lauantai 19. marraskuuta 2016

Nuijalla päähän ja avainta lukkoon

Heräsin perjantaina pää täynnä kipinöitä. Paneelikerho riiteli pienessä aivokopassani ja sanat sinkoilivat suuntaan jos toiseen.

Minä nousin ylös, kävin pesulla, join lasin vettä ja aloitin aamujoogan. Voi perse, sanoin itselleni kesken selkäliikkeen, kun älämölö jatkui aina vaan. Pääni valitti minulle eilistä huonoa työpäivääni, miten menetin oman malttini ja kaduin sanojani... "Se on mennyt jo!", teki mieleni huutaa itselleni, mutta nielaisin sanat, koska muut nukkuivat vielä.

Hampaat kiristellen astelin töihin. Löysin uuden vaihteen kiukkuuni, kun muistin lupautuneeni illaksi valokuvakerhon vuosi-iltaan.  En varmaan mene! En, en ja vielä kerran en!

Sitten päätin tehdä täyskäännöksen. Tiesin, että jos jatkan tällä mallilla, heitän vain loskaa niskaani vaikkei lumesta ole tietoakaan. Ja niin töissä, nähdessäni ystävän aamukahvi kädessään, hain kupillisen vettä ja istahdin hänen viereensä. Siinä hetkisen maailmaa paranneltuamme tajusin, että seurakunta päässäni oli nukahtanut. Se älämölö kuulkaa haihtui jonnekin...

Tein päivän työt ja lähdin kotiin. Olin edelleen sitä mieltä, etten halua muuta kuin olla vain kotona. Kului pari tuntia ja sitten huomasin pohtivani, onko sohva parempi paikka kuin sosiaalinen tilanne, jota kaihdan aina mahdollisuuksien mukaan. Mitä jos egoni on taaskin ottamassa minusta otettaan? Katsoin ympärilleni, nuorimies teki omiaan, vanhempikin luki kirjaa, ja niin minä lähdin takaisin kaupunkiin.

Valokuvakerho tapasi erään korttelin sisäpihalla olevassa saunatilassa. Tullessani portille ihmettelin kun se normaalista poiketen oli kiinni. Soitin herra D:lle, joka sanoi tulevansa minua vastaan. Muttei hänestä apua ollut, sillä porttia ei saanut auki ilman avainta sisä- eikä ulkopuolelta. Kadulle pysäköidystä autosta asteli viereeni mies, hän otti avaimen esiin ja niin pääsin sisäpihalle. Herra D laittoi taitetun hesarin lukon väliin ja toivoimme sen pysyvän siinä lähtöömme asti.

Sisällä kisailevat kuvat pyörivät valkokankaalla ja keittiön pöytä notkui herkullisen näköisistä ruuista. Istahdin rentoon seurueeseen, joista parin tunsin nimeltä ja muut kasvomuistista. Siinä ollessani mietin miten kertakaikkisen vähän olen kilpailuhenkinen, ja  kuitenkin huomasin jännittäväni hiukan tuomaroivan ammattivalokuvaajan kommentteja kuvistani.

Ilta kului katsellen valokuvia. Tunnit hurahtivat jutellessa mielenkiintoisten ihmisten kanssa tai seuratessa soljuvaa puheensorinaa.  Kaiken keskellä minä huomasin -niin- että minä olin onnellinen.

Kun aikani tuli täyteen, sanoin kiitokset ja lähdin ulos. Pihaa ympäröivä aita oli kaksimetriä korkea ja toivoin kovasti hesarin olevan paikallaan. No tietysti portti oli lukossa ja minä nyin liikkumatonta kahvaa. Kävelin aidan viertä nurmella ja etsin pimeässä toista portin tapaista. Pieni sellainen löytyikin sivummalta ja se avautui naapuripihalle. Samalla edessäni olevasta rapusta astui ulos nuoripari ja heidän mukanaan pääsin seuraavasta lukitusta portista vapauteen.

Kävellessäni kotiin mietin, että ilman pariskuntaa vaihtoehtonani olisi ollut epätoivoinen kipuaminen aidalle. Ajatelkaa miltä olisin näyttänyt siellä ylhäällä jumissa viininhuuruisena... Posket punottaen olisin arponut soitanko itse palokunnalle vai odotanko ilmiannettuna poliisia ja käsirautoja.

* * *

Ihminen on sosiaalinen eläin. Muistan sen joka kerta, kun nitkuttelen oman mieleni kanssa ja vastoin sen pulinoita lähden ihmisten ilmoille. Joka kerta minulla on ollut hauskaa ja jokaikinen kerta minä olen saanut uutta virtaa itseeni.

Lisäksi nyt mietin mitkä voimat olivat mukanani, kun sain kerholle tullessani ja sieltä poistuessani paikalle jonkun, jolla oli avain. Kiitokset vaan kovasti sille joka järjesteli näitä lukkoseppiä matkalleni ;-)

Elämä on ihmeellistä, välillä se tuntuu surkealta ja hetken päästä kaikki voi olla jo aivan toisin.

Suloista viikonloppua sinulle 




12 kommenttia:

  1. Kuulostaa kovin tutulta: olen suht sosiaalinen introvertti, ja välillä lähteminen tuntuu liian suurelta haasteelta. Sitten kun kuitenkin saa aikaiseksi, tulee liki poikkeuksetta jälkikäteen todettua, että "olipas antoisaa" ja "kylläpä kannatti".

    Ensi viikonloppuna on taas tällainen tilanne edessä. Saa nähdä miten käy!

    Suloista sunnuntaita sule Birgitta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, pääsääntöisesti on kannattanut lähteä ja osallistua =).

      Minun on todella helppo rupatella syvällisiä jonkun kanssa kahdestaan ja yhtä helppo minun on olla yksin itseni kanssa. Mutta sosiaalisuus on alin vaistopakassani ja melkein aina minulle käy niin, että kun joku pyytää minua rientoihin lupaudun heti innoissani. Kun h-hetki lähenee, kuulen sisälläni houkuttelevan äänen, joka suosittelee kotia, kynttilöitä ja sen sellaista. Ihan huvittaa, miten kantapäät alkavat jarrutella, vaikka kuitenkin on kivaa osallistua ja nähdä ihmisiä.

      Jännityksellä siis katsomme miten ensi viikonloppuna riennämme eteenpäin =D

      Poista
  2. Birgitta, olen sosiaalinen hetken, sitten kaipaan jo luolanainen aikaani eli tyylipuhdas introvertti! Kalenterissa ei voi olla menoja peräkkäisinä päivinä etc.etc. Mutta kun pääsen 'käyntiin', minua pidetäänkin jo yltiösosiaalisena:)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen nähnyt sinut käynnissä ja tiedän, että silloin mennään ja vauhdikkaasti :) Tasapainon löytäminen onkin juuri se taito, joka pitää meidät kunnossa, välillä on saatava olla itsekseen, jotta voi jutella toisen kanssa ja sitten viettää ison porukan kanssa hauskaa.

      Ihanaa sunnuntaita teille ♥

      Poista
    2. Hah-hah! No juuri tuon takia, että voin villiityä oikeassa seurassa olen saanut maineen, että olen yltiösosiaalinen. En ole sitä etenkään kaikkien kanssa...Mulla oli viimeksi erinoaminen draivi, vaikka olin jo monia tavannut, mutta olipa hyvä, että sain/saimme teidät loppuun. Yhtään ei väsyttänyt ja se turhanaikainen valomerkki oli niin väärin, niin väärin!

      Kiitos samoin teille ♥

      (Näen miedät vielä yhdessä siellä sun kaupungissa jossain hyvässä paikassa syömässä...Hymy nousee huulille pelkästä ajatuksesta.)

      Poista
    3. Tehdään uudet treffit ensikerralla joko tänne tai sinne teidän kaupunkiinne =)

      Poista
  3. lähteminen on usein vaikeaa, paikan päällä on ihan ok, ja kotiin tullessa on tyytyväinen sekä siitä että meni ja siitä että on oman kodon rauhassa.
    Ihminen on kummallinen olio :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, onneksi omassa kotona on palatessakin hyvä olla!
      Kun ollaan vähän kummallisia, niin ei käy tylsäksi tämä eläminen =D

      Poista
  4. Ei mitään lisättävää! Tuntuu niin tutulta. Mutta hyvä, kun menit! Ja kyllä, pystyin näkemään sinut aidan yli kiipeämässä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin näen sieluni silmillä itseni killottamassa aidalla. Pahoin pelkään, että olisin aiheuttanut naurunpurskahduksia sivullisille ;-)

      Poista
  5. Joka ikinen sana, kuin omasta mielestä. Aamut ovat karvaita ja useimmiten nousen ensin huonolla jalalla ja mietin sitten, näinkö meinaan päivänä kuluttaa. Yritän suunnata ajatukset positiiviseen ja aika usein siinä onnistuen, joskus epäonnistuen.

    Olen hirmuinen mökkihöperö ja ajoittain ihan ahdistaa sosiaaliset tilanteet, mutta aina, aina kun olen mennyt, on kohtaamiset oikein elävöittäneet. Ihminen ei ole mitään ilman toista ihmistä, on ihan uusi lempilause, näin se vaan on.

    Voi, että se sinun kommentti omaan blogiin ja se sukulevy, olet ihana <3 Parasta viikonloppua, sopivissa määrin sosiaalisia kohtaamisia ja kivoja talvipäiviä Birgitta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on aina mahdollisuus vaihtaa omaa tuultaan, jos se tuntuu tylsältä, hih! Aina omia mielihalujaan ei ole helppo taltuttaa, mutta yritetään ainakin :)

      Ihanaa viikonloppua sinullekin. Olet ihana =D

      Poista