Fever

Hipsin lämpimästä pedistä.
Laitan ovet nukkuville kiinni, ja siirryn tuijotteluvaiheeseen.

Piha on täynnä rastaita. Ne nyökkäävät villisti kohti ruohikkoa ja nappaavat saaliin. Uskomaton liuta rastaita.

Sitten mietin koiraa.

Ei! Parempi miettiä jotain muuta. Ja tuijottelen taas rastaita. Siirrän katseeni koivuun, joka on jo keltainen. Se aina ensimmäisenä vihertyy keväällä ja nyt elokuun vielä ollessa puolessa välissä jo kellertää. Ei voi olla totta.

Koira.

Taidanpa ottaa lasin viileää vettä. Se varmasti herättää mut.

Koira, se vois olla kiva...

Nyt kyllä teen jotain muuta! Avaan telkkarin ja siirryn uuteen Sherlockiin, josta olen innoissani. Vie mies ajatukseni muualle, vie analyysiin ja kuvapankkiin.

Niin saan taas itseni kasaan ja vietän mielenkiintoisen elokuvallisen elämän.

Sitten ovi aukeaa, sumea pörröinen ilmestys herää tähän maailmaan.

Huomenta kulta!

Ja palaan ajatusleikkiini:
Koira, se vois olla kiva juttu. Mutta ihan totta, mä olen vannonut jo vuosia sitten, ettei sellaista meille voi tulla. Voisiko? Miksei? Jaa. Ehkä. Täh! Ei.

Voih.

Komean boheeminkin voisi heittää kotona pihalle milloin vaan, mutta koiraa ei. Enkä koskaan voisi luopua siitä ilman suunnatonta itkua...

Ehkä mulla on oikeasti kuumetta, pitää hakea mittari ;-)

Kun silmäni mä auki saan

Sulla seisoo silmät päässä, sanoi mieheni keskiviikkona.
Taas sinä sanot noin ja työkaverini vain komppaa lausettasi, mietin mielessäni.

Pöllähtäneenä siis kävelin miehen ohjaamana Helene Schjerfbeckin näyttelyyn.

Kuljin hiljalleen, taulusta toiseen, huoneesta seuraavaan. Välillä jokin pysäytti vahvemmin. Toisinaan taas olin niin täynnä, etten nähnyt mitään. Mutta tunnistin, kuinka jokin on muuttunut sisälläni. Edellisessä suuressa näyttelyssä olin vanhenevan Helenen omakuvien kanssa hiukan ahdistunut ja pelokas. Nyt ne näyttivät kauniilta ja vahvoilta. Elämä kulkee ja maailma muuttuu.

Lasi valkoviiniä ja pala suussa sulavaa suklaata kruunasi näyttelyn. Kiitos Helene ja mies. Olette tämän naisen herättäjiä.

* * *

Hei, sulla tapittaa silmät. Oletko tässä maailmassa, totesi mieheni perjantaina.

Taasen hän otti kädestäni kiinni ja kävelytti minut O'Keeffen näyttelyyn. Voin paljastaa: Aluksi en tajunnut mitään, en yhtään mitään. Mutta pikkuhiljaa tämän 99 vuotiaaksi eläneen naisen teokset alkoivat avautua.

Taide on niin erilaista ja useimmiten toisten tulkinnat taiteilijan ajatuksenjuoksusta ärsyttävät minua. Niinpä katsoin väsyneenä ja luonnollisen avoimena sekä tyytyväisenä elokuvaa, jossa taiteilija itse kertoi elämästään ja taiteestaan. Näin hänen asuinpaikkansa, kuulin suhteesta mieheen, jonka O'Keeffe tapasi nuorena, jonka kanssa meni myöhemmin naimisiin. Näin myös kuinka miehen ottamat valokuvat vaikuttivat naistaiteilijan taiteeseen. Tämä mies ja nainen kirjoittivat elämänsä aikana (myös naimisissa ollessaan) yhteensä noin 22000 kirjettä toisilleen. Vau! Miehen kuoleman jälkeen O'Keeffe muutti autioon kauniiseen maisemaan, keskelle ei mitään, koska nyt hän sai tehdä ja asua missä halusi.

Heräsin usvaputkestani vihdoin.

Mikä intohimo ja vahvuus.

Sen haluaisin itsellenikin. Samoin haluaisin kauniin, ison ja valoisan työhuoneen, johon saisin laittaa mahdollisimman ison kankaan, maalata siihen isolla vedolla. Maalata niin usein ja paljon kun sielustani vaan irti lähtisi.

Jos olisin rohkea. Jos olisin tosi rohkea.
Niin...

Georgia O'Keeffe

Tekisin jotain rajumpaa!

Jurmalan lumoa

Olen kulkenut jo askeleen jos toisenkin. Takanani on kilometreittäin kaunista hiekkarantaa ja edessäni saman verran.

Yön sade on rummuttanut hiekan pinnan pisaroin. Minun paljaiden jalkojeni jäljet tekevät omaa pitkää maalaustaan hiekkaan. Tasaista ja hiljaista.

Katson kuinka aallot saapuvat matalaan rantaan ja seuraan miten naurulokit lepäävät laineilla kuin pienet paperilaivat. Kahdeksan pientä elävää meren sylissä... Yhtä helposti ne keinuvat kuin minä astelen hiekalla.  Kuuntelen meren ääntä,  kuuntelen askeleitani ja sitten kuuluu vieno erilainen syke.

Se leijailee pienestä teltasta rannalla. Epätodellisen huumaava tunne valtaa minut, kun lähes autiolla rannalla kuuluu hiljalleen musiikkia.

Bossa novaa. Rentoa ja kaunista bossa novaa.

Ja askelten keinuessa tahdissa minä sivuan sävelet ja ne siirtyvät taakseni. Musiikki hiljenee, se katoaa kokonaan.

Elämääni kuuluu taas vain aaltojen äänet ja katseisiini osuvat satunnaiset ohiajavat pyöräilijät tai vastaantulijat.

Kilometrejä rantaa.

Ihmeellistä

Täyteläinen kesänainen

Oi,
miten olen voinutkin paremmin.

Kuinka täyteläinen oloni onkaan ollut.

Olen löytänyt itseni.
Luonnollisuuteni ja
runsauteni.

Olen myös selvästi vahvistanut hermojani. Loma on ollut siihen mitä mainiointa lääkettä.

Ajatella, että kaiken tämän olen sisäistänyt ja luonut.

Ihan itse =)

L-O-M-A-L-L-A

Jos kaipaat täyteläistä oloa, etkä meinaa millään sitä muuten saavuttaa, niin lähde lomalle tai käy apteekki-tai rohkos- ja kemikali- tai siirtomaatavarakaupassa ja hanki Vi-Ta-Ma -tölkki avuksesi.

Se puree

Onko sulla nainen,
se maanantaikappale, joka
tiistaina puri hampaat yhteen,
voihkaisi, ja lähti maitojunalla maalta kaupunkiin.

Se samainen nainen,
se keskiviikkokappale, jonka
hammaslääkäri mietti: eikö mökkeillessä rentouteta hammaskalustoa laisinkaan.

Sinullako se on se nainen,
se torstaikappale, jolle ehdotat jotain sun mielestä kivaa

ja se pirulainen näyttää kulmansa raakana kuin teurastaja
Ei! Ei! Ei!
En halua omaa mökkiä, en punaista, en mummon, en läheltä enkä kaukaa!
En! Ei! Ikinä!

Onko sulla tosiaan vielä se nainen,
se mikä-helvetin-päivä-tänään-onkaan, joka tuntuu syövän kaiken hauskan elävältä
silmät kipunoiden
raastaa terävillä kulmahampaillaan
repii lihan reikaleiksi
nielee isoina paloina
henkeä välillä ottamatta
ja lopuksi oksentaa sulamattomat luut kadulle.

Koeta kestää mies,
muista mitä Tiede -lehdessä kerrotaan: Huulen koskettaminen rentouttaa.
Lämmön ja pehmeyden aistiminen rauhoittaa.

Pistä siis sormi sen vaarallisen suun eteen. Kosketa.
Sano hiljaa ja lähellä: Hysss...
Taltuta sen parasympaattinen hermosto.

Ja sulla voi ehkä olla se sama nainen,
mutta sunnuntaikappale, joka miettii
mikä se on tappamaan kenenkään haaveita.

Jos sais kerran reissullansa

Olen nainen.
Mitä ihmettä mä laitan päälle? Ei mulla ole sopivaa vaatetta.

Mutta ilman rihmankiertämää ei voi lähteä.
En ajattele, toimin vain ja vedän mustat trikoot jalkaan.
Astun ulos iltaan ja kiilaan kylkeen kiini.

Sataa ropisee. Jalan alla kahisee hiekkatie, mutta kohta metsän siimeksessä on jäljellä vain ruohottunut kinttupolku. Väistelen puiden oksia ja liimaudun vieläkin tiukemmin viereiseen kylkeen.

Sitten metsäpolku avautuu pellon äärelle, ja minä näen hevoshaan, ladon ja ryhmiä, parittomia ja parillisia. On kuin olisin kävellyt vanhaan elokuvaan. Ulkona on miehiä ja naisia seisoskelemassa. Osa nojaa oven pieleen. Tytöt kikattavat pienessä ryhmässä, jossain lähistöllä on siis poikiakin.

Ja me sukellamme sisään pimeään.
Seinällä loistaa valonauhakitara. Heinäseipäät nojailevat kauniissa rivissä toisiinsa perällä.
Bändi antaa tahdin ja koska tilaa ei paljoa ole, huomaan olevani vietävänä muiden mukana.

Tositanssijat liitelevät parkettilassa. Minä nautiskelen rahvaan puolella. Seurailen vanhaa rypyistä kaunistettua pariskuntaa ja heidän ilonpitoaan. Hymy on seinäpenkin istuvilla pareillakin. Mies tuulitakissa kiihdyttää tahtiaan lattialla illan mittaan. Tirskun jo muutaman kappaleen jälkeen, kun näen miehen puristavan pariaan tiukalla otteella. Minulla on jonkun koron jälki jalassani, mutta tuolla naisella on tiukka kämmenen jälki pakarassa.

Minä huomaan olevani yllättäen tyytyväinen vaatevalintaani. Sillä tennarini siivittävät minut helposti läpi epätasaisen lankkulattian kohoumat ja yllättävät kuopat. Tärkeintähän ei ole ajatus, tärkeämpää on teot ;-) Niinpä suurimman osan ajasta leijailen keveänä vain tuntien viejän sydämen sykkeen.

Latotanssit

Kannattaa kokea =D

Vastustuksen murtaminen

Voisinkohan mä pitää vähän lyhyempiä päiviä, kun +saldot on aivan tapissa?
Joo, tottakai.

Ja miten kävi. Aika kului, pinot eivät kadonneet ja minun päiväni olivat yhtä pitkiä. Kohtuullisen hurjan työviikon jälkeen sammutin valot perässäni ja astelin ulkoilmaan. Kävelin merelle päin ja hiljensin vauhtiani. Olisin voinut repiä olkani irti, niin tympääntynyt olin kivun kanssa rimpuiluun. Muutenkin kiivas työtahti oli ottanut osansa, sillä kahdelta iltapäivällä olin lähellä haamutilaa. Tiesin, ettei se näy ulospäin, mutta sisäisesti olin kuin läpikuultavaa kuollutta velttoa hämähäkinseittiä.

Siinä kuljeskellessani vastaani käveli mies, se katsoi maahan ja tuli suoraan kohti. Tein väistöliikkeen ja hän yllättäen oman liikkeensä samaan suuntaan. Pukumies nosti katseensa ja sovimme kohtaamisemme hymyllä. Minua ei kuitenkaan huvittanut tanssi kadulla tuntemattoman kanssa, joten katsoin mihin suuntaan hänen silmänsä kävivät, ja niin tiesin kummalta puolelta hän minut ohittaa ja jatkoimme matkaamme.

Katsahdin sitten taivaan ja ihmisten sijaan minäkin maahan ja näin siellä leppäkertun kaupunkikävelyllä. Liekö ollut turistikerttu, mutta jotenkin sen kivikadulla eteneminen sai minut hyvälle tuulelle. Muutin suuntaani leppäkertun ohjaamana ja menin istumaan Suurkirkon portaille.

Reilun tunnin jälkeen huomasin vieläkin istuvani lämpimällä rapulla. Olin katsellut elämää, hengittänyt lomalaisten, turistien ja läsnäolevien tunnelmaa niin pitkään, että energiani oli virkeä ja oloni levännyt.

Ja sitten huomasin ajattelevani miten upeita työkavereita minulla on. Miten hienoa on, että voin tehdä työtä. Kuinka mahtavaa on päättää tämä työviikko tällä tavalla ja miten ihanaa on, kun on perjantai.

Kaikesta huolimatta =)