Normaaliin palaaminen ei ole ollut yhtään helppoa. Tunnistan tämän mietinnän päässäni usein ja olen kai vähän pettynyt itseeni -tai sitten työpaikkaan, jollen jopa koko maailmaan. Siksi tänään olen hiukan totisempi, mutta sellaista elämä välillä on.
Onneksi parempiakin hetkiä tulee kohdalle. Kävellessäni viikolla rautatientorin läpi tunnen ilmassa nopeasti etenevän kevään. Mukulakivillä ei tarvitse enää liukastella ja kohta on tennareiden aika.
Olen varma, että kesä tulee pian. Sen on pakko tulla :)
Taiteen seinällä
"Jees!", tekee mieleni huutaa ääneen, mutten kehtaa. (Hitto että olen nössö.)
Tuonne aion mennä ja monesti menenkin. Ensiksikin siksi, että Ateneumissa on ollut viime vuosina aivan mielettömän hienoja näyttelyitä. Mutta myös siksi, että naisten on ollut entisaikaan, ja varmasti joissain paikoissa vieläkin, erittäin vaikeaa saada teoksiaan näytille mm. museoihin.
Kirjojen sisällä
Samalla Ateneumin ohitse kulkiessani muistan Enheduannan ja hänen runokirjansa. Olin häkeltynyt sitä lukiessani. Nainen kirjoitti runoja ja hymnejä noin 2200 eKr. ja oli maailman ensimmäinen tunnettu kirjailija, joka signeerasi teoksensa. Monestiko olin kuullut tästä naisesta äidinkielen tai historian tunneilla? No en tietysti kertaakaan. Olisiko pitänyt?
Kun talvella luin Katy Hesselin kirjaa Taiteen historia ilman miehiä, minua ärsytti, että kirja painoi 1,7 kiloa ja järkäle runnoi ikävästi pehmennyttä mahaani iltalukemisella. Mutta kirja oli täynnä painavaa tekstiä, joka seikkaperäisesti kertoi naistaiteilijoiden arvostuksesta, joten aloin pitää mitättömänä tuskana sitä, että vatsani joutui pinnistelemään kirjan terävää reunaa vasten.
Toisaalta oli riemastuttavaa nähdä naistaiteilijoiden teoksia kautta aikojen. Taiteessa näkyi vahvoja, syviä tunteita nostattavia, herkkiä ja uudenlaisia näkökulmia. Niitä on luonut vuosisatojen ajan joku rohkea ja muiden mielipiteistä piittaamaton nainen.
Vapaasti irti
Nyt näitä historian kirjoituksissa piilotettuja henkilöitä ja taiteilijoita nousee esiin enemmän kuin koskaan. Onneksi, sillä yksipuolinen maailma on kuivakan tylsää.
Harvoinpa olen täällä blogissa nostanut naistenpäivää esille, mutta tänään niin teen. Jos mielesi tekee lukea jotain innoittavaa naisista, niin suosittelen näin pikapikaa miettittyjä satunnaisessa muistelujärjestyksessä olevia teoksia:
- Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar - runoja jumalatar Inannalle
- Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä
- Mia Kankimäki: Naisia joita ajattelen öisin
- Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia
- Virginia Woolf: Oma huone
- Aleksandra Kollontai: Uusi nainen, uusi moraali
- Suvi Ratinen: Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten
- Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala
Loppukaneetiksi vielä muistelen isoäitiäni.
Kotona vietettiin isoisän 50-vuotisjuhlia. Kun oli kahvitarjoilun aika, oli miehille aveciksi konjakkia ja naisille likööriä.
Miehet hakivat konjakkinsa ja rupattelivat mukavia. Naiset taas seisoivat paikallaan, eivätkä uskaltaneet koskea alkoholitarjoiluun (en muista kuka silmää tekevä se oli, kenties paikallisen lääkärin vaimo, joka piti paheksuvalla elekielellä muut naiset aloillaan).
Isoäitiäni ärsytti moinen toiminta, joten hän totesi napakasti: "Minä kun en ole kenenkään mielipiteistä riippuvainen, niin minä kyllä otan likööriä." Hän haki itselleen juoman ja näin muutkin naiset uskalsivat ottaa itselleen sitä, mitä kukaan miehistä ei olisi ikipäivänä kainostellut, olipa paikalla isokenkäinen absolutisti taikka ei.
* * *
No, joitpa sinä lasistasi hanakirkasta vettä, kuplivaa lähdevettä taikka ihan mitä vaan, niin minä nostan sinulle tänään oman lasini täynnä toivon ja ystävyyden kuplia. Paljon terveyttä. Suuresti rohkeutta. Runsaasti rakkautta. Ja riittävästi energiaa tehdä juuri sitä mikä sinua inspiroi.
♥♥♥
