(Epä)tavallinen elämä kesällä - varo katolta tippuvaa lunta

Muistot ovat kummallisia.

Savonlinnassa muistan aina valokuvan, jossa serkkuni mukulana kuikuilee 50-luvulla rakennetun kerrostalon ikkunasta, sellaisen jossa on kierrepaloportaat ulkoseinässä. Irrallinen muisto, joka ilmestyy tyhjästä.

Ehkä se oli sama kesä, jolloin enoni lauloi linnan oopperan kuorossa. Kesän jälkeen minä menin usein lähimpään alikulkuun hoilaamaan korkealta ja kovaa Taikahuilun yön kuningattaren aarian kohtaa: a-a-a-a-ahhhhhhh-aaaaa, a-a-a-a-ahhhhhhh-aaaaa. Lauluni kaikui hienosti tunnelissa. Fiilis oli täydellinen :D

Tämän kesän muistoissani kulkee varmasti yllättäen eteen ilmestynyt puomi kyltteineen, joka hikisen kuumana päivänä varoittaa katolta putoavasta lumesta ja jäästä. Samanlainen puomi kyltteineen on kadun toisessa päässä, joten vaaran olemassaolon täytyy olla todellinen :D

Selviämme vaarallisesta tilanteesta ja pääsemme perille Riihisaareen katsomaan valokuvanäyttelyä (Epä)tavallinen elämä. Tarjolla on parinkymmenen Tsekkiläisen valokuvataiteilijan teoksia laajalla skaalalla. Tässä pieni makupaletti käynnistäni:

Václav Jirásek

Pysähdyn kokonaisen seinän peittävään teokseen. Jirásek on kuvannut huoneita täynnä tavaraa. Minua alkaa ahdistaa, sillä pidän enemmän vähemmästä ja vähemmän enemmästä. Katselen tavaran määrää ensin yleisesti ja siirryn taustavalokuvien päällä oleviin teoksiin. Ja nyt alkaa jo vähän huumorikin syttyä sisälläni. 

Louis Vuitton, mies metsän siimeksessä on puettuna laukkuihin päästä varpaisiin. En haluaisi olla kaverin housuissa, vaikka laukut olisivatkin aitoja Vuittoneja, sen verran tukalalta miehen taivallus näyttää.  Mieltäni keventää, että Vuitton on koristeltu upeilla kehyksillä. 

Mietin onko mies menossa taustavalokuvien tavaroilla täytettyihin taloihin tai kenties antiikkiliikkeeseen. Toivottavasti hän ei tuuperru maallisen mammonansa alle. Teos on vaikuttava, koominen ja samalla kaikkea muuta. Mieleni tekee lähteä kirkkaammille vesille.

Václav Jirásek on valmistunut alunperin taidemaalariksi, mutta siirtynyt myöhemmin valokuvaajaksi. Minusta tuntuu, että vaihtaminen taidemuodosta toiseen näkyy hänen töissään.

Evzen Sobek

Siirryn herkullisen kesäisiin valokuviin ja mietin miten helppoa meillä suomalaisilla onkaan, kun järviä riittää pilvin pimein. Tsekeissä kuulemma harvat järvet, patoaltaat ja lammet ovat keinotekoisia. 

Evzen Sobek on kuvannut vuosien ajan sarjaansa Life in Blue. Hän on asettunut Etelä-Tsekin ranta-elämään, ihmisen rakentamalle virkistysalueelle ja kuvannut siellä paikallista tunnelmaa herkullisella lempeydellä ja huumorilla. Katsoessani kuvia, tuntuu kuin sukeltaisin ennemminkin elokuvalavasteeseen kuin todelliseen paikkaan.

Haluaisin olla näkemässä äidin kasvot kun lapsi nousee vedestä ja lähestyy rantaa. Itseäni ei ehkä naurattaisi  katsellessani lasta, joka on nauttinut antaumuksella ranta-elämästä, muokannut hiusmallinsa ja uima-asunsa ekologiseen tyyliin. Mutta mikäs minä olen sanomaan, ehkä kasvihoito tekee iholle ja sielulle pelkästään hyvää. Ehkä minunkin kannattaisi ottaa omatekoinen kokovartalo-spahoito jossain suomalaisen järven rannalla ;-)

Sulan valokuviin, ihailen rantapallon pelaajan autuasta kehonkieltä ja taivaansinistä vettä. Olisin ehkä kateellinen naapurin matkaradiolle. Tai ehkä en kuitenkaan, minähän ottaisin ehdottomasti mukaani kannettavan c-kasettisoittimeni ja joitain lempikasettejani. Ah, miten ihana ajatus :)

Huomaan, että lähtisin oikein mielelläni viettämään viikonloppua Etelä-Määrin patoaltaalle, sukeltamaan tsekkiläiseen yhteisöön ja elämäntapaan, vaikka maisema onkin käsin muokattu. 

Ehkä silloin valokuvaajan lailla kuvaisin elämän pieniä tarinoita. Olisin tuhat valokuvaa rikkaampi ja miettisin tulenko ensi vuonna tänne uudestaan. Katsomaan ovatko samat henkilöt paikalla, onko tunnelma yhtä elokuvamainen kuin viimeksi. 

Luulen, että Sobekin yli vuosikymmenen dokumentointi vaikuttaa jo siihen, että ihmiset antavat helposti hänen taltioida rantaelämäänsä. Ja ehkä juuri sen vuoksi Sobekin valokuvissa tuntuu olevan syvempää merkitystä, jotain arvoituksellista ja ehkä outoakin.

Pepe Dita

Seinällä on yhdessä viitisentoista taulua. Ensisilmäyksellä näyttää, että niissä on aina kaksi naista, ehkä kaksoset. Lähemmällä tutkimisella huomaan, että toinen henkilöistä onkin jokaisessa kuvassa. Nainen on Pepe Dita, hän on vuosituhannen vaihteesta lähtien tehnyt projektia "Omakuvat". 

Dita solahtaa uskomattoman hyvin erilaisiin koteihin ja erilaisten ihmisten elämään. Pohdin kuinka paljon vaatii valokuvaajalta tulla toisen kotiin, työhön tai harrastukseen, samoin kuin valokuvattavalta päästää toinen niin lähelle omaa yksityiselämäänsä. Näin on kuitenkin useasti tapahtunut ja lopputuloksia näen edessäni, monta omakuvaa tai monet omakuvat.

Mietin kuinka paljon kuvaushetket ovat muokanneet valokuvaajan maailmankuvaa. Luulisi mietteiden ihmisyydestä ja omasta itsestä laajentuvan valtavasti vuosikausia kestävässä projektissa. 

Minulle tulee nopeasti tunne, että Pepe Dita asettuu helposti eri yhteiskuntaluokkiin ja ammatteihin ja eläytyy uskottavasti toisen ihmisen arjessa. Erään naisen kanssa hän on urheilullisessa asussa poseeraamassa, toisen kanssa hän tuijottaa kameraan alusasuissa täynnä houkutuksia. Kaikissa kuvissa tilanne näyttää mukavan normaalilta elämältä. Hetken räpsäisy, taltiointi, joka kuitenkin on vaatinut aikaa ja luottamusta. 

Aivan mahtavia kuvia.

Katerina Sysován

En voi välttyä hymystä ja samalla hämmennyksestä kun katselen Katerina Sysován valokuvaa Upotetut makkarat, jossa nainen makaa kylvyssä. 

Teos on hieno, valo kimmeltää kauniisti seinään ja ammeeseen. Takana on penkki, jossa iso veitsi lepää makkaroiden ja sipulien vieressä. Ja nainen upeassa mekossa ammeessa kelluen, pitelee makkaraa kädessään. 

Saan monta ideaa teoksesta ja mietin, että kenties taiteilija haluaakin minun pohtivan aivoissani sekoittuvaa soppaa, eli yhteiskuntaa, vanhoja arvoja, kaikkia sen kliseitä ja niiden merkityksiä. 

Joka tapauksessa, vaikka ajatukseni kulkevat lopulta kyseenalaistaviin suuntiin, niin tunnustan samantien, että tämän taiteilijan teokset pistivät nopeimmin minut miettimään omia ajatuskuvioitani. 

On helppo tunnistaa valokuvista vanhojen mestareiden maalausten sommitteluja. Liekö siitä syystä taikka ei, mutta koen teokset erityisen mielenkiintoisina. Ne ovat niin monimuotoisia, että joudun kyseenalaistamaan omia ajatuksiani jatkuvasti. Katsonko tässä nyt entisen maailman kuvaa, nykyistä kriittistä ja kantaaottavaa teosta vaiko niiden sekoitusta. Pitäisikö tälle nauraa? No, ehkä parasta on aina vähän nauraa ja kyseenalaistaa sekä ajatella uudelleen ympäröivää maailmaa. 

Joka tapauksessa, tällä valokuvaajalla on mainioita ideoita.

Bára Prášilová

Lopuksi kävelen todella surrealististen kuvien äärelle. Oma kiero huumorintajuni ja kauneusihanteeni on löytänyt jotain erityistä. Mikä taiteilija. Mitkä värit. Mahtavaa!

Valokuvat, ne ovat outoja, ehkä vähän karmeita ja samalla kuitenkin erittäin kauniita. Kuten nämä upeat naiset katolla, ja sitten... tuuppaus

Ilmavoimat # 2 kuvan eteen on pakko jäädä miettimään mistä on kyse. Ja vaikka mitään järkevältä tuntuvaa ajatusta ei löytyisikään, niin jännittävän omituinen kiinnostus jää elämään ilmaan.

Bára Prášilován teokset ovat niin uskomattomia, ettei ole vaikea huomata miten tarkasti ne on suunniteltu. Valokuvaaja on luonnostellut ne ensin yksityiskohtaisesti, teettänyt rekvisiitat ja puvut mittatilaustyönä ja saanut näin valokuvista hämmästyttävän aidon tuntuisia. Tähän naiseen on pakko tutustua lähemmin. Toivottavasti näen joskus häneltä oman valokuvanäyttelyn.

* * *

Riihisaaren tunnelmista ulos tultua alkaa olla iltapäiväkahvien aika. Niinpä tutkailemme interneetin ihmeellistä maailmaa ja löydämme paikallisen vietnamilaisen kahvilan. Pieni kahvila on lähellä toria ja nautimme siellä oikein raikkaat jäätelöt kuuman kesäpäivän virkistykseksi. 

Suosittelut pienelle vietnamilaiselle Phin Cafelle sekä Riihisaaren museon valokuvanäyttelylle.

Riihisaaren tsekkiläisten valokuvaajien näyttelyssä on hyvin erilaisia valokuvia. On musta-valkoisia ja näitä värikkäämpiä. Aiheet ovat ehkä tavallisia tai sitten ei. 

Jos valokuvataide yhtään kiinnostaa, niin käväise Savonlinnassa tänä kesänä.

(Epä)tavallinen elämä -näyttely on avoinna 15.9.2024 asti, joten aikaa on riittävästi.

Tappajahyttyset ja muita horinoita

Taivas parkuu. Tuulilasin pyyhkijät ovat kuin sprinttikisoissa. Poroja ei enää näy, mutta matkalla Muonioon on muuta seurattavaa.

Muistin menomatkalla Kilpisjärvelle ihmetelleeni tienvarteen ilmestyneitä pieniä punaisia mainosplakaatteja. Nyt tihrustan ikkunan läpi mitä kylteissä markkinoidaan.

RAUTUAA JA LOHTA lukee ensimmäisessä kyltissä, ja sitten viidensadan metrin välein:
Muikut
Savulohta
Lohisoppaa, Salmon soup
Käristys
TakeaWay ateria
Lättykahvi
Jäätelöä

Olen varma, että menomatkalla oli lisäksi kyltit Hampurilainen ja Pizza ennen lättykahveja, mutta en nyt mene vannomaan. 

Siinäpä oli neljän kilometrin matkalla monta houkutusmainosta. Meihin ne eivät tehoa sillä aiomme pysähtyä Muonin Swiss Cafe Konditoriossa testaamaan sveitsiläistä kaakaota ja kahvia kermavaahdolla. Kondiittori tarjoaa leivonnaisia, mutta jätämme väliin. Luulen, että talvella tämä paikka on taivas lämpimien juomien ja herkkujen himoajille. 

Liikaa inisijöitä

Päätämme koukata myös Aavasaksalle, nimi on tuttu isoäitini kertomuksista. Luulin pienenä, että paikka on jossain ulkomailla, hehee, mutta nyt tiedän enemmän. Aavasaksalla on korkea vaara, josta on upeat näkymät. Se on Lapin vanhin matkailukohde ja eteläisin paikka, jossa juhannuksena aurinko ei laske lain. 

Ajamme ylös parkkipaikalle ja samantien hyttysparvi imeytyy auton tuulilasiin. Katson siippaan. Tästä ei ole ollut puhetta. Että suostuisin tällaiseen. 

Sisuunnun hetkeksi. Avaan oven. Kipitän portaat ylös huiskien inisijöitä iholtani. Onneksi kahvilaan ei ole pitkä matka. Hengitän syvään ja otan pientä välipalaa. Sitten mies kysyy, että mennäänkö näköalatornille? Että mennäänkö, siis minäkin? Täällä, missä ainoa turvallinen paikka on sisällä? Tiedän, että käyttäytyisin huonosti jos joutuisin neulainvaasion keskelle, joten sanon, että mene sinä, minä lähden autolle. Niinpä mies lähtee yksin näköalatorniin ja minä pikkuruisen metsän kautta autolle. Huidon kuin ne tuulilasinpyyhkijät alkumatkasta. Kun saavun autolle, ovessani on valehtelematta 50 hyttystä odottamassa uhria, eli minua. Päätän olla nopeampi kuin ne, mutta istuessani autossa paniikki iskee ja joudun tappamaan ainakin kymmenen verenimijää. 

Mies tulee ajan kanssa ja kehuu näköalatornin näkymiä ja Keisarin majaa. Minä kerron, että englantilainen kirjailija Ethel Brilliana Tweedie jo vuonna 1897 kertoi Suomen matkastaan: "Kun me kesäyönä käymme kauniisiin lehtoihin ja järvien rantaniityille, vihollinen on aina vieressämme, ja kun me soudamme tai purjehdimme järvillä suomalainen, paholainen on jo kimpussamme."  

Ja että italialainen Guiseppi Acerbi jo sata vuotta aiemmin oli varoittanut ulkomaisia kanssamatkailijoitaan sanoen: "Hyttysten perimmäinen tarkoitus on pitää ihmiset poissa pohjoisen luontoa pilaamasta". Lupaan samantien, etten enää koskaan tule pilaamaan Aavasaksan luontoa. Kiitos ja Anteeksi. 

Miestä naurattaa.

Lisää kivan nimisistä tyypeistä 
löytyy Lasaretin tarinasta. 

Sopivasti lasarettia

Seitsemän tunnin ajomatkan jälkeen (kääk) olemme Oulussa. Ihailin edelliskerralla Hupisaarten kyljessä olevaa lasaretin aluetta ja nyt aiomme yöpyä Nordic Art Hotel Lasaretissa. Taidehotelli on kivalla ja rauhallisella paikalla. Meillä huonenäkymä on puistoon, mutta jos tulisin uudestaan, niin pyytäisin huoneen joelle päin. Jälkeenpäin tajuan, että hotellissa olisi saanut ilman lisämaksua toivoa taiteilijahuoneenkin. Meidän huone on kuitenkin tosi kaunis itsessäänkin.

Hotellissa näen Naima Kurvisen kabinetin. Mietin mikähän nainen tämä Kurvinen oikein oli. Lisäksi ilmentyy Nukuttaja Näyhänkin nimi. 

Minulle selviää, että Kurvinen oli edistyksellinen neinen, joka edisti sairaanhoitajien asemaa ja palkkauksen tasa-arvoa. Hyvä Naima Kurvinen! Olit mukana sata vuotta sitten asiassa, josta vieläkin puhumme. Uups, vain sen vuoksi, että asiat ovat vieläkin kesken...

Nukuttaja Näyhä taas oli valpas ja seurallinen sairaalavahtimestari. Ylilääkäri äkkäsi herra Näyhän ja opetti tämän nukuttamaan leikkaukseen tulleet potilaat. Anestesia"lääkäriksi" oli ennen paljon lyhyempi koulutus kuin nykyään, sanoisin.

Jos joisin kaljaa 
joisinko Aina olutta

Vanha tuttavamme ravintola Toscana on tänään kiinni ja me päätämme jäädä hotellin ravintolaan illalliselle. 

Koska mieleni tekee poikkeuksellisesti erilaista juotavaa kysyn tarjoilijalta: 

- Olisiko teillä jotain alkoholitonta juomaa, esimerkiksi inkivääriolutta?
- Sitä ei ole, mutta meillä on alkoholittomia oluita?
- No en pidä tavallisen oluen mausta, enkä oikein siideristäkään, joten olisko teillä muuta vaihtoehtoa?
- Joo, on meillä alkoholitonta GingerAlea
- No minäpäs otan sitten sitä, vastaan, enkä voi olla hymyilemättä leveästi.

Tutkiskelen siipan juoman etikettiä, sillä nykyään en voi enää ohittaa fontteja, värejä, tai melkein mitään visuaalista. Mitä mieltä olet, eikö olekin kiva janojuomatuotteen nimi? Tälle tuotteelle olisi helppo keksiä vaikka minkälaisia sloganeita. 

Mukavasti ihmettelyä

Masu sopivasti täynnä maukasta ruokaa lähdemme iltakävelylle kaupunkiin. Ihailemme vanhaa keskustaa ja kiertelemme torialueella.

Lähellä Hupisaarta huomaan upean vanhan rakennuksen. Sen ylimmän kerroksen ikkunapuut nousevat kauniisti katonrajan ylle. Mietin, miksei enää rakenneta näin kauniita taloja. Luulen, että ostajaehdokkaat eivät vastustaisi koreaa ulkomuotoa. Ei varmasti ohikulkijatkaan. 

Rakennusta on aivan pakko mennä katsomaan lähempää, joten astelen sen eteen... ja yhtäkkiä näen kuinka tervapääsky lentää pienen pienestä rakosesta talon uumeniin. 

Tässä me kaksi seisotaan keskellä katua ja tuijotetaan taloa. Tuosta parvekkeen alapuolen oikeanpuoleisesta raosta tosiaan lentää ulos tervapääsky. Sisältä kuuluu poikasten ääntä. Muut linnut lentävät ympyrää taivaalla, ne huutavat kauniisti kriik kriik. Voi että miten minä rakastankaan noita lintuja.

Ihmeet eivät lopu tähän, sillä Hupisaarilla näen kaksi upeaa punalehtistä koivua. Aivan mahtavan näköisiä puita. Joku biologian opiskelija oli löytänyt Yli-Kiimingissä 1970-luvulla tällaisen mutatoituneen koivun ja nyt niitä voi ostaa omaan puutarhaansa. Näiden jännittävien luontokokemusten jälkeen olenkin valmis yöunille :)

Aamulla tuumimme, että ennen kuin matkaamme kotiin, pitää käydä vielä Oulun taidemuseossa. Näyttelyn aiheena on Kipu, mikä sopiikin mainiosti tilanteeseeni. (Saanan alastulon jälkeen olen keskustellut kroppani kanssa ja olemme mitäkuinkin sovussa.) Kirjoitan näyttelystä toivottavasti oma postauksen, sillä aihe on vähän, no tiedät kyllä, kipuileva. Jokatapauksessa suosittelen ehdottomasti käymään näyttelyssä jos olet tienoilla :)

Tarpeeksi kotimatkaa

Kotimatka kestää yli seitsemän tuntia. Sataa ehkä kovemmin kuin eilen, mutta mitä lähemmäksi tulemme Helsinkiä sitä enemmän pilvet kaikkoavat. 

Kotona olen aivan muhjuna, mutta kuitenkin onnellinen. Huomenna on uusi päivä. 
Kenties pyykkäyspäivä 
tai ehkä kuitenkin 

olen kuin ellun kana. 

Joskus päätösten tekeminen on vaikeaa.

Saa nähdä miten naisen käy :)