Kurkotanko kuuseen vai suksisinko?

Olin maalannut kauniin kuvan töihin paluusta. Vai olinko? Olin ainakin ajatellut kuinka kivaa on nähdä työkavereita ja päästä sosialisoitumaan. 

En osannut kuvitellakaan, että puolitoista viikkoa menee teknisten ongelmien kanssa. Että mulla ei ole oikeuksia yhteen jos toiseen paikkaan, en saa käyttööni kaikkia työvälineitä, en kuulu jakeluryhmiin, tai jos postilaatikossani onkin seurattavia sähköpostilaatikoita, niin ne ovat osin käsittämättömiä ja olen varma, että jotain oleellista puuttuu. Tiedän tämän kaiken vain nahoissani, sillä olen nollannut työmuistini opiskeluaikoina täysin ja kokonaan.

Ensimmäisen kahden päivän jälkeen huomaan, että päätäni puristaa. Etähommia tehdessäni suustani alkaa päästä lauseita, joita murisin ennen päätöstäni opintovapaasta. Tunteeni kiehuvat uusien ongelmien pulpahdellessa ilmaan. Tiedän ettei tämä tee minulle hyvää. Pieni paniikki alkaa pyöriä mielessä.

Juttelen miehelle tunteistani (no onhan se kuullut purkaukseni työhuoneessa jo päivän aikana muutenkin). Mies sanoo, että "sä et voi tehdä noille asioille mitään, ennen kuin ne it-tuessa lukee ja ratkaisee sun viestit". Iltakävelyllä nähdään ystävä ja hän toteaa naureskellen "Kuule, ota nyt rauhallisesti. Teet vain sitä mitä pystyt." Seuraavana päivänä olen tiimipalaverissa ja kerron tilanteen työkavereille. Pomo vastaa siihen, että "ei me odoteta sulta vielä täyttä panosta, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa".

Mietin sanoja. Mietin itseäni. Että pitääkö heti olla täydessä vauhdissa, kun töihin on palattu. Muiden mielestä näköjään ei tarvitse. Mutta minun päässäni on oletus siitä, että jos en ole heti täydellinen ja tuottava, niin en ole... mitä en ole... tarpeellinenko?

Mitä seuraavaksi. On tullut torstai. Aamupäivällä on palaveri, sen jälkeen on lounas ja iltapäiväksi lähden omalle asialle, lääkäriin. Tämä nainen on niitä, jotka ottavat asiakseen asiakkaan kokonaishyvinvoinnin ja varmaankin kuulluksi tulemisen vuoksi tunnen pois lähtiessäni elämäni kevyemmäksi. Lepään illan, en väsyneenä kuten edellisten työpäivien jälkeen, vaan rentoutuneena. 

Perjantaina saan vihdoin työasiat johonkin reilaan. Ja kun päivän jälkeen suljen työkoneen, tunnen hyvää oloa. Ehkä asiat rullaavat pian vanhaan malliin. Sellaiseen rauhalliseen ja oman arvon tuntevaan oloon, ilman kiukkuisia kohtauksia. En halua missään nimessä palata työssäni hetkiin, jolloin puhun rumasti mistään taikka kasvatan sisäistä negatiivista tunnetta valtavaksi pyörremyrskyksi.

Nyt lauantaina tunnistan ilon siitä, että on viikonloppu. Tästä lähtien olen taas normaalirutiinissa, viikot työtä ja viikonloput vapaata.

Arki palaa. Toivon, että hankala alku opettaa minulle kuinka puran negatiivisen kierteen synnyn ja pääsen jaloilleni nopeammin ja rennommin.

* * *

Tähän postaukseen olen käyttänyt Repolaisen bingo-haasteen sanoja maalata, odottaa ja levätä, sillä ne sopivat kuin nenä päähän viimeisen puolentoista viikon töihinpaluuseeni. Kenties toivon samalla, että maalaaminen, odottaminen ja lepääminen jäävät pyörimään elämääni positiivisessa muodossa pidemmäksikin aikaa. Mutta vain siis positiivisessa mielessä ;-)