Tragedioita tiimalasin äärellä

Matkalla pakolaisen kanssa

Istun Tampereen junassa. Pellot ja puut juoksevat ohitseni. Näen ne vain liikkeenä, valon ja varjon vuorotteluna. Olen avannut jo rautatieasemalla kirjan Aino Kallaksesta, enkä saa silmiäni siitä irti. Ihailin teoksen taittoa ensimmäisestä kappaleesta asti. Kirja on kuin pitkä runo, jossa lauseet juoksevat ajatuksen lailla riviltä toiselle, välin sisennettynä, ja kohta taas rivin alkuun palautuen. 

Suvi Ratisen kirja Pakolainen on riipivä, se puhkoo ihoni jo alkutaipaleella. Maamme ei ole enää turvallinen paikka Suomessa syntyneelle Aino Kallakselle, ja sen vuoksi hän on lähtenyt pois, pakolaiseksi ulkomaille. 

Katoan välillä ajatuksissani isoäidin elämään samana ajankohtana. Tunnen tuskan, jota katkerat sanat kertoivat: Jouduimme antamaan omaisuutemme niille. Aivan kaiken. Vain sen minkä pystyimme kantamaan, saimme ottaa mukaan. Sinne menivät maat, talo ja kaikki omaisuus. Ja kuinka he piikkilankojen takana pelkäsivät alati, että mitä jos meidät lähetetään Siperiaan. Sama pelko joka päivä, puolentoista vuoden ajan. 

Mutta nopeasti palaan takaisin Aino Kallaksen elämään. Häneltä vietiin elämästä paljon enemmän, menetykset olivat vielä rajumpia. Syntyä suomalaiseksi, avioitua virolaisen kanssa ja sen vuoksi paeta synnyinmaataan ja myös avioitumisen myötä uutta kotimaataan Viroa. Olla pakolainen, olla ääni, joka osasi ilmaista taitavasti tunteita ja tietoa, mutta jonka elämää synkensi pelko joutua karkoitetuksi. Niin, sinne Siperiaan. Kirjan jokainen lause, toive ja murhe pakottavat jatkamaan lukemista. Tuntuu kuin se ei haluaisi antaa laskea itseään käsistä, ja mieluiten lukisinkin sen yhdellä kertaa. 

En enää vuosiin ole lukenut rankkoja kirjoja, sillä tunnistan sen, kuinka tieto lisää tuskaa. Siitäkin huolimatta tämän minä luen. Tiedän sulkevani kannet rakkaudella viimeisen sivun jälkeen, enkä enää koskaan avaa uudelleen. Niin vahvaa kirjan teksti on ja niin paljon se vaikuttaa nahoissani.

Suvaitsemattomuuden äärellä

Kun olen perillä, astun toisenlaiseen murheeseen. Kaikkien aikojen tragediaan, eli rakkaustarinaan Romeosta ja Juliasta.

Tampereen teatterin punaisella penkillä katson edessäni vetovoimaista näytelmää, jossa lavasteet ja valaistus saavat huokailemaan. Ensin ihmettelen hetken Capulet ja Montague perheiden riitaisaa koreografiaa, iänikuista vihanpitoa sukupolvesta toiseen, mutta mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän ihastun liikkeisiin, puvustukseen ja koko näyttämön monipuoliseen käyttöön. Tässä rikotaan perinteiset Veronan parvekkeelle kiipeämiset ja luodaan uutta vanhan rinnalle.  

Dialogi on herkullista ja paikoin erityisen hauskaa. Tekstiä on tuotu lähemmäs meidän aikaamme, mutta mukana on alkuperäinen tunne.

Nuorten näyttelijöiden työ saa silmäkulmat kostumaan, niin ilosta kuin surustakin. Sekä Romeo että Julia ovat parasta näytelmässä, se kiihko ja usko rakkauden voimaan. Irtipäästäminen vanhasta, uudelle mahdollisuuden antaminen. Upeiden pääroolien lisäksi pisteet erinomaiselle imettäjälle sekä Veli Lorenzolle.

Kuva: Emil Virtanen (Romeo: Meri Luukkanen ja Julia: Anna Böhm)

Kuoleman rakkauden jälkeen kohti kiimaa

Kun murhenäytelmän jälkeen kyyneleet on pyyhitty poskilta, niin minun kuin vieressä istuvan korskean ystäväni, me haluamme jakaa ajatuksiamme jossain uudessa paikassa. Yhtenä pienenä kuuden hengen ryhmänä mietimme, mikä kohottaisi mieltämme ja ystävämme ehdottaa, että: "Mennään (nielaisee alun sanastaan ja jäljelle jää vain) ...iimaan."

"Ai Kiimaan", kysyy siippani, ja purskahdamme nauruun. Siinäpä nopea tunnelman nostatus :) No, jos haluat, niin sovitaan, että mennään Kiimaan, sanoo herra K. Ja niin me lähdemme kävelemään pikkuruiseen Tiima-nimiseen baariin. 

Onneksemme paikassa on juuri ja juuri meille sopiva pikku sohva parilla jakkaralla, joten istahdamme paikoillemme cocktail-listan äärelle. 

Tiima tarjoaa jännittäviä drinkkejä. Ystäväni kokeilevat mustikkapiiras -drinkkiä, Central Perk -juomaa ja juustokakku-cocktailia. Minua houkuttelee Mary Clementine, joten tilaan sen. 

Täällä ei kannata olla kiire kannoilla, sillä drinkkien loihtiminen on taidetta ja aidon käsityön tekeminen vie aina aikaa. 

Mutta kun tarjoilija lopulta palaa luoksemme, saan mitä virkeimmän ja piristävän oranssin juoman eteeni kauniissa korkeajalkaisessa lasissa. Reunassa keikkuu rosmariini ja suussani hyvä maku. 

Ajatukset vaihtuvat, juomat kirvoittava kielemme ja aika kuluu nopeaan. Yhtäkkiä onkin jo jatkettava matkaa. Saatamme ystävämme seuraavaan rientoon ja lähdemme itse juna-asemalle kohti kotia. 

Kaivan taas esiin Aino Kallaksen viimeiset vuodet. Edessäni ovat kauniit kirjan rivit ja ihanasti muotoillut kappaleet, joissa arkielämän toimet vuorottelevat jatkuvien ikävien tapahtumien välillä. Tämä tarina loppuu kohta, sillä matka Helsinkiin ei kestä kuin pari tuntia.

Kotona illalla kello on jo paljon, mutta se ei nyt haittaa. Sain tänään paljon rakkautta, surua, piristystä, ystäviä ja rauhallista matkaamista.

Kiitos ystäväni, joka houkuttelit matkalle Tampereelle, siinä oli sopivasti tuskaa ja kiimaa ;-)