Helmikuun ystävät
Kuukauden ensimmäisenä päivänä sunnuntaina näen kuinka neljä ystävääni astelevat Hakasalmen huvilaan pukeutuneina niin, että vain nenä ja silmät näkyvät toppausten alta. Talvipäivä on kylmä, aurinkoinen ja viimainen. Tunnen neljät kylmät posket, kun halaan heitä.
Kiertelemme katsomassa Stefan Bremerin Helsinki by Night -näyttelyä. Valokuvat vievät vanhoihin vuosikymmeniin, jossa musiikki sulautui suoraan vaatteisiin joita käytimme, sekä paikkoihin, joissa vietimme aikaa. Vaikka olen piirun verran nuorempi kuin valokuvien nuoret, niin kuitenkin paikat ja tunnelma kutittavat sisuksiani. Tuolla minäkin olin. Ei hitsit, muistatteko tuonkin ravintolan? Mikä se oli vaatekauppa, missä oli maailman kuivin asiakaspalvelu? Dekadenz! Hahaa, niinhän se olikin. Jos sieltä kysyi mitään, niin vastaus oli tasaisen tyly :D
Samalla kaikki eläimet
Eilen lauantaina lähdimme ystävien luokse. Ulkovaatteet pois, isäntäväen lämpimät halaukset ja heti perään kaksi koiraa, jotka eivät anna mahdollisuutta minkäänlaiseen ohittamiseen. Hännät heiluvat villisti, iloiset äännähdykset kiertyvät ympärilleni ja kun vihdoin laskeudun alas saan pusuja ja toiselta olkapäähalauksenkin ;-) Ja tietysti kun ilta pimenee ja on aika lähteä kotiin edessä on tuttu halaus ja koirien loppurapsutus. Toinen niistä ei enää jaksa kuin makoilla ja heilauttaa vähän häntäänsä, toinen sen sijaan kieppuu iloisesti ympärillä koko takapuoltaan vispaten.
Ja tietysti omat
Kun saavutaan kotiin, pötköttelee nuorimies sohvallamme. Niin kuin aina, ensimmäinen asia on pienen äidin halaus juuri kainalon alle mahtuneena ;-) Sitten rupattelu päivän asioista, pienet pelit ja lopulta niiden asioiden etsiminen, mitä hän tuli meiltä hakemaan sekä isoäidin ruokaostosten lataaminen reppuun. Kun kaikki on selvitelty ja hoideltu annamme halauksen ennen kuin hän jatkaa matkaansa.
Ensiviikolla menen vanhempieni luokse. Olin miettinyt vuosia miksi heidän kanssaan ei halailla. Se ei vain ollut koskaan meillä tapana. Ehkä vuosikymmen sitten, vaiko paljon aikaisemmin, ajattelin muuttaa asiat päälaelleen. Jännitin etukäteen miten mahtavat suhtautua tällaiseen uuteen touhuun. Mutta sehän menikin aivan mallikkaasti. Isä aina naureskelee, mikä on hieno asia ja äitikin jo automaattisesti levittää kätensä :)
Siippaa lähestyn halailumielellä jo aamusta, jotta se tietää, että tässä minä olen ja minäkin, että se on läsnä. Ainahan on mahdollista lähennellä tällä tavalla muinakin päivän aikoina. Miksipä ei, kysyisin niiltä, jotka epäröivät tällaista toimintaa :D
Unohtuiko joku?
Ehkä vähiten jää unohduksiin oma itse. Tiedän, että kehoni on välillä kovilla kaiken tekemisen, turhanpäiväisen ja joskus aiheellisenkin stressaamisen vuoksi. Senpä vuoksi voisin ottaa itseäni välillä lempeästi olkapäistä kiinni tai silitellä hellästi olkavarttani todeten, että olet nainen tehnyt riittävästi, olet yrittänyt parhaimpasi ja voisit nyt vähän ladata akkujasi.
***
Tällä postauksellani osallistun Repolaisen kuukauden haasteeseen, jonka aiheena on Halaus. Käy lukemassa muidenkin vastauksia :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti