Kirsikkapuun kukat

Viikonlopun aamiaishetket on erityisen maukkaita, silloin pöytä on katettu arkipäivistä poiketen. Ei sillä, että kaurapuuro marjoilla ja jugurtti siemensekoituksella olisi huonoja valintoja viikonloppuna, ei todellakaan. Mutta rauhallinen istuminen värikkäiden hedelmien, vihannesten ja muiden herkkujen kanssa saa meidät usein keskustelemaan pitkään kaikenlaisista asioista.

Eilen puhe palasi taas kerran elokuvaan Everything everywhere all at once, jota kävimme viikko sitten katsomassa. Mietimme kuinka helposti ihminen jämähtää vanhaan tuttuun, ei ota askelta sivuun tai katso mitä vaihtoehtoja maailma tarjoaa. On ihmisiä, jotka pääsääntöisesti menevät pelkoa kohti, niitä jotka silloin tällöin tekevät yllättävän hypyn tuntemattomaan ja heitä jotka valitsevat aina tutun ja turvallisen. Kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia ja kaikki ovat yhtä oikein. Päätös on aina oikea, niin kauan, kuin syvällä sisimmässä siltä tuntuu. Joudumme joka tapauksessa tekemään valintoja joka hetki, eli mikään ei ole kallioon hakattua. Aina voi valita toisin. Jos ei muuta, niin oman asenteensa.

Ahmiaisen jälkeen mietittiin päivän muita anteja. Koska kirsikkapuut kukkivat juuri nyt, päätimme lähteä Roihuvuoreen. Huomenna paikassa vietetään hanamia, mutta silloin me olemme muualla. 

Suuntaamme siis kirsikkapuiden alle ihailemaan vaaleanpunaista maailmaa. Tunnelma on yhtä suloinen kuin omenapuutarhassa käynti niiden kukinta-aikana. 

Ajatukset päässä hiljenevät ja katse kiinnittyy kuhmuraisiin pieniin oksiin sekä herkkiin vaaleanpunaisiin kukkiin ja nuppuihin. Mereltä puskee kylmää ilmaa, muttei se tunnu haittaavan ihmisiä, jotka levittävät filttejä nurmelle ja avaavat termospullojaan. 

Me ihailemme japanilaistyylistä tunnelmaa, kauniita kaarevaksi haravoituja hiekkakenttiä, kallioseinän pienestä kolosta puskevaa saniaista, sekä sammalpeittoa, joka kumpuilee aaltoilevasti kuhmuraisten puunjuurien päällä. Nuoret ovat pukeutuneet keskiaikaisiin pukuihin ja poseeraavat ison puumiekan kanssa. Aikuiset asettavat isoäidin kirsikkapuun alle ja ottavat hänestä valokuvia. Kun isoäiti huomaa hymyni hän hämmentyneenä toteaa: "me herätetään huomiota". Toisaalla nainen istuu nurmella t-paita päällään ja heilauttaa pitkiä hiuksiaan kuvaajalle. Se, että taustalla näkyvien ihmisten pintaa peittää paksut takit, ei haittaa kuvattavaa tai kuvaajaa. Täällä ovat sulassa sovussa lapset ja aikuiset, nuoret ja vanhat. Todella mukava tunnelma. 

Paluumatkalla autolle näemme leikkipuiston edessä pöydän, jossa myydään kotitekoisia herkkuja. Päätämme ostaa iltapäiväkahville mokkapalat ja saan ne mukaani paperilautasilla. Koska matkaa on vielä jonkin verran, sujautan palat samalle lautaselle ja laitan toisen "kanneksi". Leivoksessa on kaunis kirsikkakukkakuorrutus, joten suojelen sitä erittäin hennolla otteella, niin ettei tuuli vie kansilautasta, muttei se oikein kosketa kuorrutustakaan.

Paikan kauneus vetää kameraa puoleensa, ja kun otan valokuvaa, sanoo mies pitelevänsä herkkuja puolestani. Kun lähden kävelemään taas miehen perään tajuan huudahtaa hänelle, ettei purista kansilautasta, jottei kuorrutus ei tartu siihen. Mies sanoo jotain, mutta olen liian kaukana kuullakseni vastausta. Seuraavaksi huomaan, kuinka mies kääntyy edessäni ja ottaa kameran esiin. Sillä on toisessa kädessä mokkapalalautanen pystysuorassa ja ote on tiukka. Voi s***ari sentään. Olen nyt miehen kohdalla ja otan mokkapalat sen sormien puristuksista. Lautaset on niin tiukasti kiinni toisissaan, että tiedän tuhon tapahtuneen.

Kotiin päästyä mies lähtee kirjanjulkkareihin ja minä keitän iltapäiväkahvit. Katson surkeasti paperilaustasta, joka on liiskattu kiinni mokkapalakuorrutukseen. 

Varovasti nostan kansipahvilautasta. Varovaisuus ei ole tarpeen, sillä siinä on koristekirsikankukka ja puolet kuorrutuksesta. Leivos on niin surkuhupaisan näköinen, että syön sen oikein hartaasti herkutellen. Eihän se ulkonäkö, vaan maku totean jo hymyillen. 

Jos ehditte, niin käykää ihailemassa lähistöllänne olevia kirsikkapuita. Puiden kukinta-aika on lyhyt, mutta juuri näistä pienistä ja lyhyistäkin asioista kannattaa nauttia. 

Tänään iloitsen myös uudesta euroviisuvoittajasta. Kaikki tuki on tärkeää heille, joilta vapaus rauhalliseen eloon yritetään riistää. 

Oikein hyvää viikonlopun jatkoa sinulle ♥

Haluaa takaisin lomalle!

Viime tiistaina Helsingissä oli seitsemän astetta lähtiessämme. Laitoin kevytuntuvan päälle, sillä koskaan ei voi mitenkään tietää millainen myrsky ja tuulenpurkaus lomalla sattuu kohdalle. 

Mitä pidemmälle edettiin, sitä pirteämmäksi tunsin oloni. Ensin nostin aurinkolasit silmille. Sitten aloin jo riisua kaulahuivia. Takkiakin piti jo vähän availla ... ja mitä kummaa, olimmekin jo perillä kohteessa.

"Ihan kuin oltaisiin ulkomailla", sanottiin melkein yhteen ääneen, kun Porvoossa noustiin ulos autosta. Katujen varrella olevat talot loistivat keltaisen eri sävyillä ja kyllä tosiaan, ihmisillä ei ollut pipoa, ei ainakaan talvitakkia tai ehkä takkia laisinkaan. Aahhh!

Uusi kaupunkiasuntomme oli valoisa ja avara. Aivan ytimessä, lähellä kaikkea. Tosin meidän reissussa pitää välillä päästä kävelemään tosi kauas, ehkä niin pitkälle, ettei takaisin meinaa jaksaa millään. Muutaman kerran tulinkin vanhan mummon askelin ulko-ovelle, mutta pieni lepo ja sen päälle maukasta ruokaa ja olin taas valmis mihin vaan. 

Tällä reissulla parhaimmat aamiaiset söimme Aatos Cafessa. Kenties annoksessani koko päivän energiatarpeet ja ehkä enemmänkin, mutta kyllä oli herkullista. Paras lounaspaikka oli Anis Cafessa, jossa naureskelimme emännän kanssa retikalle ja siitä aiheutuville puistatuksille. Ani on kehitellyt niin hyvän pikkelöintiliemen, ettei paremmista retikoista ole tietoakaan. Testaus on kokeiltu kahdella retikka/retiisikammoisella tyypillä (tiedän heidät molemmat, enkä ole itse kumpikaan). Kenties lounaspaikkamme voittivat aina illallispaikat. Syy oli osin meissä, sillä olimme yllättävän hitaita iltaliikkeissämme ja ruokapaikat menivät aikaisin kiinni. Kesällä tilanne on todennäköisesti paljon parempi myöhäissyöjille.

Pitkien kävelyiden ja syömisen välissä istuimme usein ulkosalla. Penkillä jos toisella katselimme paikallisia toriturisijoita tai mukulakivitasapainoilijaturisteja. Joen rannalla oli kiva seurata lapsia jäätelötötteröineen ja lopulta parin päivän jälkeen emme enää vastustaneet kiusausta vaan menimme Vanhan Porvoon jäätelötehtaan kioskille jonoon. Valitsin kirsikkatiikerin. Minulle aivan uusi tuttavuus tämä tiikeri. Niiden täytyy olla todella jännittävän näköisiä tapauksia. Ainakin niiden maidosta tehty jäätelö on taivaallisen, toistan vielä, taivaallisen hyvää. 

Noh, loma ei kestä koskaan kauaa. Se on aika ikävää. Mutta ehkä vielä ikävämpää oli herätä todellisuuteen ja eilen tiistaina huomata, että kahden työpäivän jälkeen olin jo ihan naatti. Missä oli kevyet askeleeni ja pirteä mieli. Ei kimmeltävää katsetta tai maiskuttavaa suuta. Arvelin, että loman muistelu auttaisi asiaa, mutta oikeastaan se on vaan saanut minut himoamaan lisää lomaa. Ja kesää. Ja Kreikkaa. Aaahhhh, Kreikkaa. 

Kuka haluaisi tarjota mulle nyt heti reissun aurinkoiseen lämpöön? 

Eikö kukaan? 

No voisiko joku lähettää mulle edes kirsikkatiikerijäätelöä. Pliiiiiis!

Ihan todella hauska dekkari. Haluan vanhoilla päivilläni
tuonne mukaan :)

Kuollut rusina ja iloisempia versoja

Hirvittää hiukan tämä kirjoittamattoman aikakauden pituus. Luulen, että elän ainoastaan kesää odottaen. Olen lojunut kädet kylmässä tiskivedessä tammikuun ensimmäisestä viikosta lähtien, odottanut... niin kesää ja ilmeisesti lomaa (vähän kaikesta).

Tuntuu, että elämässä ei ole muuttunut mikään. Pientä yritystä on ollut, mutta työpaikalle meno on siirtynyt flunssan vuoksi. Ystävien kanssa syömään meneminen on siirtynyt saman flunssan vuoksi. Ulkona ei ole tullut käveltyä, tiedät varmaan syynkin jo. Elokuvissa käynti, joo nollissa. Näyttelyissä, ei kertaakaan. Sentään kirjoja olen lukenut ja tehnyt omaa pikku projektia, joka toivottavasti joskus tulevaisuudessa saa mulle hymyn huulille.

Varsinkin liikunnan puute on alkanut tuntua päänupissa. Pahoin pelkään, että jos lääkitystä ei pian saada kuntoon, niin rupsahdan kurttuiseksi rusinan puolikkaaksi, tipahdan vahingossa jalkalistan ja seinän väliin ja unohdun sinne.

Mutta, koska rusinat on sitkeitä, enkä halua postauksesta pelkkää ruikutusta, niin pistän tähän jotain itseäni herättävää.

Esimerkiksi Oscarit, jotka katsoin silmät kiiluen. Kun leffateatterissa on tullut käytyä parin vuoden aikana todella harvoin, niin oli ihana fiilistellä Oscareita. Ja tunnelmahan oli ihan kiva, kunnes miespääosaehdokas kävi yllättäen läimimässä lavalla ollutta koomikkoa ja haukkui hänet vielä perään. Katselin hölmistyneenä suoraa ohjelmaa ja mietin mitä hittoa oikein tapahtuu. Lähetys katkesi, kotimaan kommentaattorit pääsivät kuvaan ja hekin totesivat, ettei tilanne vaikuttanut näytellyltä. Jotenkin Oscareiden tunnelma lätistyi kokoon ja olin aika sanaton loppulähetyksen ajan. Että plääh. 

Otin parit elokuvat itselleni muistiin ja katsoin Teemalta ehdokkaina olevia dokumenttielokuvia. Suosittelut Areenassa näkyville Tulella kirjoitettua ja Pako (jota en ole itse vielä ehtinyt katsoa). Pari päivää sitten katsoin uskomattoman dokkarin Taming the Garden, jossa Georgian ex pääministeri ostaa ja siirrättää pitkiä matkoja todella vanhoja kauniita puita omaan yksityiseen puutarhaansa. Olin kuin puulla päähän lyöty, että tuollaista oikeasti tehdään. 

Muutenkin Areenassa on nyt katsottavissa mielenkiintoisia Oscar leffoja (ja ehdokkuuksia), kuten Parasite (mielenkiintoinen, pelottava, ahdistava ja todella hyvä), And Then We Danced (georgialaista kurinalaista tanssijan elämää), The Artist (kaunista mustavalkoista romantiikkaa) ja La Dolce Vita (jonka ihmiskuvaus on todellista ja hirveää). Katson usein samoja leffoja uudestaan, mutta nyt päätin, etten enää palaa tuohon Fellinin elokuvaan, en ikinä ;-). 

Palaan kuitenkin vielä georgialaisen ex-pääministerin puutarhaan, sillä se vaikutti minuun aika syvästi. Kun itselläni ei ole edes pientä maaplänttiä, ajattelin täyttää ikkunalautani ja kesällä parvekkeeni basilikasadolla. En aiheuttanut itkua kenellekään, en varastanut tai vienyt menneiden sukujen muistoja halutessani itselleni basilikamaan. Ihan vaan kaupasta ostin ruukkubasilikan ja leikkasin siitä varsia juurtumaan vesilasiin. Jos idea kiinnostaa, niin tässä skottilaisen kaverin video, kuinka loppuelämän basilikat saa loihdittua yhden kaupparuukun menetelmällä. Olen kokeillut systeemiä ennenkin ja se toimii erinomaisesti. 

Ihanista basilikan lehdistä hyppään seuraavaan kasviaiheeseen, sillä huomasin toissapäivänä, että kukkiva orkideani saa kaverin viereisestä ruukusta. Mulla on länsi-ikkunalla ollut vuosikausia orkideoita. Mitään ihmettä en tiedä tekeväni, joskus annan niille raasuille vettä, kesällä satunnaisesti ravinnetta, mutta niin taas on käynyt, että kaksi orkideaa kukkii. Vahva suositus, joka perustuu ehkä sattumaan: laita orkideat länsi-ikkunalle. 

Lisää kukkivia kukkia taloon tuli viime viikolla, kun ensin mies ja sitten käly toivat ihania pikkunarsisseja. Niiden keltaista kukintaa on ollut ilo katsella tässä sohvalla lojuessa. Narsissien kaveriksi olisi kiva saada paljon muitakin kukkivia, mutta vielä on aivan liian kylmää kantaa parvekkeelle mitään. 

Siinäpä oli aika täydellinen tilannekuva täältä päin Suomea. Tai ei ihan kaikki. Tein eilen korjauksia veroilmoitukseen ja täytyy kyllä kehua miten järjettömän selkeät ja hyvät nettisivut on verottajalla. Mikään ei saa huokaisemaan niin mukavasti, kuin virallisiin asioihin liittyvät hyvät järjestelmät. Kokeilkaa, jos ette ole vielä ehtineet tutustua :)

Eli lyhyesti tiivistettynä, jos elämä tuntuu hailakkaalta, niin sitä voi ehkä piristää katsomalla mielenkiintoisia elokuvia tai dokkareita. Lisäksi voi haistella yrttejä ja yrittää kasvattaa niitä ikkunalaudalla. Toki aina voi vain tuijotella ikkunasta ulos tai repäistä oikein kunnolla ja tehdä veroilmoitusta :D

Siinä tämän huhtikuunalun parhaimmat ideani, hehhee ♥

Elämä on suuri kysymysmerkki

Pitäisikö leipoa mustikkapiirakka? Tai ehkä isoäidin bravuuri, ameriikan reissulla opittu munapiirakka, johon ei laitettu kirpeyttä sitruunasta, vaan reilusti makeutta sokerista ja valkuaisvaahdosta. 

Kuuntelin viikolla Antti Aron tilaisuutta, jossa hän pohti selviytymiskeinoja tässä maailman ajassa. Kuinka pari vuotta on sinnitelty pandemian jaloissa. Ja nyt edessämme on toinen, ihmisen aiheuttama kriisi. Miten tästä selviää?

Ei liity mitenkään aiheeseen, muuten kuin
että mediapaaston aikana täytyy tehdä jotain

Olen ollut kohta kuukauden ilman uutisvirtaa. Ensin katsoin ja kuuntelin kaiken mahdollisen, sitten menetin yöunet ja keskittymiskyvyn. Tajusin, että minun kannattaa pistää media tauolle. Näin saisin takaisin toimintakykyni ja olisin tarvittaessa avuksi muille. Minulle kyllä kerrottaisiin heti kun rauha olisi palannut. Tai jos suunta olisi vielä huonompaan, niin siitäkin saisin tiedon. 

Mietin miksi täydelliseen mediapaastoon siirtyminen oli helppoa. Sen alkulähde on parinkymmenen vuoden takana, jolloin lopetin lööppien lukemisen. Ärsyynnyin kerta toisensa jälkeen työmatkallani huutavista otsikoista. Päätin etten enää huomioi niitä, mikä ei todellakaan ollut helppoa. Markkinakaverit ovat nimittäin nokkelia. Niiden mehevät sanat imeytyivät verkkokalvolle, kuin hyttynen metsässä hikiselle iholle, kimmoten aina suoraan tunteisiini. Ja minähän reagoin, joka ikinen kerta, joko järkyttyen (isä löi kirveellä) tai miettiessäni niiden hölmöyksiä (kuka kaatui humalassa, erosi ja meni kolmattatoista kertaa naimisiin tai söi uuniperunoita). Mutta sitkeydellä minä opin mihin työmatkan aikana ei kannattanut katsoa, ja lopulta kaupan kassajonossakaan silmäni eivät enää "nähneet" näitä julisteita. Olen ollut kiitollinen itselleni monen monta kertaa tästä tavastani. Toisaalta olen samalla täysin tietämätön maailman jännittävistä juoruista ;-)

Kaikille mediapaasto ei toimi. Jotkut hallitsevat maailmaansa paremmin, kun tietävät mahdollisimman paljon. Ja toisten täytyy olla työnsä puolesta jatkuvasti hereillä maailman tilanteesta. Eli meitä on moneen junaan ja se on ehdottomasti hyvä asia. 

Oltiinpa minkälaisia tahansa, niin listaan tähän Aron luennolta kirjaamiani asioita:

Ikävä juttu: Elämän tosiasia on, että joudumme elämään epävarmuudessa. Kaikkiin kysymyksiimme ei löydy vastauksia.

Mukava juttu: Kriisit todistetusti vahvistavat yhteisöllisyyttä. Tämä on huomattu sotien aikaan ja kyllä pandemiankin aikana oli selvästi näkyvissä, että me vedämme yhtä köyttä. 

Fantastinen juttu: Ihmisen toipuminen alkaa aina heti kriisin tapahduttua! Eli järkyttävien tapahtumien jälkeen ihmisen sisäinen toipuminen alkaa heti, vaikkemme sitä itse huomaa tunnemyrskyissämme ja kipuillessamme. Meidät on rakennettu selviytymään. Ja selviytymistä edistävät seuraavat asiat: järjestyneisyys, hallittavuus ja mielekkyys. 

Maadoita itsesi

On tärkeää, että maadoitat itsesi. Eli älä elä vain päässäsi ja jää asumaan tunnekuohuun.  Jotta saat mielesi ja kehosi palaamaan rauhalliseen tilaan, sinun täytyy vain istua alas tuolille. 

• laita jalkasi tukevasti maahan
• jos haluat, laita vasen kätesi rintakehällesi ja oikea kätesi vatsallesi, tai pidä vain kätesi sylissäsi
• sulje silmäsi
• hengitä rauhallisesti sisään, ja ennen uloshengitystä kuuntele hetki luonnollista taukoa hengityksen välissä, sitten hengitä normaalisti ulos

Hengittele rauhassa muutama kerta ja huomaa kuinka kehosi ja ajatusvirtasi rauhoittuu. 

Rauhallisuus tarttuu

Pyri siis olemaan rauhallinen lasten, nuorten ja muidenkin seurassa. Jos tunnet itsesi pelokkaaksi, hakeudu turvalliseen, ei panikoivaan seuraan. Me luomme turvallisuuden yhdessä.

Mikä auttoi aiemmin?

Aina voi myös miettiä mitkä keinot ovat toimineet ennen. Voiko ottaa oppia omasta tai toisten historiasta. Yhteys omaan historiaan ja luontoon vahvistaa meitä. Luonto itsessään jo edustaa toivoa ja elämää. Talven jälkeen alkaa aina uusi kevät. Nurmi nousee pystyyn lumikinosten alta, krookukset pilkistävät, silmut aukeavat. Sinä tiedät tämän. 

Eli pitäisikö välillä lähteä ulos? Kuten eilen, tuntemaan yllättävät tuulen puuskat. Ehkä jopa naurahtaa puskiessa vastatuuleen ja fiilistellä kuinka myötätuuli kuljettaa kuin pikakävelijää ilmamatolla. 

Tee jotain hyvää

Voi tuntua hullulta ajatukselta, mutta leipominenkin saattaa auttaa oloon. 

Jos ja kun isoäidin sitkeys maailman taistoissa oli vaikuttavaa. Ja hänen aamiaispöydässäkin tarjoama makea piirakka oli aina suloisen lohduttava ja mieltä ylentävä. Niin, ehkäpä leivon munapiirakan, kunnioitan sillä historiaa ja muistutan itselleni, että asioilla on kaksi puolta. On ikäviä ja mukavia. 

Tästä mukavasta muistosta voin ottaa palan itselleni ja tarjota myös toisille ♥

Yhdisteitä joiden avulla löydämme toisemme

Lupasinko viimeksi, että olen omassa vaaleanpunaisessa hubbabubbapurukumissani, kuplassa, jonne maailman paskat asiat ei osu, vaan kimpoavat miljardeina kipinöinä ilmakehään ja palavat. No palaneen käryä on ollut ilmassa ja muitakin yhdisteitä.

Hulluus

Tunnustan heti, että tuli tehtyä mitä-pahaa-maailmalla-tapahtuu tilannekatsauksia viime viikolla. Perjantain Hesarin etusivulla Finlaysonin mainos pesi rähmät silmistä. Näin niskakarvat nostattavia otsikkoja. Siirryin katsomaan entisten työkavereiden pitämää tiedotustilaisuutta. Oli lohduttavaa nähdä ystävälliset ja tutut kasvot näytöllä, kuunnella asiantuntevaa puhetta ja rauhoittaa mieltään. Tuon jälkeen laitoin kaikki uutiskanavat kiinni.

Herkut ja ystävyys

Kun työhanskat tippui kädestä lähdin ystävän kanssa kahville. Kahvi oli hyvää, mutta kaveriksi otettu jäätelö vielä parempaa. Se oli tämän vuoden ensimmäinen pistaasipalloni. Täydellisen pehmeää ja suloista. Olisin nuollut kupin, jos olisin kehdannut. 

Ystävyyttä vaalittiin jakamalla tunteet, tilanteet, notkahdukset ja toiveet. Välillä itkettiin ja sitten taas naurettiin. Sellaistahan se ystävien kanssa on :D

Tulevaisuuden toivo

Kotona odotti mies. Se oli jutellut nuoremman kanssa. Kaikki on siellä päin maailmaa ihan hyvin ja opiskeluun liittyvä lopputyöpaikkakin oli varmistunut. Olin niin hyvällä tuulella kuulemastani, että päätin yrittää mennä samalla fiiliksellä koko loppuviikon. 

Feromonit

Huumassani tungin itseni sohvalla olevan miehen kainaloon. Änkesin siihen ihan kunnolla. Vähän ajan päästä oli pakko nostaa katse ylös ja todeta, että "nyt sun kyllä pitää mennä pesemään kainalot". Kaveri meni siistiytymään ja laittoi tuoksua vastapainoksi. Mutta minä niiskuttelin. Nenässä haisi edelleen. Kun lähdin keittämään teevettä nuuhkin taas ilmaa. Miten se haju on täällä keittiössä asti? Eihän se voi olla mahdollista! Sitten tajusin, että mun oma olkapää lemuaa. Menin miehen luokse. "Haista nyt. Haista. Olin vain vähän aikaa sun kainalossa ja nyt mun neule on tällanen." Kaveri katsoi silmät isoina takaisin ja totesi tyynesti: "en mä haista mitään". Vein neuleen parvekkeelle tuulettumaan, hain toisen päälleni ja palasin sohvalle, mutten voinut keskittyä Voiceen kun nenäkarvat kärysi edelleen. Mies on pesty ja mun vaate on ulkona. Miten ihmeessä tyjy haju vieläkin oli ilmassa? Nuuhkin sohvan selkänojan tyynyä. Ei hyvää päivää, sekin oli turmeltunut! Miestä vaan nauratti ja se totesi leveästi, että: Kyl mul on sitten hyvät feromonit!

SoulTrain

Feromoneista tuli kuitenkin sen verran hyvät vibat, että lauantaina heräsin auringon paisteeseen ja letkeään aamumusaan. Hain miehen lattialle heilumaan ja siinä me notkuteltiin natisevia polviamme (oikeasti vain mun polvet rahisee). Ensimmäinen kevätkuukausi näytti parastaan. Sininen taivas. Linnut täydessä kevät fiiliksessä. Tikka nakutteli tolppaan, pikkulinnut titityytteli kovalla äänellä, naakat oli taas pareittain liikenteessä ja mieskin katseli taivaalle sillä silmällä, että "oliko tuo sepelkyyhky, mitä, häh?"

Iltapäivällä parvekkeelle tuli keltainen kiila. Suunnittelin, että kun asennan tuolit peräkkäin jonoon valokeilaan, voidaan kahdestaan kuunnella räystäiden tippumista ja haistella kesän tuloa. Aloin miettiä myös mitä haluaisin kasvattaa parvekkeella tänä vuonna. Kenties tomaatteja ja amppelimansikkaa. Yrttejä ja salaattia ja tietysti kukkasia. 

Viikonloppu meni hujauksessa. Tänään kuulin, ettei maailma parantunut sillä aikaa kun minä leikin mistään tietämätöntä. Joka tapauksessa meidän kotona on asiat hyvin ja voin halata sohvatyynyäkin. Se tuoksuu enää vain pölylle. Atshii!

Fly As Me

Look here

 I don't ask much

You know what I want

I just want what's fair (huh)

I'll bring that fire and desire, baby

All you gotta do is meet me halfway there uh

Palaan kuplaani

Tiistaina oli omituinen päivä. Tunsin itseni pirteäksi. 

Se oli hämmästyttävää ja todella kivaa. Olla virkeä ja katsoa ulos ikkunasta ilman, että luomet laahaavat lörtsyinä silmäkalvon pinnalla. 

Koko piha oli vielä lounasaikaan lumen peittämä. Mietittiin, ettei se ollut tavallista. Talonmies on niin ahkera ja reipas kaveri, että se olisi normaalisti jo putsannut tiet. Kahdelta iltapäivällä leimattiin itsemme ulos töistä ja mentiin pihalle tauolle. Mies otti lapion ja teki kujaa autolle. Minä otin harjan ja yritin huiskutella sillä lumia pois auton päältä. Eihän sillä harjalla mitään tehnyt. Kaivoin käteni syvälle valkoiseen kasaan ja lopulta löysin auton katon. Heiluttelin villisti veltostuneita allejani saaden aikaan lumilohkareita, levyjä, kuin meren laineilla keväisin. Kyllä siinä käsilihakset sai treeniä. Välillä juteltiin naapurin kaverin kanssa harrastuksista, sen nahka- ja ompelutöistä (mies oli ommellut todella upeat farkut itselleen), lukemisesta, kirjoittamisesta ja lapsenlapsista. Siinä kolaan nojatessamme siivousfirman auto ajoi hissukseen pihalle. Sieltä astui ulos hämmentynyt nainen (niin piha oli todellakin poikkeuksellisesti edelleen auraamatta). Hän kysyi varovasti saisiko lainata lumilapiota. Naapurin mies tarjosi sille omaansa. Nainen kaivoi reittiä autosta saunatilaan samalla kun pelkääjänpaikalta nousi nauraen toinen nainen ulos videoimaan työpäivän erikoista hetkeä. No, lopulta väylä saunalle oli luotu, lapio palautui naapurille ja mekin olimme saaneet automme näkyviin. 

Illalla lähdettiin liikenteeseen, ystäville. Syötiin, kahviteltiin ja maisteltiin maukasta kakkua (tällaista en olekaan ennen saanut). Mietittiin tulevaa kesää, yhteistä lomaa ja mitä kukin siellä ehkä halusi tehdä. Totesin, että mulle riittää kunhan pääsen pois. Sama tunne on ollut pitkään. Lähden minne vaan, kunhan se olis kodin ulkopuolella. Vaikka ihan pieneen ja säröiseen paikkaan. Tai ehkä vielä haluaisin, että siellä olisi joku joka kokkaisi puolestani. Eli aika vähällä minut saa onnelliseksi, ystävillä, keskusteluilla, lämpimämmällä säällä ja sillä, että joku muu miettii ja loihtii menun.

Illan keskustelut jatkui ajatuksissa eilen aamuna. Sanoin siipalle, että mitä enemmän ajattelen kesän matkaa, sitä enemmän muistelen kaiholla vanhaa unelmaani. Olen aivan nuoresta tytöstä asti haaveillut asuvani kolme kuukautta jossain pienessä, ehkä kreikkalaisessa tai italialaisessa kylässä, sellaisessa hiljaisessa pienessä paikassa. En ole koskaan päässyt irti tuosta ajatuksesta. Elää hetki erilaisessa tilassa ja toivottavasti oppia uusia asioita itsestä. Mies totesi, että tuohon täytyisi tarttua, että eikö olisi parempi toteuttaa haave ennemmin kuin myöhemmin. Niinpä. Jos en koskaan ajattele asiaa, niin todennäköisesti mitään ei tapahdu. Olisi tylsää jos ehtisi kuolla ennen kuin reissu toteutuisi ;-)

Jos olisin eilen julkaissut tämän viestin, se olisi loppunut aika rennosti. Ehkä Helenan virtuaalimatkoihin. Mutta tänään media ui suojakalvoni lävitse.

En ole koskaan tajunnut syytä tapella tilasta tai vallasta. Mua niin !!! tuollainen järjetön toiminta. Komentaa toisten lapsia hyökkäämään muiden lapsia vastaan. Noh, edellisestä johtuen olen päättänyt taas sulkea itseni uutisvirralta ja etsiydyn omaan vaaleanpunaiseen kuplaani. Teen mieluummin hengitysharjoituksia, vetreytän kehoani joogalla ja kävelyllä. Katselen kaunista talvista maisemaa, sillä se näyttää yhtä rauhalliselta kuin eilen. 

Ja ehkä toivon, että nuo vallanhimoiset heräisivät ajatukseen ja erittäin hyvään mantraan: 

Saatan olla väärässä

Tästäkin huolimatta toivottelen sinulle oikein hyvää loppuviikkoa. Tee jotain hyvää itsellesi, läheisillesi ja ehkä tuntemattomillekin ♥

Noh, sanoi nainen ja veti tietokoneen eteensä

Lokakuun lopusta se levisi ympärilleni, epämääräinen tauko-elämä, joka tavallaan alkoi

tietokoneesta

Olin ollut tyytyväinen varhaisteini-ikäiseen läppäriini. 11vuotta, se on kova ikä mille tahansa tekniselle vehkeelle. Retrona ihmisenä ajattelin rakastaa koneeni loppuun asti. Olin tunkenut läppärini takakannen alle lisää tilaa, mutta mikäs tila se ihmiselle riittäisi ;-) Käyttöjärjestelmää en voinut päivittää enää aikoihin ja lopulta selainkin yski pahasti. Marraskuussa luovutin, tilasin uuden vehkeen, joka saapui tammikuun puolivälissä. Ja siitä lähtien olen ollut kahden läppärin loukussa. 

Hanki uudet ohjelmat, opettele ne ja siirrä vanhat tiedostot. Mikä siinä nyt niin vaikeaa on? Ei yhtään mikään, tai... jos ei olisi juurisyytä, mun valokuvia. Nuo tuhannet, liekö yli kymmenen tuhatta muokattua kuvaa, jotka haluan saada juuri tietyllä tavalla uuteen ohjelmaan. Mulla menee varmaan hermot, kädet ja vuosi ennen kuin pääsen eroon vanhasta läppäristä ;-) 

No, sitten tammikuun loppupuolella valokuvarumba keskeytyi, sillä kotiin alkoi tulla

tavaraa 

Ensin varovasti yhtenä päivänä, lisää toisena ja kolmantena. Kaksion tavaroista kaikki muu paitsi sohva ja sänky muuttivat meille ja lopulta vähäksi aikaa nuorimieskin. Olin jo etukäteen päättänyt laittaa minimalistiset kotimielikuvani taka-alalle ja päättänyt ainoastaan hengitellä syvään. Ajattelin, että mitä ikinä onkin, niin kaikesta täytyy nyt nauttia. Siitä, että saan nuorukaisen hetkeksi luokseni, ennenkuin se katoaa maailmalle. 

Sitä on jännittävää seurata itseään, kuinka reagoi asioihin. Että koti on yhtäkkiä täynnä säpinää, kahden aikuisen sijaan onkin kolme. Jääkaapissa, hyllyssä tai kattilassa näyttää olevan aina liian vähän ruokaa. Vaatteita ja pyykkiä leijailee kuin pölyhiukkasia ilmanalassa. Muuttolaatikoiden tavarat on levitelty sinne ja tänne. Ja iso rinkka odottaa täyttämistä ja lähtöpäivää.

Sinä päivänä kun veimme nuorenmiehen lentokentälle, olin iloinen näistä ahtaista ja mielen kokonaisvaltaisesti täyttäneistä päivistä. Vaikka oli haikeaa katsella pois käveleviä askeleita, niin samalla olin iloinen kaikista niistä mukavista kokemuksista, jota reissu tuo tullessaan. 

Kun pari päivää oli mennyt tajusin, että olin ilmeisen tiedostamattomasti varautunut muuttohärdelliin pistämällä itseni paussille kaikesta ylimääräisestä tekemisestä. Välttelin mitä tahansa stressiä, joka tulisi suustani ulos tyhmänä lauseena tai kireänä toimintana. Nyt kun kodissamme asuu taas kaksi henkilöä, työhuoneet on vallattu takaisin, muuttolaatikot on pinottu odottamaan varaston järjestelyä ja viherkasveillekin on löytynyt uudet paikat, alkaa olla tunne, että jotain täytyis varmaan taas tehdä.

Eli täällä sitä taas ollaan :D