Herkillä ja heräämistä vailla

Kiltit tytöt kestävät kaiken

Istahdan naisen eteen. Hän katsoo minuun ja tekee kysymyksen. Yritän vastata, sillä lailla kun aikoinaan opetettiin, että anna tulla vaan, reippaasti, mutta jostain navan kohdalta alkaa puskea tunne ylös ja samantien silmät kostuvat. Useamman vuoden paine on nyt nieluni pohjassa, kuin omenan pala ilman, että sitä saa nielastua alas, muttei halua saada ylöskään. Aluksi sanat ovat mykkiä, sitten ne saavat äänen ja valuvat kuin luolasta ulos, vesiputouksen lävitse kauas alhaalla virtaavaan jokeen. 

Nainen kuulee kaiken, hän ymmärtää mistä tulen ja lopulta tiedämme yhdessä minne olen menossa.

Jälkeenpäin minä huokaisen ja olen onnellinen, mutta jatkuvasti kyynelrajalla. Ehkä siksi, että olen tullut kuulluksi tai sen vuoksi, että vihdoinkin toimin.

Herkät pojat kestävät enemmän

Seuraavana päivänä haen kirjastosta Ville Juurikkalan kirjan. On iltapäivä ja mieli tekisi pieniä päiväunia. Jostain syystä otan kuitenkin pöydältä kirjan ja avaan sen. Teksti nappaa minut samantien mukaansa. Silmät käyvät läpi rivejä kuin huumassa. En voi ymmärtää miten mies selviää tästä kaikesta. Iltapäiväkahvien jälkeen jään keittiöön istumaan ja palaan Juurikkalan elämään. Tunnen suunnatonta läheisyyttä, kun mies lähtee caminolle kohti Santiago de Compostelaa. Sydämessäni läikähtää lukiessani hänen sanoistaan Roncesvallesin jälkeen tulevasta satumetsästä. Sillä satumetsäksi minäkin sen alueen nimesin, lapsuuden tarinoiden syntysijoiksi. Huudahdan miehelle kesken lukemisen: "Kuule, se on yöpynyt Cizur Menorissa. Muistatko ne kilpikonnat siellä pihalla?" Ai miten ihanaa! Muttei kaikki ole ihanaa, ei Juurikkalan matka suju kuten omani, siinä on vaiheita, joita en haluaisi kenenkään kokevan, mutta mies se vain kulkee ja kokee. Sivu toisensa jälkeen kääntyy ja kello käy. Kun aurinko on laskenut, minä olen lukenut kirjan melkein loppuun. Olen sanaton ja aika puhki.

Aamulla luen kirjan loppuun. Kiitän mielessäni jotakuta, joka on vinkannut teoksesta. Se olisi jäänyt kirjastoon kirjankannen perusteella, mutta onneksi niin ei käynyt. Kansien sisällä on niin rajuja tapahtumia, että irti on vaikea päästää. Juurikkalalla on taito kirjoittaa, hänen sanansa soljuvat paperilla ja tunteet siirtyvät kehooni hyvässä ja pahassa. Ihmeellinen taika syntyy. Ehkä pitäisi mennä katsomaan netistä miehen valokuvia, sillä jos kaveri osaa kirjoittaa näin vetävästi, niin valokuvien täytyy olla upeita. 

Palaan ajatuksissani usein kirjaan. Mieleni tekee lähteä vaeltamaan Espanjaan. Kuvittelen ajatuksissani selvittäväni itseni suoraksi ja kirkkaaksi kuuden viikon kävelyllä. Ai miten mahtavaa se olisikaan. Mutta ei nyt. Nyt siihen ei ole aikaa eikä tähän aikaan vuodesta oikein järkeäkään.

Onko pakko kestää jos ei halua

On kulunut pari viikkoa. Siippa on alkanut lukea Juurikkalan teosta. Kyselen mieheltä usein: Missä kohti olet menossa? Joko se on lähtenyt vaeltamaan? Onko sillä jo housut kadonneet? Oletko päässyt siihen lentokone-kohtaan? 

Olen siis edelleen kiinni teoksessa sekä vaellushimossani, mutta myös henkisesti. Jo aikoja sitten olen pohtinut, miten mahtavaa olisi jonain päivänä herätä "valaistuneena", kuten Tolle aikoinaan asuntonsa lattialla (oliko se lattialla, vai kuvittelenko). Juurikkalan hetki lentokoneessa on samantapainen. Että yhtäkkiä sitä tajuaa jotain olennaista. 

En tiedä tapahtuuko tuollaisia yhden-hetken-heräämisiä vain silloin, kun takana on raju tilanne/trauma tai syvää mustaa matalapainetta. En tietenkään kaipaa maailmaani järisyttäviä traumaattisia kokemuksia, mutta kuvittelen miten paljon helpompaa olisi "herätä" ja toimia hyväksyen. Millainen olisinkaan jos aina tunnistaisin asiat, jotka tekevät minulle hyvää ja suuntaisin energiani sinne, sen sijaan että huomaan aina asiat, jotka eivät toimi. Menen siis pylly edellä puuhun, todetakseni siellä latvassa, että täällä tuuli heiluttaa minua ikävän kovaa ja pudotus pelottaa.

No tässähän on tietysti se hienous, että kun tiedän mikä ei toimi, niin yksinkertaisen laskuopin mukaan minä tiedän myös päinvastaisen suunnan. Mutta on tylsää aina tehdä asiat pitkän kaavan kautta, elää u-käännöksiä tehden. Olisi paljon kivempaa heti kuunnella isompaa minäänsä ja tunnistaa asiat, jotka tekevät hyvää, ja mennä etuperin niitä asioita kohti, treenata vähän reisilihaksia, laittaa turvavaljaat päälle ja sitten kiivetä vaikka kuinka korkean tolpan päähän tönöttämään.

Mikä pakko nyt kenelläkään on mihinkään

Ollaan taas kävelyllä. Ihan vaan täällä Suomessa. Samaa reittiä tallustetaan kuin monena muunakin iltana. Tällä reitillä ei ole mäkiä eikä tolppia minne kiivetä. 

Siippa vieressä toteaa yhtäkkiä tietävänsä lyhimmän onnen kaavan. Se mene lyhykäisyydessään näin: Läsnäolo, Yhteys, Hyväksyminen, Irtipäästäminen, Nyt

Että mitäs mä tässä mitään heräämisiä tarvitsen. Sen kun otan onnen lyhimmän oppimäärän käyttööni :D