Liike on lääke, vai miten se nyt olikaan

Joku pyörittää blogiani ympäri. Täällä käydään lävitse sitkeästi vanhoja postauksiani, mikä tuntuu omituiselta. Mutta mikäpä tässä maailmassa ei pyörisi hulluna ympyrää.

Nyt on perjantai ja olen aikalailla poikki. Taustalla soi lempeä jazz, ehkä tunnelmaltaan iltahämyinen vaikkei taivas vielä sininen olekaan. Lempeys on nyt hyvä valinta, sillä viikko on mennyt toisenlaisissa tunnelmissa.

Luen päivällä uutisen, että mikä tahansa liikunta on parasta aivoille. Olen ollut samaa mieltä vuosikaudet, vaikka muutakin voisi luulla.

Sunnuntaina menemme salsatunnille. Tästä tulee täydellistä, ajattelen, sillä r a k a s t a n tanssimista. Sali on kapea ja aurinko paistaa yläikkunoista suoraan sisään, mikäs siinä, mutta ilmastointi loistaa poissaolollaan. Normaalisti salsa ei saa minua edes nihkeäksi, joten olen paikalla ilman vaihtovaatteita (virhe). Tulos: puolentoista tunnin tanssimisen aikana selkärankaani pitkin valunut niagaranputous on laskeutunut alas syvään jokeen ja levinnyt kastellen jokaikisen rutikuivan joen uomankin. Pikkuisen ärtyneenä omaan kroppaani minä lähden kotiin. Julkisilla. Seisten tietenkin ;-)

Neljä iltaa sitten siippa houkuttelee iltakävelylle. Sopimushan on, että kun yhtään ei huvita, niin juuri silloin kannattaa lähteä ulos. Niinpä sanon kyllä, ja miten ihanalta tuntuukaan päästä haukkaamaan happea, varsinkin kun tuuli ja viima puhaltaa takanani. Otan pitkiä askeleita, viipottelen tuulen kanssa kilpaa, vaikka sormet vähän palelevatkin. Puolivälin jälkeen aivastan, niistän toisen ja kolmannen kerran sekä järisytän maata uudella napakalla aivastuksella. Niskaa alkaa kutittaa, käsivarsiakin, ja kohta tunnen kuinka kieli painuu kitalakeen ja mietin, että mitä hittoa nyt taas tapahtuu. Lopulta en jaksa kuin naurahtaa ja totean siipalle, että vetäises nyt ylävitonen mun kanssa. Tässä ollaan taas uuden äärellä.

Kotona huuleni näyttävät kuin olisin käväissyt kauneushoitolan pistoksissa. En jää ihailemaan itseäni peilistä, vaan menen kaapille nappaamaan aimo annoksen antihistamiinia. Arvelen tietäväni mistä kohtaus johtuu ja kuukeloimalla selviääkin, että kylmänokkosihottumahan se iski ihan vain tuulisella ilmalla kävellessä. 

Eilen työpäivän jälkeen mietin, että parasta mitä voin tehdä illalla on piristyä pilatestunnilla. Keikun putken päällä, puristelen palloa ja teen satasia. 

Toisin kuin aina ennen, palattuani tunnilta kotiin, olen kuin kastemato kuivalla asfaltilla. 

Kun mies lähtee saunaan, minä päätän, että koska tämän kropan kohdalla ei näytä, että isompi liike ravitsisi aivojani taikka parantaisi kehoa, niin siirryn pelkkään sormien liikutteluun. 

Minä leikkaan kynnet lyhyemmäksi ja otan kitaran käteen. Vetäisen pari Pink Floydia ja Oasista ja kenties reipastun hetkiseksi.

* * *

Ikkunan takaa näyttää siltä, että aurinko paistaa ja kenties hiukan tuulee. Odotan hiukan jännittyneenä, miten mahtaa käydä, kun lähden kohta ulkoilemaan :)

Hillot ja hyllyt ja kadotettu energia

On pitkästä aikaa vapaa viikonloppu. Kesän ja hulinoiden jälkeen tällainen hetki tuntuu ihanalta. 

Lauantaina

Hidas aamiainen on nautittu ja kyselen siipalta mitä sillä on mielessä. Kun miehellä ei ole toiveita, kysyn sopiiko jos opiskelen hetken ja tehdään sen jälkeen jotain yhdessä. Sisälläni on ollut parin viikon aikana tunne, että opiskelumateriaali, joka on minulla vielä pahasti kesken ollaan poistamassa alustalta. Ja niin minä uppoan materiaaliin ja kahden tunnin päästä palaan virtuaalimaailmasta todelliseen. Silmät ovat kuivat, mutta mieli virkeä. Olen tehnyt osani, ja vielä kun huomenna vähän pinnistelen, niin ehkä saan kaiken tiedon sisuksiini ja sen jälkeen annan intuitiolleni muuta tekemistä, kuin aavistella pahoja. 

"Lähdettäiskö Munkkiniemeen, voitaisiin samalla etsiä sen verhoilijan liiketila", tulee suustani, kun olen vienyt tietokoneeni paikalleen. Houkutteluja ei tarvita enempää ja pian kävelemme Tammitiellä, jossa paksut puut kasvavat keskellä jalkakäytävää. Tallikujalta löydämme verhoilijan liiketilan, mutta kuten arvelimmekin, se on kiinni. Kurkistan ikkunasta sisään. Tuolla on ihana 60-luvun nojatuoli ja siippa bongaa ison rahin tapaisen, jonka istuinkankaaksi on valittu ehkä 1700-luvun maalaus. Kun liike on tutkailtu ulkopuolelta, jatkamme matkaa merelle.

Seisomme rantakalliolla. Meri on aivan tyyni. Vasemmalla näen iglun tapaisia kellumassa laiturin vieressä ja samalla kuulen heikkoa ääntä. Tarkemmin ääntä etsien näen kirkkoveneen. 

Porukka soutaa tasaisesti, mutta kovaa, ja perässä päin kuuluu jo seuraavan kirkkoveneen tulo. En kuule sanoja, mutta perämiehen kiihkeän huudon kylläkin. Tyyni meri saa kyytiä ja hiki virtaa. 

Näen veneitä ainakin kuusi. (Myöhemmin tarkistan mistä on kyse ja tänäänhän siis on Seurasaaren ympärisoutu -niminen kirkkovenekilpailu.) 

Munkkiniemen rannassa on ihana kävellä. Vasemmalla rauhallinen meri ja oikealla on upeita taloja, joissa voisin melkein kaikissa asua. Yhdessä rakennuksessa on niin valtavat ikkunat, että polvet notkahtavat. Jos jokin minua innostaa, niin isot valoisat huoneet. Läpitalon huoneisto on parasta mitä tiedän, se että valo kulkee asunnon lävitse. Ehkä tämä johtuu siitä, että vanhenen ja valon tarve kasvaa ;-)

Pilvet kaikkoavat yllättäen ja Munkkiniemen talviuimarannalla päivä herää. Hiekalla makoilee yksi henkilö, mutta raikastavalle uinnille on ehtinyt jo neljä naista. 

Nousemme rannalta ylemmäs ja palaamme eri reittiä takaisin rantakahvilaan. Terassilla viereisessä pöydässä istuu nainen koira sylissään. Heidän luokseen nousee nainen toisesta pöydästä. Hän kyselee koirasta ja kuulen, että tämä kaveri on varsinainen terassikoira. Ainoa mitä koira haluaa, on olla sylissä ja ihmetellä maailman menoa. Seuraan hetkisen tilannetta, ja todellakin, nainen saa aivan rauhassa nauttia kahvilan antimista. Koira kyllä katselee laiskasti, kun pullapalanen menee toiseen suuhun, mutta ei asia näytä haittaavan. Ohitse lentävät linnut ja pöydillä pyörivät varpuset eivät myöskään häiritse koiran fiilistä. Se vaikuttaa olevan täysin tyytyväinen elämäänsä. Minunkaan ei tee mieli mitään, mutta maistelen siipan raparperijuomaa ja puraisen pienen palan korvapuustia. Tiedän, on kahdenlaisia ihmisiä, niitä joiden korvapuustin pitää olla kypsä ja niiden jotka himoavat pehmeää taikinaa. Minä en kuulu jälkimmäisiin ;-)

Lähdemme rannalta kohti Munkkiniemen sydäntä ja kun pääsemme puistotielle, hyggeilemme hetken Hygge-kaupassa, josta ostan pari pari kukkaruukkua. Lisäksi käymme italialaista tuontitavaraa myyvässä liikkeessä, josta ostamme mantelikeksejä, ison purkin viikunahilloa, maustetta ja mozzarellajuustoa. Hinta neljälle tuotteelle on mojova ja mietin, että nyt on kyllä parasta olla hyvää herkkua. Mietin myös mikä minuun on iskenyt, sillä yleensä en osta mistään mitään. 

Sunnuntaina

Olen löytänyt maailmasta vain yhden viikunahillon, josta olen pitänyt. Se on skotlantilainen Mrs Bridgesin hillo, jota on ollut vaikeaa löytää kaupoista Brexitin jälkeen. Mutta tänään on taas yhden purkin mahdollisuus voittaa minut puolelleen. Eihän hillo nyt maailman tärkein asia ole, mutta minä pidän vain itse tehdystä päärynä-vadelma-chiahillosta, jonkun muun väsäämästä viikunahillosta tai sitruunaisen kirpeästä marmeladista.

Aamiaisella avaan sisilialaisen purkin ja yllätyn kuinka hyvää hillo on. Katselen etikettiä tarkemmin ja tavailen italialaista tekstiä (sillä suomenkieltä purkista ei tietenkään löydy). Pienen selvittelyn jälkeen alkaa pulssi nousta. Ohjeena on: Säilytettävä avaamisen jälkeen jääkaapissa ja käytettävä 14 päivän aikana. Hahaa! Näin valtava purkki pitäisi syödä nyt parin viikon aikana. Ei tule tapahtumaan :D

Seuraavana ohjelmassani on kotiprojektini. Pikkuhuoneen ikkunalaudan on vallannut viimeisinä vuosina kukkaset ja tuuletusikkunan sijainnin vuoksi huonetta on ollut mahdoton tuulettaa. Tajusinpa sitten viime vuonna, että jos laitan ikkunan viereiselle seinälle pari hyllyä, niin saan kukat siihen. Valoa riittää kasveille ja huone raikastuu nopeammin. Olisin alunperin halunnut vanhat 60-luvun tiikkihyllyt, mutta päädyin tee-se-itse versioon. Pari viikkoa sitten löysin itsestäni tarpeeksi energiaa etsimään sopivat hyllynpidikkeet sekä hyllyt (eihän siinä mennyt kuin vuosi, hehee). Nyt puuhyllyt on maalattu samalla sävyllä kuin seinä viime vuonna ja eilen kun vielä pintakäsittelin hyllyt, niin hommahan on jo melkein valmis ;-) 

Kiivaan hyllyjen pidikkeiden asennuksen jälkeen (minä olen kiivas aina minkä tahansa remontin aluksi, kunnes oma käytös alkaa naurattaa ja sen jälkeen rauha on taas maassa) huoneessa on nyt kaksi hyllyä. Niihin asettuu kohtapuolin kukat ja sitten vihdoin yksi asia on taas ratkaistu. 

Mutta, työt ennen huvia, eli viimeinen osio opiskelua, jotta saan itselleni ja intuitiolleni rauhan. Luulin, että homma olisi nopeasti tehty, mutta kattia kanssa. Olen istunut usean tunnin koneella ja vasta ilta viideltä pääsen iltapäiväkahville. 

Loppuillan lupaan itselleni olla kuin Ellun kana. Jos jotain pitää tehdä, niin se saa olla vain jotain ihanaa :)

Ps. Morbidi di Alfieri mantelipikkuleivät ovat niin herkullisia, että etsin ohjeen ja päätin leipoa pikkuleipiä lisää. Luulen, että edessä on pahemman laatuinen pikkuleipäriippuvuus :D

* * *

Jos ideasta toteutukseen kestää hyllyjen kanssa vuosi, niin tämän postauksen julkaisun kanssa meni viikko, kun energiat loppuivat työpäivien jälkeen täysin. Pikkuleivätkin ovat jääneet vain ajatuksen asteelle. 

Pitäisiköhän jäädä taas lomalle ;-)