Kun edellisestä on aivan liian pitkä aika

Laitan silmät kiinni. Se on merkki siitä, että uskon olevani turvassa.
Miksen olisi? Siinäpä kysymys.
Ja minä makaan, lattialla, kuuntelen avoimesta ovesta ääniä. Tuulen... väreilevien haavan lehtien... lentokoneen... ajatusten... työajatusten...

Miten olis niinkuin relaaminen, totean itselleni. Ja olen siinä edelleen. Silmät kiinni. Lattialla.

Sitten havahdun. Mihin lienen. Avaan silmät ja näen valkoisen katon. Vieressä seisoo mies. Ihan tuttu kaveri. Se vienosti hymyilee ja toteaa että ruoka olis valmista.

Ei jestas, miten voi olla maailman paras tunne se, että työviikon jälkeen löytää itsensä lotjumasta lattialta, on vetäissyt pikkuiset tirsat ja sitten vielä joku pyytää syömään. Aivan mahtavaa.

Vielä pitäisi jaksaa tehdä töitä parisen viikkoa.
Mä luulen, että kestän sen.

Ainakin ajatuksella, että lomalla mä lötjyän monta kertaa viikossa ja kerään valtavasti maaenergiaa, vetovoimaa ja pilvenhattara-ajatuslentoa. En toivottavasti tee mitään järkevää (jollei se ole marjojen pakastusta) ja touhuan jotain erityisen älyvapaata.

Pari viikkoa.
Jaksaa jaksaa!

Valitse tai ota kaikki mikä irti lähtee

Kesä ja kärpäset. Vaiko kesä vai kärpäset? Siinäpä kysymys.
Oikeasti nappasin Tiialta kesäisen haasteen, eli 12 kesäistä valintaa. Huomasin olevani kumpi tai kampi ja usein kumpaisestikin molemmat. Jos haaste huvittaa sinua, niin nappaa se mukaasi:

1. Mekko vai shortsit
Minä peitän shortsit aina hameen alle piiloon. Ja jos hame on lyhyt niin sen alla on aina vähintään lyhyet lahkeet. Sen verran kaino olen tässä iässä ;-)

Kesämekko peittoaa helposti hameen. Nyt olen alkanut haikailla pitkääkin pidempiä mekkoja, sellaisia, joissa ei enää ole avaraa kaula-aukkoa ja olkapäätkin saisi olla suojattuna auringolta. Kun jonain päivänä löydän itselleni sellaisen ihanan mekon, niin olen iloinen.

2. Myöhään nukkuminen vai aikaiset aamut
Ehdottomasti aikaiset aamut. Jos olisit kertonut minun vastaavan näin parikymmentä vuotta sitten, olisit saanut röhönaurun kaksinkerroin taittuneelta naiselta, mutta kyllä nyt on käynyt niin, että jos herään kuudelta aamulla viikonloppuna, olen aika iloinen.

Hiljainen aamu, siemaus raikasta ilmaa parvekkeella ja sitten vaan sen tekemistä mikä tuntuu hyvältä. Päivä tuntuu aina mahdottoman pitkältä ja elämä antoisalta. Tai kun herää kesäiseltä vuokramökiltä... ajattele miten upeaa on juoda ensin lasi raikasta vettä ja hipsiä hiljaa ulos katsomaan tyyntä järven pintaa. Tai istua rappusilla ja seurata kuinka pellossa viljat kasvavat. Kun vihdoin nälkä alkaa kurnia sisuksissa, voi palata takaisin sisälle, laittaa kahvin kiehumaan ja tehdä jotain hyvää aamiaiseksi. Eikä mene kauaa, kun ensimmäinen sirrisilmä nousee lämpimästä sängystä haistelemaan kahvin aromeja kaveriksesi. Ei paha. Ei paha.

3. Ravintola vai piknik
Ruoka-allergian vuoksi ravintolat saa mielen helposti laukalle. Eli näin tylsän asian takia valinta on piknik. Sitäpaitsi kesäisin piknikit on kivoja. Keitä termariin kahvit, pakkaa jotain pientä syötävää. Olipa se mitä tahansa, se maistuu hyvältä ulkona.

Joskus ollaan pidetty piknik myös olkkarin lattialla. Ihan kivaa silloin tällöin, olipa ulkona talvituisku tai juuri sen takia ;-)

4. Pavlova vai perinteinen mansikkakermakakku
Molemmat maistuu. Parasta molemmissa on mansikat, joita ei voi saada liikaa.

Jos joutuisin valitsemaan lautaselle palan vain toisesta, se olisi mansikkakermakakkupala. Ihan vain sen vuoksi, että mummoni tarjosi aina mansikkakakkua. Kun kesällä menin maalle, tarjottiin aamiaisella ensimmäiseksi mansikkakakkua, iltapäiväkahvilla saattoi ottaa toisenkin palan ja jos mihin aikaan muulloin teki mieli jotain hyvää sai mennä keittiöön, avata kiiltäväksi lakatun kapean puuoven, jonka takana oli kylmätila. Siellä hyllyllä oli odottamassa mansikkakakku, munapiirakka (kuin sitruunamarenkipiirakka, mutta ilman sitruunaa) ja vieressä kenties äkkivääriä, jotka olivat väärinpäin tehtyjä kaneliässiä (pikkuleipiä). Jos haluat synnyttää herkkuperseen, käytä samaa metodia :D

5. Päivä rannalla vai huvipuistossa
Varjossa auringon alla, käy minulle rannalla. Huvipuistossa viihdyn pandemiattomana aikana, heh heh. Kumpi vai kampi?

Jos kyseessä on aurinkoranta, niin valitsen huvipuiston. Mutta jos kyseessä on vuokramökin laituriranta, niin kyllähän se määrällisesti voittaa vuoristoradalla kiljumiset.

Toisaalta, jos elokuun ilta on kaunis ja joku tohtisi ottaa minut mukaan, niin mikä ettei,  lähtisin heti tunnelmoimaan Linnanmäelle, kuulemaan riemua ja kiljahteluja, sekä kokemaan ilmakuopat vatsanpohjassa. Ääääh, en osaa valita!

6. Matkailu kotimaassa vai ulkomailla
Vuokramökkeilyä harrastavana ja ajatuksella: rajoitan turhaa lentämistä, käteen jää kotimaa. Jollei mitään ihmeitä tapahdu, niin kaukomatkat saavat jäädä minulta tekemättä. Mutta kyllä minulla on vielä haaveita ulkomaanmatkalle tai parille. Sellaiselle josta olen nuoresta tytöstä asti haaveillut. Näitä haaveita vaalin rakkaudella ja toteutan kun mahdollisuus tulee.

7. Trampoliini vai löhötuoli
Olen haaveillut sellaisesta kerrostaloasunnossa toimivasta trampasta. En tiedä onko sellaista, joka ei aiheuttaisi päänsärkyä naapureille. Tai jossa oma pää ei osuisi kattoon hyppiessä ;-) Yhtään en tiedä olisiko trampoliini hyväksi selälleni, mutta tiedän että löhötuoli ei ainakaan ole.

8. Kirja vai sarja
Valitsen molemmat! Toinen on ehkä hyveeni ja toinen todennäköisesti paheeni.

Nyt on tullut luettua aivan mahdottoman hyviä kirjoja, esimerkiksi Stuart Turtonin: Evelynin seitsemän kuolemaa. Mielenkiintoinen tarina, jonka ideaa olen mielessäni hehkutellut monta kertaa. Suosittelen tätä sellaisille, jotka pitävät A Christien kirjoista ja vähän mystisistä jutuista.
Toinen täydellinen kesäkirjani on Senecan Elämän Lyhyydestä. Vahvistan vielä: täydellinen.

Kuten Jörkka sanoi: lukeminen kannattaa aina.

Sitten siihen toiseen. Yksi paheistani on television ruutu. Siitä minä katselen elokuvia ja aika tarkasti rajattuja sarjoja. Pitkään odottamani uudet jaksot Komisario Montalbanosta alkavat tänään. Eli herkkua on taas odotettavissa :)

9. Sandaalit vai tennarit
Tennarit ♥

10. Pionit vai lupiinit
Voiko tähän maailman aikaan vastata lupiinit? Minä vastaan niin. Voin kerätä niitä tien pientareelta maljakkoon. Ehkä siten samalla estän kasvin siemeniä lisääntymästä. Toisten pihoilta en voisi koskaan käydä leikkaamassa pionin oksaa itselleni, se ei olisi sopivaa.

11. Festarit vai kotibileet
Kyllä mä nyt vastaan festarit. Niitä on niin monenlaisia ja niissä löytää uusia tuulia. Tai kuten kuvasta näkyy, vanhoja ihania pieruja ;-)

Kotibileet kuulostaa mun korvaan vähän huuruisilta, tai sellaisilta, jossa jaksoin nuorena olla mukana mutten enää.

12. Hehkuva kesäinen meikki vai ilman meikkiä
Koska lasken sävyttävän aurinkovoiteen meikiksi, on valinta todella helppo. Ilman aurinkosuojaa en lähde enää ulos. Sellainen peli ei vetele.

Tässä sitä sitten olikin kesäisiä valintoja, joista ei tullut hullua hurskaammaksi. Tuota Iggyä katsellessa tulee vain mieleen, että skolioosi on ikävä tauti ja jotten muuttuisi yhtä kieroksi, niin pitäis kai vähän jumpata tai edes venytellä. Mutta toisaalta, nyt on sunnuntai ja jotenkin on tuollainen matalapaineinen sää. Kun kerran heräsin aamulla ennen kukonlaulua, niin voisinkin ottaa pienet päikkärit. Siten ne lapsetkin jaksaa keikkua iltaan asti.

Että näihin kuviin ja tunnelmiin :)

Sitä mieli tekee mitä ei saa

- Sitten viikkoon et saa syödä hedelmiä, marjoja, vihanneksia tai siemeniä.
- Niin, että mitä! En saa syödä?
- Ei mitään siemeniä, eikä hedelmiä, marjoja tai vihanneksia, joissa on siemeniä.

Menen aika mykäksi, mutta uskon kun kerran käsketään. Niinpä olen edesmenneen viikon ollut kuin orpo urpo. Tuntuu, että palaan jonnekin hamaan maailmaan etsiessäni höttöleipää. Tai laitan tomaatin sivuun ja kurkusta kaivan sen mehukkaimman keskiosan pois. Ei kiiwiä, mutta päärynää keskikohtaa kiertäen. Ja mä haluan kaikkea mitä en saa.

Mitä lähemmäs tähystyspäivä tulee sitä enemmän kieltoja ilmaantuu: Ei kovin kuitupitoista. Nyt vain kevyttä. Tästä lähtien ei kiinteää ollenkaan, ja lopulta jugurttikin on pannassa.

Vain yksi innostava ajatus ilmaantuu mieleen: Jos tämä toimii, niin voisin repäistä jatkoksi nestepaaston. Eipähän olisi mitään kuona-aineita kehossa jäljellä.

Sitten... On aika juoda litra purista-kaikki-ainekset-sisuksistasi-ulos -lientä. Nieleskelen. Ensituntuma on aika ok, mutta kun olen vetäissyt ensimmäisen lasin kitaani, ja tiedän niitä olevan vielä neljä jäljellä, alan kutistua henkisesti.

Tiedät mitä sen litran juomisen jälkeen tapahtuu. Ei puhuta siitä. Sen lisäksi minä ohjeen mukaan kiskon lisää nestettä: 2 lasia mansikkamehua, 1 mukin lihalientä, 3 mukia lakritsiteetä ja 3 mukia kamomillateetä. Lopulta huomaan valuneeni sohvalta puoliksi lattialle (?matkalla vessaan?) ja olen varma, että jos hengitän syvään sisään, niin maailma räjähtää...

Tulee yö ja aamu saa. Kello viideltä nousen juomaan taas litran juo-tai-itket-ja-juot-sitruuna-ällö-ällö-ällö-juomaa. Puolen tunnin jälkeen kyyneleet (vai juoma) kostuttavat silmiäni, mutta se mömmö on vedetty sisuksiin. Ja ihan kuin ei olisi muutakaan tekemistä, kiskaisen litran teetä kaupanpäälle.

Luojan kiitos, että mies lupaa viedä minut lääkärille. En tiedä kuinka muuten selviäisin liikkeelle. Yhtä onnellinen olen, kun hän hakee minut pois. Mies katsoo mua kuljettajan paikalla ja kallistaa päätään kun nousen kyytiin.
- Otitko sä esilääkitystä?
- No en tosiaankaan, vastaan.
- Mä luulin, että otit, kun sain tän sun viestin: "Mä oon yäsdäuökona ennen tisteystä"

Tuijotan viestiä ja ähkin että tuohan on ihan selvästi: mä oon tässä ulkona ennen risteystä

Mies päättää viedä mut ensin syömään ja sitten kotiin. Ja sitten mä päätän, etten mä mitään nestepaastoa aloita. Tässä oli täystyhjennystä ihan tarpeeksi seuraavien vuosienkin edestä ;-)

No, nyt olen palannut sallittuihin aineksiin. Olen syönyt siemenellisen tomaatin (ostin 10 jättimäistä sellaista, maksoivat yhteensä 1,01e) ja heti päälle ison palan kurkkua siemenineen. Ja huomenna suuntaan mansikkamaalle haalimaan järjettömän määrän siemenellisiä mansikoita ja pistän niitä suuhuni niin paljon, että alkaa naurattaa!

Lauantaina lomalle Kreikkaan

Ajatella, me laskeudutaan Haniaan 5 minuutin päästä!

Niinhän me laskeuduttaisiin, jos paria mutkaa ei olisi tullut matkaan. Sen sijaan, että jäisimme itkemään lentokentän laidalle, päätämme järjestää ystäväperheen kanssa heti matkan alkuun ole-kuin-olisit-kuitenkin -päivän.

Aurinko paistaa lähes tavanomaisen kuumasti.  Rouva O:n upean lierihatun reuna keinahtelee hänen esitellessään villan muutoksia. Terassituolit on uusittu. Ja katsos, pihan ruokapöytäkin on erilainen kuin viime reissulla. Uima-allas on laitettu remonttiin, sen tilalla on tänä vuonna tarjolla vastaleikattua nurmea.

Laseihin kaadetaan kylmää retsinaa ja näin tämä iloinen jälleennäkeminen voi alkaa. Koska ulkomailla sää on aina suotuisa, olemme tänäänkin lähes koko päivän ulkona - turvavälit tietenkin muistaen. Poikkeuksellisesti nyt reissullamme on mukana koirat, jotka unohtavat koronan ja tulevat iholle häntää heilutellen ja rapsutuksia toivoen.

Alkudrinkkien jälkeen keittiö loihtii taivaallisen maukkaat kreikkalaiset salaatit. Paikalle on roudattu kilokaupalla suomalaista tomaattia, kurkkua, vihreää paprikaa. Kaikki tarjotaan isoksi paloiksi lohkottuna. Punasipuli sentään on ohuina suikaleina, makeana niin kuin täällä päin aina on. Päälle on aseteltu vielä tummia kivellisiä kalamata oliiveja, valtava pala fetajuustoa, oregaanoa sekä tietysti Kreetalaista oliiviöljyä. Lisukkeeksi tsazikia, valkosipulileipää ja olutta kaipaaville Mythosta.

Ruoka maistuu niinkuin aito ruoka vain voi. Huokaamme onnesta kuin parhaatkin lomalaiset ja kohta huomaan, että rouva O. on käynyt vaihtamassa toisen kesämekon päälleen (ja mietin miten vähän pakkasinkaan matkalaukkuuni vaatteita).

Siirrymme hetkeksi varjoon. Minäkin otan ison vihreän aurinkohattuni päästä ja annan 14 viikkoa ylipitkien hiusteni heilua kuin shampoomainoksessa konsanaan.

Koska matkaan on aina kuulunut tiukkoja kilpailuja, vetää rouva O. tänään meille tietovisan Kreikan -matkoistamme kautta aikojen. Yllättäen minä voitan kisan, mutta unohdan kokonaan kysyä mikä mahtaa olla palkinto.

Toinen kisa onkin jo sen verran kinkkisempi, että jään kuivakkaasti jälkeen kärkisijoista, mutten ehdi harmitella sitä, sillä seuraavaksi nälkä on taas iskenyt meihin ja päätämme tilata paikallisesta ravintolasta kaikille pork souvlakit. Niin, sitä se kaiho tekee, että tällainen lihasta luopunutkin päättää repäistä ihan vaan muistojen vuoksi. Tunnin kuluttua keittiö tuo ruuat pöytään ja pian huomaan, että olen tyhjentänyt lautasellisen lämmintä lihavarrasta lisukkeineen.

Koska matkoilla emme koskaan harmittele tehtyjä tyhmyyksiä, vaan otamme kaiken rennosti turvaväli-etäyläfemmoilla häpeät nollaten, kerron aamuisesta valmistautumisestani. Se kävin näin: katselin eteisessä miestä, joka tuijotteli hiljaa ja pitkään aurinkovoidepulloa.
Mitä sä nyt ihmettelet? kysyin.
Että mistä suunnasta se voide oikein tulee, vastaa mies.
Naureskelin hänelle ja kävin auttamassa voiteen levittämisessä. Sitten olikin minun vuoroni. Suihkuttelin voidetta jaloille ja levitin sen. Seuraavaksi kädet. Vasen käsivarsi meni hienosti, mutta sitten vaihdoin kättä ja yhtäkkiä ruiskautinkin voidetta suoraan silmään. Että ketä täällä oikein pitää ohjailla? Ei se mies mikään kummallinen otus sitten ollutkaan.

Naureskeltiin siinä minulle ja monille vanhoille tapahtumille. Vaihdeltiin paikkaa auringon säteiden mukaan. Ihmeteltiin kuinka merituuli osuu niin kaukaa tänne villaan. Eihän reissuilla ennen näin kovaa tuullut? Rouva O. käy vaihtamassa karderoobinsa (jumankauta se on hyvin varustautunut!) ja minäkin vaihdan mukavat roosan väriset kesähousut jalkaani.

Loma jatkuu... Iltakahvit keitetään, tarjotaan sen kanssa makoisaa baklavaa ja jos vielä viini maistuu, niin sellaistakin on tarjolla.

Ja kun ilta saa ja tuhkimoiden aika koittaa, me toteamme, että meidän on palattava Kreetalta kotiin. Niin minä otan koiralta tennarini pois ja laitan ne jalkaani. Mahat täynnä herkkuja ja sielu täynnä iloista yhdessäoloa me palaamme arkeen.

Jos hyvin käy, niin ehkä taas ensikesänä matkaamme Kreikkaan. Toivottavasti silloin illalla laulaa kaskaat ja villa on yhtä hehkeä ja romanttinen kuin aiemminkin :)

Lidlissä on kuulema Kreikka-päivät. 

Taidan hakea sieltä loppuviikon ruuat ;-)

Voisin keventää kesään

Mies laittaa kesäshortsit kävelylle. Sillä on kauniit jalat, mietin, ja vanhasta tottumuksesta kiskon pitkälahkeisia jalkaani. Puolisen tuntia sujuu mukavasti, maailma lepää kesäkuussa. Aurinko porottaa kuumasti kohti ja polttaa mustien housujeni pintaa. Minä sulan.

Katson miehen keltaisia housuja. Ne on hauskat. Miten tylyt ja tylsät mun housut on. Ja miten hiton kuumat. Kyllä mun täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni ja sheivata sääret? Ihan oikeesti! Kyllä nyt täytyy siirtyä kesäaikaan. Hameeseen, muistatkos nainen miten kivalta tuntuu olla hameessa kesällä.

Tulen kotiin. Menen suihkuun. Ensin lämpimään, sitten astun sivuun vain nostaakseni lämpötilan hyytäväksi ja hivuttaudun lopuksi jäätävään syleilyyn. Uskomaton hekuma, joka syntyy tuosta lämpötilan nostosta saa mieleni kirkkaaksi, energian virtaamaan ja varpaat niin soikeaksi, että kaikki maailman murheet unohtuvat ja lähden myöhäiseen lounaan tekoon.

Yllättäen ruuan jälkeen ei iskekään kooma. Istahdan lauantain kunniaksi alas ja matkaan kotisohvallani Hercule Poirotin seurassa Nizzan ihaniin maisemiin. Kauniiseen isoon kivitaloon, tanssin pyörteeseen, iloiseen puheen sorinaan, juomalasien kilinään ja murhan selvittämiseen. Miten raikkaalta tuo vanhan ajan maailma näyttääkään. Ollapa joskus kuukausi kaupalla jossain tuollaisessa paikassa, antaa merituulen heiluttaa keveitä helmoja, olla osa kauniita ja rohkeita...

"Eikö täällä saa kahvia", kuuluu talosta vaimea huuto. Se saa minut nauramaan, sillä kahvia kuluu nykyään hirveä määrä ja lause lentää pitkin poikin kotia milloin kenenkin huudahtamana. Suljen murhatarinan, laitan kardemummaa kahvinpurujen päälle ja siirryn parvekkeelle pienen pyöreän metallipöydän ääreen.

Sade on lakannut. Ilma on raikas, vihreys kuin tuubista juuri puserrettu. Aurinko pilkistelee ensin vain varovasti. Koska olen herkkähipiäinen, haen pitkähihaisen päälleni. Sitten tuulet puhaltavat pilvet pois ja säteet kuumottavat. Kiskon neuleen päältäni. Juon toisen kahvikupillisen kuumaa ja tunnen kuinka mustat housuni alkavat taas sulaa päälleni.

Miten lyhyt muisti ihmisellä on, mietin. Pitikö mun ajaa suihkun jälkeen nämä sääret?

Tuoksuu... atshii... kesältä

Sain herätyksen sunnuntaina, kun näin tervapääskyt taivaalla. Ne ovat taas täällä. Ja se tarkoittaa minulle, että kesä on tullut!

Jotain erityistä tapahtuu sisälläni, kun näen nuo vauhdilla lentävät linnut ja kuulen suloisen kriik kriik -huudon. Se on jotain epätavallisen rakasta, aivan kuin olisin tullut kotiin - vaikka enhän minä minnekään ole siirtynyt, vaan nuo linnut. Sielulintuja, sanoo mieheni. En tiedä, mutta kyllä minä nyt tajusin, että olen aivan vaiheessa.

Ei kai se ihme ole, sillä omituinen symbioosi on ollut vallalla reilut kymmenen viikkoa. Elo on kaventunut pikkuhiljaa ja tiedän kohta olevani kuin kärpäsen surina, jollen ala ilmaantua muiden luokse.

No jotain sentään olen saanut aikaiseksi. Pääsiäisestä asti olen kävellyt viikottain sellaisia pidempiä irtiottoja, kolmesta neljään tuntiin kerrallaan. Tietysti mukana on teetä ja pientä suolaista, jotta voin nautiskella taukopaikassa hetkisen, mutta pääosin olen vain kävellyt metsässä tai luonnon siimeksessä.

Viime viikonloppuna poikkesin asfalttiteille. Hiukan hämmästyin ja mietin, että olenko ollut liian pitkään eristyksissä, kun jalankulkijat ovat muuttaneet muotoaan katumerkeissä ;-)

Mutta ei, vielä ollaan maan kamaralla, kukaan ei sohi minua valomiekalla tai ahdistele dystooppisessa maailmankaikkeudessa. Minä voin vielä kerätä ilman isoveljen valvovaa silmää voikukkia ja nokkosia, kunhan en poimi koronaa. Voin myös aivastella mielin määrin hihaani, sillä siitepölyallergia pysyy sitkeästi vain minussa ja minä pysyn kaukana muista ihmisistä.

Aivasteluni ei taida olla ainoa asia, miksi muiden kannattaa karttaa minua. Olen alkanut näyttää aika tapaukselta. Ripsiväriä olen käyttänyt ehkä neljästi ja huulipunaa kerran. Enää en itse pelästy, kun katsahdan peiliin. Silti mietin, että pitäisikö olla huolissaan...

Aurinkoiset päivät ja säännöllinen ulkoilu on varmasti vaikuttanut siihen, ettei mua enää ärsytä tämä omituinen elo samalla tavalla kuin vielä maalis-huhtikuussa. Kaikki kevään ja kesän suunnitelmat on murrettu muiden toimista, niin että olen joutunut antautumaan täysin. Ja kun nostin kädet pystyyn ja päätin vain hengittää syvään, alkoi helpottaa. (Hengitysharjoitukset saattoi myös auttaa siihen infernaaliseen hermosärkyynkin, joka piinasi minua vielä kuukausi sitten.)

Elämä on muuttunut sellaiseksi pienimuotoiseksi kuvioksi. Makkari-vessa-eteinen-ulos-sisään-keittiö-työhuone-keittiö-vessa-työhuone-keittiö-eteinen-ulos-sisään-olkkari-vessa-makkari.

Jos tätä jatkuu loppuvuoden, niin alan olla mestari ainakin napani ympäri pyörimisessä, säästämisessä, pukeutumisen tylsyydessä, haaveilemisessa ja pilvien tuijottelussa.

Kehittyykö ihminen? Ja mihin suuntaan?

Tästä on varmaan hyvä jatkaa, kun ei muutakaan voi ;-)

Pidetään lippu korkealla ♥♥♥

Jaksaa jaksaa

Ray Dalio on kuulema todennut: Jos et katso taaksepäin ja ajattele "Vau, miten tyhmä olinkaan vuosi sitten", et luultavasti ole oppinut paljonkaan viimeisen vuoden aikana.

Älä hylkää pirun hyvää asiaa
Jep, tiedän oppineeni viime vuonna. Ja tänä vuonnakin on tyhmyyskoe taas testattu.

Tajusin että korona meinasi viedä naista, mutta lopulta kiskaisin härkää sarvista. Ei kun naista kädestä, ja palasin perusjuurille. Olin kotona työskentelyn myötä jättänyt arkipäiviini kuuluneen kiitollisuudenpäiväkirjan kirjoittamisen viikoiksi - syytä en tiedä, mutta idea on mätä. Minä niin helposti hukkaan uskon ja luoton, jos en kirjoita hyviä asioita ylös. Olen testannut kirjoittamattomuutta muutaman kerran ja lopulta tajunnut pyörittäväni ajatuksissani vain huolia. Eli nostan kynän taas käteen ja rustailen hyviä asioita paperille.

Näe pidemmälle
Joillain ei nyt ole. Joillain se on nyt tauolla. Mutta minulla sen määrä ei lopu. Töiden nimittäin. Myönnän että tekee mieli välillä narista, muttei se ole kai sallittua. Lomaan on kolmisen kuukautta. Toivon, etten hajoa sitä ennen. Mutta minulla on. Sisäsiistiä ja vaaratonta. Sen voi kirjoittaa ylös, huomennakin.

Mene eteenpäin vai kasva pidemmäksi
Mulla ei ole ollut kolmeenkymmeneen vuoteen näin pitkiä hiuksia. Joskus nuorena oli sellainen kaunis siili, myöhemmin pitkät kiharat. Ja kun suhde oli karikolla, menin kampaajalle ja sanoin, että laitatko mut täysin uusiksi. Kampaaja teki parisen tuntia työtä ja taikoi minut. Sen seurauksena minä erosin ja annoin mahdollisuuden tälle nykyiselle.

Joskus pieni muutos on isoin mahdollinen eteenpäin vievä voima. Sen taikurikampaajan leikkaamalla mallilla olen elellyt kuuden viikon kampaajavälein koronan tuloon asti. Nyt olen 10 viikkoa liian pitkä. Tuntuu omituiselta. Ne kasvaa vaikken tee mitään.

Eikä tunnu missään
Punnertanutkin olen. Monta kertaa päivässä. Ihan vaan sen vuoksi, ettei päänsärky helpota. Sitä se sähköpöydättömyys aiheuttaa - sähkötuoli varmaan auttaisi asiaan ;-)

näin mentiin 90-luvulla (U Can't Touch This)

Olen kokeillut myös TV:n jumppahetkiä. Areenan kotijumppaa hiphopin tahtiin. Se meni kuitenkin hihittelyksi, kun oletin pääseväni 90-luvun CityJam tuntien tunnelmaan.

Oletuksethan ei toimi. Eihän.

Meidän tunnilla oli silloin yksi ohjaaja. Se oli mieletön ja ihmeellinen. Se katseli musiikkivideot ja teki niiden mukaan koreografiat. Ja se huusi aina:
"Jaksaa Jaksaa!"
"Eikä tunnu missään!"

Samalla naisen jalka nousi ylemmäs, nopeammin ja kevyemmin kuin kenenkään. Ja me muut pinnistimme itsemme äärirajoille.

No jos ihan totta puhutaan, niin en enää pysyisi sen ohjaajan perässä. Sen sijaan palaan perusasioihin ja teen parit lisäpunnerrukset. Ja jos oikein innostun, niin pistän MC Hammerin uudestaan soimaan ja hillun kunnes nikamat pysäyttää liikkeen ;-)

Ja kuten huomaat, tässä ei ollut päätä eikä häntää. Mutta siitäkin huolimatta: Oikein hyvää sunnuntaita! Oikein hyvää :D