangoa. 

Ja ensimmäinen suudelma, kyllä minä tiedän, tietysti se oli kolmantenatoista helmikuuta, päivänä ennen kuin lähdit junalla pohjoiseen ja minä jäin ihmettelemään mikä minuun iski.

Olit kuin kirkas tähti taivaalla, mies joka kirjoitti runoja ja katsoi syvälle sisimpään niin, että varpaani menivät kippuraan. Kaikki sitruunat maistuivat makeilta ja ulkona paistoi ikuinen aurinko.

Hepulin, taidenäyttelyiden ja lempeän yhdessäolon vaikutus alkaa näkyä. Kahden päivän nollaus saa sielun lievästi pilkahtelemaan. Kenties vihdoin tapahtuu jotain, joka palauttaa tunnon ihon pintaan. Tuo nostetta jonnekin kasvojen korkeudelle. 

Ja niinpä nyt, kun katson sinua keltaisessa nojatuolissa istumassa mietteliään näköisenä, minä kysyn:

Mitä sä kirjoitat? 
  Kirjoitatko mulle rakkausrunoa?

Se nostaa katseen ja hymyilee vinosti. Ei se tietenkään kirjoita. Tiedän, että se tekee jotain aivan muuta. Siitäkin huolimatta aina on yhtä kivaa udella samaa kysymystä.

Siirrän katseen ikkunasta ulos. Ehkä haluaisin narsisseja tänne. Niitä pieniä tete-aurinkoja. 

Voisin antaa keväälle mahdollisuuden muuttua herkullisen vihreäksi ja kirkkaan keltaiseksi. Ja tietysti tartun rakkauteen, joka vieressä edelleen on.

***

Gumbostrandin näyttelystä Helmi Valkolan teos Sturenkatu - Maalaus 4 sekä myynnissä olevat sitruspusertimet.

Tällä postauksella osallistun Kristiinan haasteeseen: Keltainen ja vihreä.

Nouskoon vihreä ruoho ja aurinko pilven takaa!

Tragedioita tiimalasin äärellä

Matkalla pakolaisen kanssa

Istun Tampereen junassa. Pellot ja puut juoksevat ohitseni. Näen ne vain liikkeenä, valon ja varjon vuorotteluna. Olen avannut jo rautatieasemalla kirjan Aino Kallaksesta, enkä saa silmiäni siitä irti. Ihailin teoksen taittoa ensimmäisestä kappaleesta asti. Kirja on kuin pitkä runo, jossa lauseet juoksevat ajatuksen lailla riviltä toiselle, välin sisennettynä, ja kohta taas rivin alkuun palautuen. 

Suvi Ratisen kirja Pakolainen on riipivä, se puhkoo ihoni jo alkutaipaleella. Maamme ei ole enää turvallinen paikka Suomessa syntyneelle Aino Kallakselle, ja sen vuoksi hän on lähtenyt pois, pakolaiseksi ulkomaille. 

Katoan välillä ajatuksissani isoäidin elämään samana ajankohtana. Tunnen tuskan, jota katkerat sanat kertoivat: Jouduimme antamaan omaisuutemme niille. Aivan kaiken. Vain sen minkä pystyimme kantamaan, saimme ottaa mukaan. Sinne menivät maat, talo ja kaikki omaisuus. Ja kuinka he piikkilankojen takana pelkäsivät alati, että mitä jos meidät lähetetään Siperiaan. Sama pelko joka päivä, puolentoista vuoden ajan. 

Mutta nopeasti palaan takaisin Aino Kallaksen elämään. Häneltä vietiin elämästä paljon enemmän, menetykset olivat vielä rajumpia. Syntyä suomalaiseksi, avioitua virolaisen kanssa ja sen vuoksi paeta synnyinmaataan ja myös avioitumisen myötä uutta kotimaataan Viroa. Olla pakolainen, olla ääni, joka osasi ilmaista taitavasti tunteita ja tietoa, mutta jonka elämää synkensi pelko joutua karkoitetuksi. Niin, sinne Siperiaan. Kirjan jokainen lause, toive ja murhe pakottavat jatkamaan lukemista. Tuntuu kuin se ei haluaisi antaa laskea itseään käsistä, ja mieluiten lukisinkin sen yhdellä kertaa. 

En enää vuosiin ole lukenut rankkoja kirjoja, sillä tunnistan sen, kuinka tieto lisää tuskaa. Siitäkin huolimatta tämän minä luen. Tiedän sulkevani kannet rakkaudella viimeisen sivun jälkeen, enkä enää koskaan avaa uudelleen. Niin vahvaa kirjan teksti on ja niin paljon se vaikuttaa nahoissani.

Suvaitsemattomuuden äärellä

Kun olen perillä, astun toisenlaiseen murheeseen. Kaikkien aikojen tragediaan, eli rakkaustarinaan Romeosta ja Juliasta.

Tampereen teatterin punaisella penkillä katson edessäni vetovoimaista näytelmää, jossa lavasteet ja valaistus saavat huokailemaan. Ensin ihmettelen hetken Capulet ja Montague perheiden riitaisaa koreografiaa, iänikuista vihanpitoa sukupolvesta toiseen, mutta mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän ihastun liikkeisiin, puvustukseen ja koko näyttämön monipuoliseen käyttöön. Tässä rikotaan perinteiset Veronan parvekkeelle kiipeämiset ja luodaan uutta vanhan rinnalle.  

Dialogi on herkullista ja paikoin erityisen hauskaa. Tekstiä on tuotu lähemmäs meidän aikaamme, mutta mukana on alkuperäinen tunne.

Nuorten näyttelijöiden työ saa silmäkulmat kostumaan, niin ilosta kuin surustakin. Sekä Romeo että Julia ovat parasta näytelmässä, se kiihko ja usko rakkauden voimaan. Irtipäästäminen vanhasta, uudelle mahdollisuuden antaminen. Upeiden pääroolien lisäksi pisteet erinomaiselle imettäjälle sekä Veli Lorenzolle.

Kuva: Emil Virtanen (Romeo: Meri Luukkanen ja Julia: Anna Böhm)

Kuoleman rakkauden jälkeen kohti kiimaa

Kun murhenäytelmän jälkeen kyyneleet on pyyhitty poskilta, niin minun kuin vieressä istuvan korskean ystäväni, me haluamme jakaa ajatuksiamme jossain uudessa paikassa. Yhtenä pienenä kuuden hengen ryhmänä mietimme, mikä kohottaisi mieltämme ja ystävämme ehdottaa, että: "Mennään (nielaisee alun sanastaan ja jäljelle jää vain) ...iimaan."

"Ai Kiimaan", kysyy siippani, ja purskahdamme nauruun. Siinäpä nopea tunnelman nostatus :) No, jos haluat, niin sovitaan, että mennään Kiimaan, sanoo herra K. Ja niin me lähdemme kävelemään pikkuruiseen Tiima-nimiseen baariin. 

Onneksemme paikassa on juuri ja juuri meille sopiva pikku sohva parilla jakkaralla, joten istahdamme paikoillemme cocktail-listan äärelle. 

Tiima tarjoaa jännittäviä drinkkejä. Ystäväni kokeilevat mustikkapiiras -drinkkiä, Central Perk -juomaa ja juustokakku-cocktailia. Minua houkuttelee Mary Clementine, joten tilaan sen. 

Täällä ei kannata olla kiire kannoilla, sillä drinkkien loihtiminen on taidetta ja aidon käsityön tekeminen vie aina aikaa. 

Mutta kun tarjoilija lopulta palaa luoksemme, saan mitä virkeimmän ja piristävän oranssin juoman eteeni kauniissa korkeajalkaisessa lasissa. Reunassa keikkuu rosmariini ja suussani hyvä maku. 

Ajatukset vaihtuvat, juomat kirvoittavat kielemme ja aika kuluu nopeaan. Yhtäkkiä onkin jo jatkettava matkaa. Saatamme ystävämme seuraavaan rientoon ja lähdemme itse juna-asemalle kohti kotia. 

Kaivan taas esiin Aino Kallaksen viimeiset vuodet. Edessäni ovat kauniit kirjan rivit ja ihanasti muotoillut kappaleet, joissa arkielämän toimet vuorottelevat jatkuvien ikävien tapahtumien välillä. Tämä tarina loppuu kohta, sillä matka Helsinkiin ei kestä kuin pari tuntia.

Kotona illalla kello on jo paljon, mutta se ei nyt haittaa. Sain tänään paljon rakkautta, surua, piristystä, ystäviä ja rauhallista matkaamista.

Kiitos ystäväni, joka houkuttelit matkalle Tampereelle, siinä oli sopivasti tuskaa ja kiimaa ;-)

Maaliskuun alun makuja

Istun pikkuruisen pöydän äärellä. 

Siippa edessäni kysyy: "Ovatko ne vinossa?"

Mietin hetken, että mistä on kyse, mutta tajuan, että silmälaseista hän puhuu. Vastaan että hyvin ovat ja hymyilen, sillä en katsellut laseja ollenkaan. Katselin siipan takana ikkunasyvennyksessä vielä pienemmän pöydän ääressä istuvaa nuorta pariskuntaa. Nainen selailee kännykkäänsä intohimoisesti ja puoliso on kaivanut muistikirjan ja kynän, ja piirtää naista tai maisemaa hänen takanaan. 

On pysähtynyt hetki. Sellainen, josta pidän eniten. 

Tunnistan, kuinka paljon haluaisin olla kuin tuo mies. Piirtää muistikirjaani tilanteita ja antaa algoritmien kännykässä olla vaikuttamatta itseeni mitenkään. Miten suuri autuus on siinä, että tekee käsin asioita, käyttää silmiään arvioimassa etäisyyksiä, kaaria, varjoja ja liikettä. Ero kädessä olevaan laitteeseen, josta irtipäästäminen voi vaatia mielen suurta lujuutta, on sanoin kuvaamaton. 

Huomaan siinä piirtäjää katsellessani kuinka koko alku vuoteni on mennyt jotenkin sekaisin. Ensimmäisen viikon loma sai minut nukkumaan pitkään ja viritti pitkästä aikaa jonkinlaisen luovan innostuksen. 

Sitten se lopahti.

Olen tuon tammikuun alun jälkeen vain pyörinyt ympyrää. Ajatuksissani olen miettinyt mikä mättää? Miksen saa rauhoitettua mieltäni? Mitä haluaisin tehdä, jos voisin tehdä mitä vaan? Miksen harrasta sitä, mikä tuo minulle iloa? Miksen tyydy siihen mikä nyt on? Huomaan vahvan turvallisuuden tunteen puristavan minua kuin kireä kalvo lihaksen ympärillä, enkä uskalla edes ajatella minkäänlaisen rohkeamman siirron tekemistä.

En tunnu saavan selville, mikä tekee minulle hyvää, mikä oikeasti on ongelmani ja miten ratkaisen sen. 

Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa jälkiruokaa, kuten siippa sanoo. Otan tarjotun viinirypäleen ja puraisen sen puoliksi. Mehukasta.

Kuorin puolisolle makean mandariinin, valitsen siitä itselleni yhden lohkon. Annan palan räjähtää suussani.

Ehkä huomenna löydän vastaukset kysymyksiini...

***

Tällä postauksella osallistun Repolaisen maaliskuun haasteeseen: Maaliskuun makuja. 

Helmikuussa koskettaa halaus

Helmikuun ystävät

Kuukauden ensimmäisenä päivänä sunnuntaina näen kuinka neljä ystävääni astelevat Hakasalmen huvilaan pukeutuneina niin, että vain nenä ja silmät näkyvät toppausten alta. Talvipäivä on kylmä, aurinkoinen ja viimainen. Tunnen neljät kylmät posket, kun halaan heitä. 

Kiertelemme katsomassa Stefan Bremerin Helsinki by Night -näyttelyä. Valokuvat vievät vanhoihin vuosikymmeniin, jossa musiikki sulautui suoraan vaatteisiin joita käytimme, sekä paikkoihin, joissa vietimme aikaa. Vaikka olen piirun verran nuorempi kuin valokuvien nuoret, niin kuitenkin paikat ja tunnelma kutittavat sisuksiani. Tuolla minäkin olin. Ei hitsit, muistatteko tuonkin ravintolan? Mikä se oli vaatekauppa, missä oli maailman kuivin asiakaspalvelu? Dekadenz! Hahaa, niinhän se olikin. Jos sieltä kysyi mitään, niin vastaus oli tasaisen tyly :D

Samalla kaikki eläimet

Eilen lauantaina lähdimme ystävien luokse. Ulkovaatteet pois, isäntäväen lämpimät halaukset ja heti perään kaksi koiraa, jotka eivät anna mahdollisuutta minkäänlaiseen ohittamiseen. Hännät heiluvat villisti, iloiset äännähdykset kiertyvät ympärilleni ja kun vihdoin laskeudun alas saan pusuja ja toiselta olkapäähalauksenkin ;-) Ja tietysti kun ilta pimenee ja on aika lähteä kotiin edessä on tuttu halaus ja koirien loppurapsutus. Toinen niistä ei enää jaksa kuin makoilla ja heilauttaa vähän häntäänsä, toinen sen sijaan kieppuu iloisesti ympärillä koko takapuoltaan vispaten.

Ja tietysti omat

Kun saavutaan kotiin, pötköttelee nuorimies sohvallamme. Niin kuin aina, ensimmäinen asia on pienen äidin halaus juuri kainalon alle mahtuneena ;-) Sitten rupattelu päivän asioista, pienet pelit ja lopulta niiden asioiden etsiminen, mitä hän tuli meiltä hakemaan sekä isoäidin ruokaostosten lataaminen reppuun. Kun kaikki on selvitelty ja hoideltu annamme halauksen ennen kuin hän jatkaa matkaansa. 

Ensiviikolla menen vanhempieni luokse. Olin miettinyt vuosia miksi heidän kanssaan ei halailla. Se ei vain ollut koskaan meillä tapana. Ehkä vuosikymmen sitten, vaiko paljon aikaisemmin, ajattelin muuttaa asiat päälaelleen. Jännitin etukäteen miten mahtavat suhtautua tällaiseen uuteen touhuun. Mutta sehän menikin aivan mallikkaasti. Isä aina naureskelee, mikä on hieno asia ja äitikin jo automaattisesti levittää kätensä :)

Siippaa lähestyn halailumielellä jo aamusta, jotta se tietää, että tässä minä olen ja minäkin, että se on läsnä. Ainahan on mahdollista lähennellä tällä tavalla muinakin päivän aikoina. Miksipä ei, kysyisin niiltä, jotka epäröivät tällaista toimintaa :D

Unohtuiko joku?

Ehkä vähiten jää unohduksiin oma itse. Tiedän, että kehoni on välillä kovilla kaiken tekemisen, turhanpäiväisen ja joskus aiheellisenkin stressaamisen vuoksi. Senpä vuoksi voisin ottaa itseäni välillä lempeästi olkapäistä kiinni tai silitellä hellästi olkavarttani todeten, että olet nainen tehnyt riittävästi, olet yrittänyt parhaimpasi ja voisit nyt vähän ladata akkujasi.

***

Tällä postauksellani osallistun Repolaisen kuukauden haasteeseen, jonka aiheena on Halaus. Käy lukemassa muidenkin vastauksia :)

Touhun keskellä 70-luvun paperinukkeja

Kaivoin äidin ja isän komerosta vanhoja maalauksiani viedäkseni ne pois. Siellä kaapin nurkassa oli myös pieni muovipussi, josta pursui epämääräisiä papereita. 

Purskahdin nauruun, kun näin Kari Tapion vain pikku pöksyt, sukat ja kengät jalassaan. Kaveri ei ilmeisesti ollut lempityyppejäni 70-luvulla, sillä sitä eikä sen päivävaatteita oltu leikattu irti sivusta. 

Miksi ihmeessä tämä kaveri oli jäänyt komeroon? Sitä minä ihmettelin. 

Karin seurana pussin pohjalla oli kaksi hehkeää mimmiä, Marianne Åström ja Barbara Karsten. Enhän minä heitä tunnistanut, mutta olin viisaasti kirjoittanut nimet paperin takapuolelle. (Tiesin jo varmaan silloin, että muistissani saattaa olla tulevaisuudessa isoja aukkoja.) Minulla ei siis ole mitään muistikuvaa naisista, mutta selvittelin, että olivat vuoden 1977 missikisojen perintöprinsessoja. 

Jotenkin minusta tuntuu, etten ollut aivan paperinukketyyppiä. Sillä 70-luvulla löysin Shokki-lehdet, jotka veivät pimeän ja jännityksen puolelle. Lisäksi 70-luvun lopulla maailmaani tupsahti pellemiljoonat ja sexpistolsit ja sen sellaiset ;-)

Isän ja äidin komeron tyhjennyksen jälkeen olen siivoillut omia nurkkiani. Pistin roskikseen kuivuneet tussit ja paperinkeräykseen vanhentuneita papereita. Katselin sillä silmällä myös yhtä mappia, jossa oli postikortteja nuorelta puolisoltani ja yhtä nuorilta ystäviltäni. Kortteja oli ihana lukea ja tulin niistä erityisen iloiseksi. En raaskinut heittää yhtäkään pois, niin suloisia ne olivat. Ehkä kaapissani voi olla yksi mappi ihanille postikorteille :)

Sarjakuvien suhteen olen ollut kahden vaiheilla. Vienkö ne jonnekin divariin vai vieläkö haluan säilytellä näitä? Tällaiset tunne puolen asiat on vaikeimpia siivottavia. Ei näistä muille paljoa iloa ole, mutta etsinkö itsekään näistä enää piirustusideoita taikka kuvakulmia. Onko aika ajanut nostalgiasta ohitse? Siinäpä pähkinä purtavaksi.

Mutta paperinuket lähtevät pois. En muista leikkineeni niillä, enkä varmasti leiki nytkään. Ehkä Tapio, Marianne ja Barbara haluaisivat, että heidät muistetaan muuten kuin alusvaatteisillaan :)

* * *

Tämä siivousintoiluni osallistuu Repolaisen tammikuun haasteeseen, jonka aiheena on Touhu. 

Valoisia päiviä kohti

Vuosi vaihtui jo, mutta eihän tässä mitään kiirettä tarvitse pitää, eihän ;-)

Pihamaa on peittynyt ihanan tasaiseen valkoiseen. Keho vielä hiukan väsähtänyt, mutta mieli alkaa olla valmis siirtymään uusiin tuuliin.

En ajatellut katsella menneeseen sen enempää kuin tutkailla

• minkä haluan jättää pois elämästäni
• mistä pidin todella paljon ja haluan jatkaa
• ja kenties missä haluaisin päästä eteenpäin tai mitä uutta haluaisin kokeilla.

Ihan ensimmäiseksi ajattelin levätä, sillä vihdoin minullakin alkoi loma :) Nyt otan rauhallisesti, kuuntelen piristävää musiikkia, katselen kenties pari hyvää elokuvaa ja hiippailen hiljaa ulkosalla, jotta paranen tästä taudista lopullisesti.  

Sitä ennen, haluan kiittää sinua, joka olet vieraillut luonani, kirjoittanut blogiasi, kommentoinut taikka ihan muuten vaan ollut mukana ja valostuttanut päivääni. Suurkiitos sinulle ♥

Odotan kovasti uudelta vuodelta jotain hienoa ja ihmeellistä sekä itselleni että sinulle. Olkoon se erityisen hyvää ja sydäntä lämmittävää.

Skool meille ♥